KHO/2004/43

2004 false KHO:2004:43 Alueellinen ympäristökeskus oli myöntänyt yhtiölle muun muassa jätelain mukaisen jäteluvan sisältävän ympäristölupamenettelylain mukaisen ympäristöluvan kaivostoimintaan, joka käsitti malmin louhintaa ja metallin rikastamista louheesta. Toiminnan seurauksena syntyi muun muassa sivukiveä ja rikastushiekkaa. Ympäristökeskus oli lupapäätöksessään pitänyt sivukiveä ja rikastushiekkaa, joita yhtiö oli ilmoittanut tulevansa käyttämään kaivoksensa rakenteiden tukemiseen ja kaivoksen täyttämiseen ja jotka yhtiön käsityksen mukaan kaivoslain 40 §:ssä tarkoitettuina kaivostoiminnan jäännöstuotteina eivät kuuluneet jätelainsäädännön alaisuuteen, jätelain mukaisina jätteinä ja soveltanut sivukiven ja rikastushiekan läjitysalueisiin valtioneuvoston päätöstä kaatopaikoista (861/1997). Korkein hallinto-oikeus hylkäsi yhtiön valituksen ja pysytti ympäristökeskuksen päätöksen lopputuloksen. Korkein hallinto-oikeus viittasi perusteluissaan tässä asiassa pyytämästään Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen 11.9.2003 antamasta ennakkoratkaisusta C-114/01 ilmenevään oikeusperiaatteeseen, jonka mukaan sivukivi ja rikastushiekka olivat kaivostoiminnan jäännöstuotteina jätedirektiivin 75/442/ETY, sellaisena kuin direktiivi on muutettuna 18.3.1991 annetulla neuvoston direktiivillä 91/156/ETY, 1 artiklan a alakohdassa tarkoitettua jätettä, paitsi jos jätteiden haltija käytti niitä laillisesti kyseisen kaivoksen käytävien välttämättömään täyttämiseen ja esitti riittävät takeet tähän tarkoitettujen aineiden yksilöimisestä ja tosiasiallisesta käytöstä. Yhtiö oli harjoittanut kaivostoimintaa alueella vuodesta 1966, josta lähtien alueelle oli läjitetty sivukiveä noin 100 miljoonaa tonnia ja myöhemmästä ajankohdasta lukien rikastushiekkaa. Yhtiön tarkoitus oli käyttää sivukiveä ja rikastushiekkaa täytteenä kaivoksen maanalaisissa tiloissa vasta noin 70-100 vuoden kuluttua. Yhtiö ei kuitenkaan ollut esittänyt alustavaakaan suunnitelmaa tai arviota siitä, millä tavalla ja mihin kohtiin maanalaista kaivosta alueelle nyt varastoitu sivukivi ja rikastushiekka tultiin käyttämään. Toisaalta tässä vaiheessa tuonlaisen yksilöidyn suunnitelman ja arvion esittäminen oli vaikeata, koska jäännöstuotteiden käyttö yhtiön ilmoittamaan tarkoitukseen tapahtuisi vasta 70-100 vuoden kuluttua. Korkein hallinto-oikeus katsoi, että sivukiveä ja rikastushiekkaa oli pidettävä jätelain 3 §:n 1 momentin 1 kohdassa ja jäteasetuksen (1390/1993) 3 §:ssä sekä jäteasetuksen liitteen 1 kohdassa Q 11 tarkoitettuna jätteenä, sivukiven ja rikastushiekan hyödyntämistä jätelain 3 §:n 1 momentin 10 kohdan mukaisena jätteen hyödyntämisenä ja niiden käsittelyä saman momentin 11 kohdan mukaisena jätteen käsittelynä. Korkein hallinto-oikeus viittasi perusteluissaan lisäksi edellä mainitussa ennakkoratkaisussa jätedirektiivin 2 artiklan 1 kohdan b alakohdasta omaksuttuun tulkintaan, jonka mukaan sanotussa alakohdassa tarkoitettu direktiivin soveltamisen syrjäyttävä "muu lainsäädäntö" voi tietyin edellytyksen olla myös kansallista lainsäädäntöä, kuten esimerkiksi kaivoslainsäädäntöä. Tällaisen kansallisen lainsäädännön on kuitenkin muun ohella johdettava vähintään vastaavaan ympäristönsuojelun tasoon kuin se, joka saavutettaisiin jätedirektiiviä täytäntöönpantaessa. Kaivoslaki, jota ei ole säädetty yhteisön jätelainsäädännön täytäntöönpanemiseksi ja jonka säännöksissä ympäristönäkökohdat otetaan vain rajoitetusti huomioon, ei 4 luvussa tai 40 §:ssä tai muissakaan kohdissa sääntele jätteiden käsittelyä jätedirektiivissä tarkoitetulla tavalla eikä johda sellaiseen ympäristönsuojelun tasoon, joka vähintään vastaa direktiivissä, erityisesti sen 3 artiklan 1 kohdassa ja 4 artiklassa tarkoitettua tasoa. Kaivoslaissa ei myöskään ole säännöksiä sellaisista suunnitelmista, jotka täyttäisivät yhteisön jätelainsäädäntöä vastaavat vaatimukset ja joiden perusteella jätelain hyväksymismenettelyjä koskevat säännökset olisi voitu jättää ympäristölupamenettelylain mukaisessa lupa-asiassa soveltamatta. Jätelain 42 §:n (1072/1993) mukaisen jäteluvan tarve osana ympäristölupaa kaivostoiminnan jätteen hyödyntämisen tai käsittelyn osalta ei siten riippunut siitä, oliko hyödynnettävä tai käsiteltävä jäte jäteasetuksen 1 §:n 1 momentin 2 kohdassa (294/1997) tarkoitetulla tavalla vaaratonta vaiko ei. Sivukiven ja rikastushiekan läjittäminen oli siten edellyttänyt jätelupaa ympäristöluvan osana. Valtioneuvoston kaatopaikoista antaman päätöksen 861/1997 nojalla ympäristöluvassa asetetut sivukiven ja rikastushiekan läjittämistä koskevat lupamääräykset oli voitu asettaa jätelain 6 ja 44 §:n sekä jäteasetuksen 8 §:n nojalla riippumatta siitä, sovelletaanko asiassa enää tuota sittemmin 1.1.2002 valitusmenettelyn aikana voimaan tulleella valtioneuvoston päätöksellä (1049/1999) muutettua valtioneuvoston päätöstä vai ei. Ks. myös ratkaisua KHO 5.3.2001 taltio n:o 385 (edellä tarkoitetun asian ennakkoratkaisupyyntö) ja KHO:n ratkaisuja ympäristölupa-asioissa 4386/3/98, 4387/3/98, 182/3/99, 183/3/99, 1454/3/99, 1455/3/99, 1487/3/99, 1488/3/99, 4135/3/99, 241/3/00, 875/3/00, 705/3/00, 876/3/00, 1585/3/01, 1931/3/01, 1932/3/01, 3057/3/01, 3386/3/01 ja 737/3/02. Jätedirektiivin 75/442/ETY, muutettuna direktiivillä 91/156/ETY, 1 artiklan a, b ja d alakohdat, 2 artiklan 1 kohdan b alakohta, 3 artiklan 1 kohta ja 4 artikla, ympäristölupamenettelylaki (735/1991), jätelain (1072/1993) 3 §:n 1 momentin 1 kohta, 10 kohta ja 11 kohta, 6 §, 42 ja 44 §, kaivoslain (503/1965) 40 §:n 2 momentti (208/1995), jäteasetuksen (1390/1993) 3 § ja jäteasetuksen liitteen 1 kohta Q 11, jäteasetuksen 4 § ja jäteasetuksen liitteet 5 ja 6, jäteasetuksen 1 §:n 1 momentin 2 kohta (294/1997) ja jäteasetuksen muuttamisesta annettu asetus 171/2000, jolla sanotun asetuksen 1 §:n 1 ja 2 momentit on kumottu 1.3.2000 lukien, jäteasetuksen 8 §, valtioneuvoston päätös kaatopaikoista 861/1997 ja mainitun päätöksen 2 §:n 2 momentti sellaisena kuin se on muutettuna valtioneuvoston päätöksellä 1049/1999, 1.1.2002 lukien. Kort referat på svenska