KKO/1993/105

1993 false KKO:1993:105 A oli osituksen moitetta koskevan oikeudenkäynnin aikana esittänyt tasingon alentamista koskevan uuden vaatimuksen perintökaaren 23 luvun 10 §:ssä säädetyn määräajan jälkeen. A:lla katsottiin olevan oikeus esittää tuo vaatimus, joka olennaisesti johtui samasta perusteesta. OK 14 luku 2 § ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA A:n kanne Helsingin raastuvanoikeudessa A on B:lle 10.4.1990 tiedoksi toimituttamansa haasteen nojalla lausunut, että raastuvanoikeuden määräämä pesänjakaja asianajaja X oli 21.12.1989 toimittanut osituksen puolisoiden välillä. Pesänjakaja oli vahvistanut, että A sai avioliittolain 103 b §:n 1 momentin ja 2 momentin 2 kohdan nojalla pitää aviooikeudesta vapaana kolme kahdeksasosaa Ylätalo RN:o 5:31 ja Sälkistönsuo RN:o 5:19 nimisistä tiloista Jaalan kunnan Huhdasjärven kylässä. Pesänjakaja oli kuitenkin virheellisesti katsonut, että pesään kuuluvat huvila ja sauna olivat puolisoiden yhteistä omaisuutta. Ne sijaitsivat A:n perintömaalla. A oli rahoittanut huvilan ja saunan rakentamisen omista varoistaan eikä B ollut osallistunut niiden rahoittamiseen. Sen vuoksi niiden oli katsottava olevan yksin A:n omaisuutta. Jaalan metsänhoitoyhdistys oli antanut arvion tilojen osien arvosta. Näin ollen 5 000 neliömetrin suuruisen huvilapalstan arvo muutoin kuin rakennusten osalta sisältyi metsänhoitoyhdistyksen arvioon eikä sitä ollut aihetta määritellä erikseen. Huvilan, saunan ja palstan yhteisarvoksi oli vahvistettava korkeintaan 300 000 markkaa, josta rakennusten erillisarvo oli 200 000 ja palstan arvo 100 000 markkaa. Tämän vuoksi A on vaatinut pesänjakajan toimittamaa ositusta oikaistavaksi siten, että huvilan ja saunan katsotaan olevan yksinomaan hänen omaisuuttaan eikä aviopuolisoiden yhteistä omaisuutta sekä että rakennusten ja palstan yhteisarvoksi vahvistetaan enintään 300 000 markkaa. Lisäksi hän on vaatinut B:n velvoittamista korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa korkoineen. A on vielä oikeudelle 4.12.1990 antamassaan kirjoituksessa vaatinut pesänjakajan ratkaisun oikaisemista siten, että huvila ja sauna irtaimistoineen sekä palsta katsotaan hänen avio-oikeudesta vapaaksi omaisuudekseen ja että tasingon määrää vastaavasti alennetaan. Raastuvanoikeuden päätös 4.12.1990 Raastuvanoikeus on, samalla kun se on hylännyt B:n ajaman kanteen A:n velvoittamisesta suorittamaan hänen maksettavakseen määrätylle tasingolle 16 prosentin koron osituksen toimittamispäivästä 21.12.1989 lukien, katsonut A:n ajaman kanteen osalta selvitetyksi, että A oli vuonna 1975 saanut erillisellä hallintasopimuksella 5 000 neliömetrin kesämökkipalstan Harjulammen rannalla Jaalan Huhdasjärvellä. Myöhemmin tämä palsta oli perinnönjaossa luettu kuuluvaksi A:lle tulleeseen osuuteen Ylätalon ja Sälkistönsuon tiloista. Vuonna 1976 asianosaiset olivat rakennuttaneet palstalle huvilan ja saunan. A:n pesänjakajalle esittämien kuittien mukaan hän oli rahoittanut rakennuskustannuksista 56 216,09 markkaa eikä B ollut tätä ilmoitusta kiistänyt. B:n esittämien kuittien mukaan hän oli maksanut rakennuskustannuksista 5 438,40 markkaa. A oli kiistänyt B:n osallistuneen rakennuskustannuksiin. Asianosaiset olivat olleet yhtä mieltä siitä, että myöhemmin palaneen saunan uudelleen rakentaminen oli rahoitettu ainakin suurelta osalta 49 000 markan vakuutuskorvauksella. B:n ilmoituksen mukaan, jota A ei ollut kiistänyt, huvila ja sauna oli verotuksessa käsitelty B:n omaisuutena, mutta vuodesta 1983/1984 lähtien niiden arvo oli ilmoitettu molempien veroilmoituksissa. A ei ollut myöskään kiistänyt B:n ilmoitusta siitä, että rakennusluvat vuosina 1975 ja 1988 oli annettu molempien asianosaisten nimissä ja että rakennuksia koskeva vakuutus oli molempien asianosaisten nimissä. Koska asianosaiset olivat A:n ilmoituksen mukaan rakennuttaneet huvilan ja saunan yhdessä ja rakennuttaminen oli tapahtunut asianosaisten avioliiton alkuaikana, raastuvanoikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että ne irtaimistoineen olivat yksin A:n omaisuutta. Tämän vuoksi raastuvanoikeus ei ole muuttanut pesänjakajan päätöstä siltä osalta kuin tämä oli katsonut huvilan ja saunan irtaimistoineen olleen asianosaisten yhteistä omaisuutta. Pesänjakaja oli arvioinut palstan arvoksi A:n pesänjakajalle esittämän mukaisesti 100 000 markkaa. Huvilan arvoksi pesänjakaja oli arvioinut 350 000 ja saunan arvoksi 100 000 sekä irtaimiston arvoksi 35 000 markkaa. Pesänjakaja oli oikeudessa kertonut arvionsa rakennusten osalta perustuneen paikallisen metsänhoitoyhdistyksen asiantuntemukseen ja yleiseen elämänkokemukseen. Irtaimiston arvon pesänjakaja oli kertonut arvioineensa paikallisten henkilöiden ilmoitusten perusteella. Koska palsta, jolla huvila ja sauna sijaitsivat, oli 24.10.1990 erotettu lohkomalla omaksi tilakseen ja rajoittui vesialueeseen, raastuvanoikeus on katsonut, että sen maapohjan arvo oli korkeampi kuin metsämaan arvo. A oli myöntänyt maapohjan arvoksi 100 000 markkaa. Huvila oli kelohongasta ja pintaalaltaan 70,5 neliömetriä. Saunan pinta-alaksi oli ilmoitettu 29,8 neliömetriä. A ei ollut esittänyt näyttöä siitä, että huvilan ja saunan tai irtaimiston arvo oli pesänjakajan arvioimia arvoja alhaisempi. Tämän vuoksi raastuvanoikeus on katsonut, ettei ollut syytä pesänjakajan päätöksen muuttamiseen myöskään palstan ja sillä sijaitsevien rakennusten ja irtaimiston arvojen osalta. Raastuvanoikeus on hylännyt perintökaaren 23 luvun 10 §:n 1 momentin nojalla liian myöhään tehtynä A:n 4.12.1990 esittämän vaatimuksen, että huvila ja sauna irtaimistoineen sekä palsta katsottaisiin hänen avio-oikeudesta vapaaksi omaisuudekseen sekä että tasingon määrää tältä osalta vastaavasti alennettaisiin. Asian lopputulokseen nähden asianosaiset saivat kärsiä kulunsa vahinkonaan. Helsingin hovioikeuden tuomio 27.5.1992 Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A ja B valittamalla olivat saattaneet asian, on todennut, että A oli vastapuolelleen tiedoksi antamassaan haastehakemuksessa ja siten perintökaaren 23 luvun 10 §:n 1 momentissa säädetyssä ajassa esittänyt tasingon alentamista koskevat vaatimuksensa. Hovioikeus on näin ollen tutkinut A:n mainitut vaatimukset. B:n valituksen johdosta hovioikeus on lausunut, että pesänjakaja oli allekirjoittanut osituskirjan 21.12.1989, ja A:n oli siten suoritettava korkoa korkolain 5 §:n 1 momentin nojalla maksettavakseen määrätylle tasingolle 21.12.1989 lukien. Tämän vuoksi hovioikeus on velvoittanut A:n maksamaan korkoa 945 894,20 markan tasingolle 16 prosenttia 21.12.1989 lukien. Muilta osilta hovioikeus on katsonut, ettei ollut syytä raastuvanoikeuden päätöksen muuttamiseen. Asian laatuun nähden asianosaiset eivät saaneet korvausta oikeudenkäyntikuluistaan hovioikeudessa. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA Valituslupa on myönnetty 22.9.1992. A on aikaisemmin esittämänsä perusteet toistaen vaatinut, että tasingon määrä alennetaan 653 353,52 markkaan ja että tasingolle suoritettava viivästyskorko määrätään maksettavaksi vasta Korkeimman oikeuden tuomion antamisesta lukien. Lisäksi hän on vaatinut korvausta oikeudenkäyntikuluistaan korkoineen. B on antanut pyydetyn vastauksen sekä vaatinut korvausta vastauskuluistaan korkoineen. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 31.8.1993 Perustelut A on B:lle 10.4.1990 tiedoksi toimituttamansa haasteen nojalla vaatinut ositusta oikaistavaksi siten, että huvilan ja saunan irtaimistoineen katsotaan olevan A:n omaisuutta eikä aviopuolisoiden yhteistä omaisuutta ja että niiden ja palstan yhteisarvoksi vahvistetaan enintään 300 000 markkaa. Sen jälkeen asiaa raastuvanoikeudessa käsiteltäessä A on 4.12.1990 vaatinut pesänjakajan ratkaisun oikaisemista siten, että huvila ja sauna irtaimistoineen sekä palsta katsotaan hänen avio-oikeudesta vapaaksi omaisuudekseen ja että tasingon määrää vastaavasti alennetaan. Pesänjakajan toimittaman osituksen moittimiseen sovelletaan perintökaaren 23 luvun 10 §:n säännöksiä. Lainkohdan mukaan sen, joka haluaa moittia pesänjakajan toimittamaa jakoa, on nostettava kanne muita osakkaita vastaan kuuden kuukauden kuluessa jaon toimittamisesta. Moitekanne on nostettava määräajassa, mutta kanteesta ja sen sisällöstä ei lausuta lainkohdassa tarkemmin. Tämän vuoksi siltä osalta tulevat noudatettaviksi oikeudenkäymiskaaren 14 luvun säännökset kanteesta ja sen käsittelystä oikeudessa. Mainitun luvun 2 §:n mukaan kantajalla on oikeus vireillä olevaa kannetta ajettaessa esittää lisävaatimuksia, jotka johtuvat olennaisesti samasta perusteesta. A:n osituksen moitteelle säädetyn määräajan jälkeen esittämä uusi vaatimus on merkinnyt hänen alunperin kanteessaan vaatimaansa tasingon määrän alentamista edelleen. Mainittu vaatimus on johtunut pesänjakajan 21.12.1989 toimittamasta osituksesta eli samasta perusteesta kuin A:n kanteessaan esittämä vaatimus. Näin ollen A:lla on oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 2 §:n nojalla ollut oikeus esittää tämä vaatimus. Osituksen toimittaminen ilman, että myös huvila ja sauna irtaimistoineen sekä palsta katsottaisiin A:n avio-oikeudesta vapaaksi omaisuudeksi, ei johda kohtuuttomuuteen taikka siihen, että B saisi perusteettomasti taloudellista etua. Osituksen sovittelemiseen tältä osalta A:n vaatimin tavoin ei sen vuoksi ole aihetta. Asunto-Oy Neitsytpolku 9:n osakkeet ovat olleet puolisoiden yhteistä omaisuutta. A on osituksessa hyväksynyt pesänjakajan niille määräämän arvon ja ilmoittanut haluavansa lunastaa ne suorittamalla rahatasingon. Ositus on tältä osalta tehty A:n vaatimuksen mukaisesti. Asunto-osakkeiden omistukseen liittyvä huoneisto sekä huvila ja sauna sekä palsta ovat olleet osituksen aikana ja sen jälkeen hänen hallinnassaan. Tämän vuoksi ei ole perusteita muuttaa hovioikeuden tuomiota osituksen toimittamisen jälkeen yleisen hintatason muuttumisesta johtuneen omaisuuden arvon alentumisen vuoksi eikä tasingolle suoritettavan koron maksuvelvollisuutta koskevalta osalta. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. A velvoitetaan korvaamaan B:n vastauskulut täällä 1 600 markalla 16 prosentin korkoineen Korkeimman oikeuden tuomion antamisesta lukien. Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Jalanko, Nikkarinen, Lindholm, Taipale ja Tulokas