1991 false KKO:1991:189 Työnantaja oli työsopimuslain 44 §:n 2 momentin nojalla käsitellyt työsopimusta purkautuneena. Työntekijän poissaolon syytä koskevan ilmoituksen viivästymisen todettiin johtuneen mainitussa lainkohdassa tarkoitettuun pätevään esteeseen verrattavista, Korkeimman oikeuden tuomiossa selostetuista seikoista. Kun työnantaja oli kohta saanut tietää poissaolon ja ilmoituksen viivästymisen syistä mutta kieltäytynyt jatkamasta työsuhdetta, työsopimuksen katsottiin lakanneen työsopimuslaissa säädettyjen perusteiden vastaisesti. TSL 44 § 2 mom ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA Kanne Naantalin raastuvanoikeudessa A on X Oy:lle 2.10.1989 tiedoksi toimitetun haasteen nojalla kertonut solmineensa työsopimuksen yhtiön kanssa siten, että hänen palvelussuhteensa oli alkanut 16.6.
- Vuonna 1988 A oli toiminut työsuunnittelijana. Helmikuussa 1988 hän oli pudonnut viisi metriä kierreportaita saaden viiden kylkiluun murtumat. Lääkäri oli todennut nesteen kerääntymistä vasemmalle pleurasoppeen ja rahinoita vasemmalta basaalisesti. Vamman johdosta A oli joutunut sairaslomalle ensin 31.5.1988 asti ja sen jälkeen vielä 30.6.1988 saakka. Yhtiö oli 8.6.1988 todennut häneen työsuhteensa purkautuneeksi työsopimuslain 44 §:n 2 momentin mukaan, koska työkyvyttömyysaika oli päättynyt 31.5.1988 eikä yhtiön käsityksen mukaan sille ollut ilmoitettu syytä poissaoloon tämän jälkeen. A ei ollut voinut näyttää ilmoittaneensa kesäkuun sairaslomasta yhtiölle, koska työkyvyttömyystodistuksen toimittamisessa hoitavalta lääkäriltä yhtiölle oli tapahtunut viivästys lähinnä lääkärin väärinkäsityksestä johtuen. Lääkäri olikin todennut 10.6.1988 kirjoittamassaan todistuksessa: "Allekirjoittaneelle ilmoitettu työpaikkalääkärin taholta, että potilas ei ole työpaikalle ilmoittanut sairasloman jatkumisesta. Katsoisin, että kyseessä on tilanne, jossa potilas olettanut, että meillä olisi tiedot sen verran nopeasti käytettävissä, että todistus saapuisi työpaikalle jo heti kuunvaihteen tienoissa, koska tietojen saaminen kuitenkin viivästynyt, viivästyi myöskin todistuksen toimittaminen ja näin ollen katson, että potilas ei tahallisesti ole jättänyt ilmoittamatta asiasta työnantajalle, koska olettanut todistuksen ehtivän sinne ajoissa." Oikeuskäytännössä omaksutun kannan mukaan, kun työnantajalla oli katsottava olleen riittävä aihe otaksua työntekijän sairasloman saattavan jatkua edelleen ja työntekijällä siten oli ollut pätevä este poissaololleen, työnantajalla ei ollut työsopimuslain 44 §:n 2 momentin nojalla oikeutta käsitellä työntekijän työsopimusta purkautuneena eikä myöskään työsopimuslain 37 §:n 2 momentissa tarkoitettua erityisen painavaa syytä työsopimuksen irtisanomiseen. A on katsonut, että yhtiö oli ilman laillista syytä purkanut työsopimuksen ja että hänellä oli työsopimuslain 45 §:n nojalla oikeus saada irtisanomisajan palkka. Suomen Työnantajain Keskusliiton ja Suomen Teknisten Toimihenkilöjärjestöjen Keskusliiton irtisanomissopimuksen 3 §:n nojalla irtisanomisaika työnantajan irtisanoessa työsopimuksen oli neljä kuukautta, jos työsuhde oli keskeytyksettä jatkunut 10 vuotta tai sitä kauemmin. A:n palkka oli palkkatodistuksen mukaan 1.1.-31.12.1987 ollut 121.115 markkaa eli keskimäärin 10.092,92 markkaa kuukaudessa. A on katsonut, että asiassa oli työsopimuksen irtisanomismenettelystä 3.2.1984 annetun lain 2 §:n 1 momentin 1 kohdan nojalla sovellettava tätä lakia ja että lain 20 §:n nojalla hänellä oli oikeus 15 kuukauden palkkaa vastaavaan määrään. Sen vuoksi A on vaatinut, että yhtiö työsopimuslain 45 §:n nojalla velvoitetaan suorittamaan hänelle irtisanomisajan palkkana neljän kuukauden palkkaa vastaavat 40.371,68 markkaa 16 prosentin korkoineen 8.6.1988 lukien, työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 20 §:n nojalla 15 kuukauden palkkaa vastaavat 151.393,80 markkaa myös korkoineen, sekä korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa 16 prosentin korkoineen raastuvanoikeuden päätöksen julistamispäivästä lukien. Asiaa raastuvanoikeudessa käsiteltäessä A on ilmoittanut, että hän oli ollut työsuhteensa päättymisen jälkeen työttömänä, ja toissijaisesti vaatinut 151.393,80 markan määrän vahingonkorvauksena työsopimuslain 51 §:n nojalla. Vastaus X Oy on katsonut, että A:n kanne tuli jättää tutkimatta, koska sitä ei ollut pantu vireille työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 16 §:n 2 momentissa säädetyssä ajassa. Pääasian osalta yhtiö on kiistänyt kanteen perusteet sekä vaatinut sen hylkäämistä ja korvausta oikeudenkäyntikuluistaan korkoineen. Raastuvanoikeuden päätös 26.2.1990 Raastuvanoikeus on katsonut asianosaisten yhtäpitävillä lausumilla ja asiakirjoilla näytetyksi, että A oli helmikuussa 1988 loukkaantunut ja sen jälkeen jäänyt sairaslomalle, joka oli yhtiölle esitettyjen lääkärintodistusten mukaan jatkunut 31.5.1988 saakka. Työkyvyttömyysaikaa 16.5.-31.5.1988 koskeneeseen lääkärintodistukseen oli merkitty lisätietojen kohdalle: "Lähet. Paimio." Yhtiö oli 18.5.1988 lähettänyt A:lle kirjeen, jossa se oli kehottanut A:ta sairasloman jatkuessa toimittamaan yhtiölle SV B-todistuksen. A oli tämän jälkeen ottanut yhteyttä häntä hoitaneeseen lääkäriin, joka oli 10.6.1988 päivättyyn lääkärintodistukseen kirjoittanut syistä, minkä vuoksi hän ei ollut toimittanut yhtiölle vaadittua lääkärintodistusta, seuraavaa: "pyydän huomauttaa, että todistuksen kirjoittaminen viivästynyt, koska aluksi oltettu, että sairasloma jatketaan keuhkopkl:lta, myöhemmin pyydetty sitten sairasloman jatkamista sitten täältä käsin, mutta allekirjoittanut tarvinnut tätä varten kyllä tiedot keuhkopkl:n epicriisistä ja näiden tietojen saaminen viivästynyt edellä kuvatusta tilanteesta johtuen. Allekirjoittaneelle ilmoitettu työpaikkalääkärin taholta, että potilas ei ole työpaikalle ilmoittanut sairasloman jatkumisesta. katsoisin, että kyseessä on tilanne, jossa potilas olettanut, että meillä olisi tiedot sen verran nopeasti käytettävissä, että todistus saapuisi työpaikalle jo heti kuunvaihteen tienoissa, koska tietojen saaminen kuitenkin viivästynyt, viivästyi myöskin todistuksen toimittaminen ja näin ollen katson, että potilas ei tahallisesti ole jättänyt ilmoittamatta asiasta työnantajalle, koska olettanut todistuken ehtivän sinne ajoissa." Todistajana kuultuna lääkärintodistuksen antanut lääkäri oli kertonut, että niin sanottu B-todistus yleensä lähetettiin lääkäriltä työnantajalle suoraan, koska lääkärintodistus kirjoitettiin vasta jälkeen päin. Todistajan mukaan A oli hänelle myös lukenut yhtiön 18.5.1988 päiväämän kirjeen. Todistaja ei ollut ilmoittanut yhtiölle sairasloman tarpeesta, koska hän oli olettanut, että keuhkopoliklinikka oli toimittanut sairaslomaa koskevan lääkärintodistuksen. Lääkärinlausunto oli kirjoitettu työpaikkalääkärin soitettua asiasta kesäkuun alkupuolella. Lääkärintodistuksen mukaan A:n sairaslomaa oli kesäkuun ajaksi jatkettu hengenahdistuksen vuoksi. Hänen tapaturmansa ei ollut enää vaikuttanut jatkosairaslomaan. Yhtiö oli 8.6.1988 työsopimuslain 44 §:n 2 momentin nojalla katsonut A:n työsopimuksen purkautuneeksi. Asiasta oli samana päivänä lähetetty A:lle ilmoitus. A oli 20.6.1988 päivätyllä kirjeellä ilmoittanut vastineena työsopimuksen purkamisen johdosta, että työsopimuksen purkaminen oli ollut laiton. Tämän jälkeen asiasta oli käyty yhtiön Naantalin alueen teknisten toimihenkilöiden ja työnantajan välinen neuvottelu 22.6.
- Neuvottelu ei ollut johtanut yksimielisyyteen, vaan asia oli päätetty siirtää liittojen ratkaistavaksi. Liittojen välisiä neuvotteluja asiassa ei ollut käyty. Palkkatodistuksen mukaan A:n palkka 1.1.-31.12.1987 oli ollut 121.115 markkaa. Tästä laskettuna A:n kuukausipalkka oli ollut 10.092,96 markkaa. Yhtiö oli työsopimuslain 44 §:n 2 momentin nojalla katsonut työsopimuksen purkautuneeksi A:n jäätyä saapumatta töihin viikkoon. Menettelyn seuraukset olivat olleet A:n kannalta rinnastettavissa työsopimuksen purkamiseen. Yhtiön menettely oli aiheutunut A:sta johtuvasta syystä. Tämän vuoksi raastuvanoikeus on katsonut, että A:n työsuhteen päättyminen oli rinnastettava niihin tilanteisiin, jotka säänneltiin työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetussa laissa ja että A:n työsopimuksen päättymiseen voitiin siten soveltaa mainittua lakia sen 1 ja 2 §:n nojalla. A oli toimittanut tuon lain 10 §:ssä tarkoitetun ilmoituksensa ammattiliittonsa yhdysmiehen kautta työnantajalle 21.6.1988 eli mainitussa lainkohdassa säädetyssä ajassa. Asiassa oli 22.6.1988 käyty neuvottelu yhtiön Naantalin alueen teknisten toimihenkilöiden ja yhtiön välillä. Tämän jälkeen A:n työsuhteen päättymistä koskevaa asiaa ei ollut saatettu järjestöjen välisiin neuvotteluihin, jotka olisi tullut käydä kuuden viikon kuluessa 21.6.1988 lukien. Neuvottelut olisi siten tullut saattaa loppuun 2.8.1988 mennessä. Työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 16 §:ssä tarkoitettu määräaika irtisanomista koskevan riidan tuomioistuimeen saattamiseksi oli päättynyt 2.1.
- Haaste oli annettu tiedoksi yhtiölle 2.10.
- Kanne oli siten nostettu mainitun määräajan jälkeen. Työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 16 §:n 2 momentissa säädetyn määräajan noudattaminen edellytti, että työnantaja oli tehnyt lain 7 §:ssä säädetyn ilmoituksen. Työntekijän oli puolestaan tehtävä mainittu ilmoitus kahden viikon kuluessa saatuaan työnantajalta 7 §:ssä tarkoitetun ilmoituksen. Yhtiö ei ollut antanut A:lle 7 §:ssä mainittua ilmoitusta. Jos työntekijä ei ollut ollut velvollinen tekemään lain 10 §:ssä tarkoitettua ilmoitusta, kanneoikeus vanheni hänen osaltaan lain 25 §:n mukaan kahdessa vuodessa työsopimuksen irtisanomisesta. A oli nostanut kanteen tässä määräajassa. Korkein oikeus oli ratkaisussaan 1987:112 katsonut, että työntekijän kanneoikeus ei vanhentunut työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 16 §:n 2 momentin vaan 25 §:n mukaisessa määräajassa, kun työntekijä oli tehnyt työnantajalle lain 10 §:n mukaisen riitauttamisilmoituksen, vaikka työnantaja ei ollut antanut irtisanomalleen työntekijälle lain 7 §:n mukaisia menettelytapaohjeita. Tässä tapauksessa A ei ollut saanut mainittuja ohjeita. A oli tästä huolimatta tehnyt työnantajalle lain 10 §:n mukaisen riitauttamisilmoituksen. Tämän lisäksi asia oli siirretty neuvottelumenettelyyn, jossa oli käyty paikallinen neuvottelu 22.6.1988 yhtiön edustajan ja Naantalin alueen teknisten toimihenkilöiden edustajan välillä. Tapaus ei siis ollut tässä suhteessa samanlainen kuin korkeimman oikeuden ratkaisema juttu 1987:
- Raastuvanoikeus on katsonut, että neuvottelumenettelyn aloittamisesta oli ollut se seuraus, että työntekijän kanneoikeus vanheni työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 16 §:n 2 momentin mukaisessa ajassa. Työntekijä oli tällaisessa tapauksessa osannut siirtää asian oman alansa ammattiyhdistykselle, jolloin hän ei enää ollut ollut erityisen oikeussuojan tarpeessa. Raastuvanoikeus on perustanut kantansa erityisesti siihen, että korkeimman oikeuden ratkaisun 1989:60 mukaan työnantajan ei tarvinnut ilmoittaa työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 7 §:n mukaan menettelytapaohjeissa muuta kuin riitauttamisesta, mutta ei lain 16 §:n 2 momentin mukaisesta määräajasta kanteen vireillepanemiseksi. Neuvottelujen alettua tuli menettelyyn soveltaa säännöksiä, joita sovellettiin silloin, kun neuvottelumenettely oli käyty. A oli siten nostanut kanteensa yhtiötä vastaan liian myöhään eikä hän enää voinut perustaa vaatimuksiaan työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain säännöksiin. A:n kanne oli siis lain 16 §:n 2 momentin nojalla ajettuna jätettävä tutkimatta. A oli raastuvanoikeudessa kannetta ottamatta esittänyt kannevaatimuksensa yhtiötä vastaan myös työsopimuslain nojalla. Raastuvanoikeus on katsonut, että A oli näin esittänyt kanteensa tueksi uusia seikkoja, jotka eivät olleet muuttaneet asiaa toiseksi. Tämän vuoksi raastuvanoikeus on oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 2 §:n 3 momentin nojalla tutkinut A:n vaatimukset työsopimuslain nojalla ajettuina. A ei ollut työsopimuslain 44 §:n 2 momentissa säädetyssä ajassa ilmoittanut yhtiölle syytä poissaoloonsa. A:n oli kuitenkin näytetty hyvissä ajoin ennen sairasloman päättymistä kääntyneen lääkärin puoleen tarpeellisen lääkärintodistuksen saamiseksi. Lääkäri oli luvannut toimittaa todistuksen suoraan työnantajalle, mikä oli ollut myös yleinen käytäntö vaadittaessa laajempaa lääkärintodistusta. Koska A:lla oli ollut hyvä syy uskoa, että hänen sairauttaan koskeva ilmoitus oli ajoissa mennyt työnantajalle, eikä hän ollut osaltaan laiminlyönyt ryhtyä riittävän ajoissa toimenpiteisiin, raastuvanoikeus on katsonut, että A:n ilmoittamista oli kohdannut hänestä riippumaton pätevä este. Mainitun työsopimuslain 44 §:n 2 momentin mukaan työntekijä oli velvollinen ilmoittamaan poissaolostaan työnantajalle. A ei ollut tehnyt tällaista ilmoitusta. Yhtiöllä ei ollut ollut velvollisuutta ryhtyä selvittämään, mistä poissaolo oli johtunut, vaan se oli voinut pitää mainitun lainkohdan mukaan A:n työsopimusta purkautuneena. Raastuvanoikeus on katsonut, että yhtiöllä ei ollut ollut selvitysvelvollisuutta A:n poissaolon syistä senkään johdosta, että sille toimitetun lääkärintodistuksen mukaan A oli määrätty lisätutkimuksiin. Yhtiö oli selvästi ilmoittanut A:lle, että hänen tuli toimittaa lääkärintodistus sairaudestaan, mikäli hän edelleen oli poissa työstä, koska asia oli ollut epäselvä. Yhtiö oli nimenomaisesti pyytänyt A:lta selvitystä. Tällaisessa tapauksessa A ei ollut voinut luottaa siihen, että edellisessä lääkärintodistuksessa mainittu lähettäminen jatkotutkimuksiin olisi ollut riittävä ilmoitus sairasloman jatkumisesta. Työsopimuslain 44 §:n 2 momentissa säädettiin seuraukseksi siitä, että poissaoloa koskeva selvitys annettiin työnantajalle vasta purkautumiseksi katsomisen jälkeen, se, että purkaminen peruutui. Tämä tarkoitti sitä, että A:lla oli purkamisen peruutuessa mahdollisuus päästä edelleen töihin yhtiöön. Työnantajan vahingonkorvausvelvollisuus työsopimuslain 44 §:n 2 momentin yhteydessä määräytyi lain 51 §:n 1 momentin mukaisesti. Työnantajan korvausvelvollisuus edellytti tahallisuutta tai huolimattomuutta. Tässä tapauksessa yhtiö oli ollut oikeutettu katsomaan A:n työsopimuksen purkautuneeksi, koska sille ei pyynnöstä huolimatta ollut ilmoitettu sairauden jatkumisesta. Erityisesti oli huomattava, että A:n sairasloma ei ollut jatkunut hänen tapaturmansa vuoksi, vaan sairasloman jatkolle oli ilmennyt toinen peruste sairasloman aikana. Yhtiön puolella ei siten ollut ollut sellaista tuottamusta, että sillä olisi ollut velvollisuus korvata A:lle työsuhteen keskeytymisestä aiheutunut vahinko. A oli vaatinut irtisanomisajan palkkaa työsopimuslain 45 §:n nojalla. Yhtiö ei ollut kuitenkaan purkanut A:n työsopimusta, vaan se oli työsopimuslain 44 §:n 2 momentin nojalla katsonut työsopimuksen purkautuneeksi A:n poissaolon vuoksi. Näin ollen irtisanomisajan palkan maksamiseen ei voitu soveltaa työsopimuslain 45 §:ää. Muutakaan perustetta velvoittaa yhtiö suorittamaan A:lle irtisanomisajan palkka ei ollut esitetty. Raastuvanoikeus on jättänyt tutkimatta A:n kanteen siltä osin kuin hän oli esittänyt vaatimuksia työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain nojalla ja hylännyt kanteen työsopimuslain nojalla ajettuna. Turun hovioikeuden tuomio 14.12.1990 Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A oli valittamalla saattanut jutun, on todennut yhtiön ilmoittaneen raastuvanoikeudessa, ettei se ollut antanut A:lle työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 7 §:ssä tarkoitettua menettelytapaohjetta. A:n 21.6.1988 tekemää ilmoitusta, vaikkakin sen oli yhtiölle toimittanut yhtiön Naantalin alueen teknisten toimihenkilöiden yhdysmies, ei siten voitu pitää raastuvanoikeuden lausumin tavoin työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 10 §:n mukaisena työntekijän ilmoituksena. Kysymyksessä oli ollut lain 7 §:n 2 momentissa tarkoitettu ilmoitus siitä, että A piti irtisanomista lainvastaisena. Kun yhtiön 7 §:n mukaisten ohjeiden irtisanomisen aiheuttamista toimenpiteistä olisi kuitenkin pitänyt sisältää ohje ilmoituksesta, jonka A jo oli tehnyt, ja neuvottelumenettelystä, johon myös oli välittömästi ryhdytty, ei sillä, että yhtiö oli laiminlyönyt antaa 7 §:ssä tarkoitetut ohjeet, ollut asiassa merkitystä. Neuvottelumenettely oli työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 15 §:n mukaisesti toteutunut, kun asia oli käsitelty työnantajan ja työntekijän välillä paikallisissa neuvotteluissa 22.6.
- A:n työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain mukaisen kanteen kanneoikeus vanheni siten sanotun lain 16 §:n 2 momentissa säädetyssä ajassa. Kun harkittiin työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 16 §:n 2 momentissa säädetyn määräajan alkamista ja kun A:n 21.6.1988 tekemää ilmoitusta ei voitu hovioikeuden lausumilla perusteilla pitää lain 10 §:n mukaisena ilmoituksena, yhtiön oli katsottava saaneen 10 §:n mukaisen ilmoituksen neuvotteluissa 22.6.
- Lain 16 §:n 2 momentin mukainen määräaika oli siten alkanut 22.6.1988 eikä raastuvanoikeuden lausumin tavoin 21.6.
- Kun A ei ollut nostanut kannetta tuonkaan määräajan puitteissa, se oli työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain nojalla ajettuna edellä lausutuilla perusteilla jätettävä tutkimatta. Näillä ja raastuvanoikeuden päätöksessä muilta osin lausutuilla perusteilla hovioikeus on jättänyt raastuvanoikeuden päätöksen lopputuloksen pysyväksi MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA Valituslupa on myönnetty 16.4.
- A on valituksessaan toistanut kanteensa muuten, mutta vaatinut irtisanomisajan palkalle korkoa 30.10.1988 lukien, sekä vaatinut yhtiön velvoittamista korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa jutussa 16 prosentin korkoineen Korkeimman oikeuden tuomion antamisesta lukien. Yhtiö on antanut siltä pyydetyn vastauksen vaatien korvausta oikeudenkäyntikuluistaan 16 prosentin korkoineen tuomion antamisesta lukien. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 31.12.1991 Käsittelyratkaisu Yhtiö ei ole antanut A:lle työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 7 §:ssä tarkoitettuja ohjeita. Näin ollen lain 16 §:n 2 momentin mukainen kanneaika ei ole alkanut kulua eikä alempien oikeuksien olisi tullut mainitsemillaan perusteilla jättää kannetta tutkimatta sanotun lain nojalla ajettuna. Asian selvitettyyn tilaan nähden Korkein oikeus viivytyksen välttämiseksi tutkii asian myös tältä osin. Pääasiaratkaisu Perustelut A on helmikuussa 1988 työtapaturmassa saanut viiden kylkiluun murtumat. Vamman vuoksi hän on yhtiölle toimitettujen lääkärintodistusten mukaan ollut sairaslomalla 31.5.1988 saakka. Yhtiö on 18.5.1988 lähettänyt A:lle kirjeen kehottaen häntä sairasloman jatkuessa toimittamaan yhtiölle SV B-todistuksen. Tämän johdosta A onkin heti kääntynyt lääkärinsä puoleen. Todistajana kuultuna lääkäri on kertonut, ettei hän ollut ilmoittanut yhtiölle A:n sairasloman tarpeesta, koska hän oli olettanut, että ilmoituksen tekee keuhkopoliklinikka, jossa A oli tuolloin ollut tutkittavana. Laajempi eli B-todistus oli todistajan mukaan yleensä lähetetty suoraan lääkäriltä työnantajalle, koska se kirjoitettiin vasta jälkeenpäin. Tämän käytännön huomioon ottaen A on menetellyt poissaolon syyn selvittämiseksi yhtiön edellyttämällä tavalla ja hänellä on ollut perusteltu aihe luottaa siihen, että lääkärintodistus hänen sairaslomansa jatkumisesta oli ajoissa toimitettu yhtiölle. A:n poissaolon syytä koskevan ilmoituksen viivästyminen on näin ollen johtunut seikoista, jotka ovat verrattavissa siihen, että ilmoittamista olisi kohdannut työsopimuslain 44 §:n 2 momentissa tarkoitettu pätevä este. Yhtiön saatua kohta sen jälkeen, kun se oli 8.6.1988 käsitellyt A:n työsopimusta purkautuneena, tiedon syistä, joista hänen poissaolonsa ja ilmoituksensa viivästyminen olivat johtuneet, hänen työsopimuksensa purkautumisen olisi tullut peruutua. Kieltäytymällä jatkamasta työsopimusta yhtiö on työsopimuslaissa säädettyjen perusteiden vastaisesti päättänyt A:n työsopimuksen. Edellä olevan perusteella yhtiön on suoritettava A:lle työsopimuslain 45 §:n nojalla työsopimuksen laittoman purkamisen johdosta palkka irtisanomisajalta sekä työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 19 §:n nojalla korvaus työsuhteen lainvastaisesta päättämisestä. Tämän korvauksen suuruutta määrättäessä Korkein oikeus on lain 20 §:n nojalla ottanut huomioon A:n iän, hänen työsuhteensa pitkän kestoajan, hänen pitkän työttömyytensä ja hänen mahdollisuutensa saada ammattiaan vastaavaa uutta työtä sekä yhtiön menettelyn työsopimusta päätettäessä. A:n irtisanomisaika on ollut neljä kuukautta. A on ollut sairauden vuoksi työkyvytön työsuhteen päättymisen 8.6.1988 jälkeenkin 30.6.1988 saakka. Yhtiö ei olisi ollut velvollinen maksamaan hänelle palkkaa tältä ajalta, vaikkei työsuhde olisi päättynytkään. Yhtiötä ei siten työsopimuslain 45 §:n nojalla voida velvoittaa suorittamaan irtisanomisajan palkkaa ajalta 8.-30.6.
- Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomio ja raastuvanoikeuden päätös kumotaan. Yhtiö velvoitetaan suorittamaan A:lle irtisanomisajan palkkana 32.860,64 markkaa 16 prosentin korkoineen 30.10.1988 lukien ja korvauksena työsuhteen lainvastaisesta päättämisestä 120.000 markkaa 16 prosentin korkoineen 2.10.1989 lukien. Yhtiön on vielä korvattava A:n oikeudenkäyntikulut jutussa 20.000 markalla 16 prosentin korkoineen tämän tuomion antopäivästä lukien. Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Jalanko, Nikkarinen, Roos, Krook ja Suhonen