§:n 2 momentin mukaan purkaa ellei se loukkaa yksityisen oikeutta. Väylämaksupäätösten purkamiselle ei ollut
§:ssä säädettyjä edellytyksiä. Äänestys 4-
§:n nojalla vaaditaan. Purkuhakemuksen hyväksymiseen ei riitä pelkkä tulkinnanvaraisuus. Hallintopäätöksen on katsottu perustuneen ilmeiseen väärään soveltamiseen sellaisissa tapauksissa, joissa päätöksen tehneellä viranomaisella ei ole ollut toimivaltaa asiassa. Väärä lainsoveltaminen saattaa johtua myös tosiseikaston virheellisestä arvioinnista tai muutoin väärästä käsityksestä asiaan vaikuttavista seikoista. Tällaisista olosuhteista ei nyt riidan kohteena olevassa tapauksessa ole kuitenkaan ollut kysymys. EU-oikeudella on sinänsä etusija kansalliseen oikeuteen nähden. Kysymys siitä, milloin EU-oikeuden ja kansallisen lain välillä on sellainen ristiriita, että hallintoviranomaisella on sen perusteella oikeus tai velvollisuus sivuuttaa kansallisen lain normi, on kuitenkin arvioitava ja ratkaistava erikseen kussakin epäillyssä ristiriitatilanteessa. Asiassa on riidatonta, että tapauksen tosiseikkoja on 1999-2004 arvioitu tuolloin voimassa olleen kansallisen väylämaksusäännöstön valossa ja sen sisältö huomioon ottaen asianmukaisesti ja oikein. Ensinnäkin, edellä mainittu kansallinen väylämaksusäännöstö on vuosilta 1980 ja 1983, eikä sen kotimaanliikenteen ja ulkomaanliikenteen väylämaksun määräytymistä koskevia säännöksiä muutettu yhteisöön liittymisen yhteydessä. Väylämaksulainsäädännön mukaista perimisjärjestelmää ei siis ole kansallisessa lainsäädännössä pidetty EU-oikeuden vastaisena Suomen Euroopan unionin jäsenyyden alkaessa. Uusi väylämaksulaki vuodelta 2002 on perustunut perimisjärjestelmänsä osalta täysin varhaisempaan väylämaksulainsäädäntöön. Yhteisöjen tuomioistuinkin on ratkaisussaan C-381/93, komissio vastaan Ranskan tasavalta (tuomion kohta 16) tuonut esiin, että kaikkien sellaisten kansallisten säännöstöjen soveltaminen, joissa ilman objektiivista oikeuttamisperustetta rajoitetaan palvelujen tarjoajan mahdollisuutta tehokkaasti käyttää EY:n perustamissopimuksen 49 artiklan (silloinen 59 artikla) soveltamisalaan kuuluvaa vapautta, ovat ristiriidassa perustamissopimuksen kanssa. Jos siis on olemassa objektiivisesti hyväksyttäviä syitä, eron tekeminen kotimaan ja ulkomaanliikenteen välille on lähtökohtaisesti mahdollista. Ne objektiivisesti hyväksyttävät syyt, joihin nyt on syytä vedota ja joihin Suomikin on virallisissa vastauksissaan komissiolle vedonnut, liittyvät maksunkantojärjestelmään, liikenteen laatuun ja väylämaksuilla katettaviin palveluihin. Toisaalta komissiokaan ei ollut esittänyt ennen vuotta 2002 virallisia kannanottoja asiassa. Komission viralliset tai sen virkamiesten mahdolliset epäviralliset kannanotot eivät myöskään ole välittömästi oikeudellisesti velvoittavia eikä niiden sisältämien ehdotusten tai tulkintojen torjumista voida pitää jäsenyysvelvoitteiden vastaisena tottelemattomuutena. Tästä voidaan tehdä se perusteltu johtopäätös, että kansallinen lainsäätäjä ei täten ole pitänyt ristiriitaa ilmeisenä vuonna 2002. Tällaisessa tilanteessa Suomen valtiojärjestyksen perusteista seuraa, että hallintoviranomainen ei lähtökohtaisesti voi oman harkintansa mukaan ottaa toisenlaista kantaa uuden väylämaksulain mukaiseen perimisjärjestelmään, jollei asia ole oikeudellisesti relevantissa suhteessa muuttunut eduskunnan päätöksen jälkeen. Näin ollen tullilaitoksella ei ole ollut 1999-2004 perusteita pitää kansalliseen väylämaksulainsäädäntöön perustunutta väylämaksujen perimisjärjestelmää riidattomasti ilmeisen lainvastaisena, eikä sillä siten ole ollut tuolloin myöskään kansalliseen oikeuteen eikä EU-oikeuteen perustuvaa toimivaltaa sivuuttaa voimassa ollut väylämaksulaki ja -asetus ja päättää kansalliseen säännökseen perustuvien kotimaan ja ulkomaanliikenteen väylämaksujen perimisjärjestelmän (maksun laskutavan) muuttamisesta, keskeyttämisestä ja lopettamisesta.
§:n 2 momentissa säädetään, että päätöstä ei saa purkaa, ellei se loukkaa yksityisen oikeutta tai julkisen edun katsota vaativan päätöksen purkamista. Purkukynnyksen ylittäminen eli yksityisen edun loukkaamisen toteaminen ja julkisen edun vaatimuksen käsillä olo ratkaistaan purkuasiassa tapauskohtaisesti. Ilman jommankumman viimeksi mainitun edellytyksen toteamista, lainvastaiseksikaan katsottua päätöstä ei ole mahdollista purkaa. Ongelman ydin on siinä, että väylämaksut eivät saisi muodostua syrjiviksi siihen verrattuna, että aluksella olisi harjoitettu vain Suomen sisäisen liikenteen kuljetuspalveluja. Purku- ja oikaisutilanteessa päätöksiä tulisi oikaista enimmillään siten, että siltä osin kuin ulkomaan kertamaksut ylittävät laskennallisen kotimaanliikenteen vuosimaksun, väylämaksuja palautetaan. Tällöin palautusta tulee maksaa vasta siitä käynnistä (ja maksupäätöksestä) alkaen, jonka kohdalla kotimaan laskennallinen vuosiväylämaksu ylittyy. Mikäli suoritettu kertamaksu tai suoritettujen kertamaksujen yhteenlaskettu määrä alittaa laskennallisen kotimaan vuosimaksun tason, mitään perustetta ei ole suorittaa palautuksia saati katsoa tilannetta syrjiväksi. Hakija ei ole joutunut määrättyjen väylämaksujen johdosta kohtuuttoman rasitteen kohteeksi. Asiassa lienee täysin riidatonta, että laivanisäntä on liikeyritys, joka harjoittaa taloudellista toimintaa ja joka tavoittelee puhdasta voittoa. Tällöin esimerkiksi liiketoiminnassa, johon liittyy palvelujen tarjontaa välittömästi kuljetuspalvelujen muodossa tai muutoin, tunnettujen taloudellisten tekijöiden ja muuttujien vaikutus otetaan aivan varmasti huomioon palvelujen ja tuotteiden hinnoittelussa. On selvää, että laivanisännällä on ollut tiedossa tai ainakin pitänyt kohtuudella arvioiden olla se, että myös 1999-2004 Suomessa tullaan kantamaan väylämaksuja aiempien vuosien tapaan ja vastaavaa perimisjärjestelmää soveltaen. Mikäli maksupäätökset nyt purettaisiin, palautuva summa olisi laivanisännälle vain ylimääräinen voittoerä, josta eivät hyötyisi mitään ne, jotka ovat aikanaan suorittaneet laivanisännälle välitöntä korvausta maksun muodossa tämän tarjoamien kuljetuspalvelujen käyttämisestä ja samalla siis väylämaksusta aiheutuneen kustannuserän kattamiseksi. Näissä olosuhteissa tai muutoinkaan myöskään se, että asiaan on liittynyt maksuvelvollisuus, ei ole riittävä peruste purkamiselle, erityisesti kun maksua määrättäessä edellä mainittuna ajankohtana sen EU-oikeuden vastaisuus ei ole ollut mitenkään selvä tai riidaton asia. Euroopan yhteisöjen tuomioistuin on päätöksessään C-2/06, Kempter nimenomaan todennut, että "yhteisön oikeuden mukaista on se, että oikeussuojakeinojen käyttämiselle asetetaan kohtuulliset preklusiiviset määräajat, joilla edistetään oikeusvarmuutta. Tällaiset määräajat eivät nimittäin ole sellaisia, että niillä tehtäisiin yhteisön oikeusjärjestyksessä annettujen oikeuksien käyttäminen käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi". Näin ollen ei ole yhteisön oikeuden vastaista, että jäsenvaltion lainsäädännössä on säädetty sellaisesta vanhentumisajasta (muutoksenhakuajasta), jota sovelletaan esimerkiksi väylämaksujen riitauttamiseen. EY-tuomioistuin on ottanut myös kantaa siihen, että kansallinen kolmen vuoden valitusaika on katsottava kohtuulliseksi määräajaksi. Tullilain mukainen kolmen vuoden määräaika hakea muutosta väylämaksun määräämistä koskevaan päätökseen vastaa yhteisön tullikoodeksista annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 2913/92 236 artiklassa tullinpalautuksen ja -peruutuksen hakemisen osalta säädettyä määräaikaa eli se on sama kuin normaalien yhteisölle kannettavien tullien palauttamista koskeva vanhentumisaika. Tässäkään valossa määräajan asettamista kansallisessa laissa ja sen pituutta ei ole pidettävä yhteisön oikeudessa sovellettavan vastaavuusperiaatteen tai tehokkuusperiaatteen vastaisena. Kansalliset prosessinormit eivät ole tehneet yhteisön oikeuteen vetoamista kansallisissa muutoksenhakuelimissä mitenkään mahdottomaksi tai ylivoimaiseksi saati että se olisi voinut muutoinkaan muodostua hakijalle sellaiseksi. Riidanalaisiin päätöksiin on lisäksi sisältynyt erillinen muutoksenhakuohjaus. Kansallisessa laissa asetettu määräaika muutoksenhaulle on ollut edellä lausutun valossa täysin riittävä. Minkäänlaista kansallisiin säännöksiin perustuvaa estettä vedota EU-oikeuteen sanotun ajan puitteissa ei ole ollut. Yhteisön oikeuteen perustuvien vaateiden toteutumiselle on ollut taattuna samanlainen prosessuaalinen kohtelu kuin vastaavien kansallisten vaateiden kohtelulle. Vallinneissa olosuhteissa myöskään kysymyksessä oleva muutoksenhakuaika ei ole tehnyt yhteisön oikeuden mukaisten oikeuksien käyttämistä käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi. Se seikka, että hakija ei ole huomannut esittää yhteisön oikeuteen perustuvaa vaadetta riittävän ajoissa eli normaalien ja sellaisena pituudeltaan täysin riittäväksi katsottavaa muutoksenhakuajan puitteissa, ei voi olla hyväksyttävä peruste purkaa näin jälkikäteen lainvoimaisia päätöksiä ylimääräisin muutoksenhakukeinoin. Asiassa on riidatonta, että viitatut EY:n perustamissopimus, neuvoston asetus N:o 4055/86 ja yhteisöjen tuomioistuimen ratkaisu C-381/93 ovat olleet olemassa maksupäätösten tekoajankohtana ja siten niihin on voitu vedota kansallisessa viranomaisessa tai tuomioistuimessa. Hakija hakee kuitenkin purkua vasta, kun on kulunut 5-10 vuotta puheena olevista väylämaksupäätöksistä. Hakijan passiivisuuden ei ole osoitettu olleen seurausta tullilaitoksesta johtuvista syistä. Näissä olosuhteissa ja koska hakija on itse pitäytynyt passiivisena, EU-oikeuteen kuuluvan tehokkaan oikeusturvan periaatteen, vastaavuusperiaatteen tai muunkaan yhteisön oikeuteen liittyvän periaatteen/velvoitteen ei voida katsoa vaativan väylämaksupäätösten taannehtivaa purkamista. Myöskään purkuintressin ei voida katsoa olevan näissä olosuhteissa olemassa. Tässä kohdin tulliasiamies viittaa vielä erityisesti yhteisöjen tuomioistuimen päätökseen asiassa C-260/96, Spac, jossa on nimenomaisesti todettu, että se, että jäsenvaltio ei palauta yhteisön oikeuden vastaisesti kannettuja veroja sen vuoksi, että oikeus palautukseen on menetetty kolmen vuoden pituisen kansallisen määräajan päättymisen vuoksi, ei ole yhteisön oikeuden vastaista. Tulliasiamies viittaa vielä korkeimman hallinto-oikeuden päätökseen KHO 4.9.2002 T 2062, jossa oli kyse vuonna 1995 tehtyjen tullauspäätösten kumoamisesta, jonka perusteena oli Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen 3.12.1998 asiassa C-233/97, KappAhl antama tuomio ja jonka mukaan F-tullin kantaminen oli tuomiossa tarkoitetussa tapauksessa yhteisön oikeuden vastaista. Purkua tuolloin hakenut taho ei ollut saanut tietoa tuomiosta ennen kuin tullilaissa säädetty määräaika hakea muutosta tullauspäätöksiin oli päättynyt. Korkein hallinto-oikeus hylkäsi tässä tapauksessaan purkuhakemuksen, koska asiassa ei ollut purkamisen edellytyksiä. Yhtiö on antamassaan vastaselityksessä lausunut, että tulliasiamiehen esittämä käsitys valitusoikeuden piiriin kuuluvista oikeussubjekteista on virheellinen. Valituksen saa hallintolainkäyttölain 6 §:n mukaan tehdä asianosainen, jolla tarkoitetaan sitä, jonka oikeuteen tai etuuteen päätös välittömästi vaikuttaa. Tällä tarkoitetaan oikeussubjektia, johon päätös on kohdistettu tai jonka oikeuteen, velvollisuuteen tai etuun päätös välittömästi vaikuttaa. Tulliviranomaisten ennen vuotta 2005 tekemisissä väylämaksupäätöksissä olisi tullut ottaa huomioon välittömästi sovellettava EY:n perustamissopimuksen 49 artikla, yhteisöjen tuomioistuimen palvelujen vapaata liikkumisoikeutta koskeva oikeuskäytäntö sekä asetus palvelujen tarjoamisen vapauden periaatteen soveltamisesta jäsenvaltioiden välisessä meriliikenteessä. Yhteisön oikeus on velvoittanut lainsäätäjää, viranomaisia ja tuomioistuimia Suomen Euroopan unionin jäsenyydestä 1995 alkaen. Väylämaksujen määräytymisperuste oli ennen vuotta 2006 ilmeisessä ristiriidassa EY:n perustamissopimuksen 49 artiklan kanssa. Ilmeistä lainvastaisuutta ei poista se, että viranomaiset ja lainsäätäjä eivät mahdollisesti ole ristiriitaa mieltäneet tai se, että Helsingin hallinto-oikeus totesi väylämaksupäätökset yhteisön oikeuden vastaisiksi vasta 30.6.2008 annetuilla päätöksillään. Yhteisöoikeudellinen lojaalisuusvelvollisuus sitoo kansallista lainsäätäjää, viranomaisia ja tuomioistuimia. Tulliviranomaisten olisi EY:n perustamissopimuksen 10 artiklan mukaisen lojaalisuusvelvollisuuden nojalla tullut olla soveltamatta väylämaksulakia, joka oli EY:n perustamissopimuksen tavoitteiden vastainen. Väylämaksulaki suosi kotimaisia palvelun tarjoajia. Lojaalisuusvelvollisuuteen sisältyy erityisesti velvollisuus tulkita kansallista oikeutta yhteisön oikeuden valossa. Hakija ei tulliasiamiehen mukaan ollut sellaisessa asemassa, että hakija olisi joutunut väylämaksujen johdosta kohtuuttoman rasituksen kohteeksi. Hakija on liikeyrityksenä ottanut huomioon verorasitteen palvelujen hinnoittelussa. Lopullisina vahingonkärsijöinä olisivat olleet hakijan asiakkaat, jonka vuoksi palautettava väylämaksu olisi ollut hakijalle ylimääräinen voittoerä. Yhteisön oikeuden vastainen on asian C-147/01, Weber's Wine World mukaan menettely, jossa jäsenvaltio kieltäytyy maksamasta takaisin toimijalle yhteisön oikeuden vastaisesti kannetun veron pelkästään siitä syystä, että tämä vero on sisällytetty tämän toimijan käyttämään vähittäismyyntihintaan ja näin vyörytetty kolmansille. Tulliasiamiehen esittämä kanta ei myöskään materiaalisen oikeuden osalta sovellu käsillä olevaan tilanteeseen. EY:n perustamissopimuksen 49 artikla kieltää rajoitukset, jotka koskevat muuhun Euroopan unionin valtioon sijoittautuneiden unionin valtion kansalaisten vapautta tarjota palveluja yhteisössä. Toiseen unionin valtioon sijoittautuneen palvelujen tarjoajan kaikenlainen kansallisuuteen perustuva syrjintä on poistettava. Rajoitukset on poistettava, vaikka niitä sovellettaisiin erotuksetta sekä kotimaisiin palvelun tarjoajiin että muihin jäsenvaltioiden sijoittautuneisiin palvelujen tarjoajiin, jos nämä rajoitukset ovat omiaan estämään toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneen, siellä vastaavia palveluja lainmukaisesti tarjoavan henkilön toiminnan, haittaamaan tätä toimintaa tai tekemään siitä vähemmän houkuttelevaa. Suomen väylämaksulaki johti laivanisännät eriarvoiseen asemaan, koska ulkomaanliikenteessä olleista aluksista tosiasiallisesti kannetut väylämaksut saattoivat nousta huomattavasti suuremmiksi kuin mitä samasta aluksesta olisi yksinomaan kotimaanliikenteessä kannettu. Väylämaksulain syrjivyyttä ei voi oikeuttaa yhteisöjen tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön valossa. Se tosiseikka, ettei hakija kokeneena toimijana ole esittänyt yhteisön oikeuteen perustuvaa vaadetta säännönmukaisen muutoksenhakuajan puitteissa, ei ole hyväksyttävä peruste olla purkamatta päätöksiä. Ylimääräisen muutoksenhaun tulee hallintolainkäyttölain 58-68 §:n perusteella kysymykseen säännönmukaisen muutoksenhakuajan umpeuduttua. Tulliasiamies viittaa vastineessaan asiaan C-2/06, Kempter. Oikeussuojakeinojen käyttämiselle asettavat kohtuulliset preklusiiviset määräajat edistävät tuomion mukaisesti oikeusvarmuutta. Unionin jäsenvaltioilla on prosessuaalisen autonomiansa puitteissa oikeus päättää muutoksenhakuaikojen pituudesta. Preklusiiviset määräajat eivät kuitenkaan asian C-260/96, Spac mukaan saa olla sellaisia, että niillä tehtäisiin yhteisön oikeusjärjestyksessä taattujen oikeuksien käyttäminen käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi. Yhteisöjen tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä seuraa, että kansallisten tuomioistuinten on oltava soveltamatta sellaisia kansallisia prosessuaalisia sääntöjä, jotka estävät muutoksenhaun. Valitusoikeuden välityksellä yksityiset asianosaiset voivat toteuttaa yhteisöoikeudellisia oikeuksiaan. Suomen lainsäädännön yhteisön oikeuden vastaisuus oli todettu auktoritatiivisesti ennen väylämaksupäätösten tekemistä. Yhteisön oikeuden sisältö on myöhemmin todettu samansisältöiseksi useissa muissa yhteisöjen tuomioistuimen tuomioissa. Syrjivien väylämaksupäätösten purkaminen ei näin ollen merkitse yhteisön oikeuden taannehtivaa soveltamista, kun tällaisten päätösten yhteisön oikeuden vastaisuus on ollut ilmeistä jo päätöksiä tehtäessä. Merkitään, että Euroopan yhteisöjen komissio on 11.11.2003 Suomen tasavallalle EY:n perustamissopimuksen 226 artiklan nojalla osoittamassaan perustellussa lausunnossa C
§:n 1 momentin 2 kohdan mukaan päätös voidaan purkaa, jos päätös perustuu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen tai erehdykseen, joka on voinut olennaisesti vaikuttaa päätökseen.
§:n 2 momentin mukaan päätöstä ei saa purkaa, ellei se loukkaa yksityisen oikeutta tai julkisen edun katsota vaativan päätöksen purkamista. Hallintolainkäyttölain 64 §:n mukaan purkua on haettava viiden vuoden kuluessa siitä, kun päätös sai lainvoiman. Samassa ajassa on suoritettava purku ilman hakemusta tai esitystä. Erityisen painavista syistä voidaan päätös purkaa määräajan jälkeenkin. Väylämaksua koskevien päätösten purkamisen edellytyksistä Asiassa ei ole edes väitetty, että hakemuksen kohteena olevat maksut olisi kannettu väylämaksua koskevien säännösten vastaisesti ja että maksut tällä perusteella olisivat perustuneet
§:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Asiassa onkin kysymys siitä, onko väylämaksua koskevat, sinänsä säännöksiin perustuvat päätökset purettava sillä perusteella, että ne yhteisöoikeuden vastaisina perustuvat ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Yhteisöoikeus edellyttää, että
§:ää tulkitaan niin, että hallintopäätöksen, joka sinänsä on kansallisen lainsäädännön mukainen, voidaan katsoa perustuvan
§:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla ilmeisesti väärään lain soveltamiseen, jos kyseinen hallintopäätös on yhteisöoikeuden vastainen. Voimassa olleiden säännösten mukainen väylämaksujen määräytyminen on ollut olennaisesti erilainen ulkomaanliikenteessä kuin kotimaanliikenteessä. Kotimaanliikenteessä väylämaksu kannettiin vuosittaisena kertamaksuna aluksen nettovetoisuuden perusteella, kun taas ulkomaanliikenteessä maksu kannettiin aluksen saapuessa Suomeen aluksen tullauksen yhteydessä perusteena aluksen nettovetoisuus ja jäämaksuluokka. Maksujärjestelmä on voinut johtaa tilanteeseen, jossa ulkomaanliikenteessä olevasta aluksesta peritty maksu on ollut suurempi kuin samanlaiselta kotimaanliikenteessä olevalta alukselta peritty maksu olisi ollut. Maksuperusteet ovat johtaneet tähän silloin, kun satamassa käyntejä on useita vuoden aikana ja vielä niin, että mitä useampia satamassa käyntejä vuodessa on ollut, sitä suuremmaksi ero on muodostunut. Toisaalta nämä laskentaperusteet ovat voineet johtaa myös päinvastaiseen tilanteeseen, erityisesti silloin kun kyseessä on vain yksi satamassa käynti vuoden aikana. Väylämaksu on kysymyksessä olevina vuosina säännösten perusteella kannettu eri tavalla ulkomaanliikenteessä ja kotimaanliikenteessä. Järjestelmä on tästä syystä voinut johtaa EY:n perustamissopimuksen 49 artiklan, neuvoston asetuksen (ETY) N:o 4055/86 ja Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön vastaiseen tilanteeseen, missä ulkomaanliikennettä harjoittaneelta alukselta on peritty korkeampia väylämaksuja kuin vastaavassa tilanteessa kotimaanliikennettä harjoittaneelta alukselta.
§:ssä on säädetty edellytyksistä, joiden nojalla lainvoiman saanut päätös voidaan purkaa. Kuitenkaan pykälän 2 momentin mukaan päätöstä ei saa purkaa, ellei se loukkaa yksityisen oikeutta tai julkisen edun katsota vaativan päätöksen purkamista. Lisäksi hallintolainkäyttölain 64 §:ssä on säädetty määräajasta, jona purkua on haettava. Näistä säännöksistä ilmenee, että kysymys on ylimääräisestä muutoksenhakukeinosta, jota koskevan hakemuksen hyväksyminen perustuu aina korkeimman hallinto-oikeuden kokonaisharkintaan. Korkeimmalla hallinto-oikeudella on yhteisön oikeuteen perustuva velvollisuus antaa oikeussuojaa yksityisten sellaisille vaateille, jotka perustuvat kansallisen lain ja yhteisön oikeuden väliseen ristiriitaan. Yhtiö ei ole hakenut muutosta sille määrättyihin väylämaksuihin tullilain mukaisessa kolmen vuoden valitusajassa, vaikka lain ja yhteisön oikeuden välistä ristiriitaa koskevan kysymyksen ratkaiseminen tapahtuu nimenomaan muutoksenhaun kautta tuomioistuimessa. Säädetty kolmen vuoden määräaika on yleinen, eikä aseta yhteisön oikeuteen perustuvia vaatimuksia muista poikkeavaan asemaan. Määräaikaa ei voida pitää yhteisön oikeuden kannalta liian lyhyenä. Ristiriita, johon tässä asiassa on vedottu ja jonka on väitetty johtaneen
§:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuun ilmeisesti väärään lain soveltamiseen, ei ole tullut ilmi vasta säännönmukaisen muutoksenhakuajan jälkeen. Korkein hallinto-oikeus katsoo, että nämä seikat voidaan ottaa päätösten purkamista koskevassa harkinnassa huomioon erityisesti, kun otetaan huomioon, että päätöstä ei saa purkaa, ellei se loukkaa yksityisen oikeutta tai julkisen edun katsota vaativan päätöksen purkamista. Väylämaksuja on peritty yhtiön harjoittaessa elinkeinotoimintaansa. Yhtiö on voinut ottaa väylämaksut huomioon hinnoitellessaan asiakkailleen tarjoamiansa palveluja. Tällä seikalla ei voi olla merkitystä, kun arvioidaan kysymystä, onko yksittäinen väylämaksu muodostunut syrjiväksi. Edellä selostetusta Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännöstä käy lisäksi ilmi, että yhteisön oikeuden vastaista on menettely, jossa jäsenvaltio kieltäytyy maksamasta takaisin toimijalle yhteisön oikeuden vastaisesti kannetun veron pelkästään siitä syystä, että tämä vero on otettu huomioon hinnoittelussa. Tällä seikalla on kuitenkin sellainen tosiasiallinen merkitys yhtiön taloudellisen aseman kannalta, että korkein hallinto-oikeus katsoo, että se voidaan ottaa huomioon purkuhakemuksen hyväksymistä koskevassa kokonaisharkinnassa erityisesti siitä syystä, ettei päätöstä saa
§:n 2 momentin mukaan purkaa, ellei se loukkaa yksityisen oikeutta. Edellä olevan perusteella korkein hallinto-oikeus katsoo, että kysymyksessä olevien päätösten purkamiselle ei ole
§:ssä säädettyjä edellytyksiä. Asian ovat ratkaisseet hallintoneuvokset Ahti Rihto, Ahti Vapaavuori, Irma Telivuo, Matti Pellonpää ja Matti Halén. Asian esittelijä Liisa Tähtinen. Asiaa ratkaistaessa on toimitettu äänestys. Hallintoneuvos Ahti Rihton äänestyslausunto: "Hakijan puhevallan osalta olen samaa mieltä kuin enemmistö. Puran hakemukseen liitetyt tullilaitoksen päätökset, jotka koskevat vuosilta 2000-2004 perittyjä väylämaksuja, ja palautan asian tältä osin tullilaitokselle uudelleen käsiteltäväksi. Hylkään hakemuksen vuodelta 1999 perittyjen väylämaksujen osalta. Perustelut Tullilaitoksen päätöksillä on peritty ulkomaan liikenteen aluksilta vuoteen 2006 saakka väylämaksua, joka poikkesi perusteiltaan väylämaksusta, joka perittiin kotimaan liikenteen aluksilta, sekä määrältään yleensä huomattavasti ylitti kotimaan liikenteen maksun. Kun otan huomioon EY:n perustamissopimuksen 49 artiklan ja sen soveltamiskäytännön, neuvoston asetuksen palvelujen tarjoamisen vapauden periaatteen soveltamisesta jäsenvaltioiden väliseen meriliikenteeseen sekä jäsenvaltioiden ja kolmansien maiden väliseen meriliikenteeseen (4055/86 ETY) ja nyt kysymyksessä olevaan soveltamistilanteeseen nimenomaisesti rinnastuvan EY:n tuomioistuimen tuomion C-381/93 sekä sen, että väylämaksujen eriyttämiselle ei ole ollut mitään sellaisia objektiivisia oikeuttamisperusteita, joille on tällaisissa yhteyksissä voitu antaa merkitystä, katson, että tullilaitoksen päätökset perustuvat
§:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla ilmeisesti väärään lain soveltamiseen.
§:n 2 momentin mukaan päätöstä ei saa purkaa, ellei se loukkaa yksityisen oikeutta tai julkisen edun katsota vaativan päätöksen purkamista. Asiakirjojen mukaan komissio on 21.3.2002 toimittanut Suomen hallitukselle virallisen ilmoituksen ja aloittanut siten rikkomisesta johtuvan menettelyn väylämaksujen eriyttämisen vuoksi. Perustellussa lausunnossaan 11.11.2003 komissio on katsonut, että maksujen eriyttäminen on yhteisön oikeuden vastaista ja edellyttänyt lausunnossa tarkoitettujen toimenpiteiden toteuttamista kahden kuukauden kuluessa. 1.3.2000 voimaan tulleen Suomen perustuslain 2 §:n 3 momentin ja siihen saakka voimassa olleen Suomen Hallitusmuodon 92 §:n 1 momentin mukaan kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia. Yhteisön oikeus ja sen oikeussäännöt ovat osa julkisessa toiminnassa noudatettavaa lakia. Mainitun perustuslain säännöksen ohella myös EY:n perustamissopimuksen 10 artikla velvoittaa viranomaista noudattamaan yhteisön oikeutta. Kun otan huomioon sen, että pitkään jatkunutta väärää lain soveltamista on asiassa ilmi käyneellä tavalla jatkettu useita vuosia vielä sen jälkeen, kun viranomaiselle on tullut olla riittävän selvää, ettei sen julkisessa toiminnassa tällöin noudatettu tarkoin lakia, katson julkisen edun vaativan, että hallintolainkäyttölain 64 §:n 2 momentissa säädetyssä viiden vuoden määräajassa päätösten lainvoimaiseksi tulemisesta tehdyt purkuhakemukseen liitetyt päätökset puretaan ja asia tältä osin palautetaan tullilaitokselle lainmukaisesti ratkaistavaksi. Katson kuitenkin, että viimeksi mainitussa lainkohdassa tarkoitettuja erityisen painavia syitä ei ole siihen, että hakemukseen liitetyt ne päätökset, joiden lainvoimaiseksi tulemisesta on kulunut enemmän kuin viisi vuotta, voitaisiin purkaa. Siksi hylkään hakemuksen sanotulta osin."
Tekoälyselitys virallisen lakitekstin pohjalta. Suuntaa antava, ei korvaa oikeudellista neuvontaa.