KKO/1990/31

1990 false KKO:1990:31 A oli vaatinut B:ltä vahingonkorvausta ja korvausta oikeudenkäyntikuluistaan. Oikeudenkäynnin aikana vahinko oli kuitenkin korvattu kolmannen henkilön toimesta, minkä johdosta A oli luopunut vahingonkorvausvaatimuksestaan. A oli kuitenkin vaatinut B:n velvoittamista korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut. A:lla todettiin olleen perusteltu syy oikeudenkäyntiin ja B velvoitettiin suorittamaan sanottu korvaus. ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA Kanne Kajaanin kihlakunnanoikeudessa Paltamon Osuuspankki on valtiolle 24.8.1987 toimitetun haasteen nojalla kihlakunnanoikeudessa lausunut, että Paltamon piirin nimismies oli 6.3.1987 julkisella pakkohuutokaupalla myynyt M:n omistamat Mikkola nimisen tilan RN:o 11:71, Paltamon kunnan Kiehimänsuun kylässä, ja Mikkola II nimisen tilan RN:o 13:45, saman kunnan Kiveskylässä. Pakkohuutokauppaa edeltänyt velkojainkeskustelu oli pidetty 4.3.

1. Velkojainkeskustelun jälkeen nimismies oli laatinut velkojainluettelon, jonka mukaan sen kohdassa 5 a mainitut Mikkolan tilaan 1.4.1982 kiinnitetyt neljä 10.000 markan määräistä haltijavelkakirjaa ja kohdassa 5 b mainitut tilaan Mikkola II samoin 1.4.1982 kiinnitetyt niin ikään neljä 10.000 markan määräistä haltijavelkakirjaa olivat tuntemattoman velkojan hallussa. Huutokaupan jälkeen, mutta ennen huutokaupasta kertyneiden varojen 21.4.1987 tapahtunutta jakamista, velkakirjat oli kuitenkin toimitettu nimismiehelle. Jakoluetteloon oli virheellisesti merkitty, että tämä oli tapahtunut M:n veljen B:n toimesta. Kun B oli valvonut huutokaupassa velkojainluettelon kohdassa 8 mainitun 29.722 markan määräisen saatavansa, nimismies oli tilittänyt hänen saatavansa sanottujen haltijavelkakirjojen tuottamalla etuoikeudella. Ahti Ensio ja B olivat aikaisemmin omistaneet tilat yhteisesti ja tuolloin hakeneet edellä mainitut kiinnitykset. Kiinnitetyt haltijavelkakirjat oli sen jälkeen pantattu Postipankkiin B:n asuntolainan vakuudeksi. M oli 2.8.1982 ostanut B:n osuudet tiloista. Kaupan yhteydessä M ja B eivät olleet ottaneet huomioon kysymyksessä olevia kiinnityksiä. Myöhemmin B oli maksanut velkansa Postipankille. Kiinnitetyt haltijavelkakirjat olivat kuitenkin tuntemattomasta syystä jääneet edelleen Postipankin haltuun. Huutokaupan jälkeen B oli yrittänyt saada velkakirjat haltuunsa toimittaakseen ne edelleen nimismiehelle. M ei ollut tähän suostunut. Sen sijaan Postipankki oli M:n luvalla toimittanut velkakirjat nimismiehelle. M ei ollut pantannut velkakirjoja B:lle tälle olleen velkansa vakuudeksi. B:n maksettua velkansa Postipankille velkakirjat olivat kuuluneet tilat ennen pakkohuutokauppaa yksin omistaneelle M:lle. Tämä ei ollut tiedossa velkojainluetteloa laadittaessa. Jos näin olisi ollut, olisi velkakirjat merkitty sanottuun luetteloon nollan arvoisiksi. Osuuspankilla ei ollut ollut aihetta valittaa velkojainluettelosta. Ennen pakkohuutokaupasta kertyneiden varojen jakamista osuuspankki oli ilmoittanut nimismiehelle, ettei se hyväksynyt B:n saamisen suorittamista velkojainluettelon 5 a ja b kohdassa mainittujen kiinnitettyjen velkakirjojen tuottamin etuoikeuksin. Tätä muistutusta ei ollut kuitenkaan merkitty kauppahinnan jaosta tehtyyn pöytäkirjaan eikä sitä muutoinkaan ollut otettu huomioon. Huutokaupasta kertyneitä varoja jaettaessa näille velkakirjoille ei olisi kuulunut jako-osuutta. Tällöin osuuspankki olisi saanut luettelon kohdassa 7 mainitusta 72.000 markan määräisestä kiinnitetystä saatavastaan jakoluettelon mukaan puuttumaan jääneet 3.560,87 markkaa. Tämän jälkeen vielä jaettavista 26.161,13 markasta olisi kuulunut 53,50 prosenttia eli 13.996,20 markkaa osuuspankin jakoluettelon 8 kohdassa mainitun etuoikeutta vailla olevan 42.277 markan saamisen osalle. Osuuspankille oli siten aiheutunut mainitusta varojen virheellisestä jaosta 17.557,07 markan suuruinen vahinko. Tämä vahinko oli aiheutettu julkista valtaa käytettäessä. Sen vuoksi osuuspankki on vaatinut, että valtio velvoitetaan korvaamaan mainitut 17.557,07 markkaa 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä. Lisäksi osuuspankki on vaatinut korvausta oikeudenkäyntikuluistaan, kihlakunnanoikeuden osalta 11.115,60 markkaa. Valtion vastaus Valtio on kiistänyt kanteen. Nimismiehen kuuleminen Kihlakunnanoikeus on kuullut jutussa Paltamon piirin nimismiestä X:ää. Kanteesta luopuminen Osuuspankki on jutun 14.12.1987 toimitetussa jatkokäsittelyssä lausunut, että M oli 25.11.1987 suorittanut ulosottomiehelle kysymyksessä olevat osuuspankin saatavat. Sen vuoksi osuuspankki on luopunut esittämästään vahingonkorvausvaatimuksesta. Osuuspankki on kuitenkin vaatinut, että kihlakunnanoikeus vahvistaisi, että pakkohuutokaupassa oli menetelty kanteessa kerrotuin tavoin virheellisesti ja että osuuspankille oli siitä aiheutunut vahinkoa sekä että osuuspankilla oli näin ollen ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin, ja sen vuoksi velvoittaisi valtion korvaamaan osuuspankin oikeudenkäyntikulut. Kihlakunnanoikeuden päätös 14.12.1987 Kihlakunnanoikeus on todennut lausunnon antamisen rauenneen siltä osin, kuin kanteesta oli luovuttu. Mitä sitten tuli osuuspankin pyyntöön sen seikan vahvistamisesta, että pakkohuutokaupassa olisi menetelty kanteessa kerrotuin tavoin virheellisesti ja että näin ollen, vaikka kanteen mukaisesta vahigonkorvausvaatimuksesta olikin luovuttu, sillä olisi oikeus saada oikeudenkäyntikulujensa korvaus valtiolta, niin kihlakunnanoikeus on katsonut jutussa esitetyn selvityksen perusteella, että vaikka kanneperuste olisi osoitettu oikeaksi ja valtio todettu vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n mukaisesti vahingonkorvausvelvolliseksi, asia oli ollut niin sekava ja epätietoinen, että myös valtiolla oli ollut perusteltu aihe oikeudenkäyntiin. Sen vuoksi kihlakunnanoikeus, hyläten esitetyn kanneperusteen olemassaolon vahvistamista koskevan pyynnön, koska tämän perusteen olemassaolon vahvistamisella ei ollut merkitystä ratkaistaessa osuuspankin oikeudenkäyntikuluja koskevaa vaatimusta, on oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:n 1 momentin nojalla hylännyt sanotun vaatimuksen. Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 9.2.1989 Hovioikeus, jonka tutkittavaksi muun muassa osuuspankki oli saattanut jutun toistaen vaatimuksensa kanneperusteen vahvistamisesta ja oikeudenkäyntikulujensa korvaamisesta jutussa, on ratkaissut asian seuraavalla tavalla. Käsittelyratkaisu Osuuspankki oli luopunut valtiota vastaan ajamastaan vahingon korvaamista koskevasta kanteesta muusta syystä kuin valtion suorituksen takia. Osuuspankilla ei näin ollen ollut vahingonkorvauskanteen osalta oikeussuojan tarvetta. Tämän johdosta hovioikeus on jättänyt osuuspankin vaatimuksen kanneperusteen vahvistamisesta tutkimatta. Pääasiaratkaisu Valtio ei ollut hävinnyt asiaa kihlakunnanoikeudessa, joten valtio ei ollut velvollinen korvaamaan osuuspankin oikeudenkäyntikuluja. Tämän vuoksi hovioikeus on jättänyt asian kihlakunnanoikeuden päätöksen lopputuloksen varaan. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA Osuuspankille on myönnetty valituslupa 9.5.
2. Osuuspankki on toistanut vaatimuksensa kanneperusteen vahvistamisesta ja vaatinut oikeudenkäyntikulujensa korvaamista kaikissa oikeusasteissa 14.431,60 markalla 16 prosentin korkoineen tuomitsemispäivästä lukien. Valtio on antanut siltä pyydetyn vastauksen. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 5.3.1990 Perustelut Jutun ollessa vireillä kihlakunnanoikeudessa osuuspankki on sen kihlakunnanoikeudessa ilmoittamin tavoin saanut täyden suorituksen velkojainluettelossa mainituista M:ltä olleista saatavistaan. Tämän johdosta osuuspankki on luopunut vahingonkorvausvaatimuksestaan. Pankki on kuitenkin edelleen pyytänyt korvausta oikeudenkäyntikuluistaan. Tämän vaatimuksensa perusteeksi se on vaatinut vahvistettavaksi muun ohella, että kysymyksessä olevassa pakkohuutokaupassa kertyneitä varoja jaettaessa oli menetelty sen kanteessa selostetuin tavoin virheellisesti. Kihlakunnanoikeus ja hovioikeus eivät olisi saaneet mainitsemillaan perusteilla jättää lausumatta tästä perusteesta. Viivytyksen välttämiseksi Korkein oikeus on tutkinut myös tämän perusteen. Näin tehdessään Korkein oikeus toteaa, että B on pakkohuutokaupassa valvonut velkojainluettelossa mainitun M:ltä olevan saamisensa vetoamatta siihen, että sen vakuutena olisi myytyihin tiloihin kiinnitettyjä velkakirjoja. Pakkohuutokaupantoimittaja on häntä jutussa kuultaessa ilmoittanut, ettei B ollut huutokaupan jälkeenkään väittänyt, että velkojainluettelon 5 a ja b kohdassa mainitut kiinnitetyt, Postipankin huutokaupantoimittajalle lähettämät velkakirjat olisivat olleet panttaussitoumuksen perusteella vakuutena hänen saamisestaan. Huutokaupantoimittajalla ei ole ollut perusteltua aihetta päätellä tätä. Valtio ei ole vastoin osuuspankin kiistämistä myöskään jutussa näyttänyt, että panttaussitoumus olisi annettu. Pakkohuutokaupantoimittaja on siten menetellyt virheellisesti suorittaessaan B:n saamisen edellä mainittujen kiinnitettyjen velkakirjojen tuottamalla etuoikeudella. Tämän menettelyn johdosta osuuspankki ei ole saanut huutokauppahinnasta sille sen saamisten perusteella kuuluvia määriä ja osuuspankille on siten aiheutunut siitä vahinkoa. Osuuspankilla M:ltä olleiden saamisten tultua selostetuin tavoin suoritetuiksi pankin vahinko on tullut korvatuksi. Osuuspankilla on kuitenkin ennen suoritusta ollut perusteltu syy nostaa valtiota vastaan korvauskanne pakkohuutokaupantoimittajan virheellisen menettelyn johdosta. Asia ei ole niin sekava ja epätietoinen, että osuuspankin tulisi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan. Sen vuoksi pankilla on oikeus saada korvaus oikeudenkäyntikuluistaan kihlakunnanoikeudessa. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 4 §:n 1 momentin (L 13.3.1964/133) ensimmäisestä virkkeestä ilmenevän periaatteen mukaan osuuspankki ei saa korvausta kuluistaan hovioikeudessa, ellei ole olemassa sellaisia erityisiä seikkoja, joiden vuoksi valtion on ne kuitenkin pankille korvattava. Kihlakunnanoikeuden ja hovioikeuden virheellisen menettelyn vuoksi muutoksenhakukulujen korvaamatta jääminen johtaisi pankin kannalta kohtuuttomaan lopputulokseen. Siten on olemassa sanotunlaisia erityisiä seikkoja, joiden vuoksi pankilla on oikeus saada korvaus myös kuluistaan hovioikeudessa. Koska valtio on hävinnyt jutun Korkeimmassa oikeudessa, sen tulee korvata pankin kulut myös täällä. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomio ja kihlakunnanoikeuden päätös kumotaan. Valtio velvoitetaan suorittamaan osuuspankille korvaukseksi sillä kihlakunnanoikeudessa olleista kuluista kohtuullisiksi harkitut 8.115,60 markkaa sekä kuluista hovioikeudessa ja Korkeimmassa oikeudessa yhteensä 3.000 markkaa eli siis kaikkiaan 11.115,60 markkaa 16 prosentin korkoineen Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä. Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Salervo, Nikkarinen, Mörä, Lehtonen ja Paasikoski