KKO/1993/48

1993 false KKO:1993:48 Ään. Ennen rakennuslain 124 a §:n voimaantuloa vahvistetussa asemakaavassa yleiseksi alueeksi osoitetun alueen luovuttajalla ei ollut rakennuslain 50 §:n 1 momentin nojalla suoritetussa lunastustoimituksessa oikeutta korvaukseen alueen sisältämästä maaaineksesta muulta kuin kotitarvekäytön osalta, kun omistajalla ei lunastuksen tapahtuessa ollut rakennuslain 124 a §:ssä säädettyä lupaa maa-aineksen ottamiseen. RakennusL 124 a § 1 mom LunastusL 29 § 1 mom ASIAN AIKAISEMPI KäSITTELY Lunastustoimitus Lunastustoimikunta on Imatran kaupungin hakemuksen johdosta vireille tulleessa 18.6.1990 lopetetuksi julistetussa lunastustoimituksessa vahvistanut rakennuslain 50 §:n 1 momentin nojalla Imatran kaupungille urheilu- ja liikennealueiksi omistusoikeuksin lunastettavaksi 15 249 neliömetrin suuruisen alueen A:n omistamasta tilasta Rantala I RN:o 2:489 Imatran kaupungin Siitolan kylässä. Lunastustoimikunta on todennut, että osa lunastettavista tiluksista oli alueelle 8.7.1976 vahvistetun ensimmäisen asemakaavan mukaista urheilualuetta ja osa 18.7.1977 vahvistetun asemakaavan muutoksen mukaista pysäköintialuetta. Alueet oli 8.5.1990 merkitty yleisten alueiden mittaustoimitusten perusteella yleisten alueiden muodostusluetteloon tunnuksilla 38 U 2 ja 38 L

1. Nämä alueet tilasta Rantala I lunastustoimikunta on vahvistanut lunastuksen kohteeksi. A on toimituksessa vaatinut, paitsi eräitä muita korvauksia, lunastettujen alueiden korvaamista soraalueena 71 markalla neliömetriltä korkoineen. Kaupunki on vastustanut vaatimusta, koskei alueilla ole ollut maaaineslain eikä rakennuslain edellyttämää lupaa soran ottamiseen. Lunastustoimikunta on arvioinnissaan ja korvauspäätöksessään katsonut, ettei puheena olevien alueiden maapohjakorvausta voinut perustaa alueen arvoon soranottoalueena, koska kaavoituksesta riippumatta soranotto alueella ei olisi ollut mahdollista maa-aineslain säännösten johdosta. Lunastettujen alueiden maapohjan arvo oli määritettävä kauppa-arvon mukaan huomioon ottaen, että alueella ennen kaavoitusta oli ollut odotusarvoa. Kauppa-arvo käsitti myös soran arvon, koska vertailukauppojen kohteena oli ollut vastaavanlaisia sora-alueita. Korvaukset oli määrättävä lunastustoimituksen ajankohdan hintaan. Näillä perusteilla lunastustoimikunta on määrännyt kaupungin 28.2.1990 haltuunsa ottamien tilusten arvoksi 13,70 markkaa neliömetriltä haltuunoton ajankohdan hintatasossa ja muun alueen arvoksi 13,90 markkaa neliömetriltä lunastustoimituksen lopettamisen hintatasossa. Lunastustoimikunta on määrättyään korvauksen puustosta ja huomioon ottaen vähennyksenä ennakkokorvauksen vahvistanut maksamatta olevan kohteenkorvauksen määräksi 229 459 markkaa, mihin määrään sisältyvälle haltuunotetuista tiluksista suoritettavalle 5 348 markan loppukorvaukselle oli maksettava 6 prosentin korko 28.2.1990 alkaen. Lisäksi kaupunki on velvoitettu suorittamaan A:lle edunvalvontakustannusten korvaukseksi 4 000 markkaa. Maaoikeuden päätös 25.2.1992 Maaoikeus on A:n valituksesta todennut, että kiinteän omaisuuden ja erityisten oikeuksien lunastuksesta annetun lain 30 §:n mukaan lunastettavasta omaisuudesta oli määrättävä lainkohdassa mainituin tavoin kohteenkorvaus ja että lain 29 §:n 1 momentin mukaan lunastettavan omaisuuden omistajalla oli oikeus saada täysi korvaus lunastuksen vuoksi aiheutuvista taloudellisista menetyksistä. Lunastuskorvaus oli siten määrättävä sen mukaan, mitä luovuttaja menetti eikä sen mukaan, mitä lunastaja sai. Vuoden 1982 alussa voimaan tulleen maa-aineslain 4 §:n 1 momentin mukaan maa-ainesten ottamiseen oli saatava lupa. Maa-aineslain voimaantulon jälkeen maa-aineksia ei siten voinut ottaa ilman lain edellyttämää lupaa. Sen vuoksi ja koska oli jäänyt selvittämättä, että A:lla olisi ollut lain edellyttämä lupa soranottoon, maaoikeus on katsonut, ettei maapohjakorvausta ollut perustettava alueen sora-arvoon. Muutoin maaoikeus on katsonut lunastustoimikunnan käyttämien vertailukauppojen osoittavan riittävästi alueen hintatason ja kauppa-arvon soveltuvan arviointiperusteeksi lunastettujen alueiden maapohjan osalta. Maaoikeus on lisäksi ottanut huomioon aikaisemmassa lainvoimaisessa päätöksessään vahvistamansa samasta tilasta tiealueeksi lunastettujen tilusten neliömetriarvon, jonka maaoikeus on todennut likimäärin vastaavan lunastustoimikunnan nyt määräämää maapohjan neliömetriarvoa indeksillä korjattuna. Maaoikeus on myös todennut, etteivät olosuhteet sanotun maaoikeuden päätöksen julistamisen jälkeen olleet siten muuttuneet, että niillä olisi ollut merkitystä lunastettavan alueen hinnan määräytymiseen. Näillä ja muutoin lunastustoimikunnan määräämillä perusteilla maaoikeus on katsonut, ettei ollut syytä muuttaa lunastustoimikunnan päätöksen lopputulosta, ja hylännyt A:n vaatimuksen oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA Valituslupa on myönnetty 3.9.
2. A on vaatinut lunastuksen kohteena olevien tilusten korvaamista sora-alueena 71 markalla neliömetriltä. Lisäksi hän on vaatinut korvausta oikeudenkäyntikuluistaan maaoikeudessa ja Korkeimmassa oikeudessa. Imatran kaupunki on vastauksessaan vaatinut valituksen hylkäämistä ja korvausta vastauskuluistaan 1 000 markkaa. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 20.4.1993 Perustelut Asemakaava, jonka toteuttamiseksi lunastus on tapahtunut, on vahvistettu vuosina 1976 ja
3. A ei rakennuslain 124 a §:n tultua voimaan vuonna 1982 ole ilman lupaa saanut ottaa maa-aineksia lunastuksen kohteena olevilta tilan Rantala I tiluksilta muuta kuin kotitarvekäyttöä varten. Asiassa on selvitetty, ettei A:lla ole ollut lunastuksen tapahtuessa maa-ainesten ottamiseen vaadittavaa lupaa. Näin ollen A:lla on oikeus korvaukseen vain soran kotitarvekäytön menettämisestä. Maapohjakorvauksen perusteena olevien vertailukauppojen kohteet ovat sisältäneet samanlaatuisia soraesiintymiä kuin Rantala I:n tilasta lunastetut tilukset ja aineksen arvo ainakin osaksi on sisältynyt kauppahintoihin. Tähän nähden Korkein oikeus arvioi toimituksessa määrätyn maapohjakorvauksen sisältävän myös korvauksen maa-aineksen kotitarvekäyttöä vastaavasta menetyksestä. Edellä esitetyillä ja muutoin maaoikeuden lausumilla perusteluilla A:n vaatimus lunastettujen tilusten maa-aineksen korvaamisesta enemmälti on hylättävä. Mitä maaoikeuden päätökseen maapohjakorvausta koskevalta osalta muutoin tulee Korkein oikeus katsoo, ettei ole esitetty syytä muuttaa päätöstä. Tuomiolauselma Maaoikeuden päätöksen lopputulosta täällä kysymyksessä olevilta maapohjakorvausta ja oikeudenkäyntikuluja koskevilta osilta ei muuteta. Asian laadun vuoksi Imatran kaupunki saa pitää vahinkonaan sille vastauksen antamisesta täällä aiheutuneet kulut. Eri mieltä olevan jäsenen lausunto Oikeusneuvos Tulokas: Perustelut Imatran kaupunki on rakennuslain 50 §:n 1 momentin perusteella oikeutettu lunastamaan A:n omistamasta tilasta Rantala I RN:o 2:489 asemakaavassa urheilu- ja liikennealueiksi varatut alueet. Alueet oli asemakaavan laatimista varten pantu rakennuskieltoon vuonna 1961 ja ne oli vuonna 1976 vahvistetussa asemakaavassa ja vuonna 1977 vahvistetussa asemakaavan muutoksessa merkitty nykyiseen tarkoitukseensa. Lunastuslain 31 §:n 1 momentista seuraa, ettei niitä rajoituksia, joita alueiden varaamisesta lunastuksella edistettyihin tarkoituksiin on aiheutunut soravarojen hyödyntämiselle, tule ottaa huomioon lunastuskorvausta määrättäessä. Kun soranotto on lunastuksen perusteena olevan yrityksen johdosta estynyt jo ennen maa-aineslain voimaantuloa, merkitystä ei tässä yhteydessä ole myöskään sillä, ettei maanomistajalla ole ollut maa-aineslain 4 §:n 1 momentissa tarkoitettua lupaa maa-aineksen ottamiseen. Olisiko maanomistaja hyödyntänyt soravaroja ennen lunastamista ja olisiko hän saanut siihen tarvittavan luvan, mikäli edellä mainittuja yrityksestä johtuvia rajoituksia ei olisi ollut, jää epäselväksi. Kun lunastuslain yleisperiaatteena on täyden korvauksen periaate, kyseinen epäselvyys, joka on seurausta pitkään jatkuneesta kaavoituksellisesta toimenpiderajoituksesta, ei voi koitua maanomistajan vahingoksi. Soraetuus on sen vuoksi korvattava. Asiaa ei ole mahdollista välittömästi ratkaista. Tuomiolauselma Kumoan maaoikeuden päätöksen ja palautan asian lunastustoimikunnalle, jonka tulee ilmoituksesta ottaa se uudelleen käsiteltäväksi. Imatran kaupungin on korvattava A:n oikeudenkäyntikulut maaoikeudessa ja Korkeimmassa oikeudessa yhteensä 5 000 markalla. Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Jalanko, Lindholm, Roos, Tulokas (eri mieltä) ja Lehtimaja