1997 false KKO:1997:171

§:n 3 momentin mukaan, sellaisena kuin lainkohta kuuluu 1.1.1991 voimaan tulleessa laissa, velallisen konkurssipesän hallinnolla on oikeus käyttää velkojien puhevaltaa velallisen rikoksissa. Sen nojalla konkurssipesän toimitsijamiehellä oli oikeus ilmoittaa syytteeseen pantavaksi myös ennen lain muutoksen voimaantuloa tehdyksi väitetty velallisen rikos, joka edellytti asianomistajan ilmoitusta syytteeseen panemisesta. ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA Syytteet Espoon käräjäoikeudessa Virallinen syyttäjä lausui A:ta ja B:tä vastaan ajamissaan syytteissä muun muassa seuraavaa. 1) A oli ollut osakkeenomistajana ja toimitusjohtajana V Ab:ssä, kunnes hän oli 15.9.1990 päivätyllä kaupparekisteriin tehdyllä ilmoituksella eronnut toimitusjohtajan tehtävistä. Tosiasiallisesti A oli toiminut yhtiön toimitusjohtajana ja sen päätösvallan käyttäjänä yhtiön 17.7.1991 tapahtuneeseen konkurssihakemuksen jättämiseen asti. A oli V Ab:n edustajana 15.1.1990 tehdyllä osittain lahjaluontoisella kaupalla luovuttanut yhtiön omaisuutta ja 4.7.1990 tehdyllä kaupalla tosiasiallisesti lahjoittanut pois yhtiön omaisuutta. Luovutuksilla oli yhtiö menettänyt koko omaisuutensa ja niillä oli aiheutettu velkojille vahinkoa. 2) A oli toiminut F Ab:n osakkeenomistajana ja hallituksen varsinaisena jäsenenä 7.9.1990 asti, jolloin hän oli pyytänyt eroa hallituksen jäsenyydestä. Tämänkin jälkeen A oli tosiasiallisesti johtanut yhtiötä, kunnes yhtiö oli 27.12.1991 asetettu konkurssiin. B oli vuoden 1990 alussa ostanut F Ab:n osake-enemmistön ja 7.9.1990 alkaen käyttänyt yhtiössä määräysvaltaa. A ja B olivat siirtäneet tai luovuttaneet F Ab:n omaisuutta perusteettomasti joko vastikkeetta tai käypää arvoa alemmasta hinnasta taikka lisänneet yhtiön velvoitteita, molemmat 3.9.1990 päivätyllä kauppakirjalla, A 11.9.1990 päivätyllä sopimuksella ja 1.4.1990 päivätyllä muistiotositteella sekä A marras-joulukuussa 1990 tehdyllä luovutuksella. Vuonna 1990 F Ab oli ollut maksukyvytön ja A:n sekä B:n tarkoituksena oli ollut yhtiön velkojien vahingoittaminen. Tämän vuoksi syyttäjä vaati A:n ja B:n tuomitsemista rangaistukseen, A:n kahdesta velallisen epärehellisyydestä ja B:n velallisen epärehellisyydestä. Oikeudenkäyntiväitteet A väitti, että V Ab:n ja F Ab:n konkurssihallinnot eivät voineet esiintyä asiassa asianomistajina olevien velkojien edustajina eli käyttää velkojien puhevaltaa, koska V Ab:n ja F Ab:n konkurssihallinnot eivät olleet saaneet siihen asianmukaista valtuutusta. A katsoi, että syytteessä tarkoitetuista asianomistajarikoksista ei ollut siten tehty syyttämispyyntöä ja asia oli sen vuoksi jätettävä tutkimatta. B esitti vastaavan oikeudenkäyntiväitteen häneen kohdistetun syytteen osalta. Vastaukset oikeudenkäyntiväitteisiin F Ab:n ja V Ab:n konkurssipesät katsoivat, että molempien konkurssipesien toimitsijamies Dan-Erik Woivalin oli tehnyt tutkintapyynnön suurimpana velkojana olevan pankin valtuutuksesta. Asiasta oli tehty päätös pankin hallituksessa. Päätöstä ei ollut kirjattu pöytäkirjaan. Konkurssipesät kiinnittivät edelleen huomiota

§:n 3 momentin (769/90) sanamuotoon sekä rikoslainsäädännön ja rikosten syyteoikeuden ajallista ulottuvuutta koskevien 1.1.1991 voimaan tulleiden säännösten esitöihin, joissa todettiin, että syyteoikeus yleensä määräytyi sen lain mukaan, joka oli voimassa syytettä nostettaessa. Virallinen syyttäjä ja konkurssipesät totesivat, että pääperiaatteena prosessilakeja sovellettaessa oli se, että prosessilakia sovellettiin kaikkiin niihin oikeudenkäynteihin, jotka tapahtuivat prosessilain tultua voimaan. Esitutkinta oli saatettu asianmukaisesti ja lain säätämässä järjestyksessä vireille. Käräjäoikeuden väitepäätös 29.6.1995 Säännökset ja niiden muutokset Ennen 1.1.1991 säädettiin rikoslain 39 luvun 2 §:ssä rangaistavaksi epärehellisenä velallisena tehty konkurssirikos. Saman luvun 7 §:n 1 momentin mukaan virallinen syyttäjä ei saanut nostaa syytettä muun ohella epärehellisenä velallisena tehdystä konkurssirikoksesta, ellei asianomistaja ollut ilmoittanut sitä syytteeseen pantavaksi. Rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäisen vaiheen säätämisen yhteydessä lähinnä vastaavaksi rikokseksi tuli uudessa rikoslain 39 luvun 1 §:ssä säädetty velallisen epärehellisyys. Uuden

§:n 1 momentin mukaan velallisen epärehellisyys oli aluksi asianomistajarikos, kunnes se lainmuutoksella 307/94 tuli virallisen syytteen alaiseksi. Sanottu lainmuutos tuli voimaan 1.6.1994 eikä sillä ollut taannehtivaa vaikutusta. Epärehellisenä velallisena tehdyn konkurssirikoksen osalta ei 1.1.1991 voimassa olleessa rikoslain 39 luvussa ollut nimenomaista säännöstä siitä, ketkä olivat asianomistajia. Aikaisemman lain osalta oli oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa vakiintunut kanta, ettei konkurssihallinnolla ollut itsenäistä asianomistajaasemaa. Konkurssihallinto saattoi käyttää asianomistajan puhevaltaa ainoastaan velkojien yleensä velkojainkokouksessa antaman valtuutuksen nojalla (Heinonen: Velallisen konkurssirikoksista 1966 s. 270). Uuden

§:n 3 momentilla on aikaisempaa tilannetta käytännöllisistä syistä muutettu siten, että konkurssihallinnolle on annettu oikeus ilman erityistä valtuutusta käyttää asianomistajan puhevaltaa velallisen rikosta koskevassa asiassa. Prosessilakien tulkinnasta Pääperiaate prosessilakien tulkinnassa oli perinteisesti ollut se, että prosessilakeihin nähden oli voimassa se periaate, että tällaista lakia sovellettiin kaikkiin niihin oikeudenkäynteihin, jotka tapahtuivat prosessilain tultua voimaan. Näin ollen asiaan ei vaikuttanut, oliko prosessin kohteena oleva rikollinen teko tapahtunut enen prosessilain voimaantuloa (Tirkkonen: Suomen rikosprosessioikeus I s. 62). Ratkaistava kysymys Ratkaistavana oli kysymys, voitiinko

§:n 3 momenttia soveltaa myös rikokseen, joka oli tehty ennen säännöksen voimaantuloa. Kysymyksessä oli taannehtiva rikoslainkäytön kiellon ja prosessinormin välittömän soveltamisen periaatteen välinen ristiriitatilanne. Kysymyksen ratkaisu Rikoslain 30 luvun, oikeastaan 39 luvun, 9 §:n 3 momentin tarkoituksena ei tosin ollut ollut vaikuttaa rikosoikeudellisen sääntelyn ankaruuteen. Kysymyksessä oli asianomistajatahon prosessuaalista edustusta koskeva säännös, joka sääntelee menettelyn, jota käyttäen asianomistajataho voi saattaa asian vireille. Ratkaisu kysymykseen, voiko säännöstä soveltaa taannehtivasti ei kuitenkaan voinut perustua siihen, luokiteltiinko normi aineellis- vai prosessioikeudelliseksi. Tilannetta tuli analysoida selvittämällä, mihin lopputulokseen vastaajan kannalta kussakin tapauksessa säännöksen taannehtivan soveltamisen salliminen tai sen epääminen johti. Käräjäoikeus perusteli tätä käsitystään seuraavilla neljällä syyllä: 1) Rikosasian oikeudenkäynnissä lievemmän lain periaate ja siihen läheisesti liittyvä taannehtivan vastaajan vahingoksi koituvan lainkäytön kielto kuului länsimaisen tuomioistuinmenettelyn keskeisimpiin periaatteisiin. Periaate oli ilmaistu muun muassa Suomea velvoittavissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa kuten kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 15 artiklassa ja Euroopan Neuvoston ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen 7 artiklassa. 2) Rikosoikeudessa sovellettiin vakiintuneesti periaatteita, joiden mukaan epäselvässä tilanteessa ratkaisun oli tapahduttava vastaajan eduksi ja myös lakia oli epäselvässä tilanteessa tulkittava vastaajan eduksi (in dubio pro reo- ja in dubio pro mitius -säännöt). 3) Normin luokittelu prosessuaaliseksi tai aineellisoikeudelliseksi oli tarkoitettu lähinnä esitystekniseksi apuvälineeksi. Rajanveto sen välillä, oliko normia pidettävä prosessuaalisena vai aineellisoikeudellisena oli useassa tapauksessa epäselvä ja liukuva eikä luokittelusta käsin voinut tehdä johtopäätöksiä, jotka vaikuttivat vastaajan oikeusasemaan. 4) Rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 14 §:n 2 momentissa todettiin, että virallinen syyttäjä ei saanut ilman asianomistajan syyttämispyyntöä nostaa syytettä aikaisemman lain voimassa ollessa tehdystä rikoksesta, josta syyttäjä tuon lain mukaan ei saanut nostaa syytettä ilman sellaista pyyntöä, vaikka rikos uuden lain mukaan oli virallisen syytteen alainen. Taannehtivan lainkäytön kielto ulottui myös syyteoikeuden vanhentumisaikaan. Kysymyksessä olevan prosessuaalisen säännöksen ja edellä mainittujen periaatteiden analoginen soveltaminen tuki kantaa, että

§:n 3 momenttia ei voinut soveltaa taannehtivasti. Analogia rikosasiassa oli vastaajan eduksi sallittu.

§:n 3 momentin soveltaminen taannehtivasti johtaisi nyt tosiasiallisesti vastaajille epäedulliseen tulokseen. Sen vuoksi konkurssipesillä ei voitu katsoa olleen ilman velkojien velkojainkokouksessa antamaa valtuutusta, jollaista ei ollut näytetty annetun, oikeutta tehdä asiassa syyttämispyyntöä. Valtuutuksen puuttumista ei ollut mahdollista korjata rikoslain 8 luvun 6 §:n 1 momentissa tarkoitetun vanhentumisajan kuluttua umpeen huomioon ottaen sanotun säännöksen tarkoitus eli se, että vastaajan oli saatava ennen määräajan päättymistä tietää, tehtiinkö häntä vastaan rikosilmoitus vai ei. Näillä perusteilla käräjäoikeus jätti syytteet velallisen epärehellisyysrikoksista asianomistajan puuttuvan syytteeseenpanoilmoituksen vuoksi tutkimatta. Helsingin hovioikeuden päätös 28.11.1996 Virallinen syyttäjä ja konkurssipesät valittivat hovioikeuteen vaatien käräjäoikeuden päätöksen kumoamista ja asian palauttamista käräjäoikeuteen. Hovioikeus lausui perusteluinaan seuraavaa. Konkurssipesien toimitsijamiehen tehdessä ilmoituksen kysymyksessä olevista vuonna 1990 tehdyistä rikoksista poliisiviranomaisille konkurssipesän hallinto käytti asianomistajan puhevaltaa velallisen rikosta koskevassa asiassa 1.1.1991 alkaen voimassa olleen

§:n 3 momentin nojalla. Yksittäisellä velkojalla oli myös oikeus itsenäisesti käyttää puhevaltaa omasta puolestaan. Hovioikeus katsoi, että viimeksi mainitulla 1.1.1991 voimaan tulleella säännöksellä ei ollut laajennettu velallisen rikoksen asianomistajien piiriä aikaisempaan oikeuskäytäntöön verrattuna. Säännöksellä pyrittiin järjestämään velallisen rikoksen asianomistajan puhevallan käyttäminen tarkoituksenmukaisella tavalla. Konkurssihallinto ei lainmuutoksen jälkeenkään toiminut itsenäisesti omissa nimissään vaan käytti velkojille kuuluvaa puhevaltaa kuten ennen 1.1.1991. Asianomistajille rikoslain 8 luvun 6 §:n 1 momentissa säädetty yhden vuoden määräaika ei

§:n 3 momentin voimaan tullessa 1.1.1991 ollut vielä kulunut umpeen. Rikosten tekoaikana voimassa olleiden säännösten nojalla velkojalla oli oikeus tehdä syyttämispyyntö kysymyksessä olevista rikoksista. Koska syytteessä mainitut rikokset eivät myöskään olleet

§:n 3 momentin voimaan tullessa 1.1.1991 vanhentuneet, ei tuo säännös velallisen rikosten asianomistajan edustuksen järjestämisestä oikeudenkäynnissä ollut johtanut kysymyksessä olevien rikosten vanhentumisajan pitenemiseen tai rikosoikeudellisen vastuujärjestelmän ankaroitumiseen vastaajien osalta. Oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa oli vakiintuneesti katsottu, että prosessilakia sovellettiin kaikkiin niihin oikeudenkäynteihin, jotka tapahtuivat prosessilain tultua voimaan. Kerrotuilla perusteilla hovioikeus katsoi, että konkurssipesien toimitsijamiehellä oli ilmoituksen tekoaikana 21.10.1992 voimassa olleen

§:n 3 momentin nojalla ollut oikeus käyttää asianomistajien puhevaltaa ja ilmoittaa kysymyksessä olevat rikokset syytteeseen. Käräjäoikeuden ei näin ollen olisi pitänyt mainitsemillaan perusteilla jättää syytteitä tutkimatta. Tämän vuoksi hovioikeus kumosi käräjäoikeuden päätöksen ja palautti asian käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA Valituslupa myönnettiin. A ja B vaativat, että hovioikeuden päätös kumotaan ja käräjäoikeuden päätös jätetään pysyväksi. Virallinen syyttäjä ja konkurssipesät antoivat pyydetyt vastaukset. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 29.10.1997 Perustelut A:ta ja B:tä syytetään 1.1.1991 voimaan tulleen rikoslain 39 luvun 1 §:ssä tarkoitetuista velallisen epärehellisyyksistä. Tapaukseen sovellettavan saman luvun 9 §:n 1 momentin (769/90) mukaan syytteen nostaminen näistä rikoksista edellyttää asianomistajan ilmoitusta rikosten syytteeseen panemisesta. Myös velallisen epärehellisyyttä aikaisemman lain (39/1889) voimassa ollessa vastannut epärehellisenä velallisena tehty konkurssirikos oli asianomistajarikos. Syytteen mukaan A:n ja B:n tekemiksi väitetyt velallisen epärehellisyyden tunnusmerkistön täyttävät teot on tehty vuonna 1990. Velallisen epärehellisyyden asianomistajia ovat

§:n 2 momentin mukaan velallisen teon aikaiset tunnetut velkojat. Mainitussa rikoksessa käyttää asianomistajien puhevaltaa pykälän 3 momentin mukaan konkurssipesän hallinto, jos pesään on tällainen konkurssisäännön mukaan määrätty. Myös yksityinen velkoja voi itsenäisesti omissa nimissään käyttää asianomistajan puhevaltaa. Asianomistajina epärehellisenä velallisena tehdyn konkurssirikoksen osalta ovat vastaavasti konkurssivelallisen velkojat. Oikeuskäytännössä oli ennen 1.1.1991 voimaan tullutta lainmuutosta omaksuttu vakiintuneesti se kanta, ettei konkurssipesän pesänhoitajalla tai hallinnolla ollut asemansa perusteella asianomistajan syyteoikeutta velallisen epärehellisyyttä vastaavan epärehellisenä velallisena tehdyn konkurssirikoksen osalta. V Ab:n ja F Ab:n konkurssipesissä ei ole pidetty sellaisia velkojainkokouksia, joissa olisi päätetty syytteen nostamisesta tai syytepyynnön esittämisestä kysymyksessä olevista teoista. Molempien konkurssipesien toimitsijamies on 9.12.1992 poliisikuulustelussa tehdyllä rangaistusvaatimuksella konkurssipesien puolesta esittänyt syytepyynnön kysymyksessä olevista teoista. Asiassa on kysymys siitä, onko konkurssipesien toimitsijamiehellä syytepyynnön tekoaikana voimassa olleen

§:n 3 momentin nojalla ollut oikeus käyttää asianomistajien puhevaltaa ja ilmoittaa kysymyksessä olevat teot syytteeseen. Lain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 66/1988 vp. s. 168) ehdotusta oikeuttaa konkurssihallinto käyttämään asianomistajan puhevaltaa perusteltiin käytännön tarpeilla. Kun konkurssipesän asioita muutenkin hoiti konkurssihallinto, esitettiin konkurssihallinnolle oikeutta asianomistajan puhevallan käyttämiseen. Pien- ja vähemmistövelkojien aseman turvaamiseksi kuitenkin esitettiin, että yksityinen velkoja voisi itsenäisesti omissa nimissään käyttää asianomistajan puhevaltaa.

§:n 3 momentin säännöksellä ei ole laajennettu velallisen rikoksen asianomistajien piiriä aikaisempaan oikeuskäytäntöön verrattuna, vaan on järjestetty velallisen rikoksen asianomistajan puhevallan käyttäminen toisella tavalla. Aikaisemman lain aikana käyttäessään asianomistajan puhevaltaa velallisen konkurssirikoksissa konkurssihallinto osoitti oikeutensa puhevallan käyttöön joko valtuutuksella yksittäiseltä velkojalta tai velkojainkokouksen tätä koskevalla päätöksellä.

§:n 3 momentissa on lailla annettu konkurssihallinnolle oikeus käyttää velkojien puhevaltaa velallisen rikoksissa. Viimeksi mainitun säännöksen tullessa voimaan ei asianomistajien oikeus saattaa A ja B syytteeseen pantavaksi kysymyksessä olevista teoista ollut myöskään vanhentunut. Niinpä mainittu säännös velallisen rikoksen asianomistajan puhevallan järjestämisestä ei ole johtanut kysymyksessä olevien rikosten vanhentumisajan pitenemiseen tai rikosoikeudellisen vastuujärjestelmän ankaroitumiseen vastaajien osalta. Kerrotuilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että konkurssipesien toimitsijamiehellä on ollut oikeus käyttää asianomistajien puhevaltaa ja esittää syytepyyntö kysymyksessä olevista teoista. Päätöslauselma Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Ovaskainen ja lautamiehet Bamberg, Ehrnrooth ja Wellmann. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jalonen, Nousiainen ja Ahola. Esittelijä Tuovi Hyvärinen. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Portin, Taipale, Hidén ja Kitunen sekä ylimääräinen oikeusneuvos Tepora. Esittelijä Jukka Kontio.