KKO/1997/137

1997 false KKO:1997:137 Ään. Kysymys näytön riittävyydestä ja arvioimisesta riitaasiassa, jossa päävelallinen vastusti takaajan kuolinpesän konkurssipesän häneen kohdistamaa takautumiskannetta sillä perusteella, että takaaja ja päävelallinen olivat todistajan läsnä ollessa suullisesti sopineet, että takaaja luopuu takautumisoikeudestaan. ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA Kanne Turun käräjäoikeudessa A:n kuolinpesän konkurssipesä vaati B:tä vastaan ajamassaan kanteessa tämän velvoittamista suorittamaan konkurssipesälle 1 236 840,60 markkaa 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä 2.8.1994 lukien. Kanne perustui siihen, että A oli Turun hovioikeuden tuomiolla 27.7.1990 velvoitettu takaajana suorittamaan Banque Generale de Luxembourgille B:n velka enintään 13 000 000 Luxemburgin frangia korkoineen ja että A oli pankin perittyä häneltä ulosottoteitse hänen maksettavakseen määrättyä takausvelkaa maksanut sitä eri erissä yhteensä vaaditut 1 236 840,60 markkaa. Vastaus B vastusti kannetta sillä perusteella, että A oli luopunut kanteessa sanottuun takaukseen perustuvasta regressioikeudesta. Käräjäoikeuden tuomio 11.9.1995 Käräjäoikeus katsoi todistaja X:n oikeudessa kertomalla selvitetyksi A:n ja B:n sopineen, että A luopuu vaatimasta B:ltä suoritusta takauksen perusteella velkojalle maksamastaan. Sen vuoksi käräjäoikeus hylkäsi kanteen perusteettomana. Turun hovioikeuden tuomio 21.3.1996 A:n kuolinpesän konkurssipesä valitti hovioikeuteen. Hovioikeus totesi todistaja X:n kertoneen, että B ja A olivat yhdessä keskustelleet siitä, ettei A tulisi perimään saatavaansa B:ltä. Todistajan käsityksen mukaan A ja B olivat kertoneet asian hänelle, jotta joku kolmaskin olisi tiennyt sopimuksesta. Asiassa ei ollut ilmennyt seikkoja, joiden perusteella todistajankertomusta olisi pidettävä epäuskottavana. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA A:n kuolinpesän konkurssipesälle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan konkurssipesä vaati kanteensa hyväksymistä. B vastasi valitukseen. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 22.9.1997 Välitoimi ja käsittelyratkaisu Korkein oikeus on 10.3.1997 toimittanut suullisen käsittelyn. A:n kuolinpesän konkurssipesän pyyntö kuulla todistajina suullisessa käsittelyssä sen jo hovioikeudessa nimeämiä Y:tä ja W:ä ja Korkeimmassa oikeudessa nimeämää Z:a on hylätty oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 7 §:n 1 momentin nojalla. Z:n osalta pyynnön yhteydessä ei ole esitetty mitään syytä, miksi tätä todistajaa olisi kuultava vasta Korkeimmassa oikeudessa. Muiden todistajien osalta ei ole saatettu todennäköiseksi, etteikö heitä olisi voitu kuulla jo käräjäoikeudessa tai että muuten olisi ollut pätevä aihe olla tekemättä niin. Perustelut Ennen käsiteltävänä olevan riita-asian vireilletuloa A:n kuolinpesän konkurssipesä on ensin 21.9.1993 päivätyllä kirjeellä vaatinut B:ltä suoritusta regressioikeutensa perusteella viitaten Turun hovioikeuden 27.7.1990 antamaan lainvoimaiseen tuomioon ja A:n sen nojalla tekemiin suorituksiin. B on vastauskirjeessään pitänyt vaatimusta aiheettomana sillä perusteella, että takaus ei ollut yhteisvastuullinen. Konkurssipesä on tämän jälkeen 27.10.1993 päivätyssä B:lle osoitetussa kirjeessään edelleen viitannut kyseiseen Turun hovioikeuden tuomioon todeten, että takausvastuu on tuomiossa nimenomaisesti määritelty yhteisvastuulliseksi. Konkurssipesä on kirjeessään pyytänyt tämän johdosta B:ltä mahdollisimman pian selvitystä, joka riidattomasti osoittaisi, ettei takaus vastoin oikeuden päätöstä olisikaan yhteisvastuullinen. Tähän kirjeeseen B ei ole vastannut. B on vastustanut konkurssipesän tämän jälkeen vireille panemaa nyt kyseessä olevaa velkomuskannetta paitsi päävelan riitaisuuden perusteella myös sillä perusteella, että A oli sitovasti luopunut regressisaatavastaan. B:n sittemmin luovuttua päävelan riitaisuutta koskevasta väitteestään käräjäoikeus ja hovioikeus ovat hylänneet kanteen käräjäoikeudessa kuullun todistaja X:n kertomuksen perusteella. X on todistajana Korkeimmassa oikeudessa kertonut A:n ja B:n tapana olleen, että kun he olivat jotakin sopineet, he kertoivat siitä jollekin kolmannelle, yleensä X:lle. A ja B olivat jossakin yhteydessä ja ajankohtana, jota todistaja ei ole muistanut, neuvotelleet todistajan läsnäollessa takausasiasta. Takautumisoikeuden käyttämisestä ei kuitenkaan tuolloin ollut puhuttu. Tämän jälkeen eräässä toisessa yhteydessä A ja B olivat tulleet todistajan työhuoneeseen ja kertoneet sopineensa, ettei A peri takauksen perusteella maksamiaan suorituksia takaisin isältään. Todistajan käsityksen mukaan sopimus oli lopullinen, mutta tämä kysymys ei kuitenkaan ollut ollut keskustelussa nimenomaisesti esillä. Todistajan muistaman mukaan A olisi tuossa vaiheessa maksanut velasta pankille noin 800 000 markkaa, mutta summa saattoi olla mikä tahansa muukin 800 000 ja 1 000 000 markan välillä. Mistään summista ei kuitenkaan keskusteltu, eikä keskustelussa ollut esillä sekään, koskiko perimättä jättäminen vain A:n jo maksamaa osaa velasta vai tämän myöhemminkin tekemiä suorituksia. Tämänkään keskustelun ajankohtaa todistaja ei ole muistanut, mutta on arvellut, että se oli saatettu käydä syksyllä 1992. Korkein oikeus toteaa, että B:n asiana on näyttää toteen, että A on luopunut takautumisoikeudestaan. Väitetty luopuminen on koskenut melko suurta saatavaa ja merkitsisi näin ollen huomattavaa lahjoitusta B:lle konkurssipesän velkojien vahingoksi. Näin ollen B:n on esitettävä vakuuttavaa näyttöä väittämästään luopumistarkoituksesta, jotta tuo seikka voitaisiin katsoa selvitetyksi. Luopumisesta ei ole laadittu mitään kirjallista sopimusta tai muutakaan asiakirjaa. A on kuollut 15.2.1993, joten häneltäkään selvitystä ei ole saatavissa. Siten ainoaksi selvitykseksi väitetystä luopumisesta jää todistaja X:n kertomus. Ratkaisevaksi niin ollen muodostuu se, voidaanko X:n kertomuksella katsoa näytetyksi, että A on tarkoittanut lopullisesti luopua kanteen perusteena olevasta takautumisoikeudestaan. Todistaja X:n kuvaama keskustelu on tapahtunut A:han kohdistettujen perimistoimien ollessa kesken. Tuohon aikaan on lisäksi ollut vireillä B:n velkojapankkiinsa kohdistama vahingonkorvauskanne. X ei ole muistanut käydyn keskustelun tarkempaa ajankohtaa, mutta sen sisältö on X:n mukaan ollut se, että A ei "peri takaisin" takautumissaatavaansa B:ltä. Myös keskustelun kohteena ollut saatavan määrä on jäänyt epäselväksi. X:n kuvaaman keskustelun perusteella ei voida luotettavasti päätellä, onko A:n tarkoituksena ollut lopullisesti luopua takautumisoikeudestaan vai ainoastaan toistaiseksi pidättyä perimistoimista B:hen nähden. Kun tämä keskeinen kysymys ei ole ollut keskustelussa lainkaan esillä, pelkästään todistaja X:n käsitykselle A:n tarkoituksesta ei voida antaa ratkaisevaa merkitystä. Se, ettei väitetystä takautumisoikeudesta luopumisesta ole saatavan suuresta määrästä huolimatta laadittu mitään asiakirjaa, viittaa siihen, ettei A:n tarkoituksena ole ollut lopullisesti luopua takautumisoikeudestaan. Tähän viittaa myös se, että väite takautumisoikeudesta luopumisesta on esitetty vasta sen jälkeen, kun B on pyrkinyt vastuusta vapautuakseen ensin vetoamaan muihin, oikeudellisesti merkityksettömiin seikkoihin. Näissä oloissa pelkästään X:n kertomuksella esitettyä selvitystä ei voida pitää riittävänä näyttönä siitä, että A:n tarkoituksena olisi ollut lopullisesti luopua takautumisoikeudestaan. Tuomiolauselma Käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomiot kumotaan. B velvoitetaan suorittamaan A:n kuolinpesän konkurssipesälle 1 236 840 markkaa 60 penniä 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä 2.8.1994 lukien. Eri mieltä olevan jäsenen lausunto Oikeusneuvos Tulokas: Hakija on nimennyt Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä todistajiksi Y:n, Z:n ja W:n. Y ja W oli nimetty todistajiksi jo hovioikeudessa, mutta hovioikeus on oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 14 §:n 2 momentin nojalla hylännyt pyynnön. Hakija on valituksessaan pitänyt hovioikeuden menettelyä virheellisenä. Kanne, joka koskee takaajan takautumisoikeutta, perustuu kirjallisiin todisteisiin. Alemmat oikeudet ovat hylänneet kanteen katsoen todistaja X:n kertomuksella selvitetyksi, että A oli luopunut takautumissaatavastaan. Selvästä saatavasta luopuminen ei ole yleistä sukulaistenkaan välisessä suhteessa. Tavallista ei ole myöskään se, että luopuminen perustuu vain suulliseen välipuheeseen. Luopumisväitteeseen on aihetta suhtautua kriittisesti erityisesti tilanteessa, jossa velkojataho on konkurssissa. Hakijan ilmoituksen mukaan todistaja X oli ennen käräjäoikeuden istuntoa ilmoittanut, ettei hän tiennyt mitään asiaan vaikuttavaa. Näissä olosuhteissa kantajan ei ole tarvinnut käräjäoikeudessa varautua vastanäytön esittämiseen sen epätodennäköisen vaihtoehdon varalta, että todistaja poikkeaisi aikaisemmasta lausunnostaan. Hovioikeuden ei siten olisi pitänyt torjua hakijan tarjoamaa näyttöä. Asiaa Korkeimmassa oikeudessa käsiteltäessä on ensiksi tullut ratkaistavaksi valitus siltä osin kuin siinä on käsitelty hovioikeuden menettelyä todistajien kuulematta jättämisen osalta, koska tällä on ollut ratkaiseva merkitys jatkon kannalta. Kun hovioikeuden ratkaisua on esitetystä syystä pidettävä virheellisenä, asia olisi tullut palauttaa hovioikeuden uudelleen käsiteltäväksi hakijan nimeämien todistajien kuulemiseksi. Korkeimman oikeuden enemmistö on päättänyt, ettei hakijan nimeämiä todistajia kuulla ja että asia ratkaistaan välittömästi. Velvollisena äänestyksen tuloksena lausumaan pääasiasta näin muodostuneen prosessiaineiston pohjalta ilmoitan päätyväni samaan lopputulokseen kuin enemmistö. Asian on ratkaissut käräjätuomari Vuorenpää. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Särkilä, Jousi ja Kyllästinen. Esittelijä Mika Herhi. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Nikkarinen, Krook, Wirlander, Möller ja Tulokas (eri mieltä). Esittelijä Jukka Sippo.