KKO/1991/24

1991 false KKO:1991:24 Työsopimuslain 42 a §:n mukainen työn tarjoamisvelvollisuus ei edellyttänyt, että työnhakijana työvoimatoimistossa oleva työntekijä oli työttömänä. Työnantaja oli tiedustellut paikalliselta työvoimaviranomaiselta, oliko työntekijä ollut käytettävissä ja palkannut uudet työntekijät saatuaan kielteisen vastauksen. Työnantajan katsottiin täyttäneen lainkohdassa tarkoitetun työn tarjoamisvelvollisuuden. TSL 42 a § ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA Ylivieskan kihlakunnanoikeuden päätös 18.5.1989 Kihlakunnanoikeus on A:n kanteesta katsonut selvitetyksi, että A oli työskennellyt työsopimuslain 1 §:n 1 momentin mukaisessa työsuhteessa ostajana, tarjouslaskenta- ja myyntitehtävissä sekä asennustyömaalla urakkahinnoittelu- ja työnjohtotehtävissä sekä työnsuunnittelutehtävissä 12.5.1978 lukien aluksi Oy Wärtsilä Ab:n ja 1.1.1987 lähtien Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n palveluksessa sen Ylivieskan konepajalla, josta yksikössä toteutetun organisaatiomuutoksen seurauksena oli 1.5.1988 muodostettu Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n ja erään toisen yhtiön omistuksessa uusi Power Piping Oy -niminen yhtiö. A oli 11.12.1987 päivätyllä ilmoituksella lomautettu tuotannollisista ja taloudellisista syistä johtuvan työn vähentymisen vuoksi 1.3.1988 lukien toistaiseksi. Koska lomautusilmoituksessa mainittu työn väheneminen oli havaittu pysyväksi, A:n työsuhde oli 27.5.1988 päivätyllä irtisanomisilmoituksella irtisanottu edellä mainituista tuotannollisista ja taloudellisista syistä päättymään 9.10.

1. A oli vastustanut irtisanomistaan pitäen sitä lain vastaisena. Yhtiön palvelukseen oli tammi- ja helmikuussa 1989 otettu neljä uutta toimihenkilöä, joiden työsopimukset oli tehty joulukuussa
2. Heitä ei kuitenkaan ollut otettu samoihin työtehtäviin kuin ne, joissa A oli työskennellyt. Todistajana jutussa kuultu X on kertonut tiedustelleensa työttömiä työnhakijoita työvoimatoimistosta joulukuussa 1988 ja kysyneensä tuolloin A:ta nimeltä. Hänelle oli silloin ilmoitettu, ettei A ollut siellä työttömänä työnhakijana. A oli ollut erään toisen työnantajan palveluksessa 28.10.1988-27.3.1989 välisenä aikana. Näillä perusteilla kihlakunnanoikeus on, samalla kun se on todennut, että yhtiöllä oli ollut A:n työsopimuksen irtisanomiseen organisaatiomuutoksesta aiheutuneen työn pysyvän vähentymisen johdosta työsopimuslain 37 §:n 2 momentin edellyttämä erityisen painava syy, katsonut, ettei yhtiö ollut myöskään rikkonut työsopimuslain 42 a §:n säännöstä. Tämän vuoksi kihlakunnanoikeus on hylännyt kanteen. Koska asia kuitenkin oli ollut niin sekava ja epätietoinen, että oikeudenkäyntiin oli ollut perusteltua aihetta, kihlakunnanoikeus on määrännyt, että asianosaiset saivat pitää oikeudenkäyntikulunsa jutussa vahinkonaan. Vaasan hovioikeuden tuomio 14.12.1989 Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A oli saattanut jutun, on todennut, että kihlakunnanoikeuden päätöksessä mainituilla perusteilla yhtiöllä oli ollut työsopimuslain 37 §:n 2 momentissa tarkoitettu erityisen painava syy taloudellisella ja tuotannollisella perusteella irtisanoa A:n työsopimus. A oli yhtiössä toiminut pääasiassa ostajana, hinnoittelutehtävissä ja työnsuunnittelutehtävissä, joihin oli sisältynyt myös alihankintojen ostaminen ja niiden toteutumisen valvonta. Lisäksi A oli toiminut tarjouslaskijana. Yhtiö oli joulukuussa 1988 ottanut palvelukseensa uusia työntekijöitä, yhden 2.1.1989 lukien määräaikaiseen työsuhteeseen, yhden 23.1.1989 lukien toistaiseksi voimassa olevaan työsuhteeseen, yhden 1.2.1989 lukien määräaikaiseen työsuhteeseen ja yhden 20.2.1989 lukien toistaiseksi voimassa olevaan työsuhteeseen. Jutussa todistajana kuultu X oli kertonut, että näistä yhtiön palvelukseen otetuista uusista työntekijöistä yhdellä oli ollut kokemusta mikrotietokoneista ja yhdellä hitsauksesta. Lisäksi todistaja X:n mukaan kaksi muuta uutta työntekijää oli otettu putkistojen valmistusalueelle työnjohto- ja työnsuunnittelutehtäviin. Yhtiöllä oli siten ollut työsopimuslain 42 a §:ssä, sellaisena kuin se oli ollut 16.6.1978 annetussa laissa (476/1978), säädetty velvollisuus tarjota näitä työtehtäviä ensisijassa A:lle. Jutussa todistajina kuullut X ja Y olivat tosin kertoneet, että yhtiön taholta oli palkattaessa uusia työntekijöitä tiedusteltu työvoimatoimistosta työtöntä työvoimaa ja että A ei ollut ainakaan silloin ollut siellä työttömänä työnhakijana. Mainitussa lainkohdassa tarkoitettu työn tarjoamisvelvollisuus ei kuitenkaan edellyttänyt sitä, että työntekijän tuli olla työttömänä työnhakijana. A:n työsuhteella erään toisen työnantajan palveluksessa 28.10.1988-27.3.1989 välisenä aikana ei sen vuoksi ollut tältä osin asiassa merkitystä. A oli jättänyt kihlakunnanoikeudelle työvoimatoimiston 12.1.1989 päivätyn todistuksen, jonka mukaan hänellä oli ollut työhakemus vireillä Ylivieskan työvoimatoimistossa 15.2.-18.4.1988 välisenä aikana ja Ylivieskan työvoimatoimiston Alavieskan sivutoimistossa 19.4.1988 lukien edelleen. Täten A oli osoittanut olleensa etsimässä mainitun viranomaisen välityksellä työtä. Tästä seikasta yhtiö ei ollut näyttänyt nimenomaisesti ottaneensa selvää. Yhtiö ei siten ollut näyttänyt, että se olisi täyttänyt työsopimuslain 42 a §:ssä säädetyn työn tarjoamisvelvollisuutensa. Yhtiön työsopimuslain vastaisesta menettelystä oli aiheutunut A:lle vahinkoa. Aikana, jolloin yhtiön olisi pitänyt tarjota A:lle työtä, A:n työsuhde ei ollut ollut enää toistaiseksi voimassa oleva. Kun asiassa ei siten ollut sovellettava työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 1 §:n 1 momentin mukaan sanottua lakia, A:lle aiheutuneen vahingon korvaus oli suoritettava työsopimuslain 51 §:n mukaisesti. A ei ollut näyttänyt, että hänelle olisi aiheutunut vahinkoa siltä ajalta, jonka hän oli ollut työssä erään toisen työnantajan palveluksessa. Sen sijaan A oli ollut työttömänä 10.9.-27.10.1988 välisen ajan ja 28.3.1989 lukien edelleen. Yhtiö oli velvollinen korvaamaan A:lle aiheutuneen vahingon vasta siitä lukien, kun uusia työntekijöitä oli palkattu. A:n palkka työsuhteen päättyessä oli ollut 7.339 markkaa kuukaudessa. Näin ollen se A:lle aiheutuneen vahingon määrä, joka oli ollut todettavissa kihlakunnanoikeuden päätöksen julistamispäivänä 18.5.1989, oli ollut, kun A:n päiväpalkkana oli pidettävä 333,59 markkaa (= 7.339 mk : 22), maaliskuun 1989 ajalta 4 työpäivää vastaavat 1.334,36 markkaa, huhtikuun 1989 ajalta 7.339 markkaa ja toukokuun 1989 ajalta 13 työpäivää vastaavat 4.336,67 markkaa eli yhteensä 13.010,03 markkaa. Yhtiö oli velvollinen suorittamaan korkolain 4, 6 ja 9 §:n nojalla A:lle maksettavaksi tuomitulle vahingonkorvaukselle 16 prosentin koron haasteen tiedoksiantopäivästä 16.12.1988 lukien. Hovioikeus on katsonut, ettei asia ollut ollut niin sekava ja epäselvä, että oikeudenkäyntikulujen kuittaamiseen olisi ollut aihetta. Koska A oli vain osaksi voittanut kanteensa, yhtiö oli velvollinen korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut vain osaksi. Tämän vuoksi hovioikeus on, muuttaen kihlakunnanoikeuden päätöstä, velvoittanut yhtiön suorittamaan A:lle vahingonkorvaukseksi 13.010,03 markkaa 16 prosentin korkoineen 16.12.1988 lukien sekä korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa jutussa 5.000 markalla 16 prosentin korkoineen hovioikeuden tuomion antopäivästä lukien. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA Yhtiölle on myönnetty valituslupa 14.3.
3. Valituksessaan yhtiö on vaatinut hovioikeuden tuomion kumoamista siltä osin kuin yhtiö on velvoitettu suorittamaan A:lle vahingonkorvausta sekä korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa. A on antanut häneltä pyydetyn vastauksen. Korkein oikeus on toimittanut asiassa suullisen käsittelyn 19.11.
4. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 12.2.1991 Perustelut Power Piping Oy:n henkilöstöpäällikkö X on kihlakunnanoikeudessa todistajana kertonut, että joulukuussa 1988 hän oli uusia toimihenkilöitä palkattaessa ollut kahdesti puhelinyhteydessä työvoimatoimistoon. Kihlakunnanoikeuden pöytäkirjaan merkitty todistajankertomus on ristiriitainen siltä osin kuin on kysymys siitä, oliko X tiedustellut työvoimatoimistosta, oliko A ollut siellä työttömänä työnhakijana vai yleensä työnhakijana. X on Korkeimmassa oikeudessa kertonut todistajana, ettei hän tarkoin muista työvoimaviranomaisille esittämiensä tiedustelujen muotoa. Hän oli mahdollisesti tiedustellut, oliko A ollut käytettävänä tai kortistossa. Todennäköisesti hän ei ollut yksilöinyt tiedustelujaan koskemaan A:ta työttömänä työnhakijana, koska hänen käsityksensä mukaan vain työtön oli voinut olla työvoimatoimistossa työnhakijana. Työsopimuslain 42 a §:ssä mainittu työn tarjoamisvelvollisuus ei edellytä, että työnhakijana työvoimatoimistossa oleva työntekijä on työttömänä. Yhtiö on täyttänyt sillä lainkohdan mukaan olleen velvollisuuden kun työvoimaviranomaisilta oli tiedusteltu oliko A ollut käytettävissä ja uudet toimihenkilöt oli palkattu kun tiedusteluun oli saatu kielteinen vastaus. Koska yhtiö ei siten ole tahallisesti tahi huolimattomuudesta laiminlyönyt työsopimuslain 42 a §:stä johtunutta velvollisuuttaan, yhtiö ei ole velvollinen korvaamaan A:lle aiheutunutta vahinkoa. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään kihlakunnanoikeuden päätöksen lopputuloksen varaan. Asian laadun vuoksi yhtiön ja A:n on itse vastattava jutussa olleista oikeudenkäyntikuluistaan. Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Ailio, Ådahl, Portin, Riihelä ja Taipale