KKO/1996/105

1996 false KKO:1996:105 Kaupunki oli tehnyt työntekijän kanssa runsaan kuuden vuoden aikana yli 90 eri pituista lähes peräkkäistä määräaikaista työsopimusta vanhainkodin vakinaisten viranhaltijoiden tai työntekijöiden sijaisuuksista. Sopimukset oli sidottu vakinaisen viranhaltijan tai työntekijän poissaoloon. Sopimusten tekemisellä ei niiden peruste huomioon ottaen ollut pyritty jatkuvaan työsuhteeseen eikä kaupunki myöskään ollut pyrkinyt kiertämään toistaiseksi voimassa olevaan työsopimukseen liittyvää työsuhdeturvaa. Peräkkäisten määräaikaisten työsopimusten tekemiseen oli ollut työsopimuslain 2 §:n 2 momentissa edellytetty pätevä syy, joten sopimuksia ei pidetty toistaiseksi voimassa olevana työsopimuksena. TSL 2 § 2 mom ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA Kanne Lahden käräjäoikeudessa A kertoi Lahden kaupunkia vastaan ajamassaan kanteessa, että hän oli ainakin 18.12.1986 alkaen ollut työsopimuslain 1 §:ssä tarkoitetun työsopimuksen perusteella kaupungin palveluksessa. Hänen ja kaupungin välillä oli solmittu ainakin 48 eri pituista määräaikaista työsopimusta. Viimeinen työsopimus oli päättynyt 31.12.1992, jonka jälkeen hän oli jäänyt työttömäksi. A oli vuonna 1988 työskennellyt noin 10 päivän ajan Tapanilan vanhainkodissa, mutta muutoin hän oli koko työsuhteensa ajan työskennellyt Kilpiäisten vanhainkodissa osasto- tai sairaala-apulaisen tehtävissä. Hänen työtehtävänsä olivat olleet samat kaikkien määräaikaisten työsopimusten voimassaollessa. Työtehtävissä oli ollut kysymys täysin normaaleista vanhainkodin toimintaan liittyvistä tehtävistä. Tehtävät eivät olleet olleet luonteeltaan tilapäisiä tai määräaikaisia. Kysymys oli ollut "varahenkilö"-tyyppisestä työsuhteesta, joka oli jatkunut vuodesta toiseen. Kaupungin mukaan A:n työsopimuksissa oli ollut kysymys Kilpiäisten vanhainkodin muiden työntekijöiden sijaisuuksien hoitamisesta. Sijaisuus sinänsä oli työsopimuslain 2 §:n 2 momentin tarkoittama pätevä syy tehdä työntekijän kanssa määräaikainen työsopimus kestämään vakinaisen työntekijän poissaolon ajan. Määräaikainen työsopimus edellytti, että työntekijän tekemä työ oli luonteeltaan tilapäistä. Sen vuoksi sijaisuus ei kuitenkaan ollut perusteltu syy solmia saman työntekijän kanssa jatkuvasti peräkkäin määräaikaisia työsopimuksia, kun työnantaja työpaikan työvoimarakenteen ja työvoiman määrän vuoksi tarvitsi jatkuvasti yhden tai useamman työntekijän sellaisiin tehtäviin, joissa tarkoituksena oli muun henkilökunnan poissaolojen aiheuttama työvoimatarpeen täyttäminen. Mikäli A:n työsopimuksissa olisi ollut kysymys yksinomaan siitä, että hänen kohdallaan jokaisen uuden työsopimuksen solmimisen hetkellä olisi ollut tiedossa kenen vakinaisen henkilön sijaiseksi hän kulloinkin tulee, ei siinäkään tapauksessa olosuhteet huomioon ottaen ollut ollut kysymys luonteeltaan määräaikaisesta työstä. Se tosiasia, että Kilpiäisten vanhainkodissa oli usean vuoden ajan jatkuvasti tarvittu hänen työpanostaan ja hän oli koko ajan tehnyt samaa osasto- tai sairaalaapulaisen työtä, osoitti, että tosiasiallisesti hän oli tehnyt vanhainkodissa luonteeltaan pysyvää työtä. Työsopimusten lukumäärä, työnteon jatkuminen vuodesta toiseen lähes yhdenjaksoisesti ja työtehtävien luonne huomioon ottaen kaupungilla ei ollut ollut työsopimuslain 2 §:n 2 momentin edellyttämää perusteltua syytä solmia A:n kanssa jatkuvasti määräaikaisia työsopimuksia. Mikäli työntekijän ja työnantajan välistä työsopimusta pidettiin toistaiseksi voimassa olevana, edellytti työsopimuksen yksipuolinen päättäminen työsopimuslain 37, 37 a tai 43 §:n mukaista erityisen painavaa tai tärkeää syytä. Edellä sanotun perusteella A vaati vahvistettavaksi, 1) ettei kaupungilla ollut ollut työsopimuslain 2 §:n 2 momentin edellyttämää pätevää syytä solmia hänen kanssaan toistuvasti peräkkäin määräaikaisia työsopimuksia, vaan että hänen ja kaupungin välillä ollutta työsuhdetta oli työsopimuslain 2 §:n 2 momentin viimeisen virkkeen perusteella pidettävä toistaiseksi voimassa olevana, ja 2) ettei kaupungilla ollut ollut työsopimuslain 37, 37 a eikä 43 §:n edellyttämiä erityisen painavia tai tärkeitä perusteita työsopimuksen yksipuoliseen päättämiseen, sekä kaupungin velvoittamista suorittamaan hänelle 3) työsuhteen lainvastaisen päättymisen johdosta saamatta jääneenä irtisanomisajan palkkana kolmen kuukauden palkkaa vastaavat 17 736 markkaa korkoineen, 4) saamatta jääneenä vuosilomakorvauksena irtisanomisajalta 1 891,84 markkaa korkoineen ja 5) työsuhteen lainvastaisen päättämisen johdosta vahingonkorvauksena 18 kuukauden palkkaa vastaavat 106 416 markkaa korkoineen. Vastaus Kaupunki kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä. A ei ollut työsopimussuhteessa kaupunkiin eikä hänen kanssaan näin ollen ollut solmittu määräaikaisia työsopimuksia. A oli koko palveluksessaoloaikansa toiminut eri henkilöiden viransijaisena. Työsopimuslain tarkoittama määräaikaisten työsopimusten ketjuttamista koskeva käsite ei voinut tulla sovellettavaksi A:n tapauksessa, koska työsopimuslaki ei missään muodossa tullut sovellettavaksi. Viransijaisuuteen sovellettiin ainoastaan virkasuhteita koskevia säännöksiä. Kaupungilla oli koko A:n palveluksessaoloajan ollut pätevä ja laillinen syy määräaikaisten palvelussuhteiden solmimiseen. Viransijaisuudet, vaikka niitä olisi useitakin peräkkäin, eivät voineet johtaa palvelussuhteen vakinaistumiseen. Uusi virka voi tulla perustetuksi ainoastaan kaupunginvaltuuston päätöksellä. Viransijaisuuksien hoitaminen ei myöskään voinut oikeuttaa vaatimaan uuden toimen perustamista. Kaupungin voimakkaasti heikentyneen taloudellisen tilanteen vuoksi sijaisia ei vuoden 1992 jälkeen ollut enää voitu palkata. Kaupungin taloudellinen tilanne oli ollut niin huono, että se oli muodostanut riittävän ja laillisen perusteen myös vakinaisten virkojen ja toimien lakkauttamiselle ja niiden haltijoiden irtisanomiselle. Myös A:n irtisanomiseen olisi ollut laillinen peruste, mikäli hänen palvelussuhteensa olisi ollut irtisanomisen varainen. Koska kysymyksessä oli ollut viransijaisuus, palvelussuhde oli päättynyt sijaisuuden päättyessä ilman eri toimenpiteitä. Käräjäoikeuden tuomio 28.10.1994 Palvelussuhteen luonne ja sovellettava laki Sitä, että kaupungin ja A:n välistä palvelussuhdetta oli pidettävä työsuhteena, tuki se, että palvelussuhdetta koskeviin lomakkeisiin oli otettu paitsi työnantajan eli kaupungin edustajan myös A:n allekirjoitus. Tämän lisäksi työnantaja oli 1.3.1989 ja 22.8.1990 välisenä aikana selkeästi merkinnyt A:n kanssa tehdyn sopimuksen olevan työsopimus. Tämän jälkeen työnantajan toimesta tapahtunut lomakkeiden täyttö oli ollut siten epäselvää, että työnantaja oli lomakkeeseen merkinnyt sekä työsuhdetta että virkasuhdetta tarkoittavat kohdat. Lisäksi Kilpiäisten vanhainkodin johtaja oli 11.1.1993 tekemässään päätöksessä maininnut A:n olleen työsuhteessa. Haastehakemukseen liitetyssä ATK-listassa A:n palvelussuhteet yhtä poikkeusta lukuun ottamatta oli merkitty virkasuhteiksi. Tämä tosin tuki kaupungin näkemystä. Kuitenkin ATK-lista oli kaupungin omista merkinnöistä koostuva luettelo, jonka sisältämät tiedot olivat osittain ristiriidassa asianosaisten välillä allekirjoitettujen sopimusten kanssa. Tämän vuoksi mainitulle ATK-listalle ei tässä tulkintatilanteessa voitu antaa näyttöarvoa. Lista osoitti vain kaupungin kannan, mutta ei sitä millaisena A oli palvelussuhteensa mieltänyt. Yleisten työoikeuteen liittyvien sopimusoikeudellisten tulkintaperiaatteiden mukaan se sopijaosapuoli, joka laati sopimustekstin, kantoi riskin siitä, että sopijapuolten tarkoitus oli sopimustekstin nojalla jäänyt epäselväksi. Tässä tapauksessa työnantaja oli A:n väittämin tavoin vastuussa siitä, että palvelussuhdetta koskevat lomakkeet olivat täsmällisesti kirjoitettuja ja täytettyjä. A:n oli työntekijänä katsottava olevan sopimussuhteen heikompi osapuoli ja työoikeuteen liittyvän työntekijän suojeluperiaatteen mukaisesti tämäntyyppisessä tulkintatilanteessa työnantajan epäselviä merkintöjä oli tulkittava työntekijän kannalta edullisemmalla tavalla. A oli työntekijänä vedonnut siihen, että hän oli ollut työsuhteessa kaupunkiin, ja perustanut tähän väitteeseen kanteensa. Pelkästään se seikka, että A oli hoitanut vakinaisten viranhaltijoiden sijaisuuksia, ei tehnyt hänestä virkasuhteista. Kunnan palveluksessa voi olla myös työsopimussuhteisia työntekijöitä. Viransijaisuuden hoitaminen ei automaattisesti tehnyt A:sta virkasuhteista vain sillä perusteella, että hän oli palvelussuhteensa aikana hoitanut sellaisen viranhaltijan tehtäviä, jonka virantoimitus oli keskeytynyt. A oli itse mieltänyt olleensa työsuhteessa ja tätä käsitystä tukivat edellä selostetut merkinnät asianosaisten välillä kunkin sijaisuuden osalta tehdyissä kirjallisissa sopimuksissa. Työsopimus voi syntyä asianosaisten välillä joko suullisesti tai kirjallisesti. Tässä tapauksessa kunkin viransijaisuuden osalta oli olemassa kummankin osapuolen allekirjoittama kirjallinen sopimus. Työnantajan olisi tullut selkeästi ilmoittaa A:lle se, että tämän viransijaisuus oli nimenomaan virkasuhde ja että sanotunlaatuisesta virkasuhteesta johtui erityinen työsuhteesta poikkeava virkavastuu. Kun näin ei ollut tapahtunut, A:n palvelussuhteita oli pidettävä työsopimussuhteina. A oli siis toiminut kanteessa tarkoitettuja viransijaisuuksia hoitaessaan kaupungin johdon ja valvonnan alaisena työntekijänä ja hänen palvelussuhteeseensa oli sovellettava työsopimuslakia. Oliko työsuhde ollut toistaiseksi voimassa oleva Asiassa esitetyt määräyskirjojen, päätösluetteloiden ja palvelukseenottoilmoitusten/työsopimusten jäljennökset sekä ATK-liuska osoittivat, että 18.12.1986 jälkeen kaupungin ja A:n välillä oli tehty ainakin 48 eri pituista määräaikaista työsopimusta. Asiakirjoista ilmeni, että A oli eri aikoina toiminut lähes 40 eri viranhaltijan viransijaisena. Edellä mainitut asiakirjajäljennökset osoittivat, että A:n työsopimuksissa oli ollut kysymys Kilpiäisten vanhainkodin eri työntekijöiden sijaisuuksien hoitamisesta. Kussakin asianosaisten allekirjoittamassa asiakirjassa oli muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta mainittu se nimenomainen vanhainkodin työntekijä tai viranhaltija, jonka sijaisena A kulloinkin oli sitoutunut toimimaan. ATK-liuska puolestaan osoitti, että A ei ollut ollut kaupungin palveluksessa yhtäjaksoisesti, vaan viransijaisuudet olivat aina olleet määräaikaisia ja eri viransijaisuuksien hoitamisen välille oli usein jäänyt pitempiä ajanjaksoja. Kaupungilla oli ollut työsopimuslain 2 §:n 2 momentin tarkoittama pätevä syy tehdä A:n kanssa määräaikaisia työsopimuksia kestämään vakinaisen työntekijän poissaolon ajan. Kukin erillinen sijaisuus oli kestänyt juuri sen ajan, minkä vakinainen viranhaltija oli syystä tai toisesta ollut estynyt tehtäväänsä hoitamasta. Määräaikaiset työsopimukset oli siis tehty juuri työsopimuslain 2 §:n 2 momentissa mainitun sijaisuuden hoitamiseksi. Sijaisuuden hoitaminen oli ollut sellainen suoritettavaan työhön liittyvä, perusteltu syy, jota määräaikaisen työsopimuksen solmimiseen edellytettiin. Kanteessa tarkoitetut viransijaisuudet eli lukuisat peräkkäiset määräaikaiset työsuhteet eivät olleet työsopimuslain 2 §:n 2 momentin viimeisessä lauseessa tarkoitettuja ilman pätevää syytä toistuvasti peräkkäin solmittuja määräaikaisia työsopimuksia, joiden vuoksi A:n työsopimusta olisi mainitun lainkohdan tavoin tullut pitää toistaiseksi voimassa olevana työsopimuksena. Usean peräkkäisen sijaisuuden hoitaminen ei ollut tuottanut A:lle oikeutta vaatia työsuhteensa vakinaistamista. Kunkin erillisen sijaisuuden osalta A oli itse allekirjoittanut sopimussuhteen ehtoja koskevan asiakirjan ja tullut tällöin selkeästi tietoiseksi siitä, että kysymyksessä oli nimenomaan tietyn henkilön ja viransijaisuuden hoitaminen. A:n tehtävä ei ollut ollut hänen väittäminsä tavoin "varahenkilön luonteinen" eli sellainen työsuhde, joka olisi keskeytyksettä jatkunut vuodesta toiseen ja joka olisi ollut vakinaisen viran tai työsuhteen kaltainen siten, että hän mainittua varahenkilön tehtävää hoitaessaan olisi ollut velvollinen hoitamaan kulloinkin erikseen hänelle osoitettavia sijaisuuksia. Tässä tapauksessa kunkin sijaisuuden osalta oli edellä selostetuin tavoin tehty erilliset sopimukset eikä A:n työsuhde ollut ollut edes yhtäjaksoinen. Asianosaisten välistä suhdetta ei voitu tulkita niin, että työnantaja työsopimuksia tehtäessä olisi ollut enemmän tai vähemmän epävarma siitä, kuinka pitkäksi aikaa tiettyä työtehtävää työnantajalla olisi teetettävänä ja että tämä epävarmuus tehtävien jatkuvuudesta oikeuttaisi A:n tulkitsemaan työsuhteensa toistaiseksi voimassa olevaksi. Sijaisuudet olivat aina kestäneet tietyn ajan, esimerkiksi nimetyn viranhaltijan vuosiloman ajan. A:n tapauksessa oli ollut kysymys tyypillisestä virastossa tai laitoksessa noudatettavasta menettelystä, jossa tietyn viranhaltijan sijaiseksi palkataan tai määrätään tietty henkilö juuri sijaisuuden kestoajaksi. Kaupungin ei ollut näytetty solmineen useita peräkkäisiä työsuhteita vain sen vuoksi, että se työnantajana olisi pyrkinyt työsopimuslain 2 §:n määräysten vastaisesti välttymään tekemästä A:n kanssa toistaiseksi voimassa olevaa työsopimusta. A:n saatavat kaupungilta Kuten edellä oli todettu, kaupungilla oli ollut oikeus ja perusteltu syy tehdä A:n kanssa työsopimuslain 2 §:ssä tarkoitettuja määräaikaisia työsopimuksia. Kussakin työsopimuksessa oli sovittu tarkasti työsopimuksen kestoaika. Työsopimuslain 36 §:n mukaan määräajaksi tehty tai muutoin määräaikaisena pidettävä työsopimus lakkasi sovitun työkauden päättyessä ilman irtisanomista, ellei toisin ollut sovittu. A:n viimeinen määräaikainen työsuhde kaupungin kanssa oli päättynyt 31.12.1992. A:n työsuhteen päättyminen ei ollut edellyttänyt työsuhteen irtisanomista työsuhteen määräaikaisuuden vuoksi. Tämän vuoksi A ei ollut oikeutettu vaatimaansa irtisanomisajan palkkaan eikä myöskään vaatimaansa vuosilomakorvaukseen irtisanomisajalta. Käräjäoikeus katsoi näyttämättä jääneen, että A:n työsuhdetta olisi pidettävä toistaiseksi voimassa olevana ja että hänen työsuhteensa päättäminen olisi edellyttänyt työsopimuslain 37, 37 a tai 43 §:ssä tarkoitettua erityisen painavaa tai tärkeää syytä. Näyttämättä oli jäänyt, että kaupunki olisi A:n väittämin tavoin lainvastaisesti päättänyt hänen työsuhteensa ja että kaupunki olisi velvollinen maksamaan A:lle vahingonkorvausta työsopimuslain 47 f tai 51 §:n nojalla. Tämän vuoksi käräjäoikeus hylkäsi kanteen kokonaisuudessaan toteen näyttämättömänä. Kouvolan hovioikeuden tuomio 28.6.1995 A valitti hovioikeuteen. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A vaati hovioikeuden tuomion kumoamista ja kanteensa hyväksymistä. Kaupunki vastasi valitukseen. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 6.9.1996 Perustelut Korkein oikeus katsoo alempien oikeuksien mainitsemilla perusteilla, että A on ollut kaupunkiin työeikä virkasuhteessa. Kaupunki on tehnyt A:n kanssa 18.12.1986 -31.12.1992 yhteensä yli 90 eri pituista määräaikaista työsopimusta. A on vuosiin 1988 ja 1989 sijoittuneita lyhyitä ajanjaksoja lukuunottamatta koko ajan työskennellyt kaupungin omistamassa Kilpiäisten vanhainkodissa osasto- tai sairaala-apulaisena. Hänen työsuhteensa on päättynyt, kun kaupunki ei enää ole tehnyt hänen kanssaan uutta määräaikaista työsopimusta. A:n määräaikaisissa työsopimuksissa olevien mainintojen mukaan sopimukset ovat lähes poikkeuksetta koskeneet yhden tai useamman työstä eri syistä poissa olleen vanhainkodin vakinaisen viranhaltijan tai työntekijän sijaisuuksia. Sopimukset on siten sidottu erikseen nimetyn vakinaisen viranhaltijan tai työntekijän poissaoloon. A on myös tunnustanut, että sopimukset oli tehty muiden työntekijöiden poissaolojen vuoksi. Työsopimuslain 2 §:n 2 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan määräaikainen työsopimus voidaan tehdä muun muassa, jos sijaisuus on siihen syynä. A:n yksittäiset määräaikaiset työsopimukset ovat täyttäneet tämän edellytyksen. Työsopimuslain 2 §:n 2 momentin toisen virkkeen mukaan työsopimusta on pidettävä toistaiseksi voimassa olevana, jos määräaikaisia työsopimuksia on ilman pätevää syytä toistuvasti solmittu peräkkäin. Sen hallituksen esityksen (HE 1983 vp n:o 205 s. 27) perustelujen mukaan, joka johti siihen, että lainkohta sai nykyisen sanamuotonsa, kysymyksessä saattaa tällöin olla sopimuksen muodon, oikeastaan keston, valinta irtisanomissuojaa koskevien säännösten välttämiseksi varsinkin sellaisissa tapauksissa, joissa määräaikaisia sopimuksia on solmittu useita ja joissa edellisen sopimuskauden päätyttyä seuraava alkaa melko pian. Toistuvia sopimuksia voidaan pitää toistaiseksi voimassa olevana työsopimuksena myös niissä tapauksissa, joissa sopimusten väliin jää lyhyehkö aika. Säännöstä sovellettaessa joudutaan tuon esityksen perustelujen mukaan rajatapauksissa kiinnittämään huomiota ennen kaikkea siihen, voidaanko katsoa, että sopimuksilla on tosiasiallisesti pyritty jatkuvaan työsuhteeseen, vaikka onkin käytetty määräaikaisia työsopimuksia. Sopimusten lukumäärä on ollut erittäin suuri ja ne ovat kattaneet varsin pitkän ajanjakson. A:n työtehtävät ovat olleet koko ajan samankaltaisia. Nämä seikat tukevat sitä, että sopimukset ovat muodostuneet toistaiseksi voimassa olevaksi työsopimukseksi. Korkeimman oikeuden käytännössäkin (KKO 1995:14) on annettu tässä suhteessa merkitystä määräaikaisten työsopimusten erittäin suurelle lukumäärälle ja niiden yhteensä muodostamalle varsin pitkälle ajalle. Yksistään mainittujen seikkojen perusteella eivät sopimukset kuitenkaan muodostu toistaiseksi voimassa olevaksi työsopimukseksi, jos yksittäisten määräaikaisten sopimusten tekemiseen on koko ajan ollut laissa edellytetty peruste, kuten sijaisuus. Sopimusten välillä on varsinkin vuosina 1987 ja 1988 ollut useammankin päivän, enintään runsaan kuukauden pituisia sopimuksettomia ajanjaksoja. Syyskuusta 1991 vuoden 1992 loppuun sopimukset ovat välittömästi seuranneet toisiaan. Sopimusten väliin jääneillä ajanjaksoilla ei kuitenkaan ottaen huomioon sopimusten peruste eli sijaisuus ole olennaista merkitystä työsuhteen keston kannalta. Sijaisuuksia koskevien määräaikaisten työsopimusten tekemisellä ei ole tosiasiallisesti pyritty jatkuvaan työsuhteeseen. Kaupunki ei myöskään ole pyrkinyt kiertämään toistaiseksi voimassa olevaan työsopimukseen liittyvää työsuhdeturvaa. Kaupungin menettely on vastannut kunnissa yleisesti noudatettua käytäntöä. Edellä olevan perusteella Korkein oikeus katsoo, että kaupungilla on ollut työsopimuslain 2 §:n 2 momentissa edellytetty pätevä syy tehdä A:n kanssa toistuvasti peräkkäin määräaikaisia työsopimuksia. A:n työsopimusta ei siten ole pidettävä toistaiseksi voimassa olevana työsopimuksena. Näillä perusteilla Korkein oikeus on ratkaissut asian tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian on ratkaissut käräjätuomari Penttilä. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pitkänen, Esko Mikkola ja Häkämies. Esittelijä Petri Honka. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Lindholm, Paasikoski, Raulos ja Möller sekä ylimääräinen oikeusneuvos Kitunen. Esittelijä Risto Jalanko.