1990 false KKO:1990:75 Osituksessa (vuonna 1987) voitiin avioehtosopimusta varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain 36 §:n nojalla sovitella. Kun tasinkoa luovuttavalla puolisolla ei ollut tasingoksi riittävää määrää muuta avio-oikeuden alaista omaisuutta kuin kiinteistö eikä hän ollut tarjonnut sen asemesta välitöntä rahasuoritusta, voitiin kiinteistöön tasingon suorittamiseksi perustaa yhteisomistussuhde. Ks. KKO:1997:157 ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA A:n kanne Jyväskylän raastuvanoikeudessa A on B:lle 14.7.1987 tiedoksi toimitetun haasteen nojalla ja kannetta kehittäessään kertonut seuraavaa: Pesänjakaja oli 26.1.1987 toimittanut hänen ja hänen entisen puolisonsa B:n välillä osituksen. Pesänjakaja oli todennut, että asianosaisten avioliitto oli kestänyt yli kymmenen vuotta, että heillä oli avioliitosta kolme lasta ja että A:n omistama omakotikiinteistö XIX-22-6 Jyväskylän kaupungissa oli hankittu avioliiton aikana ja sitä oli käytetty perheen yhteisenä asuntona. Tämän vuoksi ja ottaen huomioon B:n toiminnan lasten ja kodin hoitajana sekä hänen osa-aikaisen työskentelynsä miehensä apuna tämän ansiotoiminnassa pesänjakaja oli katsonut, että asianosaisten 18.9.1975 tekemän avioehtosopimuksen sanamuodon mukainen soveltaminen olisi johtanut kohtuuttomuuteen, ja sovitellut sitä varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain 36 §:n nojalla siten, että hän oli katsonut mainitun omakotikiinteistön (300.000 markkaa) ja A:n niinikään omistaman erikseen määritetyn irtaimiston (yhteensä 12.000 markkaa) sellaiseksi omaisuudeksi, johon B:llä oli avio-oikeus. Otettuaan huomioon A:n avio-oikeuden alaiseen omaisuuteen kohdistuvat velat, pesänjakaja oli katsonut hänen avio-oikeuden alaisen omaisuutensa säästöksi 234.950 markkaa. Kun B:n avio-oikeuden alaisen omaisuuden säästö oli 6.304 markkaa, pesänjakaja oli määrännyt B:n saamaan A:lta tasinkona 35/100 mainitusta omakotikiinteistöstä (105.323 markkaa) sekä erikseen määritetyn osan mainitusta irtaimesta omaisuudesta (yhteensä 9.000 markkaa). A on edelleen kertonut, että omakotitalo oli yksin hänen omistamansa, osittain hänen itsensä rakentama ja lopulta osin maksama. B ei ollut ottanut osaa edes rakennustyöhön eikä ollut maksanut mitään puolisoiden aravalainoista. A on myös kiistänyt, että B olisi työskennellyt hänen liikkeessään, koska hän ei omistanut mitään liikettä. Pesänjakajan ei olisi tullut sovitella avioehtosopimusta, koska sellaiseen ei tässä tapauksessa ollut aihetta. Sovittelun määrä ei jakokirjassa ainakaan ollut oikea. Lisäksi oikeuskäytännön mukaan omakotikiinteistöön ei voitu perustaa yhteisomistussuhdetta vastoin osapuolten suostumusta. Mikäli A katsottiin velvolliseksi suorittamaan tasinkoa B:lle, tuli se sen vuoksi määrätä suoritettavaksi rahana ja huomattavasti pienemmällä määrällä kuin osituskirjassa oli määrätty. Edellä sanotun vuoksi A on vaatinut, että pesänjakajan suorittama avioehtosopimuksen sovittelu ja hänen velvollisuutensa suorittaa tasinkoa B:lle kumotaan ja poistetaan tai että jako palautetaan pesänjakajalle osituksen oikaisemiseksi. Vielä A on vaatinut korvausta oikeudenkäyntikuluistaan. Kanteesta kuultuna B on lausunut, että asianosaiset olivat allekirjoittaneet avioehtosopimuksen kihloissa ollessaan 18.9.
- Avioliiton he olivat solmineet 23.10.1975 ja heille oli syntynyt kolme lasta vuosina 1977, 1978 ja
- Kesällä 1977 he olivat ryhtyneet rakentamaan omakotitaloa. Taloa puolisot olivat rakentaneet yhdessä. Kaikki asuntolainat olivat molempien nimissä. B oli myös osallistunut A:n kanssa hänen liikkeenharjoittamiseensa. Vuodesta 1977 lähtien hän oli ollut liikkeessä työssä puolipäivätoimisesti. Työskentelystään hän ei ollut koskaan saanut palkkaa. A:n ollessa suorittamassa vankeusrangaistusta vuonna 1984 kolmen kuukauden ajan ja huhtikuusta 1985 huhtikuuhun 1986 vuoden ajan B oli yksin huolehtinut perheestä. A oli tallettanut avioehtosopimuksen oikeuteen 30.4.
- B on katsonut, että pesänjakajan suorittama avioehtosopimuksen sovittelu oli ollut perusteltua sekä sen vuoksi vastustanut kannetta ja vaatinut, että A velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa. Raastuvanoikeuden päätös 10.8.1987 Raastuvanoikeus on katsonut selvitetyksi, että A ja B:n puolisoiden avioliitto oli kestänyt yli kymmenen vuotta ja että A:n omistama kanteessa mainittu omakotikiinteistö oli hankittu avioliiton aikana perheen yhteistä asumista varten. B oli hoitanut mainitussa kodissa lapsia sekä muutenkin hoitanut kotia ja avustanut miestään A:ta tämän ammatin harjoittamisessa. Sen vuoksi raastuvanoikeus on hylännyt kanteen ja velvoittanut A:n korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut 2.200 markalla. Vaasan hovioikeuden tuomio 19.1.1989 Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A oli saattanut jutun, on todennut, että asianosaisten 18.9.1975 tekemän avioehtosopimuksen mukaan B:llä ei ollut avio-oikeutta siihen omaisuuteen, joka A:lla silloin oli taikka minkä hän myöhemmin millä tavalla tahansa sai omistukseensa. Pesänjakaja oli sovitellut avioehtosopimusta siten, että hän oli katsonut puolisoiden yhteisenä kotina käytetyn omakotikiinteistön ja osituskirjassa mainitun irtaimiston sellaiseksi omaisuudeksi, johon B:llä oli aviooikeus. Avioehtosopimus oli tehty ennen avioliiton solmimista. Tuolloin B ei vielä ollut Suomen kansalainen eikä asunut Suomessa. A oli rekisteröinyt avioehdon oikeudessa vasta 30.4.
- Omaisuus, jonka pesänjakaja oli määrännyt avio-oikeuden alaiseksi omaisuudeksi, oli hankittu avioliiton aikana. Kysymyksessä olevaa omakotitaloa puolisot olivat rakentaneet yhdessä. Talon rakentamista varten otetut asuntolainat olivat olleet molempien nimissä. B oli osallistunut perheen omaisuuden kartuttamiseen myös avustamalla A:ta tämän työssä sekä hoitamalla puolisoiden yhteisiä lapsia ja kotia. Lisäksi B oli hankkinut tuloja hoitamalla myös muita lapsia. A:n ollessa suorittamassa vankeusrangaistusta vuonna 1984 kolmen kuukauden ajan ja huhtikuusta 1985 huhtikuuhun 1986 B oli yksin huolehtinut perheestä. Ottaen huomioon avioehtosopimuksen tekemiseen liittyneet olosuhteet ja sen, että molemmat puolisot olivat osallistuneet A:n nimissä olevan omaisuuden kartuttamiseen, avioehdon soveltaminen sellaisenaan toimitetussa osituksessa olisi johtanut kohtuuttomuuteen. Pesänjakajan oli sen vuoksi tullut menettelemällään tavalla sovitella sitä. Koska pesässä ei ollut ollut muuta A:n omistamaa avio-oikeuden alaista omaisuutta kuin edellä mainittu kiinteistö ja vähäinen irtaimisto, ei pesänjakaja ollut voinut määrätä tasinkoa suoritettavaksi muulla tavalla kuin siten, että se oli käsittänyt mainitun irtaimiston lisäksi osan mainitusta kiinteistöstä. A:lla oli ollut oikeus suorittaa tasinko myös rahana tasinkona annettavalle omaisuudelle osituksessa määrätyn arvon mukaan, mitä oikeutta hän oli kanteessaan vaihtoehtoisesti vaatinut. Pesänjakajan menettely tasingon määräämisessä ei siten ollut ollut virheellinen. Hovioikeus on jättänyt asian raastuvanoikeuden päätöksen lopputuloksen varaan. A on velvoitettu korvaamaan B:n vastauskulut hovioikeudessa 900 markalla. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA Valituslupa on myönnetty 24.5.
- Valituksessaan A on vaatinut hovioikeuden tuomion kumoamista ja kanteensa hyväksymistä. B on antanut pyydetyn vastauksen ja samalla vaatinut A:n velvoittamista korvaamaan hänen vastauskulunsa 3.000 markalla. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 11.6.1990 Hovioikeuden tuomiota ei muuteta. A velvoitetaan suorittamaan B:lle korvaukseksi vastauksen antamisesta täällä olleista kuluista 1.500 markkaa. Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Ådahl, Nikkarinen, Nbergh, Ketola ja Paasikoski