1994 false KKO:1994:114 Syyttäjä oli vaatinut rangaistusta Saksan Demokraattisesta Tasavallasta peräisin olevien teräslevyjen maahantuonnista ilman maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun turvaami

§:ssä säännelty tuontilisenssipakko ei perustunut maan ulkomaakaupasta ja taloudellisen kasvun turvaamisesta annettuun lakiin, vaan oli sen kanssa ristiriidassa. Koska mainittu laki oli säädetty perustuslain säätämisjärjestyksessä, oli asetuksen 2 §:ssä säädetty tuontilisenssipakko siten perustuslain vastainen. Laki maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun turvaamisesta oli säädetty 15.2.1974 ja se oli tullut voimaan 19.2.

1. Mainitun lain 3 §:n mukaan voitiin asetuksella rajoittaa muun muassa tavaroiden tuontia ja vientiä pykälässä tarkemmin määrätyin edellytyksin. Vastaajat olivat todenneet, että edellä mainitusta pykälästä puuttui aikaisemman lain 3 §:n 2 momenttia vastaava säännös, joka mahdollisti pysyvän lisenssipakon asettamisen. Nykyisen lain mukaan lisenssipakko voitiin määrätä vain pykälässä mainituin edellytyksin, jotka vastaajien käsitysten mukaan eivät sisältäneet mahdollisuutta pysyvän lisenssipakon asettamiseen. Kun asetuksen 2 § siten oli ristiriidassa lain kanssa, tuomioistuin ei saanut soveltaa asetuksen säännöstä. Raastuvanoikeuden päätös 14.2.1990 Raastuvanoikeus totesi, että syytteessä tarkoitettujen levyjen maahantuonti oli perustunut 37 tilaukseen, joista ensimmäinen oli tehty 19.12.1978 ja viimeinen 5.8.
2. Ensimmäinen levyerä oli tuotu maahan 18.1.1979 ja viimeinen 14.9.
3. Lisenssiviraston johtokunta oli 17.6.1975 tekemällään päätöksellä poistanut 1.7.1975 lukien tuontilisenssipakon eräiden Saksan Demokraattisesta Tasavallasta tuotavien tavaroiden mm. kuumavalssattujen teräslevyjen osalta, mikäli niiden alkuperä- ja ostomaa oli sama tasavalta. Tämän päätöksen mukaisesti teräslevyjen suoratuonti mainitusta tasavallasta oli ollut lisenssivapaata ja ainoastaan epäsuora tuonti eli levyjen tuominen toisen maan kautta olisi edellyttänyt tuontilisenssiä. Levyjen tuominen Länsi-Saksasta oli ollut lisenssivapaata. Ulkomaankaupan turvaamisesta annetun asetuksen (162/74) 2 §:n mukaan tavaroita maahan tuotaessa oli maahantuojan esitettävä tuontilisenssi tai laadittava tuontitarkkailuilmoitus, jos tavara saatiin tuoda maahan ilman lisenssiä. Saman pykälän 2 momentissa oli säädetty tavaran maahantuonnista ilman tuontilisenssiä. Asetuksen 2 a §:n 2 momentin mukaan kauppa- ja teollisuusministeriö voi määrätä maahantuojan esitettäväksi lisenssiviraston myöntämän valvontalisenssin, milloin tavarat eivät olleet tuontilisensioinnin alaisia. Tällainen valvontalisenssi oli esitetty kaikista syytteessä tarkoitetuista levyeristä. Oikeuskäytännössä ei ulkomaankaupan

§:n 1 momentin lainmukaisuutta ollut asetettu kysymyksen alaiseksi. Lukuisilla ratkaisuilla oli tuomittu rangaistuksia tavaran maahantuonnista ilman lisenssiä sellaisissa tapauksissa, joissa asetus oli edellyttänyt tuontilisenssiä. Toisaalta maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun turvaamisesta annetun lain 3 §:ssä ei ollut nimenomaan kielletty pysyvän lisenssipakon asettamista, vaan ainoastaan mainittu ne edellytykset, joilla tavaroiden tuontia ja vientiä voitiin asetuksella rajoittaa. Se, voitiinko näillä edellytyksillä asettaa tilapäinen vai pysyvä rajoitus, riippui siitä, mikä sisältö oli annettava termeille "maksutaseen turvaaminen", "taloudellisen toiminnan jonkin alan vakava häiriötila tai vaikeus" ja "kilpailun estäminen, rajoittaminen tai vääristäminen". Oikeuskäytännössä oli vakiintuneesti katsottu, että puheena olevan lainkohdan sanamuoto oli mahdollistanut pysyvän lisenssipakon asettamisen eikä vastaavan asetuksen 2 §:n säännöstä siten ollut pidetty lain kanssa ristiriitaisena. Näillä perusteilla raastuvanoikeus katsoi, että syyte perustui lakiin ja lausui selvitetyn, että kaikki syytteessä tarkoitetut teräslevyt olivat olleet itäsaksalaista alkuperää ja että A ja B olivat olleet tästä selvillä levyjen maahantuonnin aikaan. Koska A:n ja B:n teot, vaikka ne olivat jatkuneet pitkän aikaa, olivat raastuvanoikeuden päätöksessä mainituilla perusteilla tapahtuneet lieventävien asianhaarain vallitessa, syyteoikeus ja konfiskaatiovaatimus olivat vanhentuneet. Tämän vuoksi raastuvanoikeus hylkäsi syytteet ja muut vaatimukset asiassa. Turun hovioikeuden päätös 7.8.1992 Hovioikeus, jossa virallinen syyttäjä ja vastaajat hakivat muutosta, totesi, että maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun turvaamisesta 15.2.1974 annetun ja 19.2.1974 voimaan tulleen lain (157/74) 1 §:n mukaan ulkomaankaupan häiriöttömän toiminnan, tasapainoisen taloudellisen kasvun, työllisyyden, tuotannollisen toiminnan ja maksutaseen turvaamiseksi sekä Suomen solmimien tulleja ja ulkomaankauppaa muutoin koskevien kahden- tai monenvälisten sopimusten toteuttamiseksi samoin kuin näiden sopimusten häiriöttömän soveltamisen turvaamiseksi voitiin, ottaen huomioon Suomen kansainväliset sopimusvelvoitteet, tavaroiden tuontia ja vientiä sekä ulkomaista maksuliikettä rajoittaa sekä ryhtyä muihin toimenpiteisiin sen mukaan kuin sanotussa laissa säädettiin. Lain 1 §:n edellä selostetusta sanamuodosta jo ilmeni, ettei lainkohta sellaisenaan oikeuttanut mitään viranomaista ryhtymään toimenpiteisiin tuonnin säännöstelemiseksi ja että säännöstelyvaltuuksien sisällöstä sekä siitä kenelle valtuudet kuuluivat säädettiin vasta lain myöhemmissä pykälissä. Maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun turvaamisesta annetun lain 2 §:stä ei ilmennyt, että sen perusteella voitaisiin kuumavalssattujen teräslevyjen maahantuonnille asettaa pysyvä tuontirajoitus. Mainitun lain 3 §:n 1 momentin mukaan asetuksella voitiin tavaroiden tuontia ja vientiä rajoittaa ensiksikin maan maksutaseen turvaamiseksi, toiseksi taloudellisen toiminnan jonkin alan vakavissa häiriötiloissa tai vaikeuksissa ja kolmanneksi kilpailun rajoitusten, yrityksen määräävän markkina-aseman väärinkäyttämisen tai jonkin valtion tukitoimien aiheuttaessa häiriöitä. Säännöksen mukaan siinä säädetyn valtuuden käyttö oli mahdollista vain luetelluissa tarkoituksissa ja tapauksissa. Myös hallituksen esityksen perustelujen mukaan rajoitustoimenpiteisiin oli "oikeus eräissä tapauksissa". Jo näistä seikoista oli pääteltävissä, ettei säännös ollut tarkoitettu pysyvän tuontilisensioinnin perustaksi. Puheena olevan lain 9 §:n tavanomainen täytäntöönpanodelegointisäännös ei oikeuttanut säätämään asetuksella tuontia luvanvaraiseksi tapauksissa, joissa laki ei lupaa edellyttänyt. Luvanvaraistamisesta voitiin siten asetuksella säätää vain mainitun lain 3 §:ssä olevan valtuutuksen turvin. Tässäkään tapauksessa asetuksella ei voitu tiukentaa laissa olevaa sääntelyä. Kun laissa oli säädetty, että tuontirajoituksia voitiin asetuksella säätää vain laissa luetelluissa tilanteissa, ei asetuksella voitu säätää rajoituksia käytettäväksi muissa tilanteissa. Maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun turvaamisesta annetun lain nojalla oli 15.2.1974 annettu 19.2.1974 voimaan tullut asetus (162/74) maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun turvaamisesta. Asetuksen 2 §:ssä säädetty pysyvä tuontilupapakko asetuksen liitteessä lueteltuja tavaroita maahan tuotaessa ei perustunut lakiin siltä osin kuin luetteloon kuului tuotteita, joita ei ollut mainittu maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun turvaamisesta annetun lain 2 §:ssä tarkoitetuissa liitteissä. Muitakaan kuin puheena olevan asetuksen liitteessä lueteltuja tavaroita ei asetuksen mukaan voitu tuoda maahan ilman tuontilupaa, ellei niiden osto- ja alkuperämaa ollut asetuksen liitteen maaluettelossa. Tätäkään vaatimusta ei voitu perustella maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun turvaamisesta annetun lain 2 §:n eikä pysyvänä myöskään lain 3 §:n säännöksillä. Lain ja asetuksen säännösten välillä oli näin ollen ilmeinen ristiriita. Tavaroiden maahantuonti oli sellaista taloudellista toimintaa, jota ei voitu tehdä luvanvaraiseksi pelkästään asetuksen tasoisella säädöksellä. Lisenssipakko oli siten laillisesti toteutettavissa vain lain osoittamissa rajoissa. Talouselämän säännöstelyyn valtuuttavien lakien oli katsottu poikkeavan perustuslaista ja vaativan perustuslain säätämisjärjestystä sen vuoksi, että ne merkitsivät lainsäädäntövallan delegoimista eduskunnalta täytäntöönpanoviranomaisille ja kavensivat hallitusmuodon omaisuudensuojasäännöksen piiriin kuuluvaksi katsottua taloudellisen toiminnan vapautta. Kun kyseessä olivat valtuudet, jotka oli katsottava poikkeukseksi perustuslaista, ei valtuuksien perustana olevien säännösten laajaa tulkintaakaan voitu pitää hyväksyttävänä. Perustuslaista lailla tehdyn poikkeuksen myöhempi laajentaminen ei käynyt päinsä tavallisella lailla, vaan vain perustuslain säätämisjärjestyksessä. Mikäli asetuksella perustettiin lisenssipakko ilman lain valtuutusta tai tällainen pakko ulotettiin laajemmalle kuin laki edellytti, ei asetusta tällaisilta osin voitu soveltaa. Hallitusmuodon 92 §:n 2 momentti kielsi tuomioistuinta soveltamasta asetuksessa olevaa säännöstä, joka oli ristiriidassa perustuslain tai muun lain kanssa. Koska maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun

§:ssä säädetty pysyvä lisenssipakko nyt kysymyksessä olevan maahantuonnin osalta ei siten perustunut maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun turvaamisesta annettuun lakiin, hovioikeus jätti asetuksen säännöksen soveltamatta ja hylkäsi virallisen syyttäjän jutussa esittämät syytteet ja menettämisseuraamusvaatimukset lakiin perustumattomina sekä pysytti raastuvanoikeuden päätöksen lopputuloksen. Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Palaja katsoi, että maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun turvaamisesta annetun asetuksen (162/74) 2 §:n lainmukaisuuden tutkiminen edellytti asianomaisen viranomaisen lausuntoa siitä, millä perusteella Saksan Demokraattisesta Tasavallasta peräisin olevien teräslevyjen pysyvä tuontilisenssipakko oli saatettu voimaan. Sen vuoksi Palaja katsoi vastoin hovioikeuden enemmistön mielipidettä lausuntopyynnön tarpeelliseksi. Äänestyksen tuloksen johdosta velvollisena ratkaisemaan asian Palaja lausui: "Suomen valtion ja Saksan Demokraattisen Tasavallan välillä on syytteessä tarkoitettuna ajanjaksona ollut voimassa 4.3.1975 solmittu kaupan esteiden poistamista koskeva kahdenkeskinen sopimus. Ennen maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun turvaamisesta annettua lakia voimassaolleen, 19.5.1961 annetun maan ulkomaankaupan turvaamisesta annetun lain (275/61) 1 §:n perusteella voitiin tuontia rajoittaa sen mukaan kuin sanotussa laissa säädettiin Suomen ja yhden tai useamman muun valtion välisten ulkomaankauppaa koskevien sopimusten toteuttamiseksi. Lain 3 §:ssä oli lueteltu tapaukset, joissa asetuksella voitiin rajoittaa tarvikkeiden maahantuontia. Eräänä rajoitustilanteena lainkohdassa mainittiin edellä sanottu ulkomaankauppaa koskevan sopimuksen toteuttaminen. Maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun turvaamisesta annetun lain 1 §:n nojalla voidaan tuontia rajoittaa muun ohella Suomen solmimien tulleja ja ulkomaankauppaa muutoin koskevien kahden- tai monenvälisten sopimusten toteuttamiseksi. Lain 3 §:n 1 momentin 1 - 3 kohdissa mainitaan ne tilanteet, joissa tavaroiden maahantuontia on mahdollista rajoittaa asetuksella. Tässä luettelossa ei ole mainintaa tuonnin rajoittamisesta Suomen solmiman ulkomaankauppaa koskevan kahdenvälisen sopimuksen toteuttamiseksi. Voimassaolevan lain valmisteluasiakirjoista ei saa vastausta siihen, onko lain 1 §:ssä mainittu tavoite tuonnin rajoittamisesta kahdenkeskisen kauppasopimuksen toteuttamiseksi tarkoituksellisesti jätetty pois lain 3 §:n 1 momentin 1 - 3 kohdista. Maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun

§ on asiaan vaikuttavilta osin samansisältöinen sanotulla asetuksella kumotun maan ulkomaankaupan

§:n säännösten kanssa. Bilateraalisiin kauppasopimuksiin perustuvan tavaranvaihdon säännöstely on ollut tarpeellista myös maan ulkomaankaupan turvaamisesta annetun lain kumoamisen jälkeen. Maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun turvaamisesta annettu asetus on toimitettu voimassaolevan lain 7 §:n mukaisesti eduskunnan hyväksyttäväksi. Perustuslakivaliokunnan mietinnössä (14/1974) todetaan: "Sanottu asetus on sisällöltään varsin samankaltainen kuin sen antamisen yhteydessä kumottu asetus maan ulkomaankaupan turvaamisesta (614/61). Tuonti- ja vientisäännöstelyn laajuuteen ei ensiksi mainitun asetuksen mukaan tule mitään muutoksia asetukseen verrattuna." Eduskunta on päättänyt, ettei sen tarkastettavaksi toimitettua asetusta ole kumottava. Edellä sanotun perusteella katson, ettei tuonnin rajoittamista kahdenvälisen ulkomaankauppasopimuksen toteuttamiseksi ole ollut tarkoitus poistaa säädettäessä voimassaoleva laki maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun turvaamisesta. Oikeuskäytännössä on nähdäkseni säännönmukaisesti pidetty maan ulkomaankaupasta ja taloudellisen kasvun

§:n määräyksiä lainmukaisina. Viittaan raastuvanoikeuden päätöksessä tältä osin oikeuskäytännöstä lausuttuun ja Korkeimman oikeuden ratkaisuun 1981 II

1. Korkeimman oikeuden päätöksen perusteella katson, ettei hovioikeuden ole syytä muuttaa tuomioistuinten vakiintunutta kantaa. A:n ja B:n on selvitetty olleen sellaisessa asemassa, että he ovat olleet vastuussa tuontilisenssin hankkimisesta. Raastuvanoikeuden päätöksen sivuilla 19 - 22 mainituilla perusteilla katson teräslevyjen alkuperämaan olleen Saksan Demokraattinen Tasavalta ja A:n ja B:n olleen tästä tietoiset. Raastuvanoikeuden päätöksen sivulla 23 kolmessa ensimmäisessä kappaleessa mainituilla perusteilla katson A:n ja B:n viaksi väitettyjen tekojen olleen suoritettu lieventävien asianhaarain vallitessa. Koska haaste on annettu tiedoksi A:lle 11.8.1987 ja B:lle 11.2.1988 syytteet on hylättävä vanhentuneina. Yhtiö X:lle haaste on annettu tiedoksi 14.12.
2. X:n ja B:n osalta menettämisseuraamusta ei rikoslain 8 luvun 7 §:n nojalla voida tuomita. Tämän lainkohdan mukaan menettämisseuraamuksen lyhin vanhentumisaika on viisi vuotta. Viimeinen teräslevyerä on tuotu maahan 14.9.1982, joten A:n osalta menettämisseuraamus ei ole vanhentunut. Eräitä valtuusrikoslakeja vastaan tehtyjen rikosten rankaisemisesta annettu laki (305/58) on kumottu 1.1.1991 lähtien 24.8.1990 annetulla lailla (830/90). Säännöstelyrikoksia koskevat rangaistussäännökset ovat nykyisin rikoslain 46 luvussa. Tämän luvun 13 §:n mukaan rikoksella saadun taloudellisen hyödyn menetetyksi tuomitsemiseen sovelletaan rikoslain 2 luvun 16 §:n säännöksiä. Tämän lainkohdan soveltaminen johtaa A:n osalta lievempään lopputulokseen kuin eräitä valuusrikoslakeja vastaan tehtyjen rikosten rankaisemisesta annetun lain 4 §:n noudattaminen. Rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 3 §:n 2 momentin nojalla menettämisseuraamukseen on siten sovellettava rikoslain 2 luvun 16 §:n määräyksiä. Koska A:lle ei ole näytetty menettelystään aiheutuneen taloudellista hyötyä, ei menettämisseuraamusta ole tuomittava." Sanotuilla perusteilla Palaja jätti raastuvanoikeuden päätöksen lopputuloksen pysyväksi. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA Viralliselle syyttäjälle myönnettiin valituslupa. A, B ja X vastasivat valitukseen. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 8.11.1994 Perustelu Maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun turvaamisesta annetun lain (157/74) 1 §:n mukaan ulkomaankaupan häiriöttömän toiminnan, tasapainoisen taloudellisen kasvun, työllisyyden, tuotannollisen toiminnan ja maksutaseen turvaamiseksi sekä Suomen solmimien tulleja ja ulkomaankauppaa muutoin koskevien kahden- tai monenvälisten sopimusten toteuttamiseksi samoin kuin näiden sopimusten häiriöttömän soveltamisen turvaamiseksi voidaan, ottaen huomioon Suomen kansainväliset velvoitteet, tavaroiden tuontia ja vientiä sekä ulkomaista maksuliikettä rajoittaa sekä ryhtyä muihin toimenpiteisiin sen mukaan kuin tuossa laissa säädetään. Lain 2 ja 3 §:ään sisältyy säännöksiä oikeudesta säätää tuontirajoituksia asetuksella. Edellisessä eli 2 §:ssä säädetään eräitä rajoituksia, jotka liittyvät Suomen ja Euroopan vapaakauppaliiton välisiin sopimusjärjestelyihin. Siinä pykälässä tarkoitetusta tilanteesta ei tässä jutussa ole kysymys. Lain 3 §:n 1 momentin mukaan voidaan asetuksella rajoittaa tavaroiden tuontia ja vientiä seuraavissa tapauksissa: 1) maan maksutaseen turvaamiseksi, 2) taloudellisen toiminnan jonkin alan vakavissa häiriötilanteissa tai vaikeuksissa, jotka voivat ilmetä jonkin alueen taloudellisen tilan vakavana heikentymisenä, tai 3) milloin yritysten väliset sopimukset ja muut toimenpiteet ovat sellaisia, että niiden tarkoituksena tai seurauksena on kilpailun estäminen, rajoittaminen tai vääristäminen tavaroiden tuotannossa ja kaupassa taikka milloin on kyseessä yhden tai useamman yrityksen hallitsevan markkina-aseman väärinkäyttäminen tahi milloin jonkin valtion tukitoimenpiteet aiheuttavat tai uhkaavat aiheuttaa kilpailun vääristymistä. Mainitun lain nojalla on annettu asetus maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun turvaamisesta (162/74), joka oli voimassa syytteessä tarkoitettujen tekojen tapahtuma-aikana. Asetuksen 2 §:n mukaan tuontilisenssi oli pakollinen muun muassa tässä jutussa kysymyksessä olevissa tapauksissa siten kuin hovioikeuden päätöksestä lähemmin ilmenee. Lain 3 §:n 1 momentin sanamuoto, jota tukevat lain esityöt (HE 1973 vp n:o 218, vrt 1973 vp n:o 124, ja perustuslakivaliokunnan mietintö 1973 n:o 36, vrt 1973 n:o 22), viittaa siihen, että oikeus säätää tuontirajoituksia asetuksella koskee vain lainkohdassa mainittuja erityistilanteita. Laki maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun turvaamisesta merkitsee lainsäädäntövallan siirtämistä eduskunnalta toimeenpanovallalle ja on annettu valtiopäiväjärjestyksen 67 §:ssä määrätyllä tavalla eli niin sanotussa perustuslainsäätämisjärjestyksessä. Lakia, joka merkitsee poikkeusta perustuslaista, on tulkittava suppeasti. Ahdasta tulkintaa puoltaa myös, että kyseessä on teon rangaistavuuden määrittäminen. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei puheena olevan lain 3 §:n 1 momentin nojalla voida asetuksella säätää pysyvää lisenssipakkoa. Edellä sanotusta seuraa, ettei maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun

§, sellaisena kuin se tässä jutussa tulisi sovellettavaksi, perustu lakiin, vaan se on ristiriidassa lain 3 §:n 1 momentin kanssa. Hallitusmuodon 92 §:n 2 momentin mukaan asetuksen puheena olevaa säännöstä ei saa soveltaa juttuun. Näin ollen syyttäjän esittämät vaatimukset eivät perustu lakiin. Tuomiolauselma Virallisen syyttäjän A:ta ja B:tä vastaan esittämät syytteet ja menettämisseuraamusvaatimukset hylätään lakiin perustumattomina. Eri mieltä olevan jäsenen lausunto Oikeusneuvos Lehtimaja: Maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun turvaamisesta annetun lain (157/74) 2 §:ssä ja 3 §:n 1 momentissa on säädetty tapauksista, joissa tavaroiden tuontia ja vientiä voidaan asetuksella rajoittaa. Koska tällainen rajoitusvaltuus merkitsee puuttumista hallitusmuodon 6 §:ssä turvattuun omaisuudensuojaan, sitä on tulkittava ahtaasti. Tässä jutussa ahdasta tulkintaa puoltaa myös se, että kysymys on asetuksella säädetyn tuontirajoituksen rikkomisen rangaistavuudesta. Rajoitusvaltuus koskee vain asianomaisissa lainkohdissa erikseen mainittuja tapauksia. Hovioikeuden päätöksessä selostetuista syistä tässä jutussa ei voi olla kysymys lain 2 §:n nojalla säädetystä tuontirajoituksesta. Kaikki lain 3 §:n 1 kohdasta ilmenevät tuonnin ja viennin rajoitusperusteet taas viittaavat olosuhteisiin, jotka ovat luonteeltaan tilapäisiä. Tästä voidaan päätellä, että mainittu säännös ei oikeuta säätämään asetuksella pysyviä tuontirajoituksia. Näillä perusteilla päädyn katsomaan, kuten enemmistö, että maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun turvaamisesta annetun asetuksen (162/74) 2 §:ssä säädetty pysyvä lisenssipakko on ristiriidassa lain 3 §:n 1 momentin kanssa eikä asetuksen säännöstä näin ollen hallitusmuodon 92 §:n 2 momentti huomioon ottaen saa soveltaa tässä jutussa. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Impivaara, Palaja (eri mieltä) ja Lehmus. Esittelijä Harri Lastunen. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Portin, Tulenheimo-Takki, Wirilander, Möller ja Lehtimaja (eri mieltä). Esittelijä Markku Vuorela.