KKO/1996/131

1996 false KKO:1996:131 A ja B olivat käräjäoikeudessa tehneet sovinnon pääasiassa ja tällöin sopineet jättävänsä asian oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden osalta tuomioistuimen ratkaistavaksi. Kysymys siitä, oliko kuluriita ratkaistavissa tuomioistuimessa ja minkä perusteiden mukaan. ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA Asian käsittely Vantaan käräjäoikeudessa A vaati haastehakemuksessaan B:n velvoittamista suorittamaan hänelle holhoustilivelkaa 114 000 markkaa 16 prosentin korkoineen 21.12.1993 lukien ja korkoa tälle määrälle 19.6.1992 ja 20.12.1993 väliseltä ajalta 16 prosentin mukaan laskettuna 27 360 markkaa vähennettynä B:n 12.11.1993 suorittamilla 1 500 markalla ja 13.12.1993 suorittamilla 1 500 markalla eli korkoa yhteensä 24 360 markkaa sekä korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut 16 prosentin korkoineen. Juttua suullisessa valmistelussa 30.5.1994 käsiteltäessä A ilmoitti, että korkosaatavasta oli lisäksi vähennettävä B:n tammi - toukokuussa 1994 suorittamat viisi 2 000 markan maksua, joten korkosaatava oli 14 360 markkaa, ja että hänen korvattaviksi vaatimiensa oikeudenkäyntikulujen määrä oli 8 469,50 markkaa korkoineen. B puolestaan tunnusti velan pääoman olevan 114 000 markkaa, mutta kiisti kanteen korko- ja oikeudenkäyntikuluvaatimusten osalta. Kiistämisensä tueksi hän väitti syyskuussa 1993 suullisesti sopineensa A:n kanssa maksuvelvollisuudestaan siten, että pääomalle maksetaan 9 prosentin korko 1.11.1993 lukien ja että velkaa lyhennetään samasta kuukaudesta alkaen kuukausittain, kahtena ensimmäisenä kuukautena 1 500 markalla ja sen jälkeen 2 000 markalla, ja siinä järjestyksessä, että ensin lyhennetään pääomaa ja vasta sitten korkoa. A:n vielä ilmoitettua, että sovintoneuvotteluja tosin oli käyty mutta ettei B:n väittämää sopimusta ollut syntynyt, A ja B tekivät suullisessa valmistelussa sovinnon pääasian osalta. Sen mukaan B:n tuli maksaa A:lle pääomaa 114 000 markkaa ja sille viivästyskorkoa 16 prosenttia 21.12.1993 lukien. Korkojäämä 14 360 markkaa kuitattiin maksetuksi. A ja B pyysivät käräjäoikeutta vahvistamaan sovinnon tältä osin. He ilmoittivat oikeudelle, etteivät he olleet saaneet aikaan sovintoa oikeudenkäyntikulujen osalta, ja sen vuoksi pyysivät, että oikeudenkäyntikuluja koskeva vaatimus käsitellään pääkäsittelyssä. A toisti pääkäsittelyssä vaatimuksensa B:n velvoittamisesta korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa 8 469,50 markalla 16 prosentin korkoineen kuukauden kuluttua päätöspäivästä lukien. B piti oikeudenkäyntikuluvaatimusta perusteettomana. Käräjäoikeuden tuomio 30.5.1994 Käräjäoikeus totesi, että asianosaiset olivat pääasiassa päässeet sovintoon, jonka se oli valmistelussa vahvistanut pääosin A:n vaatimusten mukaisesti. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:n 1 momentin nojalla käräjäoikeus katsoi, että B oli velvollinen korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut osaksi. B velvoitettiin suorittamaan A:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista 5 000 markkaa 16 prosentin korkoineen 30.6.1994 lukien. Helsingin hovioikeuden tuomio 5.10.1995 A ja B valittivat hovioikeuteen. Hovioikeus lausui, että A ja B olivat käräjäoikeuden toteamin tavoin 30.5.1994 tehneet pääasian osalta sovinnon, jonka käräjäoikeus oli samana päivänä vahvistanut valmisteluistunnossa siirtäen samalla vain oikeudenkäyntikuluja koskevan vaatimuksen valmistelun yhteydessä pidettävään välittömään pääkäsittelyyn käsiteltäväksi. Kun asianosaisten välinen riita-asia oli pääasian osalta päättynyt asianosaisten tahdon mukaiseen sovintoon ilman, että tuomioistuin olisi sen ratkaissut, sovinto oli pääasian osalta korvannut oikeudenkäynnin ja siinä annettavan tuomion. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n mukaisena pääsääntönä riita-asioissa oli hävinneen asianosaisen velvollisuus korvata vastapuolensa oikeudenkäyntikulut. Pääsääntöisesti kulujen korvausvelvollisuus riippui yksinomaan jutun lopputuloksesta. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun säännökset eivät kuitenkaan sisältäneet määräyksiä oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta tapauksissa, joissa asianosaiset olivat sopineet asian. Sovinnossa ei ollut hävinnyttä tai voittanutta osapuolta sillä tavoin kuin sanottu oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 § edellytti (KKO 1982 II 149). Sen vuoksi B ei ollut velvollinen korvaamaan A:lla asiassa olleita oikeudenkäyntikuluja. Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja vapautti B:n velvollisuudesta suorittaa A:lle oikeudenkäyntikulujen korvausta. Eri mieltä ollut sijaisjäsen, viskaali Mäkilaurila: A, joka oli tullut täysi-ikäiseksi 19.6.1992, oli pääasiaa koskevassa haastehakemuksessaan vaatinut B:n velvoittamista suorittamaan 114 000 markan holhoustilivelan ohella sanotulle määrälle kertynyttä erääntynyttä viivästyskorkoa 19.6.1992 ja 20.12.1993 väliseltä ajalta yhteensä 27 360 markkaa, josta oli kuitenkin vähennettävä B:n 12.11.1993 ja 13.12.1993 tekemät suoritukset yhteensä 3 000 markkaa. A oli käräjäoikeudessa 30.5.1994 pidetyssä valmisteluistunnossa ilmoittanut, että B oli tammi - toukokuun 1994 välisenä aikana suorittanut hänelle lisäksi viivästyskorkoa yhteensä 10 000 markkaa, joten lopullinen viivästyskorkovaatimus mainitulta ajalta oli 14 360 markkaa. Viivästyskorkovaatimus perustui holhouslain 62 §:n 1 momenttiin ja korkolain 5 §:n 2 momenttiin. Sanotussa istunnossa A oli, väittämänsä mukaan tuomioistuimen esityksestä, vain hyväntahtoisuuttaan luopunut kanteestaan sanotun erääntyneen viivästyskoron osalta siten, että A ja B olivat tehneet käräjäoikeuden tuomiossa tarkoitetun, käräjäoikeuden 30.5.1994 vahvistaman vain pääasiaa koskeneen sovinnon, jossa B oli sitoutunut suorittamaan A:lle erääntynyttä 14 360 markan korkosaatavaa lukuun ottamatta vaaditut 114 000 markkaa 16 prosentin viivästyskorkoineen 21.12.1993 lukien. Oikeudenkäyntikuluratkaisu oli tehtävä tutkimalla asiassa ennen sovintoa esitettyä oikeudenkäyntiaineistoa ja noudattamalla soveltuvin osin oikeudenkäymiskaaren 21 luvussa ilmaistuja oikeusohjeita. Sovintoa ei tässä tapauksessa asiassa ilmenneet seikat huomioon ottaen voitu pitää sellaisena perusteena, joka oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:ssä ilmaistun oikeusohjeen nojalla oikeuttaisi tuomioistuimen, kuten käräjäoikeus oli tehnyt, tuomitsemaan vain osan vaaditusta oikeudenkäyntikulukorvauksesta. A:n vaatima korvaus 8 469,50 markkaa muodostui A:n käyttämän oikeudenkäyntiavustajan palkkiosta ja kulujen korvauksesta. Avustajan asiassa suorittamat toimenpiteet olivat käsittäneet varsinaisten oikeudenkäyntiin liittyvien toimien lisäksi jo kesäkuusta 1993 lähtien selvittelyjä, puhelinneuvotteluja ja muun muassa sopimusluonnoksen laatimisen asiassa. Suoranaisia rahakuluja oli aiheutunut runsaat 1 000 markkaa. Mainitut kustannukset olivat sanotun lain 21 luvun 8 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla kohtuuden mukaan olleet aiheellisia A:n oikeuden valvomiseksi. A:lla oli siten oikeus saada täysi korvaus oikeudenkäyntikuluistaan. Korko korotetulle 3 469,50 markalle määräytyi kuitenkin korkolain 4 §:n 3 momentin (284/95) mukaisesti. Mäkilaurila korotti B:n A:lle maksettavaksi tuomitun oikeudenkäyntikulujen korvauksen vaadituiksi 8 469,50 markaksi ja velvoitti B:n suorittamaan A:lle oikeudenkäyntikulujen korvaukseksi käräjäoikeuden tuomitseman määrän lisäksi vielä 3 469,50 markkaa, jolle lisäkorvaukselle oli maksettava viivästyskorkoa siitä lähtien, kun kuukausi oli kulunut hovioikeuden tuomion antopäivästä. Vuotuisen viivästyskoron määrä oli kulloinkin voimassa oleva Suomen Pankin vahvistama viitekorko lisättynä seitsemällä prosenttiyksiköllä. Lisäksi Mäkilaurila velvoitti B:n korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 1 000 markalla. Korvaukselle oli maksettava viivästyskorkoa siitä lähtien, kun kuukausi oli kulunut hovioikeuden tuomion antopäivästä. Vuotuisen viivästyskoron määrä oli kulloinkin voimassa oleva Suomen Pankin vahvistama viitekorko lisättynä seitsemällä prosenttiyksiköllä. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A vaati hovioikeuden tuomion kumoamista ja B:n velvoittamista suorittamaan hänelle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa 8 469,50 markkaa ja hovioikeudessa 5 200 markkaa sekä Korkeimmassa oikeudessa 4 660 markkaa, kaikki määrät korkoineen. B vastasi valitukseen. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 31.10.1996 Käsittelyratkaisu A:n vaatimus B:n velvoittamisesta korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa jätetään 4 400 markkaa ylittävältä osalta vasta täällä tehtynä tutkimatta. Pääasia Perustelut A ja B ovat holhoustilivelkaa koskevan jutun suullisessa valmistelussa sopineet asian pääasian osalta ja pyytäneet käräjäoikeutta vahvistamaan sovinnon tältä osalta. Kun he eivät ole päässeet sopimukseen oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta, he ovat pyytäneet käräjäoikeutta ratkaisemaan kulukysymyksen pääkäsittelyssä. Vahvistettuaan sovinnon valmistelussa käräjäoikeus on ratkaissut oikeudenkäyntikuluja koskevan vaatimuksen pääkäsittelyssä. Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta koskevassa oikeudenkäymiskaaren 21 luvussa ei ole säännöstä sen varalta, että asianosaiset ovat sopineet asian. Lähtökohtana onkin, että tehty sovinto käsittää, paitsi itse asian, myös asianosaisten oikeudenkäyntikulut ja että he vastaavat omista kuluistaan, ellei muuta ole sovittu. Tilanne on toinen, jos he pääsemättä yhteisymmärrykseen kulukysymyksestä nimenomaan sopivat jättävänsä sen tuomioistuimen ratkaistavaksi. Tällöin ei ole estettä sille, että he vaativat tuomioistuimen ratkaisun tästä kysymyksestä. Käräjäoikeus on siten voinut tutkia A:n ja B:n sen käsiteltäväksi saattaman kuluriidan. Kun itse riitakysymys on ratkaistu sovinnolla, asiassa ei ole olemassa tuomioistuimen ratkaisua eikä siten asian voittanutta ja hävinnyttä osapuolta oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:ssä tarkoitetussa mielessä. Näin ollen tästä lainkohdasta ilmenevä pääsääntö, jonka mukaan hävinneen asianosaisen on korvattava vastapuolensa oikeudenkäyntikulut, ei ole suoraan sovellettavissa tällaisessa tapauksessa. Kun sovinto voi syntyä hyvin erilaisissa vaiheissa - joko oikeudenkäynnin aikana tai sen ulkopuolella - ja varsin vaihtelevista syistä, ei myöskään yleispätevää ohjetta säännöksen analogisesta soveltamisesta voida antaa. Toisinaan tuomioistuimelle on kuitenkin esitetty oikeudenkäyntiaineistoa siinä määrin, että sille on voinut syntyä suhteellisen luotettavalla pohjalla oleva käsitys siitä, miten itse riitakysymys olisi sen mielestä tullut ratkaista. Luonnollisena lähtökohtana on tällöin, että kulukysymys ratkaistaan tuomioistuimen ajatellun pääasiaratkaisun perusteella. Jos pohja tällaiselle päätöksenteolle sen sijaan osaksi tai kokonaan puuttuu, tarjoaa alkuperäisten vaatimusten ja sovinnon välinen vertailu täydentävän tai korvaavan ratkaisuperusteen. On kuitenkin otettava huomioon, ettei sovinto monesta eri syystä välttämättä vastaa todennäköistä tuomioistuinratkaisua asiassa. Tähän nähden kulukysymystä koskeva ratkaisu asianosaisten sovittua pääasian on viime kädessä voitava perustaa melko vapaaseen, soveltuvin osin oikeudenkäymiskaaren 21 luvun säännöksiä noudattelevaan kohtuusharkintaan. A on käräjäoikeudessa vaatinut B:n velvoittamista suorittamaan hänelle pääomaa 114 000 markkaa 16 prosentin viivästyskorkoineen 21.12.1993 lukien ja erääntynyttä korkoa 14 360 markkaa ajalta 19.6.1992 - 20.12.1993. Sovinto on vahvistettu A:n vaatimuksen mukaisesti muutoin, paitsi että hän on luopunut 14 360 markan korkosaatavastaan. Asiassa esitetyn selvityksen valossa hänen vaatimuksensa ovat olleet oikeutettuja tältäkin osalta. Edellä olevan mukaisesti A:lla on oikeus saada täysi korvaus kustannuksistaan, jotka kohtuuden mukaan ovat olleet aiheellisia hänen oikeutensa asianmukaiseksi valvomiseksi käräjäoikeudessa. A:n korvattaviksi vaatimista kustannuksista Korkein oikeus pitää 5 000 markkaa tällaisina. Käräjäoikeuden osalta tuomitulle oikeudenkäyntikulujen korvaukselle on maksettava korkolain 4 §:n 3 momentin mukaista viivästyskorkoa siitä lähtien, kun kuukausi on kulunut Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä, koska korvaus ei ole siltäkään osalta aikaisemmin viivästynyt. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomio kumotaan. B velvoitetaan suorittamaan A:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa 5 000 markkaa sekä hovioikeudessa ja Korkeimmassa oikeudessa yhteensä samoin 5 000 markkaa. Oikeudenkäyntikulukorvaukselle kaikkiaan 10 000 markalle on maksettava viivästyskorkoa korkolain 4 §:n 3 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaan siitä lähtien, kun kuukausi on kulunut Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä. Asian on ratkaissut käräjätuomari Piipari. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Karppinen, Paimela ja Mäkilaurila (eri mieltä), joka myös esitteli asian. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Riihelä, Taipale, Krook, Tulokas ja Vuori. Esittelijä Anna-Liisa Hyvärinen.