KKO/1990/54

1990 false KKO:1990:54 Työntekijä oli otettu määräaikaiseen työsopimussuhteeseen työnantajan saatua kunnallista työllistämistukea. Työnteko oli sittemmin jatkunut sovitun määräajan jälkeenkin, kun työnantajalle oli myönnetty työllistämistukea uudestaan. Ään. Työnantaja ja työntekijä eivät olleet tehneet sopimusta määräaikaisen työsopimuksen jälkeen jatkuneesta työsuhteesta, minkä vuoksi sopimussuhde oli työsopimuslain 39 §:n nojalla jatkunut toistaiseksi voimassa olevana. Työllistämistuen sittemmin tapahtunut lakkaaminen oli kuitenkin työsopimuslain 37 §:ssä tarkoitettu erityisen painava syy työntekijän työsopimuksen irtisanomiseen. TSL 39 § TSL 37 § ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA Kanne Teuvan kihlakunnanoikeudessa A on 15.6.1988 Suupohjan Sairaskotiyhdistys r.y:lle ja 9.6.1988 Suomen valtiolle tiedoksi toimituttamansa haasteen nojalla kihlakunnanoikeudessa kertonut, että hän oli ollut 6.4.1987 tehdyn kirjallisen työsopimuksen perusteella työsopimuslain 1 §:n mukaisessa työsuhteessa yhdistyksen palveluksessa. Hän oli työskennellyt yhdistyksen ylläpitämässä Varsalan lomakoti nimisessä yksityisessä vanhainkodissa tehtävä- ja ammattinimikkeellä "keittäjä, keittiötyöt ja siivous ym." Hänen työsopimuksensa oli ensin ollut määräaikainen ajaksi 6.4.-6.10.1987, mutta kun yhdistys oli sallinut hänen jatkaa työtään sen jälkeen kun sovittu aika oli 6.10.1987 päättynyt, hänen työsopimussuhteensa oli tullut työsopimuslain 39 §:n perusteella pitennetyksi toistaiseksi voimassa olevaksi. A oli ennen työsuhteensa alkamista ollut työttömänä työnhakijana Teuvan työvoimatoimistossa noin puoli vuotta ja päässyt yhdistyksen ilmoittamaan avoimeen työpaikkaan työvoimatoimiston osoituksesta. Työvoimatoimisto oli maksanut yhdistykselle hänen palkkaamisekseen työllistämistukea kunnallisesta työllistämistuesta 30.12.1981 annetun asetuksen ja sitä täydentävän työvoimaministeriön 25.4.1986 asetuksen soveltamisesta antaman päätöksen perusteella. Tätä tukea työvoimatoimisto oli myöntänyt hänen palkkaukseensa ensin 5.

1. ja 5.10.1987 väliseksi ajaksi ja sitten 6.
2. ja 31.12.1987 väliseksi ajaksi. Edellä mainitussa työvoimaministeriön päätöksessä lausuttiin muun muassa: "Työsuhteen päättyminen Työsopimus tulisi tehdä määräaikaisena ja siinä on syytä sopia siitä, että työsuhde päättyy ilman irtisanomista tai ilman irtisanomisaikaa silloin, kun työntekijä saa työtä avoimilta työmarkkinoilta tai kun työllistämistuen maksaminen lakkaa työntekijästä johtuvasta syystä ennen tukipäätöksessä määrättyä aikaa." A oli syyskuussa 1987 saanut työvoimatoimistolta seuraavan ilmoituksen: "Kuusi kuukautta tai pitempään työllistettynä olleet Työllistämisjaksoa ei voida jatkaa vuoden 1988 alussa, jos kuuden kuukauden määräaika täyttyy 31.12.1987 mennessä. Mainittuun ryhmään kuuluvia kehoitetaan kirjoittautumaan työttömiksi työnhakijoiksi viimeistään 1988 alussa." Tähän viitaten yhdistys oli 29.10.1987 irtisanonut hänen työsopimuksensa päättyväksi 31.12.
3. A:n mukaan yhdistyksellä oli ollut jatkuva työvoiman tarve sellaiseen työhön, mitä hän oli tehnyt. Aluksi määräaikaiseksi sovittu työsopimus ei ollut ollut ehdoiltaan sellainen kuin työvoimaministeriön päätöksessä oli lausuttu. Hänen työsuhteensa oli edellä selostetuin tavoin muuttunut toistaiseksi voimassa olevaksi. Näillä perusteilla A on katsonut, että hänen työsopimuksensa ei ollut ollut pysyvästi riippuvainen työllistämistuesta, vaan että sen irtisanominen oli edellyttänyt työsopimuslain 37 §:n 2 momentissa säädettyä erityisen painavaa syytä. Hän oli 15.1.1988 ilmoittanut tästä yhdistykselle. Saatuaan 28.1.1988 yhdistykseltä työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 7 §:ssä säädetyt ohjeet irtisanomisen aiheuttamista toimenpiteistä hän oli 2.2.1988 ilmoittanut yhdistykselle katsovansa työsopimuksensa tulleen irtisanotuksi ilman erityisen painavaa syytä ja siten lainvastaisesti. Sittemmin käydyissä neuvotteluissa A oli vaatinut korvausta työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 20 §:n mukaisin perustein, mutta hänen vaatimukseensa ei ollut suostuttu. A oli myös säädetyssä järjestyksessä tehnyt palkkaturvahakemuksen Vaasan läänin työvoimapiirin toimistolle, joka kuitenkaan ei voine yhdistyksen kiistämisen johdosta hyväksyä hänen hakemustaan. Työvoimatoimisto osoittanee hänet ajamaan kannetta työnantajaa ja valtiota vastaan siinä tuomioistuimessa, jossa työnantajan olisi vastattava työpalkkasaatavaa koskevassa asiassa. A oli työttömäksi jouduttuaan ollut työvoimatoimistossa ilmoittautuneena työttömänä työnhakijana. Hänellä oli ollut 1.
4. ja 30.4.1988 välisenä aikana tilapäistä työtä 19 päivänä ja hän oli 1.5.1988 alkaen saanut uuden työpaikan. Hänen menettämänsä ansio vastasi siten kolmen kuukauden palkkaa. Hänen palkkansa työsuhteen yhdistykseen päättyessä oli ollut 3.834 markkaa kuukaudessa. Sen vuoksi A on vaatinut, että yhdistys velvoitettaisiin suorittamaan hänelle korvauksena työsopimuslaissa säädettyjen irtisanomisperusteiden vastaisesta työsopimuksen irtisanomisesta kolmen kuukauden palkkaa vastaavat 11.502 markkaa 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiannosta lukien sekä korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa 16 prosentin korkoineen kihlakunnanoikeuden päätöspäivästä lukien. A on lisäksi vaatinut valtioon nähden vahvistettavaksi hänen työsuhteestaan johtuneen saatavansa perusteen ja määrän. A on kannettaan kihlakunnanoikeudessa kehitellessään ilmoittanut saaneensa tietää työllistämistuesta vasta syyskuussa 1987, kun työvoimatoimistolta oli tullut muun muassa hänen työllistämistään koskeva kirje. Vastineet Yhdistys on kiistänyt kanteen ja vaatinut korvausta oikeudenkäyntikuluistaan. A:n työsuhde oli perustunut yhdistyksen saamaan kunnalliseen työllistämistukeen, mistä A:kin oli ollut tietoinen. Työsuhde oli ollut määräaikainen 6.
5. ja 6.10.1987 välisen ajan, minkä jälkeen se oli edelleen jatkunut määräaikaisena päättyäkseen työllistämistuen lakatessa 31.12.
6. Suomen valtio edustajanaan Vaasan läänin työvoimapiirin toimisto ei ole ottanut kantaa kanteeseen. Kihlakunnanoikeuden päätös 8.9.1988 Kihlakunnanoikeus on katsonut selvitetyksi, että yhdistys ja A olivat 6.4.1987 allekirjoittaneet määräaikaisen työsopimuksen, joka oli alkanut 6.4.1987 ja päättynyt 6.10.
7. Mainittu määräaika oli sovittu siksi, että yhdistys sai tuoksi ajaksi kunnallisesta työllistämistuesta annetun asetuksen nojalla työllistämistukea A:n työllistämiseksi. Työvoimatoimisto oli myöntänyt tukea aluksi 5.
8. ja 5.10.1987 väliseksi ajaksi, mutta sittemmin myös 6.
9. ja 31.12.1987 väliseksi ajaksi. A:n oli sitten sallittu jatkaa työntekoa työsopimuksessa mainitun määräajan jälkeen, koska yhdistys oli saanut A:n työllistämiseksi työllistämistukea vuoden 1987 loppuun. Yhdistys oli kuitenkin 29.10.1987 irtisanonut A:n työsopimuksen viitaten työvoimatoimiston syyskuussa 1987 lähettämään kirjeeseen, jonka mukaan vuoden 1987 lopussa kuusi kuukautta tai kauemmin työllistettyinä olleita ei voitu työllistää enää vuoden 1988 alussa. A:n työsopimus oli irtisanottu päättyväksi 31.12.
10. Koska A oli 6.4.1987 allekirjoittanut työsopimuksen, jossa nimenomaisesti oli mainittu päättymispäiväksi 6.10.1987, sopimus oli määräaikainen, vaikka A olisi mieltänytkin määräajan koeajaksi. A oli saanut tietää työpaikkansa riippuvan työllistämistuesta todennäköisesti jo silloin, kun hänet oli ohjattu kysymyksessä olevaan työtehtävään, tai silloin, kun häneen oli työvoimatoimistosta puhelimitse otettu työpaikalle yhteyttä tai silloin, kun työvoimatoimiston taholta oli elokuussa 1987 suoritettu työpaikalla tarkastus. Joka tapauksessa A oli saanut tietää työpaikkansa riippuvan työllistämistuen myöntämisestä saadessaan syyskuussa 1987 työvoimatoimistosta kirjeen, jossa oli ilmoitettu, että muun muassa hänen työllistämistään ei enää voitu jatkaa vuodenvaihteen jälkeen. Koska tämäkin ilmoitus oli tullut A:lle ennen kuin hänen alunperin solmimansa määräaikainen työsuhde oli päättynyt, kihlakunnanoikeus on katsonut, että A:n työsopimusta oli jatkettu määräaikaisena siten, että työsopimuksen päättymisajankohtaa ei ollut ilmoitettu, mutta muuten oli ilmoitettu se peruste, joka ratkaisi työsuhteen pituuden. Työsuhteen päättymispäivä oli sittemmin 29.10.1987 ilmoitettu A:lle irtisanomiseksi nimitetyllä toimenpiteellä, jolla tosiasiassa oli ilmoitettu määräaikaisen työsuhteen päättymispäivä määräaikaan vaikuttavan työllistämistuen lakkaamiseen perustuvana. Sen vuoksi kihlakunnanoikeus on hylännyt kanteen sekä yhdistykseen että valtioon kohdistettuna. Asianosaiset ovat itse saaneet kärsiä kulunsa, koska asia oli A:n työsopimuksessa mainitun koeajan ja hänelle työvoimatoimistosta työpaikan vakinaisuutta koskeneen ilmoituksen mahdollisen antamisen vuoksi ja muutenkin ollut sekava ja epätietoinen. Vaatimukset hovioikeudessa A on vaatinut, että hänen kanteensa hyväksytään ja yhdistys velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa kihlakunnanoikeudessa ja hovioikeudessa korkoineen hovioikeuden tuomion antopäivästä lukien. Yhdistys on vaatinut valituksen hylkäämistä ja vastauskulujensa korvaamista. Vaasan hovioikeuden tuomio 18.5.1989 Palkkaturvalain 7 §:n 2 momentin mukaan työntekijän on nostettava saman pykälän 1 momentissa tarkoitettu kanne muun ohella valtiota vastaan kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun hän on saanut tiedon työvoimapiirin toimiston hänen palkkaturvahakemukseensa antamasta hylkäävästä päätöksestä. Valtion asianosaisasema työntekijän ja työnantajan välisessä oikeudenkäynnissä perustuu sanottuun pykälään. Ei ollut edes väitetty, että työvoimapiirin toimisto olisi antanut asiaa koskevaa päätöstä. Kanne oli valtioon kohdistettuna siten ollut ennenaikainen. Sen vuoksi hovioikeus on, muuttaen kihlakunnanoikeuden päätöstä, hylännyt kanteen valtiota vastaan ajettuna ennenaikaisena. Muutoin kihlakunnanoikeuden päätöstä ei ole muutettu. A on velvoitettu korvaamaan yhdistyksen vastauskulut 900 markalla. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA Valituslupa on myönnetty 5.10.
11. A on muutoksenhakemuksessaan vaatinut hovioikeuden tuomion kumoamista ja kanteensa hyväksymistä sekä korvausta oikeudenkäyntikuluistaan korkoineen kaikissa oikeusasteissa. A on lisäksi ilmoittanut, että työvoimapiirin toimisto oli 15.4.1988 hylännyt ammattiliiton hänen puolestaan tekemän palkkaturvahakemuksen. A on sen vuoksi vaatinut poistettavaksi lausuman kanteen hylkäämisestä valtiota vastaan ajettuna ennenaikaisena. Yhdistys ja valtio ovat antaneet niiltä pyydetyt vastaukset ja yhdistys on pyytänyt A:n velvoittamista korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut täällä. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 3.5.1990 Perustelut Teuvan työvoimatoimisto on yhdistyksen hakemuksesta 3.4.1987 myöntänyt yhdistykselle kunnallista työllistämistukea keittiöapulaisen työtehtävien suorittamiseen 5.4.5.10.
12. Yhdistys ja A ovat 6.4.1987 tehneet kirjallisen työsopimuksen keittiö- ja siivoustöistä. Työsopimus on sovittu 6.
13. ja 6.10.1987 väliseksi kuuden kuukauden määräajaksi eli samaksi ajaksi kuin yhdistykselle oli myönnetty työllistämistukea. Yhdistys on 30.9.1987 päivätyllä hakemuksellaan anonut työllistämistuen jatkamista. A on määräaikaisen työsopimuksen sovitusta päättymispäivästä huolimatta 6.10.1987 jälkeen jatkanut työntekoaan. Työvoimatoimisto on 8.10.1987 myöntänyt yhdistykselle työllistämistukea vielä ajaksi 6.10.-31.12.
14. Yhdistys on 29.10.1987 ilmoittanut A:lle työsuhteen päättymisestä 31.12.
15. Työsopimuslain 39 §:n mukaan sopimussuhdetta katsotaan pitennetyn toistaiseksi, jos työnantaja sallii työntekijän jatkaa työtään sen jälkeen kun sovittu aika on päättynyt. Lakiin ei tältä osin sisälly erityissäännöstä työllistämisvaroin tuetun työn osalta. Yhdistys ja A eivät ole tehneet sopimusta 6.10.1987 jälkeen jatkuneesta työsuhteesta, minkä vuoksi työsuhde on jatkunut toistaiseksi voimassa olevana. Yhdistyksen tarkoituksena on ollut pitää A työssä vain sen ajan, jolta yhdistys saa työllistämistukea. A:n palkkaukseen oli toistamiseen myönnetty työllistämistukea 8.10.1987 tehdyllä päätöksellä 31.12.1987 saakka. Työvoimatoimiston ilmoituksen mukaan kuusi kuukautta tai pidempään työllistettyinä olleiden työllistämisjaksoa ei ollut mahdollista jatkaa vuonna
16. Kun yhdistys oli pitänyt työllistämistuen maksamista A:n työsuhteen edellytyksenä, palkkaukseen myönnetyn tuen lakkaaminen vuoden 1988 alussa on ollut työsopimuslain 37 §:ssä tarkoitettu erityisen painava syy A:n työsopimuksen irtisanomiseen. A:lla ei siten ole oikeutta vaatimaansa korvaukseen työsopimuksen laittoman irtisanomisen johdosta. A:n täällä esittämän selvityksen mukaan työvoimapiirin toimisto on 15.4.1988 hylännyt ammattiliiton hänen puolestaan tekemän palkkaturvahakemuksen. A on nostanut palkkaturvalain 7 §:n 1 momentissa tarkoitetun kanteen valtiota vastaan 9.6.1988 eli kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun hän oli saanut tiedon palkkaturvahakemuksen hylkäämisestä. Kannetta valtiota vastaan ajettuna ei siten ole hylättävä ennenaikaisena. Koska A on yhdistykseen nähden hävinnyt jutun Korkeimmassa oikeudessa, tulee hänen korvata yhdistyksen kulut täällä. Tuomiolauselma Yhdistystä vastaan ajetun kanteen osalta hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Valtiota vastaan ajetun kanteen osalta hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään perusteettomana, joten asia jää tältä osin kihlakunnanoikeuden päätöksen lopputuloksen varaan. A velvoitetaan suorittamaan yhdistykselle korvaukseksi vastauskuluista täällä 1.100 markkaa 16 prosentin korkoineen tuomion antopäivästä lukien. Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Ailio, Portin (eri mieltä), Lehtonen, Haarmann (eri mieltä) ja Taipale Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot Nuorempi oikeussihteeri Jalanko: Korkein oikeus lausunee perusteluinaan seuraavaa: Teuvan työvoimatoimisto on yhdistyksen hakemuksesta 3.4.1987 myöntänyt yhdistykselle kunnallista työllistämistukea keittiöapulaisen työtehtävien suorittamiseen 5.4.5.10.
17. Yhdistys ja A ovat 6.4.1987 tehneet kirjallisen työsopimuksen keittiö- ja siivoustöistä. Työsopimus on sovittu 6.
18. ja 6.10.1987 väliseksi kuuden kuukauden määräajaksi eli samaksi ajaksi kuin yhdistykselle oli myönnetty työllistämistukea. Yhdistys on 30.9.1987 päivätyllä hakemuksellaan anonut työllistämistuen jatkamista. A on määräaikaisen työsopimuksen sovitusta päättymispäivästä huolimatta 6.10.1987 jälkeen jatkanut työntekoaan. Työvoimatoimisto on 8.10.1987 myöntänyt yhdistykselle työllistämistukea vielä ajaksi 6.10.-31.12.
19. Yhdistys on 29.10.1987 ilmoittanut A:lle työsuhteen päättymisestä 31.12.
20. A on kertomansa mukaan määräaikaisen työsuhteensa kestäessä ja siis ennen 6.10.1987 tullut tietämään, että yhdistykselle oli myönnetty työllistämistukea hänen palkkaamisekseen. Yhdistyksen tarkoituksena on ollut pitää A työssä vain sen ajan, jolta se saa työllistämistukea. A:nkin on täytynyt näissä olosuhteissa mieltää ja ymmärtää, että hänen työntekonsa ja työsuhteensa kestää niin kauan kuin yhdistys saa häntä varten työllistämistukea ja lakkaa tuon tuen lakatessa. Tämän vuoksi A:n määräaikainen työsopimussuhde ei ole 6.10.1987 työnteon jatkumisesta huolimatta työsopimuslain 39 §:n mukaisesti tullut pitennetyksi toistaiseksi voimassa olevaksi. Sitä vastoin työsopimussuhde on jatkunut määräaikaisena päättyen työllistämistuen lakatessa 31.12.
21. A:lla ei siten ole oikeutta vaatimaansa korvaukseen työsopimuksen laittoman irtisanomisen johdosta. A:n täällä esittämän selvityksen mukaan työvoimapiirin toimisto on 15.4.1988 hylännyt ammattiliiton hänen puolestaan tekemän palkkaturvahakemuksen. A on nostanut palkkaturvalain 7 §:n 1 momentissa tarkoitetun kanteen valtiota vastaan 9.6.1988 eli kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun hän oli saanut tiedon palkkaturvahakemuksen hylkäämisestä. Kannetta valtiota vastaan ajettuna ei siten ole hylättävä ennenaikaisena. Koska A on yhdistykseen nähden hävinnyt jutun Korkeimmassa oikeudessa, tulee hänen korvata yhdistyksen kulut täällä. Korkein oikeus lausunee tuomiolauselmanaan seuraavaa: Yhdistystä vastaan ajetun kanteen osalta hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Valtiota vastaan ajetun kanteen osalta hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään perusteettomana, joten asia jää tältä osin kihlakunnanoikeuden päätöksen lopputuloksen varaan. A velvoitetaan suorittamaan yhdistykselle korvaukseksi vastauskuluista täällä 1.100 markkaa 16 prosentin korkoineen tuomion antopäivästä lukien. Oikeusneuvos Haarmann: Olen samaa mieltä kuin enemmistö tosiseikaston osalta ja siitä, ettei kannetta valtiota vastaan ole hylättävä ennenaikaisena. Työsopimuslain 39 §:n mukaan sopimussuhdetta katsotaan pitennetyn toistaiseksi, jos työnantaja sallii työntekijän jatkaa työtään sen jälkeen kun sovittu aika on päättynyt. Lakiin ei tältä osin sisälly erityissäännöstä työllistämisvaroin tuetun työn osalta. Yhdistys ja A eivät ole tehneet sopimusta 6.10.1987 jälkeen jatkuneesta työsuhteesta. Työllistämistuen tarkoituksena on tukea pysyvien työsuhteiden syntymistä ja auttaa työnantajaa työntekijän palkkauksessa harjautumisvaiheen aikana. A on yhdistyksen saamasta työllistämistuesta tietoisenakin voinut luottaa siihen, että hänen työsuhteensa näissä olosuhteissa jatkuu työllistämistuesta riippumatta. Katson A:n työsopimussuhteen tulleen 6.10.1987 työsopimuslain 39 §:n mukaisesti pitennetyksi toistaiseksi. Yhdistyksellä ei ole ollut lainmukaisia perusteita työsopimuksen irtisanomiseen. A:lla on siten oikeus vaatimaansa korvaukseen lainvastaisesta irtisanomisesta. Näillä perusteilla kumoan hovioikeuden tuomion ja velvoitan yhdistyksen suorittamaan A:lle korvaukseksi työsopimuksen lainvastaisesta irtisanomisesta kolmen kuukauden palkkaa vastaavat 11.502 markkaa 16 prosentin korkoineen 15.6.1988 lukien. Samalla vahvistan, että A:lla on yhdistykseltä mainittu työsuhteesta johtuva saatava, joka voi tulla palkkaturvalaissa määrättyjen muiden, hallinnollisessa menettelyssä erikseen ratkaistavien edellytysten vallitessa maksettavaksi palkkaturvana. Velvoitan yhdistyksen suorittamaan A:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista jutussa 3.000 markkaa 16 prosentin korkoineen tuomion antopäivästä. Oikeusneuvos Portin: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Haarmann.