KKO/1989/70

1989 false KKO:1989:70 Jutussa, jossa vakuutusyhtiö takautumisoikeutensa nojalla vaati vahingon aiheuttajalta korvausta vahingon kärsineelle vakuutussopimuksen perusteella maksamistaan suorituksista, vakuutuksen olemassaolo ja yhtiön varallisuusasema eivät yksinään olleet riittävä peruste korvauksen sovittelemiselle. ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA Jyväskylän raastuvanoikeuden päätös 29.10.1984 Raastuvanoikeus on Vakuutusosakeyhtiö Pohjolan kanteesta katsonut selvitetyksi, että Korpilahden kunnasta olevan autoilijan S:n omistama Scania LBS 140 merkkinen kuorma-auto XAV-305 ja siihen kiinnitetty täysperävaunu PX-3503 olivat 15.1.1975 Korpilahdella suistuneet tieltä ojaan. S oli samana päivänä tilannut nosturiurakoitsija A:lta autonosturin kuljettajineen suorittamaan ajoneuvoyhdistelmän nostamisen ojasta tielle. A oli samana päivänä lähettänyt omistamansa autonosturin ja palveluksessaan olleen nosturinkuljettajan paikalle suorittamaan S:n auton nostamisen. Raastuvanoikeus on katsonut, niinkuin Vaasan hovioikeus oli 29.11.1979 antamassaan S:n ja A:n välisessä vahingonkorvausta koskevassa lainvoiman saaneessa tuomiossaan lausunut, että nosturinkuljettaja nostaessaan vetoauton sen etukoukusta ilmaan oli samalla laiminlyönyt varmistautua siitä, että perävaunun vetoaisan lukitus irtoaisi ennenkuin perävaunun koko paino siirtyisi vetoauton rasitukseksi, vaikka hän oli ollut tietoinen siitä, että vetoauton nostaminen sen etukoukusta perävaunun ollessa siihen kytkettynä ei voinut tapahtua ilman vahingonvaaraa. Perävaunun koko painon siirryttyä vetoauton rasitukseksi oli sen etupuskuri koukkuineen irronnut autosta, jolloin ajoneuvoyhdistelmä, joka oli jossain määrin vaurioitunut jo ensi kerran suistuessaan tieltä, oli kaatunut takaisin ojaan ja vaurioitunut lisää. A:n, jonka liikkeen toimialaan oli kuulunut kysymyksessä olevan laatuisten nostotöiden suorittaminen, oli katsottava olevan vastuussa siitä, että liikkeen puolesta nostotyötä suorittava henkilö noudattaisi tuollaisessa työssä edellytettävää huolellisuutta. Hovioikeus oli edelleen todennut, että myös S:n, joka oli osallistunut nostoyrityksiin, oli katsottava laiminlyöneen ryhtyä, tapahtumapaikalla vallinneet olosuhteet huomioon ottaen, riittävän tehokkaisiin toimenpiteisiin vetoaisan irroittamiseksi ennen nostoyrityksiä ja siten osaltaan itsekin myötävaikuttaneen vahingon syntymiseen. Hovioikeus oli sanotussa 29.11.1979 annetussa tuomiossaan arvioinut täyden selvityksen puuttuessa vahingoista syntyneen yhden viidesosan ajoneuvoyhdistelmän suistuessa ensi kerran ojaan. Lisäksi hovioikeus oli katsonut S:n oman myötävaikutuksensa johdosta olevan vastuussa jäljelle jäävästä vahingon määrästä yhdellä kolmanneksella. Tämän jakoperusteen mukaisesti hovioikeus oli tuominnut A:n maksamaan S:lle osan niistä vahingoista, joita jutussa nyt kantajana oleva Vakuutusosakeyhtiö Pohjola, jossa S:n mainittu kuorma-auto lisälaitteineen oli tapahtuman aikaan ollut vapaaehtoisella autovakuutuksella vakuutettuna, ei ollut suorittanut. Raastuvanoikeus on katsonut edelleen selvitetyksi, että vakuutusyhtiö oli mainitun vapaaehtoisen autovakuutuksen perusteella maksanut S:lle korvauksia aiheutuneista vahingoista yhteensä 39.489,25 markkaa. Nämä korvaukset oli suoritettu osaksi sen lisäksi, mitä hovioikeus oli 29.11.1979 annetulla tuomiollaan velvoittanut A:n suorittamaan S:lle vahingonkorvauksena, ja osaksi sen lisäksi, mikä oli jäänyt S:n itsensä vastuulle. Vakuutusyhtiö oli kanteessaan vaatinut A:n velvoitettavaksi sille korvaamaan hovioikeuden vahvistaman edellä mainitun jakoperusteen mukaan yhtiön korvaamasta vahingosta, huomioonottaen A:n sille jo suorittamat 1.000 markkaa, 20.000 markkaa 5 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä lukien sekä korvausta sen oikeudenkäyntikuluista. A on kiistänyt kanteen sekä perusteiltaan että määriltään. Raastuvanoikeus on katsonut, että vakuutusyhtiö oli suorittanut S:lle hovioikeuden tuomiossa mainittujen korvauksien lisäksi korvauksena autossa olleen Fiskars- tukkikurjen korjauksesta 8.142 markkaa, vahingoittuneen ajoneuvon hinauksesta Korpilahdelta Muurameen 686 markkaa, korvauksena auton lumiketjuista, puunipun sitomisketjuista ja S:n omasta työstä vetoauton kolarivaurion johdosta 1.318 markkaa sekä korvauksena vetoauton korjauksesta 29.343,25 markkaa eli yhteensä 39.489,25 markkaa. Vahingon tapahtuessa voimassaolleiden yleisten autovakuutusehtojen 43 kohta kuului seuraavasti: "Saaminen, joka vakuutuksenottajalla on sattuneen vahingon johdosta kolmannelta henkilöltä, siirtyy vakuutusyhtiölle tämän suorittamaan määrään asti. Milloin kolmannen henkilön vastuu perustuu tuottamukseen, ei takautumisoikeus edellytä korvausvelvollisen törkeätä huolimattomuutta". Sittemmin 13.5.1984 allekirjoittamallaan siirtokirjalla on S lisäksi siirtänyt vakuutusyhtiölle kaikki oikeutensa vaatia mainitusta vahingosta korvausta edellä mainittuun 39.489,25 markan määrään saakka. Tämän vuoksi raastuvanoikeus on katsonut, että S:n oikeus vaatia korvausta A:lta oli yleisten autovakuutusehtojen ja allekirjoitetun siirtokirjan nojalla siirtynyt vakuutusyhtiölle. Raastuvanoikeus on sen vuoksi katsonut hovioikeuden 29.11.1979 annetussa tuomiossa selostetuin tavoin auton nostotyötä suorittaneen nosturinkuljettajan laiminlyöneen noudattaa tässä työssä sen edellyttämää huolellisuutta ja katsonut A:n nostotyötä suorittaneen liikkeen harjoittajana olevan vastuussa siitä, että liikkeen puolesta nostotyötä suorittava henkilö noudatti tuossa työssä edellytettävää huolellisuutta ja S:n puolestaan laiminlyönnillään vaikuttaneen osaltaan itsekin vahingon syntymiseen. Edelleen raastuvanoikeus on katsonut, niinkuin hovioikeus oli sanotussa tuomiossaan vahvistanut, että vahingoista oli katsottava syntyneen yhden viidesosan ajoneuvoyhdistelmän suistuessa ensi kerran ojaan ja S:n olevan oman myötävaikutuksensa perusteella jäljelle jäävän vahingon määrästä vastuussa yhdellä kolmasosalla. Tämän vuoksi ja katsoen laskujen myös määrältään tulleen toteennäytetyiksi raastuvanoikeus on harkinnut oikeaksi vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n 2 momentin nojalla velvoittaa A:n korvaamaan Vakuutusosakeyhtiö Pohjolalle 20.000 markkaa vaadittuine 5 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä 18.4.1984 lukien ja korvaamaan vakuutusyhtiön oikeudenkäyntikulut 3.000 markalla. Vaasan hovioikeuden tuomio 26.6.1986 Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A oli saattanut jutun vaatien vakuutusyhtiön kanteen hylkäämistä ja oikeudenkäyntikulujensa korvaamista tai ainakin vakuutusyhtiölle tuomitun korvauksen sovittelemista vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n 2 momentin nojalla huomioon ottaen osapuolten varallisuusolot, on katsonut, että vahingonkorvausvelvollisuus täysimääräisenä muodostuisi A:lle kohtuuttoman raskaaksi, kun otettiin huomioon osapuolten varallisuusolot ja muut olosuhteet. Sen vuoksi tuomittua korvausta oli vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n 2 momentin nojalla soviteltava kuten A oli vaatinut. Tällä ja muutoin raastuvanoikeuden lausumilla perusteilla hovioikeus on katsonut, ettei ollut syytä muuttaa raastuvanoikeuden päätöstä muutoin kuin että A:n vakuutusyhtiölle maksettavaksi tuomittu korvaus sitä sovitellen alennettiin 10.000 markkaan raastuvanoikeuden määräämine korkoineen ja oikeudenkäyntikuluineen. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA Valituslupa on myönnetty 17.6.1987. Valituksessaan vakuutusyhtiö on vaatinut hovioikeuden tuomion kumoamista ja asian jättämistä raastuvanoikeuden päätöksen varaan sekä korvausta oikeudenkäyntikuluistaan Korkeimmassa oikeudessa. Vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan vahingonkorvauksen sovittelussa voidaan ottaa huomioon vain vahingon aiheuttajan ja vahingon kärsineen varallisuusolot ja muut olosuhteet, ei esimerkiksi vahingonkorvaukseen siirron saaneen varallisuutta. Sovittelu edellyttää myös, että korvausvelvollisuus muodostuisi kohtuuttoman raskaaksi, mutta A ei ole esittänyt mitään perusteita sovittelulle, esimerkiksi tietoja varallisuudestaan. Vahingon osaltaan aiheuttanut A:n työntekijä on suorittanut A:n lukuun nosturiurakointia ja siten pyrkinyt hankkimaan hänelle taloudellista hyötyä, mutta taloudellista toimintaa harjoittavan osalta sovittelu ei yleensä voi tulla kysymykseen. A on myös laiminlyönyt vakuuttaa toimintansa, jossa vahinko sattui. A on antanut pyydetyn vastauksen vaatien siinä valituksen hylkäämistä ja korvausta oikeudenkäyntikuluistaan Korkeimmassa oikeudessa. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 15.6.1989 Perustelut Vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n 2 momentista ilmenevän periaatteen mukaan on harkittaessa kysymystä vahingonkorvauksen sovittelusta otettava huomioon vahingon aiheuttajan ja vahingon kärsineen varallisuusolot ja muut olosuhteet. Vakuutusyhtiön periessä takautumisoikeutensa nojalla vahingon aiheuttajalta korvausta vahingon kärsineelle vakuutussopimuksen perusteella maksamistaan suorituksista ei vakuutusyhtiön varallisuusoloja tule ottaa sovitteluperusteena huomioon. Selvitystä ei ole esitetty A:n varallisuusoloista eikä muistakaan olosuhteista, joiden nojalla täysimääräistä vahingonkorvausta voitaisiin pitää kohtuuttoman ankarana. Kun vakuutuksen olemassaolo ja vakuutusyhtiön varallisuusasema eivät yksinään voi olla perusteena korvauksen sovittelemiselle, aihetta korvauksen sovittelemiseen ei ole. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään raastuvanoikeuden päätöksen lopputuloksen varaan, joten A:n on maksettava vakuutusyhtiölle vahingonkorvauksena 20.000 markkaa 5 prosentin korkoineen 18.4.1984 lukien ja oikeudenkäyntikulujen korvauksena raastuvanoikeuden osalta 3.000 markkaa. A velvoitetaan lisäksi maksamaan yhtiölle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista Korkeimmassa oikeudessa 1.200 markkaa. Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Ailio, Mörä, Lehtonen, Lindholm ja Tulenheimo-Takki