2009 false KHO:2009:60 Poliisilaitos oli määrännyt A:n määräaikaiseen ajokieltoon. Asiassa oli poliisilaitoksen päätöksen jälkeen annettu käräjäoikeuden lainvoiman saanut tuomio, jonka mukaan A:ta vas

§:n nojalla rangaistavaan tekoon, joka osoittaa vakavaa piittaamattomuutta liikenneturvallisuutta kohtaan. Mainitussa lainkohdassa viitatun rikoslain 23 luvun 1 §:n (545/1999) 1 momentti (1094/2002) kuuluu seuraavasti: Joka tienkäyttäjänä tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tieliikennelakia tai ajoneuvolakia taikka niiden nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tavalla, joka on omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen turvallisuudelle, on tuomittava liikenneturvallisuuden vaarantamisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Tieliikennelain 78 §:n (1103/2004) 3 momentin mukaan lain 75 §:n 2 momentissa tarkoitetuissa tapauksissa ajokiellon määrää poliisi. Väliaikaisesta ajokiellosta ja sen kestosta sekä ajokiellon suhteesta rikosasiaan säädetään tieliikennelain 76 (1199/2002), 77 (676/1990) ja 78 §:ssä (1103/2004). Tieliikennelain 76 §:n 1 momentin 3 kohdan (361/2005), jonka nojalla nyt kysymyksessä olevassa asiassa on määrätty väliaikainen ajokielto, nojalla poliisimies voi määrätä ajo-oikeuden haltijan väliaikaiseen ajokieltoon ja ottaa ajokortin haltuunsa, jos on todennäköistä, että edellytykset ajokiellon määräämiselle muun ohella 75 §:n 2 momentin 3 kohdan nojalla ovat olemassa. Tieliikennelain 77 §:n 1 momentti koskee tilanteita, joissa tuomioistuin viime kädessä päättää ajokiellosta. Momentin mukaan mainitun lain 76§:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetussa tapauksessa väliaikainen ajokielto jatkuu, kunnes tuomioistuin päättää ajokiellosta, kun taas 2 kohdassa tarkoitetussa tapauksessa poliisin on viipymättä päätettävä, pidetäänkö väliaikainen ajokielto voimassa. Jos on todennäköistä, että väliaikaiseen ajokieltoon määrätty on syyllistynyt mainitussa 2 kohdassa tarkoitettuun tekoon, väliaikainen ajokielto on pidettävä voimassa, kunnes tuomioistuin päättää ajokiellosta. Tieliikennelain 77 §:n 3 momentin (1242/1997) mukaan muun ohella lain 76 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetussa tapauksessa väliaikaiseen ajokieltoon määränneen poliisimiehen on viipymättä ilmoitettava toimenpiteestä ajokiellosta päättävälle poliisille. Tämän on viipymättä päätettävä ajokiellosta. Tieliikennelain 77 §:n 4 momentin (1242/1997) mukaan poliisin on viipymättä palautettava ajokortti ja ilmoitettava ajo-oikeuden jatkumisesta ajo-oikeuden haltijalle, jos 76 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa ajokieltoa ei määrätä. Tieliikennelain 78 §:n 4 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan ajokiellon kestosta määrättäessä otetaan huomioon ne vaikutukset, jotka toimenpiteellä on ajokieltoon määrättävän toimeentuloon ja välttämättömään liikkumiseen. Jos moottorikäyttöisen ajoneuvon kuljettajaa ei 75 §:n 1 momentissa tarkoitetussa tapauksessa tuomita teostaan rangaistukseen, ajokieltokin voidaan tieliikennelain 78 §:n 5 momentin nojalla jättää määräämättä. Tieliikennelain 106 a §:n (1242/1997) mukaan muutoksenhausta poliisin antamaan päätökseen on voimassa, mitä hallintolainkäyttölaissa (586/1996) säädetään, jollei toisin erikseen säädetä. Poliisin antama päätös voidaan kuitenkin panna täytäntöön valituksesta huolimatta. Säännösten perusteluja ja kehitysvaiheita Tieliikennelain ajoneuvon kuljettajaa ja ajo-oikeutta koskeva 5 luku uudistettiin kokonaan lailla 676/

1. Esityksen yhtenä päätavoitteena oli hallituksen esityksen (HE 8/1990 vp) mukaan selkeyttää ajo-oikeuteen kohdistuvaa seuraamusjärjestelmää ottamalla käyttöön vain yksi ajo-oikeuteen kohdistuva seuraamus. Poliisin oikeutta puuttua ajo-oikeuteen yksittäisen liikennerikoksen perusteella esitettiin laajennettavaksi. Esityksen mukaan (s. 1) "sääntöjen rikkomisesta seuraavien rangaistusten ohella on käytössä ajokorttiin kohdistuvia seuraamuksia. Näiden turvaamistoimenpiteiden tarkoituksena on estää henkilön osallistuminen liikenteeseen ajoneuvon kuljettajana silloin, kun hänellä ei katsota olevan edellytyksiä siihen" esimerkiksi "liikenteessä esiintyvän vaarallisuutensa tähden syyllistyttyään liikennerikoksiin." Esityksessä painotettiin, että ajokorttiin kohdistuvat seuraamukset koetaan sakkoa ankarammiksi ja siten tehokkaammiksi keinoiksi vaikuttaa liikennekäyttäytymiseen. Ajokielto käsittäisi sekä tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvan seuraamuksen että poliisin toimivaltaan kuuluvat hallinnollisessa menettelyssä määrättävät ajokorttiseuraamukset. Toimivaltasuhteita ei uudistuksella muutettu. (HE 8/1990 vp s. 2) Esityksellä haluttiin muun ohella puuttua lisääntyneeseen piittaamattomuuteen liikenteessä mahdollistamalla ajokortin peruuttaminen yhdenkin teon johdosta myös poliisin päätöksellä eikä vain tuomioistuimen päätöksellä, mikä edellyttää törkeää liikenteen vaarantamista (s. 4-5). Ehdotetun tieliikennelain 75 §:n 1 momentin yksityiskohtaisten perustelujen mukaan (HE 8/1990 vp s. 8) ajokiellon määrääminen ei enää riippuisi rangaistukseen tuomitsemisesta. Esimerkiksi syyntakeettomuuden vuoksi tuomitsematta jätetty voitaisiin määrätä ajokieltoon. Rangaistuksen ja turvaamistoimenpiteiden erilaisesta käyttöalasta johtuen tällaisessa tapauksessa olisi voitava käyttää ajo-oikeuteen kohdistuvaa turvaamistoimenpidettä riippumatta siitä, tuomitaanko rangaistukseen vai ei. Pykälän 2 momenttiin koottiin aiemmat ajokortin kokonaan ja määräajaksi peruuttamisen perusteet: 1-2 kohdat vastaavat aiempia kokonaan peruuttamisen perusteita ja 3-5 kohdat määräajaksi peruuttamisen perusteita. Ajokielto voitaisiin 3 kohdan mukaan määrätä yhdestä teosta, joka osoittaa vakavaa piittaamattomuutta liikenneturvallisuudesta olematta silti törkeäksi liikenteen vaarantamiseksi luettavissa, kuten ohituskiellon rikkominen ja yli 30 km/h:n ylinopeus. Ehdotetun tieliikennelain 78 §:n perusteluissa (HE 8/1990 vp s. 9) eroteltiin 1 momentin mukaan tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvat asiat ja 2 momentin mukaan hallinnollisessa menettelyssä määrättävää ajokieltoa koskevat säännökset. Ensin mainittu koskisi kaikkia kuljettajia, viimeksi mainittu vain niitä, joille on myönnetty ajokorttilupa. Hallituksen esityksessä (HE 8/1990 vp s. 13) nyt sovellettavana oleva tieliikennelain 75 §:n 2 momentin 3 kohta koski tilanteita, joissa ajo-oikeuden haltija oli moottorikäyttöistä ajoneuvoa kuljettaessaan syyllistynyt muuhun kuin pykälän 1 momentissa tarkoitettuun mainitun lain nojalla rangaistavaan tekoon, joka osoittaa vakavaa piittaamattomuutta liikenneturvallisuutta kohtaan; näitä muita tekoja olivat muun muassa törkeä liikenteen vaarantaminen ja eräät rattijuopumusrikokset. Eduskunnan liikennevaliokunta (LiVM 4/1990 vp s. 2) esitti lakivaliokunnan kantaan viitaten tämän osan poistamista. Lakivaliokunnan lausunnossa (LaVL 2/1990 vp s. 9) oli muun ohella katsottu, ettei mainittu 3 kohdan säännös toisi lisämahdollisuuksia ajokiellon käyttämiseen, koska törkeä liikenteen vaarantaminen kuitenkin riittäisi perusteeksi ajokiellon määräämiselle. Säännös siirtäisi päätösvallan ajokiellon tuomitsemisesta tuomioistuimelta poliisiviranomaiselle. Hallinnollinen muutoksenhakuprosessi ei lausunnon mukaan olisi tällaisissa tapauksissa yhtä onnistunut kuin asian käsitteleminen yleisessä alioikeudessa, joissa liikennerikoksia koskevat asiat muutoinkin käsitellään ja joissa myös todistajien kuuleminen on käytännöllisintä suorittaa. Suuri valiokunta (SuVM 76/1990 vp), jonka mietinnön mukaisena laki näiltä osin säädettiin, puolestaan esitti puheena olevan 3 kohdan kuulumaan: "3) jos hän on moottorikäyttöistä ajoneuvoa kuljettaessaan syyllistynyt muuhun kuin 1 momentissa tarkoitettuun tämän lain nojalla rangaistavaan tekoon, joka osoittaa vakavaa piittaamattomuutta liikenneturvallisuutta kohtaan;". Valiokunnan esityksestä voimaan saatettuun lakiin kuitenkin tuli uusi 80 a §, joka koski ajo-oikeuden haltijan oikeutta saattaa poliisin muun muassa 75 §:n 2 momentin 3 kohdan nojalla määräämä ajokielto yleisen alioikeuden käsiteltäväksi. Tieliikennelain 80 a § on sittemmin kumottu 1.3.2005 lukien lailla 1103/
2. Kumoaminen perustui hallituksen esitykseen, jonka yleistavoitteena oli tehostaa liikennerikkomuksiin puuttumista muun muassa pidentämällä ajokieltoja (HE 104/2004 vp). Ajokieltoa luonnehdittiin esityksessä liikennerikosoikeudelliseksi turvaamistoimenpiteeksi, jolla ehkäistään liikenteen turvallisuutta vaarantavan käyttäytymisen jatkuminen. Esityksessä puhuttiin tieliikennelain 75 §:n 2 momentin 3-6 kohdassa tarkoitetuista poliisin hallinnollisessa menettelyssä määrättävistä ajokielloista liikennerikoksiin ja - rikkomuksiin syyllistymisen perusteella. Esityksen kohdassa "Keskeiset ehdotukset" lausuttiin muun ohella seuraavaa: "Muusta hallinnollisia ajokieltoja koskevasta käytännöstä poiketen ajokieltoon määrätyllä on nykyisin mahdollisuus saattaa yleisen alioikeuden käsiteltäväksi vakavaa piittaamattomuutta koskeva ajokieltoasia sekä ajokielto, joka on määrätty kulkuneuvon kuljettamisesta oikeudetta. Poliisin on tällöin palautettava ajokortti kuljettajalle, jolloin ajo-oikeus jatkuu siihen saakka kunnes tuomioistuin päättää asiasta. Tuomioistuin voi määrätä ajokiellon samoissa rajoissa kuin poliisilla on toimivalta. Myös ajokieltoa koskeva muutoksenhakutie tulisi tässä yhteydessä yhdenmukaistaa muita hallinnollisia ajokieltoja koskevan muutoksenhakutien kanssa." Tieliikennelain 80 a §:n kumoamista perusteltiin esityksessä näin: "Pykälä kumottaisiin, millä yhdenmukaistettaisiin valitusmenettely poliisin määrättyä ajo-oikeuden haltijan ajokieltoon. Nykyisin poliisin määrättyä ajokiellon lain 75 §:n 2 momentin 3 tai 4 kohdan nojalla ajo-oikeuden haltija voi saattaa asian yleisen alioikeuden käsiteltäväksi. Muista poliisin antamista hallinnollisista ajokieltopäätöksistä muutosta haetaan hallintovalituksella. Esitetty muutos saattaisi kaikki poliisin ajokieltoasiat hallinnollisen muutoksenhaun piiriin." Oikeudellinen arviointi Poliisilla on tieliikennelain 75 §:n 2 momentin 3 kohdan nojalla toimivalta määrätä ajokielto, jos ajo-oikeuden haltija on

§:n nojalla rangaistavaan tekoon, joka osoittaa vakavaa piittaamattomuutta liikenneturvallisuutta kohtaan. Poliisilaitoksen päätökseen haetaan muutosta hallintovalituksin hallinto-oikeuteen ja edelleen korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Edellä perustelujen kohdassa Säännösten perusteluja ja kehitysvaiheita lausuttu osoittaa, että lainsäädännön tavoitteena on ollut tehostaa ajokieltojen vaikutusta liikenneturvallisuuden edistämiseksi ja että poliisin päätöksiin ajokielloista saa hakea muutosta vain hallintolainkäytön järjestyksessä. Lakia on nimenomaan muutettu siten, että ajokieltoja koskevia poliisin päätöksiä ei voida saattaa yleisen, rikosasioissa toimivaltaisen tuomioistuimen ratkaistavaksi. Ajokielto on liikennerikosoikeudellinen turvaamistoimenpide, jolla ehkäistään liikenteen turvallisuutta vaarantavan käyttäytymisen jatkuminen. Turvaamistoimenpiteellä on tarkoitus puuttua liikenneturvallisuutta vaarantavaan käyttäytymiseen. Ajokiellon määrääminen on mahdollista poliisin hallinnollisella päätöksellä sillä edellytyksellä, että joku on syyllistynyt tiettyihin liikennerikoksiin tai - rikkomuksiin. Yhden teon perusteella ajokielto voidaan määrätä asiassa sovelletun tieliikennelain 75 §:n 2 momentin 3 kohdan nojalla, jos joku on

§:ssä tarkoitettuun liikenneturvallisuuden vaarantamiseen, joka osoittaa vakavaa piittaamattomuutta liikenneturvallisuutta kohtaan. Poliisilaitoksen on tieliikennelain 77 §:n 3 momentin mukaan viipymättä poliisimieheltä tulleen 76 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetun ilmoituksen saatuaan päätettävä ajokiellosta. Tässä tilanteessa poliisilaitoksen on päätöstä tehdessään itsenäisesti, asiassa saatavan selvityksen perusteella arvioitava, ovatko tieliikennelain 75 §:n 2 momentin 3 kohdassa säädetyt edellytykset käsillä. Vaikka mainitun säännöksen soveltamisen ensimmäisenä edellytyksenä on syyllistyminen rikoslain 23 luvun 1 §:n nojalla rangaistavaan tekoon, poliisilaitoksen päätöksen tekeminen ei edellytä sitä, että rikosasia olisi lainvoimaisesti ratkaistu. Poliisilaitoksen tieliikennelain 75 §:n 2 momentin 3 kohdan nojalla määräämä ajokielto on paitsi hallinnollinen turvaamistoimenpide myös rikoksen seuraamus. Seuraamus voidaan määrätä vain, jos on tehty rikos. Asiassa on poliisilaitoksen päätöksen jälkeen annettu käräjäoikeuden lainvoiman saanut tuomio, jonka mukaan A:ta vastaan nostettu syyte liikenneturvallisuuden vaarantamisesta 29.6.2006 Turussa on hylätty. Näin ollen A:n ei ole katsottu syyllistyneen siihen ainoaan tekoon, jonka perusteella ajokielto on määrätty. Tähän nähden ajokiellon määräämiselle ei tämän uuden selvityksen valossa jälkikäteen arvioituna ole ollut perusteita. Hallinto-oikeuden ei sen vuoksi olisi tullut hylätä A:n valitusta. Edellä lausutuilla perusteilla hallinto-oikeuden ja poliisilaitoksen päätökset on kumottava. 2. Oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskeva ratkaisu Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisun lopputulos huomioon ottaen olisi kohtuutonta, jos A joutuisi pitämään oikeudenkäyntikulunsa kokonaisuudessaan vahinkonaan. Tämän vuoksi valtio on hallintolainkäyttölain 74 §:n nojalla määrättävä korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut oikeusavun omavastuuta koskevan osuuden määrällä hallinto-oikeudessa ja korkeimmassa hallinto-oikeudessa edellä ratkaisuosasta ilmenevällä tavalla. Oikeudenkäyntiavustajan palkkio Korkein hallinto-oikeus vahvistaa oikeustieteen maisteri B:lle maksettavaksi oikeusapulain 18 §:n 1 momentin nojalla oikeusavun palkkioperusteista annetun valtioneuvoston asetuksen (290/2008) 2 §:n ja 6 §:n mukaiseksi kohtuulliseksi neljän työtunnin mukaan lasketuksi palkkioksi vaatimuksen enemmälti hyläten 400 euroa. Kokonaispalkkioksi, joka sisältää 88 euron arvonlisäveron, muodostuu siten 488 euroa. A:n oikeusavun omavastuuosuudeksi ottaen huomioon oikeusapulain 20 §:n 2 momentti vahvistetaan 55 prosenttia mainitusta kokonaispalkkiosta eli 268,40 euroa. Korkein hallinto-oikeus määrää valtion varoista maksettavaksi B:lle valtion vahingoksi jäävänä osuutena 219,60 euroa, josta palkkion osuus on 180 euroa ja arvonlisäveron osuus 39,60 euroa. Asian ovat ratkaisseet hallintoneuvokset Esa Aalto, Kari Kuusiniemi, Tuula Pynnä, Sakari Vanhala ja Hannu Ranta. Asian esittelijä Leo Kaasinen.