KHO/2001/39

2001 false KHO:2001:39 Kilpailuneuvosto oli 14.12.2000 kieltänyt puhelinosuuskuntaa, jolla kilpailuneuvosto oli katsonut olevan kilpailunrajoituksista annetun lain 3 §:n 2 momentissa tarkoitettu määräävä markkina-asema kiinteässä verkossa harjoitettavassa paikallisteletoiminnassa alueilla, joilla sillä oli ollut rajoitukseton oikeus paikallisen teletoiminnan harjoittamiseen 31.12.1993 saakka, kilpailunrajoituksista annetun lain 7 §:ssä tarkoitettuna määräävän markkina-aseman väärinkäyttönä soveltamasta alennuskäytäntöä, jossa osuuskunnan jäsenet saivat omistaja-alennusta kiinteiden puhelinliittymien perusmaksuista. Korkein hallinto-oikeus hylkäsi osuuskunnan valituksen kilpailuneuvoston päätöksestä. Telealan relevantteja markkinoita määritettäessä kilpailuneuvosto oli ottanut huomioon yleisten kilpailuoikeudellisten periaatteiden lisäksi myös telealan erityispiirteet. Telealalle on ominaista nopea tekninen kehitys, joka mahdollistaa uusien tuotteiden, palvelujen ja niiden tarjoamisessa käytettävien uusien tai aiempaa selvästi parempien tekniikoiden jatkuvan markkinoille tulon. Nopeasta teknisestä kehityksestä johtuen relevanttien markkinoiden määrittelyä saattoi siten olla tarpeen muuttaa telealalla monia muita toimialoja useammin. Kilpailuneuvoston oli asiassa, jossa oli kysymys omistaja-alennuksen käyttämisen kieltämisestä määräävän markkina-aseman väärinkäyttönä, tullut perustaa päätöksensä päätöksentekoajankohdan markkinatilanteeseen. Kilpailuneuvoston päätöksen lainmukaisuuden arvioinnissa ei ollut merkitystä sillä, että telealalla tapahtuvan kehityksen sekä yhteisölainsäädännön ja kansallisen lainsäädännön kilpailun edistämiseen tähtäävien säännösten vaikutus saattoi edellyttää markkinoiden erilaista määrittelyä tulevaisuudessa. Relevanttien hyödykemarkkinoiden määrittelyn kannalta oli olennaista, oliko myös matkaviestinverkko ja sen palvelut luettava kiinteässä verkossa harjoitettavan teletoiminnan kanssa samoille tuotemarkkinoille. Relevanttien hyödykemarkkinoiden määrittelyssä asiakkaiden näkökulma oli olennaisin kriteeri. Tästä syystä määriteltäessä tässä asiassa markkinoita, joilla osuuskunnan markkinakäyttäytymistä tarkasteltiin, oli perusteltua kiinnittää huomiota matkaviestinverkon ja kiinteän verkon välisiin tarkasteluajankohtana ilmenneisiin eroihin asiakkaan kannalta. Telemarkkinalaissa ja sen nojalla annetuissa säännöksissä on asetettu erityisesti sellaisille yrityksille, joilla on huomattava markkinavoima, hinnoittelua koskevia rajoituksia. Kysymyksessä olevan kaltaisia omistaja-alennuksia ei ollut näiden säännösten nojalla sellaisenaan kielletty. Tämä seikka ei kuitenkaan, kun erityisesti otettiin huomioon lain 36 §, tehnyt sallituksi sellaista määräävässä markkina-asemassa olevan elinkeinonharjoittajan menettelyä, joka oli kilpailunrajoituksista annetun lain 7 §:n nojalla kielletty määräävän markkina-aseman väärinkäyttönä. Osuuskunta, aikaisemmin yhdistys, oli myöntänyt lankapuhelinliittymän perusmaksusta alennusta pelkästään osuuskunnan, vastaavasti yhdistyksen, jäsenyyden perusteella. Asiassa oli selvitetty, että alennus oli myönnetty ilman kustannusvastaavuutta. Omistaja-alennus oli otettu käyttöön aikana, jolloin paikallisella puhelinyhdistyksellä oli ollut monopoli. Näin ollen sen käyttöön ottamisella ei ollut voinut olla kilpailua rajoittavaa tarkoitusta. Kilpailunrajoituksista annetun lain soveltamisen kannalta asiassa oli kuitenkin olennaista, että omistaja-alennuksen käyttöä oli jatkettu sen jälkeen, kun lainsäädännölliset esteet kilpailulle olivat poistuneet. Omistaja-alennuksen kilpailuoikeudellinen hyväksyttävyys ei voinut myöskään perustua pelkästään siihen, että tällainen alennus oli osuuskuntalainsäädännön mukaan sallittu. Laki kilpailunrajoituksista 7 §