KKO/1989/66

1989 false KKO:1989:66 Työsuojeluvaltuutetun irtisanomiseen oli ollut taloudellisia ja tuotannollisia syitä, mutta ei työsopimuslain 53 §:n 2 momentissa säädettyä perustetta. Irtisanomisen johdosta määrättiin maksettavaksi vahingonkorvausta työsopimuslain eikä korvausta työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain nojalla. TSL 51 § 1 mom TSL 53 § 2 mom L työsopimuksen irtisanomismenettelystä 11 § 4 mom ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA Kanne Pietarsaaren raastuvanoikeudessa A on B:lle 27.7.1987 tiedoksi toimitetun haasteen nojalla lausunut, että hän oli työskennellyt Oy Wärtsilä Ab:n Pietarsaaressa sijainneen maatalouskonetehtaan palveluksessa 16.10.1974 alkaen. Yhtiö oli 1.1.1985 luovuttanut kyseessä olevan liikkeen B:lle, joka oli jatkanut sitä toiminimellä "Nokka-Koneet T:mi B". A ja muut liikkeessä yhtiön palveluksessa olleet työntekijät olivat siirtyneet B:n palvelukseen niin sanottuina vanhoina työntekijöinä. A:n pääasiallisena työtehtävänä oli ollut trukin kuljettajana toimiminen ja työpaikan työntekijät olivat valinneet hänet työsuojeluvaltuutetuksi kalenterivuosiksi 1986 ja

1. Hänen työsopimuksensa oli 13.2.1987 irtisanottu päättyväksi 13.6.1987 ja irtisanomisen perusteeksi oli ilmoitettu taloudelliset ja tuotannolliset syyt. Työsuojelun valvonnasta annetun lain 11 §:n 4 momentin mukaan työsuojeluvaltuutetun työsopimuksen irtisanomisesta on vastaavasti voimassa, mitä työsopimuslain 53 §:n 2 momentissa säädetään luottamusmiehen työsopimuksen irtisanomisesta. A oli työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain mukaisen määräajan kuluessa ilmoittanut B:lle, että hän piti työsopimuksensa irtisanomista lainvastaisena. Asiassa oli käyty irtisanomismenettelystä annetun lain 11-15 §:issä säädetyt paikalliset ja järjestöjen väliset neuvottelut, jotka eivät olleet johtaneet irtisanomisen peruuttamiseen. Hänen työsopimuksensa oli irtisanottu työsopimuslain 53 §:n 2 momentin vastaisesti ja B oli velvollinen korvaamaan siitä aiheutuneen vahingon työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 19 ja 20 §:ien mukaisin perustein. A:n perustuntipalkka työsuhteen päättyessä oli ollut 22 markkaa 58 penniä. Tämän vuoksi A on vaatinut, että B velvoitettaisiin suorittamaan hänelle työsopimuksen laittomasta irtisanomisesta johtuvana vahingonkorvauksena 12 kuukauden palkkaa vastaavat 46.975,20 markkaa 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä lukien sekä korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa 16 prosentin korkoineen päätöksen julistamispäivästä lukien. B:n vastine B on kiistänyt kanteen ja vaatinut sen hylkäämistä sekä oikeudenkäyntikulujensa korvaamista korkoineen. Raastuvanoikeuden päätös 16.12.1987 Raastuvanoikeus on lausunut selvitetyksi, että A oli ollut Oy Wärtsilä Ab:n Pietarsaaren tehtaitten palveluksessa 14.10.1974 lukien siirtyen B:n palvelukseen yritysoston yhteydessä vuoden 1985 alusta. Hänet oli irtisanottu 13.2.1987 ja työsuhde oli päättynyt 13.6.1987, minkä jälkeen hän oli ollut työtön. A oli valittu työsuojeluvaltuutetuksi kalenterivuosille 1986 ja
2. B oli esittänyt, että irtisanominen oli johtunut tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Raastuvanoikeus on katsonut jutussa riidattomaksi, että tuotantoa oli taloudellisista syistä uudelleen järjestetty ja henkilökuntaa vähennetty. Työsopimuslain 53 §:n 2 momentin mukaan työsuojeluvaltuutetun työsopimus voitiin työnantajan toimesta irtisanoa vain, jos niiden työntekijäin enemmistö, joiden luottamusmiehenä hän oli, antoi siihen suostumuksen tai kun työ kokonaan päättyi eikä voitu järjestää muuta työtä, joka vastasi työsuojeluvaltuutetun ammattitaitoa. Työntekijöitten enemmistö ei ollut tässä tapauksessa antanut irtisanomiselle suostumustaan. B:n asia oli ollut näyttää, että A:lle ei ollut voitu järjestää muuta työtä, joka olisi vastannut hänen ammattitaitoaan. Jutussa todistajana kuultu X oli kertonut, että kevään 1987 irtisanomisen yhteydessä oli tullut selväksi, mikä osa tuotannosta jäi Pietarsaareen ja mikä siirrettiin muualle. Sen perusteella oli laskettu, paljonko väkeä tarvittiin Pietarsaareen. Tulos oli ollut 25 henkilön lukumäärä, joka sittemmin oli korotettu perävaunuvalmistuksen johdosta 29:ään. Tuotantomenetelmä oli muutettu vaihelinjasta niin sanottuun solumenetelmään. Tässä menetelmässä sama henkilö teki useampia työvaiheita eli periaatteessa raakamateriaalista valmiiseen tuotteeseen. Henkilökunnasta oli valittu ne 25 pätevintä, joilla oli perusteelliset tiedot ja taidot ja jotka olivat monipuolisia. Koska A:lla ei ollut ollut muuta työkokemusta kuin tempotyöstä puristinosastolla ja trukinkuljetuksesta eikä enää olisi tullut olemaan erityistä trukinkuljettajan vakanssia, A:lle oli ilmoitettu, ettei hänelle voitu järjestää työtä. Trukki, jota hän oli käyttänyt, oli edelleen käytössä tehtaalla. Jokaiselle työntekijälle oli kuitenkin annettu trukinkuljetuskoulutusta, joten he itse hoitivat kuljetuksensa. Kokooja Y oli todistajana katsonut, että tehtaan työkuvauksissa oli runsaasti sellaisia töitä, joihin A hyvin olisi pystynyt kuten puristus, sahaus, poraus ja hitsaus. Ne työntekijät, jotka olivat jääneet työhön, oli jouduttu kouluttamaan edelleen, koska nyt kaikki tekivät kaikkia töitä. Raastuvanoikeus on katsonut, että B ei ollut kyennyt näyttämään, ettei A:lle olisi voitu tarjota hänen ammattitaitoaan vastaavaa työtä. A oli siten irtisanottu vastoin työsopimuslain 53 §:n 2 momentin säännöstä ja B oli tällä perusteella korvausvelvollinen A:lle. Tämän vuoksi raastuvanoikeus on velvoittanut B:n suorittamaan A:lle työsopimuksen laittomasta irtisanomisesta johtuvana korvauksena vaaditut 46.976 markkaa 20 penniä 16 prosentin korkoineen 27.7.1987 lukien sekä korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa 7.000 markalla 16 prosentin korkoineen raastuvanoikeuden päätöksen julistamispäivästä lukien. Vaasan hovioikeuden tuomio 15.9.1988 Hovioikeus, jonka tutkittavaksi B oli saattanut jutun, on lausunut, että B oli 13.2.1987 irtisanonut työpaikan työsuojeluvaltuutettuna toimineen A:n työsopimuksen taloudellisista ja tuotannollisista syistä päättymään 13.6.
3. A oli B:lle 23.2.1987 tiedoksi annetulla lomakkeella ilmoittanut pitävänsä työsopimuksen irtisanomista lainvastaisena ja samana päivänä B:lle tiedoksi annetulla toisella lomakkeella ilmoittanut, ettei hän hyväksynyt irtisanomisen perusteeksi taloudellista ja tuotannollista syytä ja että hänen irtisanomisensa oli laiton, koska työntekijöiden enemmistön suostumusta ei ollut pyydetty. Kanteessaan ja kannetta raastuvanoikeudessa kehittäessään A oli myöntänyt, että B:llä oli sinänsä ollut taloudelliset ja tuotannolliset syyt työvoiman merkittäväänkin vähentämiseen. Oman irtisanomisensa A oli kuitenkin katsonut tapahtuneen työsopimuslain 53 §:n 2 momentin vastaisesti, koska hänen työnsä työpaikalla eivät olleet kokonaan päättyneet ja koska hänelle olisi voitu järjestää muuta hänen ammattitaitoaan vastaavaa työtä. Hovioikeus on todennut, että jutussa oli ollut tutkittavana vain se kysymys, oliko työsuojeluvaltuutettuna toimineen A:n irtisanominen tapahtunut työsopimuslain 53 §:n 2 momentin vastaisesti. A:kaan ei ollut esittänyt syitä, joiden perusteella olisi aihetta olettaa irtisanomisen johtuneen jostain muusta laissa kielletystä syystä. Hovioikeus on katsonut raastuvanoikeuden päätöksestä ilmenevillä perusteilla, että työpaikan työsuojeluvaltuutettuna toimineen A:n työsopimus oli irtisanottu työsopimuslain 53 §:n 2 momentin vastaisesti, koska A:lle olisi voitu erillisen trukinkuljettajan tehtävän työpaikalla päättyessä järjestää muuta hänen ammattitaitoaan vastaavaa työtä. Koska B työnantajana näin ollen oli huolimattomuudesta rikkonut työsopimuslaista hänelle johtuvien velvollisuuksien täyttämisen, hän oli sanotun lain mukaan velvollinen korvaamaan A:lle menettelystään aiheutuneen vahingon. Esitetyn selvityksen mukaan A oli ollut työvoimatoimistossa työttömänä työnhakijana 16.6.1987 lukien ainakin raastuvanoikeuden päätöksen julistamispäivään saakka. Mainitusta ajasta hän oli ollut 7.8.-16.10.1987 välisen ajan työllisyyskurssilla saaden valtion varoista kurssipäivärahaa yhteensä 3.415 markkaa 50 penniä. A:n ansiot työttömyysajalta B:n palveluksessa olisivat olleet noin 23.000 markkaa. Hovioikeus on katsonut, että A:lle oli B:n menettelystä aiheutunut 19.600 markan suuruinen vahinko. Tämän vuoksi hovioikeus on, muuttaen raastuvanoikeuden päätöstä, velvoittanut B:n työsopimuslain 51 §:n 1 momentin ja 53 §:n 2 momentin nojalla suorittamaan A:lle työsopimuslain rikkomisesta aiheutuneena vahingonkorvauksena 19.600 markkaa raastuvanoikeuden määräämin tavoin laskettavine korkoineen. Hovioikeus on vielä velvoittanut B:n korvaamaan A:n vastauskulut hovioikeudessa 700 markalla. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA Valituslupa on myönnetty 5.12.
4. B on antanut häneltä pyydetyn vastauksen. A on toistanut työsopimuksen laittomasta irtisanomisesta esittämänsä vahingonkorvausvaatimuksen. Lisäksi hän on vaatinut, että hovioikeuden tuomitsemille vastauskuluille määrättäisiin 16 prosentin korko hovioikeuden tuomion julistamispäivästä lukien ja että B velvoitettaisiin korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa Korkeimmassa oikeudessa. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 2.6.1989 Perustelut A on vaatinut B:ltä korvausta koska hänen työsopimuksensa oli vastoin työsuojelun valvonnasta annetun lain 11 §:n 4 momentin ja työsopimuslain 53 §:n 2 momentin säännöksiä irtisanottu vaikka hän oli ollut työsuojeluvaltuutettu. Irtisanomiseen on ollut raastuvanoikeuden päätöksestä ilmeneviä taloudellisia ja tuotannollisia syitä. Näin ollen A:n työsopimusta ei ole saatettu lakkaamaan hänestä johtuvasta syystä eikä irtisanomisen aiheuttaman vahingon korvaamiseen ole sovellettava työsopimuksen irtisanomismenettelystä annettua lakia. A on ollut työsuojeluvaltuutettu. Edellä mainittujen lainkohtien mukaan hänen työsopimuksensa on voitu irtisanoa vain, jos niiden työntekijäin enemmistö, joiden työsuojeluvaltuutettuna hän on ollut, on antanut siihen suostumuksen tai kun työ on kokonaan päättynyt eikä ole voitu järjestää muuta työtä, joka on vastannut hänen ammattitaitoaan. Työntekijät eivät ole antaneet suostumusta A:n työsopimuksen irtisanomiseen. Työ ei ole kokonaan päättynyt eikä B ole näyttänyt, ettei A:lle olisi voitu järjestää työtä, joka olisi vastannut hänen ammattitaitoaan. Irtisanoessaan A:n työsopimuksen B on näin ollen huolimattomuudesta laiminlyönyt työsopimuslaista hänelle johtuvien velvollisuuksien täyttämisen ja hänen tulee työsopimuslain 51 §:n 1 momentin nojalla korvata A:lle irtisanomisesta aiheutunut vahinko. A on hovioikeudessa vaatinut myös 16 prosentin korkoa vastauskulujensa korvaukselle. A:lle, joka pääosin on hävinnyt juttunsa Korkeimmassa oikeudessa, ei ole tuleva korvausta täällä olleista kuluistaan. Näillä ja hovioikeuden vahingon määrästä lausumilla perusteilla Korkein oikeus on ratkaissut jutun tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla. Tuomiolauselma Hovioikeuden määräämälle 700 markan vastauskulujen korvaukselle B:n on maksettava 16 prosentin korko hovioikeuden tuomion antamisesta 15.9.1988 lukien. Muilta osin hovioikeuden tuomion lopputulos jää pysyväksi. Ratkaisuun osallistuneet: presidentti Olsson, oikeusneuvokset Portin, af Hällström, Roos ja Taipale