KKO/1988/43

1988 false KKO:1988:43 Ään. Alioikeus velvoitti virkavirheestä rangaistukseen tuomitun virkamiehen yhteisvastuullisesti valtion kanssa suorittamaan asianomistajalle korvauksia, joista valtio vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin ja 6 luvun 2 §:n mukaan vastasi ensisijaisesti. Valtion muutoksenhakemuksesta korvauksia vähennettiin. Myös virkamiehen toissijaista korvausvelvollisuutta voitiin vastaavasti vähentää, vaikka virkamies oli tyytynyt alioikeuden päätökseen. VahL 3 luku 1 § 2 mom VahL 6 luku 2 § ASIAN KÄSITTELY KIRKKONUMMEN KIHLAKUNNANOIKEUDESSA Lääninsyyttäjä on kihlakunnanoikeudessa kertonut, että Kirkkonummen nimismiespiirin rikosylikonstaapeli A oli 13.3.1985 Kirkkonummella toimiessaan nimismiespiirin poliisiasemalla päivystäjänä sulkenut vangittua päämiestään tapaamaan tulleen asianajaja B:n noin klo 9.30 aikaan samaan pidätettyjen säilytyshuoneeseen, jossa B:n miespuolista asiakasta oli säilytetty. B, joka ei ollut antanut toimenpiteelle nimenomaista suostumustaan, oli hälytysnappia painamalla yrittänyt muutaman minuutin kuluttua saada A:n päästämään hänet pois, mutta A ei kertomansa mukaan näköesteen vuoksi ollut havainnut valon syttymistä päivystyshuoneessa olevaan valotauluun eikä myöskään muusta melusta johtuen ollut kuullut toistuvia summerinsoittoja. A:lla oli kertomansa mukaan lisäksi ollut paljon muita virkatoimia, mistä johtuen hän ilmeisesti oli unohtanut B:n olevan säilytyshuoneessa ja vasta noin klo 10.30 aikaan oli asian muistanut, jolloin hän oli myös päästänyt B:n pois pidätettyjen säilytyshuoneesta. Lääninsyyttäjä on katsonut, että A oli taitamattomuuttaan noudattanut poliisin käskylehden 1/24.1.72 13 § 4 momentin määräyksen vastaista esimiehensä ohjetta hankkimatta toimenpiteelleen B:n nimenomaista suostumusta ja että A oli lisäksi päivystäjänä huolimattomuuttaan laiminlyönyt mainitun valotaulun tarkkailemisen ja siten aiheuttanut B:n vapauden menetyksen. Sen vuoksi lääninsyyttäjä on vaatinut A:n tuomitsemista rangaistukseen taitamattomuudesta ja varomattomuudesta tehdystä virkavirheestä. B on asianomistajana kuultuna lausunut, että A oli tahallaan ilman laillista oikeutta riistänyt hänen vapautensa edellä kerrotuin tavoin, vaarantanut hänen turvallisuutensa ja estänyt hänen työasioittensa hoidon, mistä oli aiheutunut taloudellisia menetyksiä. Menettelyllään A oli lisäksi aiheuttanut B:lle henkisiä kärsimyksiä. B on sen vuoksi vaatinut, että A rikoslain 25 luvun 9 §:n ja 40 luvun 22 §:n nojalla tuomitaan rangaistukseen virkaa toimittaessa tehdystä laittomasta vangitsemisesta sekä että A velvoitetaan suorittamaan hänelle korvaukseksi menetetystä työajasta selliin sulkemisen ajalta eli yhdeltä tunnilta 400 markkaa ja henkisestä kärsimyksestä 15.000 markkaa, molemmat erät 16 prosentin korkoineen 13.3.1985 alkaen. Sen ohessa B on vaatinut korvausta oikeudenkäyntikuluistaan korkoineen. B on lisäksi Suomen valtiolle toimitetuin haastein vaatinut, että valtio A:n työnantajana velvoitetaan toissijaisesti suorittamaan B:lle hänen A:lta vaatimansa korvaukset 16 prosentin korkoineen. A on kiistänyt B:n vaatimukset aiheettomina ja näyttämättöminä. Suomen valtio on kiistänyt B:n vaatimukset sekä perusteiltaan että määriltään. Kihlakunnanoikeuden päätös 1.10.1985 Kihlakunnanoikeus on todennut, että asianajaja B oli 13.3.1985 saapunut Kirkkonummen kihlakunnanoikeuden käräjäpaikalle esiintyäkseen erään asiakkaansa avustajana. Ennen jutun esilletuloa oli B pyytänyt saada tavata asiakastaan, joka oli vangittuna tuotu samassa rakennuksessa olevalle Kirkkonummen poliisiasemalle. A toimi poikkeuksellisesti poliisiaseman päivystäjänä. A oli sallinut B:n ja tämän asiakkaan tapaamisen tapahtuvaksi sellissä. B:n astuttua selliin tiedustellakseen asiakkaaltaan erään asian A oli sulkenut sellin oven sekä siirtynyt jatkamaan päivystystään päivystäjän huoneeseen. Vaikka B melkein heti oven sulkemisen jälkeen oli painanut sellissä olevaa hälytysnappia, hänet oli päästetty sellistä vasta tunnin kuluttua. A:n väite siitä, että hän oli B:lle ilmoittanut hälytysnapista ja sen toiminnasta, oli uskottava. Jutussa ei ollut näytetty A:n toimineen B:n kertomalla tavalla tahallisesti. A:n oli täytynyt ylikonstaapelina olla selvillä sisäasiainministeriön määräyksistä siitä, miten pidätetyn ja tämän asiamiehen tapaaminen on järjestettävä. Viemällä B:n selliin ja lukitsemalla oven A oli syyllistynyt taitamattomuudesta tehtyyn virkavirheeseen. B:n jääminen selliin yli sen ajan, jonka hän tarvitsi neuvotellakseen asiakkaansa kanssa, oli johtunut siitä, että A oli unohtanut seurata päivystyshuoneessa olevan hälytyslaitteen toimintaa. A:n olisi pitänyt tarkoin seurata sinänsä poikkeuksellista tilannetta, ja hän oli tältä osin syyllistynyt varomattomuudesta tehtyyn virkavirheeseen. Jutussa oli osoitettu päivystyshuoneessa olevan hälytyslaitteen toiminnallista vajavuutta. A:n moitittava toiminta oli osaksi johtunut tästä. B:n vaatimus menetetyn työajan korvaamisesta siltä ajalta, jolloin hän oli lukittuna selliin, oli kohtuullinen. Huomioon ottaen tilanteen B oli oikeutettu saamaan korvausta kivusta ja särystä eli henkisestä kärsimyksestä. Esitettyjä vaatimuksia oli soviteltava. Näillä perusteilla kihlakunnanoikeus on, hyläten syytteen laittomasta vangitsemisesta, tuominnut A:n rikoslain 40 luvun 21 §:n 1 momentin nojalla taitamattomuudesta ja huolimattomuudesta tehdystä virkavirheestä saamaan varoituksen. Samalla A ja hänen työnantajansa Suomen valtio on, muut korvausvaatimukset hyläten, vahingonkorvauslain 3 luvun 1 ja 2 §:n, 4 luvun 1 ja 2 §:n, 5 luvun 2 §:n ja 6 luvun 2 §:n nojalla velvoitettu yhteisvastuullisesti suorittamaan B:lle korvaukseksi menetetystä työansiosta 400 markkaa sekä kivusta ja särystä kohtuullisiksi katsotut 5.000 markkaa, molemmat määrät 16 prosentin korkoineen 13.3.1985 lukien, sekä lisäksi oikeudenkäyntikuluista 4.000 markkaa 16 prosentin korkoineen 1.10.1985 lukien määräyksin, että A vastasi näistä korvauksista ainoastaan siltä osin kuin niitä ei saatu valtiolta hänen työnantajanaan perityksi. VAATIMUKSET HOVIOIKEUDESSA B on toistaen kihlakunnanoikeudessa esittämänsä vaatinut, että A rikoslain 25 luvun 9 §:n ja 40 luvun 22 §:n nojalla tuomitaan rangaistukseen virkaa toimittaessa tehdystä laittomasta vangitsemisesta tai että A joka tapauksessa tuomitaan kihlakunnanoikeuden määräämää rangaistusta ankarampaan rangaistukseen ja että B:lle maksettavaksi määrättyä korvausta henkisestä kärsimyksestä korotetaan. B on lisäksi vaatinut korvausta oikeudenkäyntikuluistaan myös hovioikeudessa. Suomen valtio on vaatinut, että B:n korvausvaatimukset hylätään ja valtio vapautetaan tuomitusta korvausvelvollisuudesta. B ja valtio ovat vastanneet toistensa valituksiin. Helsingin hovioikeuden päätös 4.12.1986 Hovioikeus on todennut, että B oli kihlakunnanoikeuden päätöksessä tarkoitetussa tilaisuudessa ollut odottamassa päämiehensä asian esilletuloa esiintyäkseen tämän avustajana. Hän oli voinut tuolta ajalta periä avustajan palkkionsa päämieheltään tai maksuttomasta oikeudenkäynnistä annetun lain nojalla valtiolta. Oli jäänyt näyttämättä, että B:lle olisi aiheutunut työansion menetystä. B:n vapaudenmenetyksen laadun ja keston perusteella hovioikeus on arvioinut vapaudenmenetyksen aiheuttamasta henkisestä kärsimyksestä tulevan korvauksen määrän 1.500 markaksi. Koska A:n korvausvastuu oli vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n ja 4 luvun 2 §:n 1 momentin sekä 6 luvun 2 §:n säännösten mukaan valtion korvausvelvollisuuteen nähden toissijainen, hovioikeus on alentanut myös A:n korvausvelvollisuutta, vaikka A oli tyytynyt kihlakunnanoikeuden päätökseen. Näillä ja muutoin kihlakunnanoikeuden mainitsemilla perusteilla hovioikeus on kihlakunnanoikeuden soveltamien lainkohtien ja vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n nojalla muuttanut kihlakunnanoikeuden päätöstä siten, että B:n Suomen valtiota ja A:ta vastaan esittämä korvausvaatimus menetetystä työansiosta hylättiin sekä valtio ja A vapautettiin suorittamasta yhteisvastuullisesti B:lle siitä maksettavaksi tuomittua korvausta 400 markkaa korkoineen. Sen ohessa valtion ja A:n yhteisvastuullisesti B:lle henkisenä kärsimyksenä kivusta ja särystä maksettavaksi tuomittu korvaus alennettiin 1.500 markkaan kihlakunnanoikeuden päätöksessä mainittuine korkoineen. Muilta osin kihlakunnanoikeuden päätös jäi pysyväksi. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA B on pyytänyt valituslupaa ja uudistanut täällä kaikki vaatimuksensa. Erityisesti hän on huomauttanut siitä, että hovioikeus ei olisi saanut alentaa A:n maksettavaksi tuomittuja korvauksia, kun A oli tyytynyt kihlakunnanoikeuden päätökseen. B on vaatinut myös korvausta oikeudenkäyntikuluistaan Korkeimmassa oikeudessa. Korkein oikeus on 20.2.1987 myöntänyt valitusluvan korvauskysymysten osalta. Muilta osin kysymys valitusluvan myöntämisestä on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä. A ja Uudenmaan lääninhallitus valtion edustajana ovat antaneet B:n muutoksenhakemuksen johdosta pyydetyt vastaukset. Lääninhallitus on vaatinut korvausta vastauskuluista. Valituslupaa ei myönnetä siltä osin kuin kysymys siitä on siirretty valituksen yhteydessä käsiteltäväksi. Hovioikeuden päätös jää siis muilta kuin korvauskysymysten osalta pysyväksi. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU VALITUKSEEN Perustelut Kohtuullinen korvaus henkisestä kärsimyksestä on 5.000 markkaa. Vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin ja 6 luvun 2 §:n mukaan valtio ja A ovat velvolliset yhteisvastuullisesti korvaamaan A:n B:lle aiheuttaman vahingon kuitenkin siten, että A vastaa toissijaisesti vain siitä määrästä, jota ei voida saada valtiolta. Koska korvausvastuuta on vahingosta ensisijaisesti vastuussa olevan valtion valituksesta hovioikeudessa vähennetty, vastaava vähennys on voitu tehdä siellä myös A:n osalta, vaikka hän oli tyytynyt alioikeuden päätökseen. Päätöslauselma Hovioikeuden päätös kumotaan siltä osin kuin valtion ja A:n B:lle maksettavaksi tuomittua korvausta henkisestä kärsimyksestä on alennettu ja asia jää tältä osin kihlakunnanoikeuden päätöksen varaan. Muilta osin hovioikeuden päätöstä ei muuteta. Valtio ja A velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan B:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista Korkeimmassa oikeudessa 1.500 markkaa. Eri mieltä olevan jäsenen lausunto Oikeusneuvos Kilpeläinen: Valitusluvan myöntämistä koskevalta osalta olen samaa mieltä kuin enemmistö. Valituksen osalta katson, ettei ole syytä muuttaa hovioikeuden päätöstä, jonka siis jätän pysyväksi. Samalla määrään, että asian laadun vuoksi valtio saa pitää vastauskulut vahinkonaan. Ratkaisuun osallistuneet: presidentti Olsson, oikeusneuvokset Leh- tonen, Kilpeläinen (eri mieltä), Tulenheimo-Takki ja Rintala