§:n laivanisäntää koskevat korvaussäännökset perustuivat tuottamusperiaatteelle. Merilaki oli siinä mainituissa erityissääntelytilanteissa erityislaki, joka syrjäytti vesilain 1 luvun 25 §:n sovellutusalaltaan. Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa vesilain 1 luvun 25 §:n määrittämä ankara vastuu olisi johtanut
§:n merkityksettömäksi säännöksen tarkoittaman tuottamusvastuun osalta. Mitä tuli kysymykseen alusyhdistelmän luonteesta vastuunrajoitusoikeuden suhteen, niin raastuvanoikeus katsoi meriselityksestä ilmenevien ja jutun yhteydessä esiin tuotujen alusyhdistelmää koskevien teknisten tietojen perusteella, että puskija ja proomu kytkettyinä toisiinsa muodostivat kiinteän ja perinteistä kauppaalusta ulkoisesti muistuttavan kokonaisuuden. Jotkut alusyhdistelmän tekniset toiminnot, esimerkiksi tutkajärjestelmä, olivat osittain yhteiset. Merenkulkuhallituksen esittämän kannan mukaan yhdistelmä oli "synkronoitu kokonaisuus, joka toimi kuin yksi alus". Edelleen yhden aluksen olettamaa tukivat ne seikat, että alusyhdistelmä oli varustettu merenkulkuvaloiltaan, kuten aluksista oli säädetty, ja että merenkulkumaksujen osalta yhdistelmästä maksettiin yhtä alusta koskevat väylämaksut. Vastuunrajoitusjärjestelmä oli kansainvälisiin sopimuksiin perustuvana järjestelmänä kehittynyt pitkäaikaisen ja vakiintuneen oikeuskäytännön perusteella. Vastuunrajoitusjärjestelmän kantavana perusperiaatteena oli ollut taloudellisen riskinoton rajaaminen. Vastuunrajoituksen käyttöala oli ajan myötä laajentunut käsittämään myös sellaiset tilanteet, joissa omistusoikeus sekä hinaajaan että hinattavaan olivat samalla henkilöllä. Tämä oikeusperiaate oli hyväksytty ulkomaisessa oikeuskäytännössä. Suomi oli saattanut voimaan vuoden 1976 yleissopimuksen 1.4.1985 lukien. Tämä yleissopimus oli kehitetty aikaisempien sopimusten pohjalta, joihin perustuen oikeuskäytäntö oli muotoutunut. Voimassa oleva sopimus ei ollut ristiriidassa oikeuskäytännössä omaksutun linjan kanssa. Tämän vuoksi raastuvanoikeus katsoi, että vastuunrajoitusjärjestelmän soveltaminen hinaustilanteeseen oli vakiintunut. Hinaustilanteessa hinaava alus käytti erilaisia hinaus- ja puskumenetelmiä kulloisestakin tilanteesta johtuen. Kysymyksessä oleva puskujärjestelmä oli verrattavissa muihin hinaustoimiin. Se, että puskuyhdistelmän tekninen toteutus oli kehittyneempi, minkä vuoksi puskijan ja proomun fyysinen yhteys toisiinsa oli myös kiinteämpi, ei ollut sellainen seikka, joka poistaisi yksinään vastuunrajoituksen käyttömahdollisuuden. Oikeuskäytännössä ei hinaustekniikalle sinänsä muutoin kuin hinattavan käsittelyssä tapahtuneen tuottamuksen johdosta ollut asetettu ratkaisuarvoa. Puskijan suorittaessa merenkulullisia tehtäviä yksin sen ohjattavuus ja käyttäytyminen poikkesivat alusyhdistelmän vastaavista ominaisuuksista. Vaikka puskuyhdistelmä poikkesi perinteisestä hinausyhdistelmästä teknisten toteutuksiensa puolesta, kyseessä oli kaksi eri alusta. Vastuunrajoitusoikeuden soveltamista tukivat asiassa esiintulleet seikat kuten se, että puskija ja proomu oli rekisteröity, katsastettu ja vakuutettu eri aluksina, puskijalla ja proomulla oli eri omistajat sekä se, että puskijalla ja proomulla oli kummallakin erikseen, proomulla tosin rajoitetusti, kyky itsenäisesti suorittaa merenkulullisia tehtäviä. Valtion puolesta ei ollut esitetty riittävän painavia syitä poiketa vakiintuneesta oikeuskäytännöstä, minkä vuoksi vastuunrajoitusoikeuden edellytykset puskijan m/s Finnin osalta olivat täyttyneet. Mitä tuli kanteeseen Laivanisännistöyhtiö Proomu II:a vastaan, raastuvanoikeus totesi, ettei proomu Board ollut ollut laivanisännistöyhtiön taholta miehitetty. Proomun ollessa kiinnitettynä m/s Finniin oli sen toiminnoista huolehtinut Laivanisännistöyhtiö Puskijaan työsuhteessa ollut miehistö. Proomun käsittelyssä ei sinänsä ollut näytetty olleen tuottamusta m/s Finnin miehistön taholta. Tämän vuoksi ja edellä mainitulla perusteella raastuvanoikeus hylkäsi tuottamukseen perustuvat vaatimukset. Mitä tuli vahingonkorvausvaatimukseen vesilain 1 luvun 25 §:n nojalla, raastuvanoikeus otti huomioon sen, että proomua puskeneen m/s Finnin navigointi perusti tuottamusvastuun, joka oli aiheuttanut proomun törmäämisen Östra Tröskeln -tutkalaitteeseen. Tämän vuoksi ankara vastuu ei soveltunut tapaukseen. Päätöslauselma Raastuvanoikeus velvoitti Laivanisännistöyhtiö Puskijan maksamaan valtiolle merilain 16 §:n 4 momentin ja 279 a §:n mukaisesti Suomen rahaksi maksupäivän kurssin mukaan muunnettavat 344 354 nosto-oikeutta sekä 16 prosenttia vuotuista korkoa 30.5.1990 lukien. Raastuvanoikeus hylkäsi kanteen Laivanisännistöyhtiö Proomu II:a vastaan. Helsingin hovioikeuden tuomio 12.7.1995 Hovioikeus, jonka tutkittavaksi valtio oli saattanut asian, lausui, että valtio oli vaatinut sekä raastuvanoikeudessa että hovioikeudessa vahingonkorvaukselle maksettavaksi 16 prosentin korkoa raastuvanoikeuden päätöksessä mainitun 30.5.1990 asemesta vasta 1.9.1991 lukien. Tämän vuoksi hovioikeus muutti raastuvanoikeuden päätöstä siten, että Laivanisännistöyhtiö Puskijan valtiolle maksettavaksi tuomitulle vahingonkorvaukselle oli maksettava 16 prosentin korkoa vaatimuksen mukaisesti 1.9.1991 lukien. Muilta osilta raastuvanoikeuden päätöstä ei muutettu. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA Valtiolle myönnettiin valituslupa. Valtio uudisti vaatimuksensa, että Laivanisännistöyhtiö Puskija ja Laivanisännistöyhtiö Proomu II velvoitetaan suorittamaan valtiolle korvaukseksi tutkamerkin vahingoittumisesta 2 900 000 markkaa korkoineen. Valtio lausui muun muassa, että m/s Finnin ja proomu Boardin muodostama puskuyhdistelmä on katsottava yhdeksi alukseksi, jolloin laivanisännän oikeus vastuunsa rajoittamiseen määräytyy alusyhdistelmän yhteenlasketun vetoisuuden perusteella, ja että alusyhdistelmän törmääminen tutkamerkkiin katsotaan sellaiseksi tapahtumaksi, johon sovelletaan vesilain 1 luvun 25 §:n 1 momentin säännöstä, jolloin laivanisännistöyhtiöillä ei ole oikeutta vastuunsa rajoittamiseen. Laivanisännistöyhtiö Puskija ja Laivanisännistöyhtiö Proomu II yhteisesti vastasivat valitukseen vaatien sen hylkäämistä. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 20.12.1996 Perustelut Laivanisännistöyhtiö Puskijan omistaman puskija-aluksen m/s Finnin ja Laivanisännistöyhtiö Proomu II:n omistaman proomu Boardin muodostama yhteenkytketty alusyhdistelmä on m/s Finnin yliperämiehen navigointivirheen johdosta vahingoittanut raastuvanoikeuden päätöksessä selostetulla tavalla meressä olevaa valtion omistamaa kiinteää tutkamerkkiä proomun törmätessä siihen. Valtiolle on tutkamerkin korjaamisesta aiheutunut 2 900 000 markan kustannukset. Valtio on vaatinut laivanisännistöyhtiöiden velvoittamista korvaamaan mainittu vahinko sekä
§:n 1 momentissa (295/84) säädetyn laivanisännän vastuun perusteella että vesilain 1 luvun 25 §:n 1 momentissa säädetyn omistajan tuottamuksesta riippumattoman vastuun perusteella. Vesilain 1 luvun 25 §:n 1 momentti kuuluu: "Vahinko, joka aluksen törmäyksestä tai sen aikaan saamasta aallokosta, höyrylaivan kipinöistä tahi vesistössä kulkemiesta muutoin aiheutuu toisen maalle, laitokselle, varastolle, uittolaitteelle, pyydykselle tai muulle omaisuudelle, on aluksen omistajan, ottamalla huomioon, mitä erikseen on säädetty laivanisännän vastuun rajoittamisesta sekä meripanttioikeudesta, korvattava, vaikkei vahinkoon ole syynä aluksen ohjauksessa tai hoidossa tapahtunut tuottamus." Luvun 3 §:n (264/61) mukaan vesistöllä tarkoitetaan myös merta.
§:n 1 momentissa (295/84) säädetään puolestaan laivanisännän vastuusta seuraavasti: "Laivanisäntä on, jollei tässä laissa tai muualla laissa toisin säädetä, vastuussa vahingosta, jonka aluksen päällikkö, laivaväki, luotsi tai joku laivaväkeen kuulumaton, laivanisännän tai päällikön toimeksiannosta aluksessa työskentelevä henkilö on toimessa tekemällään virheellä tai laiminlyönnillä aiheuttanut." Kysymys on siitä, sovelletaanko tässä tapauksessa vesilain 1 luvun 25 §:n 1 momentin säännöstä aluksen käytöstä merellä aiheutuneen vahingon korvaamiseen. Soveltamista vastaan yleensä puhuu ennen kaikkea se, että merioikeudessa yleisesti vallitsevien, myös merilaissa (167/39) ilmaistujen periaatteiden mukaan vastuu aluksen aiheuttamista vahingoista perustuu sen käytössä ilmenneeseen tuottamukseen. Tästä syystä täytyy henkilöllä, joka saattaa joutua korvausvastuuseen, voidakseen ehkäistä vahingonvaaran olla mahdollisuus vaikuttaa aluksen miehitykseen ja käyttäytymiseen merellä. Tällaista mahdollisuutta ei yleensä ole sellaisella aluksen omistajalla, joka samalla ei ole laivanisäntä. Vesilain 1 luvun 25 §:n 1 momentin vastuusäännöksen soveltuvuutta myös merellä kulkevan aluksen aiheuttamiin lainkohdassa tarkoitettuihin vahinkoihin ei ole kuitenkaan muualla laissa rajoitettu. Merilaissakaan ei ole säännöstä, jonka mukaan aluksen omistajan vastuuta aluksen törmäyksestä merellä aiheutuneesta esinevahingosta olisi tarkasteltava muulla tavalla kuin mainitun vesilain säännöksen perusteella.
§:n 1 momentin säännös päinvastoin on toissijainen, koska säännöstä ei laivanisännänkään kohdalla sovelleta, jos muualla laissa on säädetty korvausvastuusta toisin. Sitä että merilain korvausvastuun perustavat säännökset syrjäyttäisivät vesilain korvaussäännöksen, ei voida johtaa myöskään merilain perustana olevista kansainvälisistä sopimuksista (vuoden 1957 yleissopimus avoimella merellä käytettävien alusten omistajain vastuun rajoittamisesta, SopS 4/68, ja vuoden 1976 yleissopimus merioikeudellisia vaateita koskevan vastuun rajoittamisesta, SopS 82/86). Näin ollen aluksen omistajan vastuu aluksen törmäyksestä aiheutuneista vahingoista määräytyy vesilain 1 luvun 25 §:n 1 momentin mukaisesti. Välittömänä syynä tutkamerkin vahingoittumiseen on ollut puskija-aluksen työntämän proomu Boardin törmääminen tutkamerkkiin. Kiinteä tutkamerkki on sellainen laitos, jota vesilain 1 luvun 25 §:n 1 momentissa tarkoitetaan. Laivanisännistöyhtiöt ovat vahingon syntymistapa huomioon ottaen vesilain 1 luvun 25 §:n 1 momentin nojalla alusten omistajina velvolliset korvaamaan valtiolle tutkamerkin korjauskustannukset. Vahinkojen syntyminen on merilain 13 §:n 1 momentin 1 kohdassa (295/84) tarkoitetulla tavalla ollut välittömässä yhteydessä alusten käyttöön. Tämän vuoksi laivanisännistöyhtiöillä on oikeus merilain 16 §:n 1 momentin 3 kohdassa (295/84) ja 279 a §:ssä (270/81) säädettyyn vastuun rajoitukseen. Puskija-alus m/s Finn ja proomu Board on rekisteröity eri aluksina ja kummankin aluksen omistaja on vastuussa tutkamerkille aiheutuneiden vahinkojen korvaamisesta. Näin ollen kummankin aluksen omistajan vastuun enimmäismäärä on laskettava vain omistajan oman aluksen vetoisuuden perusteella. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavalla tavalla: Laivanisännistöyhtiö Puskija ja Laivanisännistöyhtiö Proomu II velvoitetaan suorittamaan valtiolle vahingonkorvaukseksi 2 900 000 markkaa. Maksettava pääomamäärä rajoitetaan Laivanisännistöyhtiö Puskijan osalta 344 354 erityiseen nosto-oikeuteen ja Laivanisännistöyhtiö Proomu II:n osalta 1 597 522 erityiseen nostooikeuteen edellyttäen, että näin laskettavan korvauksen pääomamäärä jää alle 2 900 000 markan. Erityisen nostooikeuden muuntaminen Suomen rahaksi on toimitettava sen päivän kurssin mukaan, jona vastuusta asetetaan vakuus tai, jollei vakuutta aseteta, jona maksu tapahtuu. Korvauksen pääomamäärälle 2 900 000 markalle on yhtiöiden merilain 14 §:n 6 kohdan (295/84) nojalla suoritettava 16 prosentin korko 1.9.1991 lukien. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Rosokivi, Hänninen ja Jukka Mäkelä, joka myös esitteli asian. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Nikkarinen, Paasikoski, Möller ja Pellinen sekä ylimääräinen oikeusneuvos Kitunen. Esittelijä Kenneth Nygård.
Tekoälyselitys virallisen lakitekstin pohjalta. Suuntaa antava, ei korvaa oikeudellista neuvontaa.