KKO/1992/78

1992 false KKO:1992:78 Kihlakunnanoikeuden määrätty puheenjohtaja A oli - tuominnut syytetyn rikoksesta laissa säädettyä vähimmäisrangaistusta lyhyempään vankeusrangaistukseen ilman rikoslain 3 luvun 5 §:n 2 momentissa tarkoitettuja syitä, - hylännyt perusteluitta asianomistajan vahingonkorvausvaatimuksen ja virallisen syyttäjän vaatimuksen lääkärintodistuksen lunastusmaksun korvaamisesta valtiolle, - laiminlyönyt velvoittaa vahingon yhdessä aiheuttaneet henkilöt maksamaan tuomitut vahingonkorvaukset yhteisvastuullisesti ja - jättänyt erittelemättä tuomitut korvaukset henkilö- ja esinevahinkoihin sekä oikeudenkäyntikuluihin. Teosta oli aiheutunut haittaa ja vahinkoa eikä sitä kokonaisuutena arvostellen voitu pitää vähäisenä. A:n katsottiin syyllistyneen tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen. Tekoon tai A:han ei katsottu liittyvän sellaisia erityisiä syitä, joiden johdosta rikosta olisi ollut pidettävä anteeksiannettavana. RL 40 luku 11 § RL 3 luku 5 § 3 mom 2 kohta Vaasan hovioikeuden päätös 29.11.1991 Kanneviskaalin esittämästä syytteestä hovioikeus on lausunut selvitetyksi, että A oli toiminut 24.1.1989 Äänekosken kihlakunnanoikeuden määrättynä puheenjohtajana törkeää pahoinpitelyä ynnä muuta koskevassa rikosasiassa, jossa asianomistajana oli ollut muun muassa B ja syytettyinä muiden muassa C ja D. Istunto oli toimitettu Äänekosken kaupungissa. Kihlakunnanoikeuden päätös, jonka tekoon A oli puheenjohtajana osallistunut, oli ollut seuraavin tavoin virheellinen ja puutteellinen. 1) C oli tuomittu törkeästä pahoinpitelystä kahden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja oheissakkoon, vaikka laissa säädetty vähimmäisrangaistus tästä rikoksesta oli kuusi kuukautta vankeutta. Rikoslain 3 luvun 5 §:n 2 momentissa tarkoitettuja erityisiä syitä vähimmäisrangaistuksen alittamiselle ei ollut kihlakunnanoikeuden päätöksen mukaan ollut. 2) B oli pahoinpitelyrikoksen asianomistajana vaatinut syytetyiltä yhteisvastuullisesti vahingonkorvausta sairaanhoitokuluista 205,50 markkaa. Syytetyistä C oli korvausvaatimuksesta kuultuna ilmoittanut myöntävänsä korvausvaatimuksen oikeaksi, mikäli korvausmäärästä esitettiin tositteet. Muut syytetyt eivät olleet kiistäneet vaatimuksen määrää. B oli esittänyt sairaalan hänelle osoittaman laskun kuluistaan. B:n korvausvaatimus oli kuitenkin hylätty perusteluitta, vaikka C ja D oli tuomittu rangaistukseen B:n pahoinpitelemisestä. 3) Virallinen syyttäjä oli vaatinut syytettyjä korvaamaan valtiolle kulut, jotka olivat aiheutuneet B:n pahoinpitelyvammoja koskevan lääkärinlausunnon hankkimisesta. Lääkärinlausunto ja tosite sen valtiolle aiheuttamista kustannuksista oli esitetty oikeudelle. Vaikka C ja D oli tuomittu rangaistukseen, mainittu vaatimus oli hylätty perusteluitta. 4) B oli vaatinut syytetyiltä yhteisvastuullisesti korvausta pahoinpitelyrikoksen hänen työnantajalleen aiheuttamista kuluista yhteensä 6 244 markkaa. Lisäksi B oli vaatinut korvausta likaantuneista vaatteista 950 markkaa, kivusta ja särystä 10 000 markkaa, matkakuluista 921 markkaa ja muista oikeudenkäyntikuluista 1 800 markkaa. C ja D olivat kihlakunnanoikeuden päätöksen mukaan yhdessä pahoinpidelleet B:tä. Vahingonkorvauslain 6 luvun 2 §:n säännös olisi tällöin edellyttänyt, että heidät olisi yhteisvastuullisesti tuomittu korvaamaan B:lle yhdessä aiheuttamansa vahingot. Kihlakunnanoikeuden päätöksessä C:n ja D:n maksettavaksi tuomittuja korvauksia ei kuitenkaan ollut miltään osin tuomittu yhteisvastuullisina, vaan C oli tuomittu maksamaan B:lle ansionmenetyksestä, matkakuluista, kivusta ja särystä sekä oikeudenkäyntikuluista yhteensä 12 000 markkaa. D oli erikseen tuomittu korvaamaan B:lle kivusta ja särystä ja oikeudenkäyntikuluista yhteensä 1 000 markkaa. Korvausvastuuta B:n vaatimista vahingonkorvauslain mukaisista henkilö- ja esinevahingoista ja toisaalta oikeudenkäymiskaaren 21 luvun mukaisista oikeudenkäyntikuluista ei ollut millään tavoin eritelty, vaan korvaukset oli tuomittu yhteissummana huolimatta korvausperusteiden erilaisista luonteista. A oli kihlakunnanoikeuden puheenjohtajana tehnyt samassa oikeudenkäynnissa useita virheitä. Virheet olivat olleet luonteeltaan sellaisia, jotka olisivat olleet helposti vältettävissä asianmukaista, kihlakunnanoikeuden puheenjohtajan tehtävään kuuluvaa huolellisuutta noudattamalla. Virheiden johdosta jutun asianomistaja oli menettänyt osan vaatimistaan korvauksista. Syytetty oli joutunut hakemaan muutosta kihlakunnanoikeuden päätökseen saadakseen selvyyden hänen maksettavakseen tuomituista korvauksista. Siten virheet olivat aiheuttaneet asianosaisille haittaa. Yleisen edun ja asianosaisten oikeusturvan kannalta haitallisia olivat laiminlyönnit rangaistusasteikon noudattamisessa ja korvausten tuomitsemisessa. A oli rikkonut virkavelvollisuutensa kihlakunnanoikeuden puheenjohtajana mittaamalla syytetyn rangaistuksen lain vastaisesti sekä samoin ratkaisemalla korvauskysymyksiä lain vastaisesti. Nämä virheet osoittivat A:n olleen varomaton tehtävässään. Virheiden lukumäärä ja laatu osoittivat, että A:n toiminta puheenjohtajana oli yleensäkin ollut niin huolimatonta, että virkavelvollisuuden rikkomista ei kokonaisuutena arvostellen voitu pitää vähäisenä. Virhe rangaistuksen mittaamisessa oli tapahtunut syytetyn eduksi. Vahingonkorvausten tuomitsemisessa tapahtuneet lainvoiman saaneet virheet olivat määriltään olleet verraten vähäisiä. Syytetylle vahingolliset virheet korvausten määräämisessä oli oikaistu valituksen jälkeen. Näistä tekoon ja sen seurauksiin liittyvistä erityisistä syistä A:n rikkomusta oli pidettävä anteeksiannettavana. Sen vuoksi hovioikeus on todennut A:n syyllistyneen rikoslain 40 luvun 11 §:ssä rangaistavaksi säädettyyn tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen, mutta jättänyt hänet rikoslain 3 luvun 5 §:n 3 momentin 2 kohdan nojalla rangaistukseen tuomitsematta. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA Kanneviskaali Raimo Risku virallisena syyttäjänä on vaatinut, että A tuomitaan rangaistukseen hänen syykseen luetusta tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta. A on vaatinut syytteen hylkäämistä. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 9.6.1992 Perustelut A on hovioikeuden päätöksessä kerrotulla tavalla rikkonut virkavelvollisuutensa. Rangaistusasteikon noudattamatta jättäminen on merkinnyt syytetyn asettamista perusteetta eri asemaan kuin muut vastaavista teoista tuomittavat henkilöt ja ollut näin ollen haitallista yleisen edun kannalta. Korvauksiin liittyvistä virheistä on aiheutunut haittaa ja vahinkoa syytetylle, joka on joutunut hakemaan muutosta kihlakunnanoikeuden päätökseen saadakseen selvyyden maksettavakseen tuomituista korvauksista, ja asianomistajalle korvauksen osittaisen menettämisen johdosta. Nämä seikat ja virheiden lukuisuus merkitsevät, ettei teko ole kokonaisuutena arvostellen vähäinen. A on siten syyllistynyt tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen. Rikoslain 3 luvun 5 §:n 3 momentti on poikkeussäännös, jota on sovellettava rajoitetusti. Korkein oikeus katsoo, ettei kysymyksessä olevaan tekoon tai A:n henkilöön liity sellaisia erityisiä syitä, joiden johdosta rikosta voitaisiin pitää sanotun lainkohdan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla anteeksiannettavana. Asiassa ei ole ilmennyt muitakaan perusteita rangaistuksen tuomitsematta jättämiselle. Lainkohta Rikoslaki 40 luku 11 § Päätöslauselma Hovioikeuden päätöstä muutetaan siten, että A tuomitaan tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta saamaan varoitus. Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Salervo, Riihelä, Tuleheimo-Takki, Krook ja Raulos