KKO/1996/87

1996 false KKO:1996:87 A:lla oli yhdistyksen koripallojaoston puheenjohtajan kelpoisuus tehdä yhdistyksen puolesta pelaajasopimukset kahden pelaajan kanssa. Korkein oikeus katsoi tuomiossaan mainitsemillaan perusteilla, ettei A ollut pelaajasopimukset tehdessään myöskään ylittänyt toimivaltaansa. A:lla oli siten oikeus saada yhdistykseltä korvaus niistä pelaajasopimuksista johtuneista maksuista, jotka hän oli koripallojaoston varojen puutteen vuoksi joutunut suorittamaan omista varoistaan. A:lla oli yhdistyksen koripallojaoston puheenjohtajana ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA Kanne Oulun raastuvanoikeudessa A kertoi Oulun Nuorten Miesten Kristillinen Yhdistys r.y:tä vastaan ajamassaan kanteessa, että hän oli yhdistyksen koripallojaoston puheenjohtajana 12.1.1988 ja 15.1.1989 tehnyt suullisesti niin sanotut pelaajasopimukset M:n ja H:n kanssa. Sopimusten mukaan M ja H sitoutuivat yhdistyksen koripallojaoston alaisen koripalloedustusjoukkueen jäseninä osallistumaan jaoston toimeenpanemiin harjoituksiin ja joukkueen sarjaotteluihin niihin liittyvine matkoineen, M pelikausilla 1988 - 1989 ja 1989 - 1990 sekä H pelikaudella 1989 -

1. Yhdistyksen tuli maksaa M:lle korvaukseksi kuluista ja palkkioksi 6 000 markkaa pelikaudelta 1988 - 1989 ja 9 000 markkaa pelikaudelta 1989 -1990 sekä H:lle korvaukseksi matka- ja asumiskuluista 1 500 markkaa kuukaudessa 1.1.1989 alkaen. Yhdistyksen hallitus oli kuitenkin toukokuussa 1989 tekemällään päätöksellä kieltänyt koripallojaoston edustusjoukkueelle myönnettyjen varojen käytön. Koska pelaajasopimukset oli jo kuitenkin tuota ennen tehty, A oli joutunut omista varoistaan sopimuksen perusteella maksamaan H:lle 2.
2. ja 30.5.1989 kummallakin kerralla 1 500 markkaa ja 16.10.1989 1 000 markkaa sekä M:lle 2.8.1989 3 700 markkaa ja 17.9.1990 5 240 markkaa. A oli pelaajasopimukset tehdessään noudattanut yhdistyksessä jo vuosia vallinnutta vakiintunutta käytäntöä, jonka mukaan koripallojaoston puheenjohtajalla oli ollut kelpoisuus yhdistyksen puolesta tehdä pelaajasopimuksia. Näin menetellessään A oli myös toiminut täysin vuoden 1989 toiminta- ja taloussuunnitelman mukaisesti ja talousarviossa koripallojaoston menoiksi vahvistettujen määrärahojen puitteissa. A:n maksusuoritukset olivat siten olleet ennakkomaksuja yhdistyksen puolesta ja ne olivat tulleet kokonaisuudessaan yhdistyksen hyväksi yhdistyksen saadessa hyväkseen taloudellisen hyödyn A:n kustannuksella. Yhdistys oli kieltäytynyt korvaamasta A:lle hänen suorittamiaan maksuja. Tämän vuoksi A vaati yhdistyksen velvoittamista maksamaan hänelle yhdistyksen puolesta suoritetut maksut yhteensä 12 940 markkaa 16 prosentin viivästyskorkoineen, 1 500 markalle 2.6.1989 lukien, 1 500 markalle 30.6.1989 lukien, 3 700 markalle 2.9.1989 lukien, 1 000 markalle 16.11.1989 lukien ja 5 240 markalle 17.10.1990 lukien. Vastaus Yhdistys kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä. A:lla ei ollut ollut kelpoisuutta yhdistyksen sääntöjen tai muunkaan oikeutuksen perusteella tehdä kerrottuja sopimuksia yhdistystä sitovasti. Sopimuksia ei ollut hyväksytty yhdistyksen hallituksen, urheilijat-osaston tai koripallojaoston päättävissä elimissä eikä niitä ollut allekirjoitettu yhdistystä sitovasti sääntöjen edellyttämällä tavalla. Mainituilla johtoryhmillä ei ollut ollut edes tietoa sopimusten olemassaolosta. A:lla oli ollut koripallojaoston puheenjohtajana ainoastaan yhdessä jaoston johtoryhmän kanssa oikeus toimia jaoston puolesta siinä määrin kuin jaoston käytettävissä olleet varat olivat riittäneet. Muiden sitoumusten tekemiseen hänellä ei ollut ollut kelpoisuutta. A:n oli siten katsottava tehneen sopimukset omissa nimissään eikä yhdistys ollut vastuussa niistä johtuvista velvoitteista. Raastuvanoikeuden päätös 5.4.1993 Raastuvanoikeus totesi riidattomaksi sen, että A oli suorittanut kanteessa kerrotut korvaukset omista varoistaan. Yhdistyksen sääntöjen mukaan yhdistys järjesti tarkoituksensa toteuttamiseksi muun ohella urheilutoimintaa ja eri toimintamuodot voivat järjestäytyä rekisteröimättömiksi osastoiksi, jotka toimivat omien sääntöjensä mukaisesti. Urheilutoiminnan toteuttamiseksi yhdistyksessä oli ollut Oulun NMKY:n Urheilijat -niminen osasto johtokuntineen ja sen alaisena koripallotoimintaa varten koripallojaosto johtoryhmineen. A oli puheena olevana aikana toiminut koripallojaoston puheenjohtajana. Osastojen ja jaostojen toiminta oli perustunut yhdistyksen syyskokouksessaan seuraavaa kalenterivuotta varten vahvistamaan toiminta- ja taloussuunnitelmaan. Yhdistyksen syyskokouksessa 1988 oli hyväksytty toiminta- ja taloussuunnitelma vuodeksi
3. Se oli perustunut pääasiassa yhdistyksen kunkin osaston ja jaoston kohdaltaan tekemään ehdotukseen. Koripallojaostossa oli keväästä 1988 alkaen valmisteltu ehdotusta vuodeksi
4. Koripallojaoston toimintatavoitteena oli ollut, että sen edustusjoukkueen (I-joukkue) oli pystyttävä säilyttämään sarjapaikkansa valtakunnallisen II-divisioonan länsilohkossa. Tavoitteen saavuttaminen oli edellyttänyt pelaajasopimusten tekemistä nimenomaan M:n ja H:n kanssa. Tavoitteen mukaisen kilpailutoiminnan arvioiduiksi kuluiksi koripallojaosto oli esittänyt hyväksyttäväksi 115 000 markkaa. Tässä menoerässä oli otettu huomioon mainituista pelaajasopimuksista aiheutuvat kustannukset. Syyskokouksessa 1988 oli koripallojaoston arvioiduiksi menoiksi hyväksytty vuoden 1989 toiminta- ja taloussuunnitelmassa kaikkiaan 179 150 markkaa. Jutussa oli kuultu todistajina yhdistyksen puheenjohtajana vuonna 1988 tai 1989 toiminutta X:ä sekä koripallojaoston ja urheilijat-osaston jäsenenä useita vuosia toiminutta Y:tä. X:n kertoman mukaan yhdistyksen eri urheilujaostoissa oli tehty useiden vuosien aikana erilaisia urheilijasopimuksia ja todistajan tietämän mukaan sellaisia oli yleisesti tehty koko maassa. Myös yhdistyksen johto oli ollut tietoinen jaostoissa tehdyistä urheilijasopimuksista. Y:n kertoman mukaan koripallojaostossa oli tehty useita tällaisia sopimuksia jo 1980-luvun alkupuolelta alkaen. Sopimukset oli seuran puolesta tehnyt koripallojaoston puheenjohtaja. Sopimukset olivat olleet suullisia ja niistä oli tiedotettu myös yhdistyksen pääsihteerille. A oli kertonut tehneensä koripallojaoston puheenjohtajana vuodesta 1981 alkaen kaikkiaan 14 pelaajasopimusta. Vakiintuneeksi käytännöksi oli tullut, että ne oli tehty suullisesti. Sopimukset olivat olleet urheilijoiden keskinäisissä suhteissa luottamuksellisia, mutta yhdistyksen hallituksen puheenjohtajalle, yhdistyksen pääsihteerille, urheilijat-osaston johtokunnalle ja koripallojaoston johtoryhmälle oli niistä tiedotettu. Sopimuksiin perustuvat korvaukset oli maksettu siten, että maksuista oli kirjoitettu yhdistykselle laskut, jotka oli toimitettu yhdistyksen pääsihteerin hyväksyttäviksi, ja korvaukset oli tämän jälkeen maksettu koripallojaoston pankkitilillä olleista varoista. Pelaajasopimuksia tehtäessä oli noudatettu kullekin vuodelle hyväksyttyä toiminta- ja taloussuunnitelmaa. Yhdistyksen säännöissä ei ollut määräyksiä pelaajasopimusten tekemisestä. Yhdistys ei myöskään ollut näyttänyt antaneensa kirjallisesti muutoinkaan määräyksiä sopimusten tekemisestä. Edellä kerrotut seikat huomioon ottaen pelaajasopimusten tekeminen oli siten perustunut yhdistyksessä ja mahdollisesti myös muissa urheiluseuroissa jo vuosia noudatettuun vakiintuneeseen käytäntöön. Näin ollen A:lla oli oikeustoimilain 10 §:n 2 momentin mukaan ollut yhdistyksen koripallojaoston puheenjohtajana sellainen asema, että siihen oli yleiseksi katsottavan tavan mukaan liittynyt kelpoisuus tehdä yhdistystä sitovasti kerrotut sopimukset. Hänet oli katsottava siten valtuutetuksi tämän kelpoisuuden rajoissa tekemään kerrotunlaiset sopimukset M:n ja H:n kanssa. Kelpoisuus oli rajoittunut siten, että sopimuksista yhdistykselle aiheutuvat menot eivät saaneet ylittää koripallojaostolle vuoden 1989 toiminta- ja taloussuunnitelmassa vahvistettua arvioitua kokonaismenoerää. Tuloslaskelman 31.12.1989 mukaan koripallojaoston toteutuneet menot olivat olleet vuonna 1989 164 603 markkaa eli siis pienemmät kuin toiminta- ja taloussuunnitelmassa arvioidut menot. Näin ollen A ei ollut ylittänyt kelpoisuutensa rajoja sopimukset tekemällä. Yhdistyksen hallitus oli tosin kokouksessaan 30.5.1989 määrännyt, että koripallojaoston pankkitilillä oli oltava käytettävissä kuluja vastaava määrä varoja ennen kulujen syntymistä, ja että muussa tapauksessa koripallojoukkue itse sai vastata omista kuluistaan. Yhdistys oli kuitenkin ollut sidottu nyt puheena oleviin, 15.1.1989 tehtyihin sopimuksiin ja velvollinen suorittamaan niiden mukaan korvaukset sopimuspuolilleen. Yhdistyksen hallitus ei ollut voinut pätevästi päätöksellään yksipuolisesti vapautua suoritusvelvollisuudestaan tai muuttaa sen ehtoja. Kun M ja H olivat olleet oikeutetut saamaan sovitut korvaukset ja ne olivat tulleet maksettaviksi silloinkin, kun koripallojaoston pankkitilillä ei ollut ollut käytettävissä varoja, A oli joutunut ne maksamaan omista varoistaan kanteessa kerrotulla tavalla. Edellä kerrotut seikat huomioon ottaen A:n ei voitu katsoa ylittäneen kelpoisuutensa rajoja näin menetellessään. Yhdistys oli siten velvollinen suorittamaan A:lle korvauksen niistä menoista, jotka hän sopimuksen perusteella omista varoistaan oli suorittanut yhdistyksen sopimuspuolille. Korvauksen määrä oli 12 940 markkaa. Sen vuoksi raastuvanoikeus velvoitti yhdistyksen suorittamaan A:lla 12 940 markkaa 16 prosentin viivästyskorkoineen, 1 500 markalle 2.6.1989 lukien, samalle määrälle 30.6.1989 lukien, 3 700 markalle 2.9.1989 lukien, 1 000 markalle 16.11.1989 lukien ja 5 240 markalle 17.10.1990 lukien. Rovaniemen hovioikeuden tuomio 7.2.1995 Yhdistys valitti hovioikeuteen. Hovioikeus katsoi selvitetyksi, että yhdistyksen säännöissä ei ollut määräyksiä pelaajasopimuksen tekemisestä. Yhdistys ei ollut antanut niiden tekemisestä muutakaan ohjetta. Yhdistyksen sääntöjen mukaan yhdistyksen toimintaa johti hallitus ja yhdistyksen nimen kirjoitti hallituksen puheenjohtaja tai varapuheenjohtaja yhdessä yhdistyksen sihteerin tai hallituksen erikseen määräämän hallituksen jäsenen kanssa. A oli ilmoittanut, että vakiintuneen tavan mukaan pelaajasopimukset oli tehnyt jaoston puheenjohtaja suullisesti pelaajien kanssa. A oli kertonut tehneensä kuuden pelaajan kanssa suullisia pelaajasopimuksia vuosina 1981 - 1985 sekä nyt kysymyksessä olevien sopimusten lisäksi kaksi suullista sopimusta vuonna
5. Myös yhdistyksen entinen puheenjohtaja X oli raastuvanoikeudessa todistajana kertonut, että jaoston puheenjohtaja oli yleensä tehnyt sopimukset pelaajien kanssa. Yhdistyksessä oli vuonna 1985 yhdistyksen talouden kuntoon saattamiseksi otettu johtavaksi toimintaperiaatteeksi, ettei velaksi saanut toimia. Yhdistyksen kiertokirjeellään 1/1985 antaman määräyksen mukaan yhdistyksen nimiin ei saanut tehdä hankintoja eikä aiheuttaa kuluja, ellei osastolla tai jaostolla ollut varaa menojen maksamiseen. Velaksi toimiminen yhdistyksen nimissä ei ollut sallittua. Osastoille ja jaostoille oli myös ilmoitettu siitä, että ne olivat toiminnastaan tulosvastuullisia ja niiden tuli saada tulonsa ja menonsa yhtä suuriksi. Toimintaa ei saanut perustaa yhdistyksen antamien avustusten varaan. Mikäli toiminnan menojen ja tuottojen kertyminen oli epätasapainossa, kulujen aiheuttamisesta ennen tulojen kertymistä oli sovittava yhdistyksen hallituksen kanssa erikseen. Yhdistyksen toimintatavan muuttumisesta vuonna 1985 oli seurannut, ettei yhdistyksen osasto tai jaosto ollut saanut aiheuttaa yhdistykselle menoja, ellei sillä ollut ollut varoja niiden maksamiseen. Koripallojaoston johtoryhmään kuuluneet Y, X ja Z olivat raastuvanoikeudessa todistajina kertoneet, että he olivat olleet tietoisia kyseisestä toimintaperiaatteesta. Koska yhdistyksellä ei ollut ollut määräyksiä pelaajasopimusten tekemisestä eikä yhdistyksen toimesta ollut puututtu niiden tekemisessä muodostuneeseen vakiintuneeseen käytäntöön, hovioikeus katsoi kuten raastuvanoikeus, että A:lla oli asemansa perusteella sinänsä ollut kelpoisuus tehdä tarvittavat pelaajasopimukset. A:n toimivaltaa sopimuksia tehtäessä oli kuitenkin rajoittanut yhdistyksen keskeinen toimintaperiaate, ettei sopimuksista saanut aiheutua yhdistykselle menoja, ellei jaostolla ollut varaa niiden maksamiseen. Yhdistyksen hallitus oli 19.10.1988 pitämässään kokouksessa todennut, että koripallon I-joukkueen tilanne oli huolestuttava. Rahaa ei ollut ja näkyvissä olevia tuloja oli niukasti. Yhdistyksen periaatteeksi oli todettu järjestää toimintaa sellaisella alueella, jossa oli löydettävissä aktiivista ja toiminnasta kiinnostunutta jäsenistöä. Hallitus oli edellyttänyt, että oululaisten koripallosta kiinnostuneiden ihmisten keskuudesta löydetään siinä määrin taustatukivoimia ja resursseja, että joukkueen toiminnan jatkaminen voitiin katsoa mielekkääksi. Yhdistyksen hallitus oli edelleen 30.1.1989 pitämässään kokouksessa todennut, että koripallon miesten I-joukkue oli omatoimisen varainhankinnan vähyyden vuoksi joutunut pelikautena 1988 - 1989 lainaamaan pääyhdistykseltä tammikuun 1989 loppuun mennessä 25 350 markkaa. Koripallojaoston talousarvion 1989 mukaan jaoston varsinaisesta toiminnasta ja varainhankinnasta saatavien tulojen ja toisaalta aiheutuvien menojen oli arvioitu olevan 179 150 markkaa. Yhdistyksen tuloslaskelman mukaan koripallojaoston varsinaisesta toiminnasta ja varainhankinnasta saadut tuotot olivat kuitenkin vuonna 1989 olleet vain 106 634 markkaa sekä varsinaisesta toiminnasta aiheutuneet menot ja hallinnosta ja varainhankinnasta aiheutuneet kulut 164 059,78 markkaa. Yhdistys oli antanut koripallojaostolle avustuksena 50 500 markkaa, joten koripallojaoston tulos vuonna 1989 oli ollut 6 925,78 markkaa tappiollinen. X ja Z olivat raastuvanoikeudessa kertoneet, että koripallojaostolla ei ollut ollut varoja pelaajasopimuksista aiheutuvien menojen maksuun. Z oli vielä kertonut, että vuosina 1988 ja 1989 koripallojaostolla oli ollut enemmän menoja kuin tuloja. A:n olisi jaoston puheenjohtajana tullut pelaajasopimukset tehdessään noudattaa yhdistyksen taloudenpidosta antamaa ohjetta, ettei jaosto saanut aiheuttaa kuluja, ellei sillä ollut varaa niiden maksamiseen. A:n olisi sen vuoksi sopimukset tehdessään tullut kiinnittää huomiota paitsi siihen, ettei talousarvion mukaisia menoja ylitetä, minkä hän oli tehnyt, myös siihen, että jaostolle kertyvät tulot riittivät aiheutuvien menojen maksamiseen. Koska koripallojaoston edellisen vuoden tulos oli ollut tappiollinen ja jaosto oli joutunut lainaamaan yhdistykseltä rahaa kattaakseen toiminnasta aiheutuneet menonsa, A:n olisi pitänyt ymmärtää, ettei jaoston toiminnasta ja varainhankinnasta tule kertymään riittävästi tuloja pelaajasopimuksista aiheutuvien menojen maksamiseen. Hänen ei näin ollen olisi tullut aiheuttaa yhdistykselle sellaisia kuluja, joiden maksamiseen koripallojaostolla ei ollut ollut rahaa. Pelaajasopimuksista aiheutuneet kulut eivät olleet myöskään olleet sellaisia harjoitetusta toiminnasta aiheutuneita välttämättömiä menoja kuten kilpailumaksut tai kilpailumatkoista aiheutuneet kulut, jotka olisivat tulleet yhdistyksen maksettavaksi harjoitetun toiminnan perusteella. Edellä kerrotuilla perusteilla hovioikeus katsoi, että A oli ylittänyt toimivaltansa tehdessään kanteessa tarkoitetut pelaajasopimukset M:n ja H:n kanssa, vaikka koripallojaostolla ei ollut ollut varoja sopimuksista aiheutuvien menojen maksamiseen. A ei ollut sopinut yhdistyksen hallituksen kanssa sopimusten tekemisestä ja niistä aiheutuvien kulujen maksamisesta yhdistyksen varoista, elleivät jaoston omat varat siihen riitä. Yhdistys ei ollut myöskään saanut perusteetonta etua A:n suoritusten osalta. Yhdistys ei näin ollen ollut velvollinen korvaamaan A:lle pelaajasopimuksista hänelle aiheutuneita menoja. Sen vuoksi hovioikeus kumosi raastuvanoikeuden päätöksen. Kanne hylättiin ja yhdistys vapautettiin maksuvelvollisuudesta. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA A:lle on myönnetty valituslupa. Valituksessaan A on vaatinut hovioikeuden tuomion kumoamista ja asian jättämistä raastuvanoikeuden päätöksen varaan. Yhdistys on vastannut valitukseen. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 27.6.1996 Perustelut A:lla on Oulun Nuorten Miesten Kristillinen Yhdistys r.y:n koripallojaoston puheenjohtajana ollut kelpoisuus tehdä yhdistyksen puolesta pelaajasopimukset M:n ja H:n kanssa. Yhdistys on maksanut M:lle ja H:lle osan pelaajasopimusten mukaisista korvauksista ja palkkioista. Koripallojaoston varojen puutteen vuoksi A on kuitenkin vuosina 1989 ja 1990 joutunut omista varoistaan suorittamaan pelaajille useassa erässä 12 940 markkaa. Yhdistys on vuoden 1988 syyskokouksessa hyväksymässään toiminta- ja taloussuunnitelmassa vuodelle 1989 asettanut koripallon edustusjoukkueen tavoitteeksi pysymisen II-divisioonassa. A:n tekemät pelaajasopimukset ovat tähdänneet tämän tavoitteen saavuttamiseen. Yhdistyksessä on vuonna 1985 omaksuttu toimintaperiaate, jonka mukaan velaksi ei saa toimia. Koripallojaosto ja A ovat olleet tietoisia tästä periaatteesta. Periaatetta on kuitenkin käytännössä sovellettu joustavasti. Esimerkiksi edustusjoukkueen pelimatkat on tullut tehdä, vaikka koripallojaostolla ei juuri tuolla hetkellä ole ollut varoja matkakustannusten maksamiseen. Yhdistyksessä ei ole ollut ohjeita pelaajasopimusten tekemisestä tai niistä johtuvien korvausten suorittamisesta. Yleisenä käytäntönä kuitenkin on ollut, että omia varojaan yhdistyksen puolesta käyttämään joutunut henkilö on tositteita vastaan saanut yhdistykseltä korvauksen suorituksistaan. A on kertonut aikaisemmin maksaneensa yhdistyksen puolesta erotuomaripalkkioita ja matkakustannuksia sekä saaneensa niistä korvauksen yhdistykseltä. Pelaajasopimukset on jouduttu tekemään ennen kuin niiden kattamilta ajanjaksoilta kertyvät tulot kuten esimerkiksi yhdistyksen avustus ovat olleet koripallojaoston käytettävissä. Yhdistyksen talousarviossa pelaajasopimuksista aiheutuneet kustannukset ovat sisältyneet kilpailutoimintamomenttiin. Koripallojaosto on talousarvioehdotuksessa vuodelle 1989 esittänyt hyväksyttäväksi kilpailutoiminnan kustannuksiksi yhteensä 115 000 markkaa. Pelaajasopimusten mukaan M:n tuli kaudelta 1988 - 1989 saada palkkioksi 6 000 markkaa ja kaudelta 1989 - 1990 9 000 markkaa. Tämän lisäksi hänelle oli sovittu maksettavaksi korvaus pelimatkoista ja harjoituksista. H:n kanssa tehdyn sopimuksen mukaan hänelle suoritettiin kaudelta 1989 - 1990 kulukorvauksena 1 500 markkaa kuukaudessa. Tähän nähden pelaajasopimuksista aiheutuneet kustannukset eivät ole olleet erityisen suuria. Yhdistyksen vuodelle 1989 hyväksymässä koripallojaoston talousarviossa menot ovat olleet 179 150 markkaa. Pelaajasopimusten tekeminen ei ole johtanut siihen, että talousarvion mukaiset menot olisivat ylittyneet. Koripallojaoston yhdistykseltä saama 50 500 markan avustus huomioon ottaen jaoston toiminta on vuonna 1989 muodostunut 6 925 markkaa tappiolliseksi. Yhdistyksen vuoden 1989 talousarviossa koripallojaoston avustukseen oli varattu 74 850 markkaa. Koripallojaoston tulos vuodelta 1988 on ollut tappiollinen. Jaosto on pelikautena 1988 - 1989 joutunut lainaamaan yhdistykseltä rahaa kattaakseen toiminnastaan aiheutuneet menot. Jaoston tulos myös vuodelta 1989 on muodostunut tappiolliseksi. Edellä kerrotut seikat huomioon ottaen A ei kuitenkaan ole ollut velvollinen pidättäytymään pelaajasopimusten tekemisestä sen varalta, että koripallojaoston toiminnasta ja varainhankinnasta ei tule kertymään riittävästi tuloja pelaajasopimuksista aiheutuvien menojen maksamiseen. Pelaajasopimusten perusteella maksettavat korvaukset ovat ainakin valtaosaltaan olleet rinnastettavissa harjoitetusta toiminnasta syntyneisiin muihin välttämättömiin menoihin, kuten kilpailumaksuihin ja kilpailumatkoista aiheutuviin kuluihin. Näillä perusteilla A:n ei pelaajasopimukset tehdessään voida katsoa ylittäneen toimivaltaansa. Yhdistys on siten velvollinen suorittamaan A:lle korvauksen niistä pelaajasopimuksista johtuneista maksuista, jotka hän on omista varoistaan suorittanut yhdistyksen puolesta. Asianosaisten kesken ei ole ollut erimielisyyttä maksujen ja korvauksen määristä. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään raastuvanoikeuden päätöksen lopputuloksen varaan. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Ritva Supponen, Siljander ja Unkila. Esittelijä Anne Kurtti. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Riihelä, Paasikoski, Wrilander, Pellinen ja Palaja. Esittelijä Risto Jalanko.