KKO/1996/36

1996 false KKO:1996:36 Kunta oli maa-aineslain 26 §:n 2 momentin mukaista oikeutta vahingonkorvaukseen koskevassa menettelyssä ilmoittanut, ettei maanomistajalla ollut mahdollisuutta saada lupaa maa-ainesten ottamiseen toisesta paikasta. Ratkaistaessa korvauksen määrää lunastustoimikunnassa kunnalla oli tästä huolimatta oikeus osoittaa korvauksen määrää rajoittavia ainesten ottomahdollisuuksia. Maa-ainesL 26 § 2 mom ASIAN AIKAISEMPI KÄSITTELY Toimitus A, joka oli ennen 4.7.1980 aloittanut maaainesten ottamisen Laukaan kunnan Nurmijärven kylässä omistamaltaan Saarelan tilalta RN:o 2:183, oli pyytänyt maa-aineslain mukaista lupaa ottaa tilalta maa-aineksia 770 000 kuutiometriä noin 6,5 hehtaarin alueelta. Laukaan kunnanhallitus oli 3.10.1983, hakemuksen enemmälti hyläten, myöntänyt A:lle luvan ottaa maa-aineksia vain 140 000 kuutiometriä noin 2,3 hehtaarin alueelta. Korkein hallinto-oikeus oli 29.6.1990 antamallaan päätöksellä velvoittanut kunnan suorittamaan A:lle korvauksen siitä vahingosta, joka hänelle oli aiheutunut maa-aineslain mukaisen luvan epäämisestä 140 000 kuutiometrin ylittävältä osalta. Kysymys siitä, minkä 140 000 kuutiometrin ylittävän, mutta enintään 770 000 kuutiometriä käsittävän maa-ainesmäärän perusteella vahinko oli korvattava, tuli Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen mukaan ratkaista lunastuslain mukaisessa lunastustoimituksessa. Lunastustoimituksessa kunta vaati korvausvaatimuksen hylkäämistä muun ohella sillä perusteella, että A:lla oli nyttemmin mahdollisuus ottaa maa-aineksia kaikkiaan 280 000 kuutiometriä eikä maa-aineslupaa siten voitu enää katsoa evätyksi maa-aineslain 26 §:n edellyttämin tavoin. Kunnanhallitus oli nimittäin 17.2.1992 todennut, että A:lla oli mahdollisuus saada lupa maa-ainesten ottamiseen aikaisemmin mainitun alueen vierestä 140 000 kuutiometriin saakka. Tälle alueelle kunnanhallitus oli jo 1.12.1992 myöntänytkin eräälle yhtiölle luvan ottaa maa-aineksia 30 000 kuutiometriä. Lunastustoimikunta katsoi, että korvauksen määrää oli harkittava niiden olosuhteiden pohjalta, joissa Korkein hallinto-oikeus oli 29.6.1990 tehnyt päätöksensä kunnan korvausvelvollisuudesta. Päätös oli perustettu muun ohella kunnan antamaan lausuntoon, jonka mukaan A:lla ei ollut mahdollisuutta ottaa aineksia toisesta paikasta. Kunnan tämän jälkeen esittämällä toisenlaisella näkemyksellä ei siten ollut merkitystä asian käsittelyssä. Korvauksen saamisen muodollisten edellytysten ratkaiseminen ja korvauksen määrän arvioiminen olivat kaksi peräkkäistä menettelyä, mutta ne muodostivat kokonaisuuden. Jos jälkimmäisessä menettelyssä voitiin oleellisesti muuttaa arvioinnin lopputulokseen vaikuttavia perusteita, kuten mahdollisuuksia ottaa aineksia toisesta paikasta, se voisi johtaa korvausvelvollisuuden oikeudellisia edellytyksiä käsiteltäessä haitalliseen keinotteluun. Samalla heikennettäisiin kaksivaiheisen käsittelyn ensimmäisen osan merkitystä. Tätä ei liene lakia säädettäessä tarkoitettu. Sillä seikalla, ettei A itse ollut hakenut lupaa ainesten ottamiseen toisesta paikasta, ei ollut merkitystä. Lisäksi lunastustoimikunta katsoi, että esitetty uusi alue ei ainestensa laadun osalta riittänyt korvaamaan kunnan epäämää aluetta. Lunastustoimikunta päätti, että ainesten yhteismäärästä 400 000 kuutiometristä vähennettiin A:lle myönnetyn luvan määrä 140 000 kuutiometriä, jolloin vahingonkorvaus määräytyi sen perusteella, että 260 000 kuutiometriä oli jäänyt ilman lupaa. Korvattavaksi vahingon määräksi vahvistettiin 400 530 markkaa. Pohjois-Suomen maaoikeuden tuomio 23.3.1994 A ja kunta valittivat maaoikeuteen. Maaoikeus totesi, että maa-aineslain 26 §:n 2 momentin mukaan korvausvelvollisuutta ja korvauksen määrää arvioitaessa oli otettava huomioon myös se seikka, oliko hakijalla mahdollisuus saada lupa ainesten ottamiseen toisesta paikasta. A:n omistamalle alueelle oli myönnetty 3.10.1983 lainvoimainen soranottolupa 140 000 kuutiometrille sekä 1.12.1992 lainvoimainen soranottolupa 30 000 kuutiometrille. Ensin mainittu lupa kohdistui alkuperäisen anomuksen mukaiseen alueeseen. Jälkimmäinen lupa kohdistui siitä noin 200 metriä pohjoisempana olevaan alueeseen. Kunta oli laadituttamansa soranottosuunnitelman perusteella tehnyt 17.2.1992 päätöksen, jonka mukaan A:n omistamalle alueelle voitiin sanotun suunnitelman perusteella myöntää lupa 140 000 kuutiometrin soranottoon vuonna 1983 myönnetyn luvan tarkoittaman alueen pohjoispuolelle. Mainittu 30 000 kuutiometrille myönnetty lupa kohdistui samalle alueelle kuin uusi lupa. Alueet olivat samaa harjualuetta. Maaoikeus katsoi tämän osoittavan, että A:lla oli mahdollisuus ottaa toisesta paikasta maa-ainesta maaaineslain 26 §:n 2 momentin tarkoittamalla tavalla ja että lunastustoimikunnan arvioimasta 400 000 kuutiometrin määrästä oli vähennettävä paitsi 3.10.1983 myönnetyssä luvassa sallittu määrä 140 000 kuutiometriä myös 17.2.1992 tehdyssä kunnanhallituksen päätöksessä tarkoitettu määrä 140 000 kuutiometriä, jolloin korvattavaksi soramääräksi jäi 120 000 kuutiometriä. Lunastustoimikunnan määräämä kohteenkorvaus alennettiin, kun täydeksi korvaukseksi sorasta katsottiin 1,60 markkaa kuutiometriltä, 192 000 markkaan. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA A:lle on myönnetty valituslupa siltä osin kuin on kysymys maa-aineslain 26 §:n 2 momentin nojalla määrättävän korvauksen vähentämisestä kunnan vasta korvausmenettelyn yhteydessä esille tuoman soranottomahdollisuuden perusteella. Valituksessaan A on vaatinut, että maaoikeuden tuomiota muutetaan siten, että kunta velvoitetaan suorittamaan hänelle korvausta lunastustoimikunnan päätöksen mukaisesta 260 000 kuutiometrin maa-ainesmäärästä. Maanmittauslaitoksen keskushallinto on antanut pyydetyn lausunnon. A ja kunta ovat kumpikin antaneet lausunnon johdosta selityksen. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 2.4.1996 Perustelut Korkein hallinto-oikeus on päätöksessään 29.6.1990 katsonut, että Laukaan kunta oli velvollinen suorittamaan A:lle korvausta siitä vahingosta, joka hänelle oli aiheutunut 770 000 kuutiometrin määräistä maa-ainesta koskevan lupahakemuksen hylkäämisestä 140 000 kuutiometrin ylittävän maa-ainesmäärän ottamisen osalta. Kysymys siitä, minkä 140 000 kuutiometrin ylittävän mutta enintään 770 000 kuutiometrin käsittävän maa-ainesmäärän perusteella vahinko korvataan, tuli ratkaista lunastuslain mukaisessa lunastustoimituksessa. Kunta on 17.2.1992 todennut, ettei vastaisuudessa ollut estettä ottolupien myöntämiselle A:n omistamalle alueelle kaikkiaan 140 000 kuutiometrin määrälle, ja 1.12.1992 myöntänyt maa-ainesten ottoluvan mainittuun määrään sisältyvälle 30 000 kuutiometrin määrälle. A on katsonut, ettei kunta, joka Korkeimmassa hallinto-oikeudessa oli ilmoittanut, ettei A:lle voitu myöntää lupaa ottaa maa-aineksia muulta kuin lupahakemuksessa tarkoitetulta maa-alueelta, voinut enää Korkeimman hallinto-oikeuden annettua päätöksensä vaikuttaa korvauksen määrään vähentävästi antamalla tai lupaamalla myöntää tällaisia lupia. Maa-aineslain 26 §:n 2 momentin mukaan A:lla on oikeus saada kunnalta korvaus vahingosta, joka hänelle on aiheutunut siitä, ettei hänen ennen 4.7.1980 aloittamansa ainesten ottamisen jatkamiseen ole myönnetty lupaa. Saman säännöksen mukaan korvauksen määrää arvioitaessa on otettava huomioon muun muassa, onko hakijalla mahdollisuus saada lupa ainesten ottamiseen toisesta paikasta. Korvaus määrätään lunastustoimituksessa. Vaikka korvauksen määrään vaikuttavat monet arvionvaraiset seikat, tarkoituksena on korvata todellinen vahinko. Lunastustoimituksessa on sen vuoksi otettava huomioon kaikki vahingon määrään vaikuttava selvitys ja kunnalla on ollut oikeus osoittaa korvausta rajoittavia luvansaantimahdollisuuksia vielä Korkeimman hallintooikeuden annettua ratkaisunsa. Kunta ei kuitenkaan ole tässä asiassa näyttänyt, että sen tarkoittamalla korvaavalla alueella olisi maa-ainesta, jonka käyttömahdollisuus vähentäisi A:lle aiheutunutta vahinkoa, enempää kuin 18 000 kuutiometriä, jotka A on ilmoittanut kunnan 1.12.1992 myöntämän luvan nojalla otetun. Tuomiolauselma Maaoikeuden tuomiota muutetaan siten, että Laukaan kunnan vahingonkorvauksena A:lle suoritettava määrä korotetaan 387 200 markaksi. Asian ovat ratkaisseet maaoikeustuomari Leino ja maaoikeusinsinööri Markkola sekä lautamiehet X ja Y. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Riihelä, Paasikoski, Krook ja Pellinen sekä ylimääräinen oikeusneuvos Vuori. Esittelijä Marja-Leena Honkanen.