§:n sulkemiskieltosäännös sinänsä olisi voinut koskea nyt puheena olevan kaltaisia puuvarppi-, köysi- tai vaijerilosseja, on kysymys pykälän soveltumisesta asianomaisessa Kokemäenjoen osassa ollut epäselvä sekä yleensä että lossin vaikutuksetkin huomioon ottaen. Kokemäenjoessa ei nyt kysymyksessä olevalla kohdalla ole 1870-luvulla ollut merkittyä yleistä kulkuväylää eikä ennen vuotta 1879 uittoväylää. Asiakirjoista saatavan selvityksen mukaan lossit eivät ole estäneet veneellä kulkua valtaväylässä eivätkä myöskään ainakaan edellä mainitussa lauttaussäännössä tarkoitetulla tavalla muutettuina vaikeuttaneet uiton toimittamista. Mainitussa 23.3.
§:ssä on nimenomaisesti säädetty, että valtaväylä on pidettävä avoinna niin, ettei kulku- tai lauttausväylää suljeta tai estetä. Vaikka vuoden 1902 vesioikeuslain ei oikeuskirjallisuudessa yleensä ole lainkohtien välisistä rakenteellisista eroista huolimatta katsottu sanottavasti muuttaneen 23.3.1868 annetun asetuksen vastaavia säännöksiä vesistön sulkemisesta, on vuoden 1868 asetuksen 11§:n säännöstä ensisijaisesti tulkittava siten, että siinä yksilöityjen valtaväyläetujen on voimassa olevasta vesilain 1 luvun 12 §:stä ja ainakin osin myös vuoden 1902 vesioikeuslain 1 luvun 1 §:stä poiketen ollut tultava konkreettisesti loukatuiksi. Koska kulku- tai uittoväylää ei lossin rakentamisajankohtana ole osoitettu olleen, ei tuollaista kiellettyä sulkemista tai estämistäkään ole voinut tapahtua. Lisäksi tuonaikainen veneliikenne on voinut tapahtua losseista huolimatta. Huomioon on myös otettava, ettei vuoden 1868 asetus ole sisältänyt säännöksiä lossille myönnettävissä olevasta luvasta, sen edellytyksistä eikä sitä koskevasta toimivallasta. Tällöin luvan hakemistakaan, kun otetaan huomioon myös edellä kerrottu vuoden 1939 komiteanmietinnön kanta, ei ole voitu lossin omistajalta edellyttää. Asiakirjoihin sisältyy selvitys eräästä muusta Kokemäenjoen lossista, jolle Turun ja Porin läänin ynnä Ahvenanmaan kuvernööri on 26.3.1889 myöntänyt luvan, mitään nimenomaista lainkohtaa mainitsematta, mutta viitaten edellä mainittuun lauttaussäännön määräykseen. Nykyään Kokemäenjoessa ei kysymyksessä olevalla kohdalla ole vesilain 4 tai 5 luvun mukaista yleistä tai yksityistä kulkuväylää tai käytössä olevaa uittoväylää. Luvan hakemista lossivaijerin pysyttämiseen on vaadittu pääasiassa sillä perusteella, että lossivaijeri estää Kokemäenjoen liikenteen nykyisin käytössä olevia veneitä suuremmilla aluksilla. Kokemäenjoen kulkukelpoisuudesta esitetyn selvityksen mukaan joessa ja sen kulkukelpoisimmaksi katsotussa Kiettareenhaarassakin on niin runsaasti kiviä, virtapaikkoja, karikkoja ja kapeikkoja, että ne todennäköisesti estävät liikennöinnin suuremmilla aluksilla. Asiassa on ilmennyt, etteivät vaijerit ole haitanneet pienveneilyä. Muunlaiselle vesiliikenteelle ja siten joessa joka tapauksessa olevan vesilain 1 luvun 12 §:n mukaisen valtaväylän sallitulle käytölle esteitä ja haittaa voi kuitenkin aiheutua. Poikkeuksena edellä selostetusta vesilain 22 luvun 2 §:n 1 momentin säännöksestä on vesilain 2 luvun 30 §:n 1 momentissa säädetty tilanteesta, jossa ennen vesilain 1.4.1962 tapahtunutta voimaantuloa on myönnetty lupa rakentaa vesistöön antamatta samalla määräyksiä siitä, mitä yleisen tai yksityisen edun turvaamiseksi, jollaisena on myös pidettävä rakennelman turvallisuutta, on otettava varteen. Rakennelmaa on tällöin kuitenkin käytettävä siten, että vesistössä ei tarpeettomasti aiheuteta vahingollisia muutoksia ja että vesistön käyttämistä muihin tarkoituksiin vaikeutetaan niin vähän kuin mahdollista. Korkein hallinto-oikeus katsoo, että vesilain 2 luvun 30 §:n säännökset koskevat, kun otetaan huomioon lain 22 luvun 2 §:n 1 momentista edellä lausuttu, myös tilannetta, jossa lupa ei rakennelmaa varten lainkaan ole ollut tarpeen. Lossin käytössä on siten noudatettava vesilain 2 luvun 30 §:stä johtuvia vaatimuksia. Samoilla perusteilla luvan puuttuminen ei estä soveltamasta myöskään vesilain 2 luvun 29 §:ää, jonka mukaan rakennelman omistaja voidaan määräedellytyksin velvoittaa sallimaan muun ohella liikenteen turvaamiseksi tarvittavia toimenpiteitä. Edellä olevilla perusteilla Kajalan lossin ei voida sen rakentamisajankohtana katsoa estäneenvedenjohdoista ja vesilaitoksista 23.3.
§:n tarkoittamalla tavalla kulku- tai lauttausväylää, kalan nousemista ja laskemista eikä myöskään sulkeneen tai estäneen veden tarpeellista juoksua. Lossirakennelmaa ei myöhemmin ole haitallisia vaikutuksia lisäävällä tavalla muutettu. Vesilain 21 luvun 3 §:ssä (264/1961) tarkoitetulle virka-avulle Niska-Rekonkosken yksityistien tiekunnan velvoittamiseksi hakemaan Kajalan lossin ylläpitämiseen vesilaissa tarkoitettua lupaa ei ole ilmennyt muutakaan perustetta. Tämän vuoksi hallinto-oikeuden ja vesioikeuden tähän velvoittavat päätökset on kumottava ja ympäristökeskuksen virka-apuhakemus hylättävä. Virka-apua ei ole haettu eikä asiaa muutoinkaan käsitelty sillä perusteella, että lossi olisi oikeudettomasti sijoitettu vieraalle vesialueelle. Tällä päätöksellä ei siten ratkaista, onko Niska-Rekonkosken yksityistien tiekunnalla vesilain 2 luvun 7 §:ssä tarkoitettua tai muuta oikeutta lossirakennelmien pitämiseen asianomaisella toiselle kuuluvalla alueella. 3. Hallintolainkäyttölain 74 §:n 1 momentin mukaan asianosainen on velvollinen korvaamaan toisen asianosaisen oikeudenkäyntikulut kokonaan tai osaksi, jos erityisesti asiassa annettu ratkaisu huomioon ottaen on kohtuutonta, että asianosainen joutuu pitämään oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan. Harkittaessa julkisen asianosaisen korvausvelvollisuutta on pykälän 2 momentin mukaan otettava erityisesti huomioon, onko oikeudenkäynti aiheutunut viranomaisen virheestä. Kun otetaan huomioon asian laatu ja vallinnut oikeudellinen epäselvyys, valvontaviranomaiselle vesilain 21 luvun 2 §:n mukaan kuuluvat velvollisuudet sekä asian eri käsittelyvaiheet kokonaisuudessaan, oikeudenkäynti ei ole johtunut edellä tarkoitetulla tavalla viranomaisen virheestä. Tässä tilanteessa ei ole kohtuutonta, että Niska-Rekonkosken yksityistien tiekunta saa asian lopputuloksesta huolimatta pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan. Tiekunnan oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskeva vaatimus on näin ollen hylättävä. Asian ovat ratkaisseet hallintoneuvokset Timo Silenti, Hannu Koskinen, Marita Liljeström, Pekka Vihervuori ja Ilkka Pere sekä ympäristöasiantuntijaneuvokset Pentti Hannonen ja Ilkka Hirsto. Asian esittelijä Tuulia Riikonen.
Tekoälyselitys virallisen lakitekstin pohjalta. Suuntaa antava, ei korvaa oikeudellista neuvontaa.