KKO/1997/32

1997 false KKO:1997:32 Metsänhoitoyhdistys oli maanomistajan kanssa tekemänsä sopimuksen nojalla laatinut hakkuu- ja uudistamissuunnitelman, jonka piirimetsälautakunta oli hyväksynyt. Sen jälkeen metsänhoitoyhdistys oli tehnyt suunnitelman mukaiset metsänparannustyöt. Maanomistaja vaati metsänparannustöiden väitettyyn epäonnistumiseen vedoten metsänhoitoyhdistykseltä ja piirimetsälautakunnalta vahingonkorvausta taimikoiden kasvutappioista. Kysymys metsänhoitoyhdistyksen ja piirimetsälautakunnan vahingonkorvausvastuusta. ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA Kanne Kemin kihlakunnanoikeudessa A kertoi Tervolan Metsänhoitoyhdistys r.y:tä ja Lapin metsälautakuntaa vastaan ajamassaan kanteessa ja sitä kehittäessään, että metsänhoitoyhdistys oli Lapin piirimetsälautakunnan ohjauksen ja valvonnan alaisena tehnyt vuonna 1982 metsitystyötä hänen omistukseensa vuonna 1988 tulleilla taloilla Vikström N:o 230 ja Alaiso N:o 229 Tervolan kunnan Lapinniemen kylässä. Työhön suunnitelman ja sopimuksen mukaan kuuluneesta 81 hehtaarin alueesta oli jätetty kokonaan metsittämättä 1,9 hehtaaria. Lisäksi metsänviljely oli toimeksiantosuhteessa olleen metsänhoitoyhdistyksen ja työtä lakisääteisesti valvoneen metsälautakunnan tuottamuksesta epäonnistunut 65,1 hehtaarin alalla niin, että alue vaati joko täydennysviljelyn tai uudelleen metsittämisen. Metsänhoitoyhdistys oli toimeksiantosuhteen perusteella velvollinen korvaamaan maanomistajalle kaiken aiheuttamansa vahingon. Sopimussuhdetta koskevien periaatteiden mukaisesti kantaja oli näyttövelvollinen vain vahingon syntymisestä. Suoritusvelvolliset, tässä tapauksessa metsänhoitoyhdistys ja metsälautakunta, olivat velvollisia näyttämään, ettei vahinko ollut syntynyt niiden tuottamuksesta. Metsälautakunnan lakisääteisenä tehtävänä oli yksityismetsälain valvonta. Tässä tehtävässään lautakunnan toimihenkilöt toimivat virkavastuun alaisina. Metsälautakunnan tuli yksityismetsälain ja -asetuksen sekä metsälautakunnista annetun lain mukaan lakia valvoessaan huolehtia muun muassa siitä, että maanomistajien toimeksiannosta laaditut hakkuu- ja uudistamissuunnitelmat olivat voimassa olleiden ohjeiden mukaisia ja ettei metsää yksityismetsälain tarkoittamassa mielessä hävitetty eli metsämaata ei hakkuun jälkeen jätetty sellaiseen tilaan, että metsänviljelyllä tapahtuva uudistaminen vaarantuisi. Metsälautakunta oli tahallaan laiminlyönyt nämä lakisääteiset velvoitteensa, koska se oli hyväksynyt sittemmin B:n omistamalle tilalle aikanaan laaditun hakkuu- ja uudistamissuunnitelman, vaikka suunnitelma oli selvästi ollut Keskusmetsälautakunta Tapion, sittemmin Metsäkeskus Tapion ja Metsätalouden kehittämiskeskus Tapion, 26.11.1980 vahvistamien Pohjois-Suomen metsien käsittelyohjeiden vastainen. Metsälautakunta oli myös laiminlyönyt valvoa, että alue tuli metsänhoitoyhdistyksen toimesta asiallisesti metsitetyksi, sekä puuttua yksityismetsälain edellyttämin keinoin tilanteeseen. Näillä perusteilla B vaati, että metsänhoitoyhdistys ja metsälautakunta muun ohessa velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan hänelle aiheutuneet kasvutappiot kokonaan viljelemättä jätetyltä 1,9 hehtaarilta ja puutteellisesti metsitetyltä, metsän hävitykseen johtaneelta 65,1 hehtaarilta 250 markkaa hehtaaria ja vuotta kohden laskettuna korkoineen. Vastaukset Metsänhoitoyhdistys ja metsälautakunta vaativat ensisijaisesti kanteen jättämistä tutkimatta ja toissijaisesti sen hylkäämistä. Kihlakunnanoikeuden päätös 14.9.1992 Kihlakunnanoikeus, joka lausumillaan perusteilla jätti tutkimatta B:n vaatimukset, mikäli ne koskivat Alaison taloon N:o 229 mahdollisesti kuuluvia alueita, totesi B:n kanteessa mainittua metsitystyötä tehdyn vain niillä alueilla, jotka kuuluivat Tervolan kunnan Lapinniemen kylässä sijaitsevaan Vikströmin taloon N:o

1. B oli 3.9.1988 allekirjoitetulla kauppakirjalla ostanut C:ltä Vikströmin talon N:o 230, jonka pinta-ala oli 101,1 hehtaaria. Mainittu talo oli muodostettu 12.9.1989 rekisteröidyssä halkomisessa myyjälle kuuluneista osuuksista tiloihin Yliollitervo RN:o 11:3 ja Mäkipalo RN:o 20:
2. B:lle oli 8.11.1991 myönnetty lainhuuto Vikströmin taloon N:o
3. Yliollitervon tilan RN:o 11:3 ja Mäkipalon tilan RN:o 20:8 olivat D:n jälkeen omistaneet muun muassa E ja C. Metsänhoitoyhdistys oli vuosina 1979 ja 1981 laatinut Yliollitervon tilalle RN:o 11:3 yksityismetsälain 2 §:n mukaiset metsänhakkuu- ja uudistamissuunnitelmat. Lapin piirimetsälautakunta oli teettänyt metsänparannustyöt tilalla RN:o 11:3 metsänhoitoyhdistyksellä vuosina 1981, 1983 ja 1984 omistajien tarkoitukseen varaamilla vakuustalletusvaroilla. Kyseisen tilan osaomistaja oli 14.7.1981 ja 12.8.1985 allekirjoittanut kuolinpesän edustajana metsänviljelyhankkeen toteutusilmoituksen. Loppuselvitykset oli laadittu 27.7.1981 ja 23.8.
4. Vakuustalletusvarat oli palautettu ennen kysymyksessä olevaa kiinteistönkauppaa 21.9.1983 ja 29.3.
5. Yksityismetsälain 2 §:n mukaan, sellaisena kuin se oli ollut 15.9.1967 annetussa laissa 412/67, viljelyllä toteutettava uudistaminen ja sitä edeltävä hakkuu oli tehtävä piirimetsälautakunnan määräajaksi hyväksymän hakkuu- ja uudistamissuunnitelman mukaan ja sitä ennen oli asetettava lautakunnan vaatima riittävä vakuus uuden kasvun aikaansaamisesta ja turvaamisesta. Yksityismetsälain noudattamista valvoi yksityismetsälain 3 §:n (412/67) mukaan piirimetsälautakunta. Tämän vuoksi B:n väite siitä, että metsänuudistamista ja -hakkuuta koskevissa kysymyksissä olisi kyseessä sopimussuhde metsänomistajan ja metsälautakunnan kesken, oli lakiin perustumaton. Kysymyksessä oli yksityismetsälaissa maanomistajille ja metsälautakunnalle säädetty velvollisuus. Asia ei siten ratkennut sopimusoikeuden periaatteiden mukaan. Sen sijaan metsänhoitoyhdistyksen ja metsänomistajan oli mahdollista järjestää metsänparannushankkeita sopimusteitse. Suunnitelman laatimisaikana voimassa olleen yksityismetsäasetuksen (537/67) 6 §:n mukaan piirimetsälautakunnan tuli huolehtia siitä, että työt tehtiin sopimuksen mukaisesti, tai sen tuli itse huolehtia töiden teettämisestä. Jos metsänomistaja ei ollut tyytyväinen suunnitelmaan, hänellä oli yksityismetsälain 16 §:n (412/67) nojalla oikeus lyhyessä määräajassa valittaa siitä keskusmetsälautakuntaan ja edelleen metsähallitukseen. B oli väittänyt, että metsänhakkuu- ja uudistamissuunnitelma oli ollut tuolloin voimassa olleiden keskusmetsälautakunnan ohjeiden vastainen, mutta piirimetsälautakunta oli tästä huolimatta sen hyväksynyt. Suunnitelmasta ei ollut valitettu siinä järjestyksessä kuin sen laatimisaikana voimassa olleen yksityismetsälain 16 §:ssä säädettiin. Koska tuolloiset metsänomistajat eivät olleet yksityismetsälain 16 §:ssä säädetyssä määräajassa valittaneet sanotusta piirimetsälautakunnan päätöksestä keskusmetsälautakuntaan ja edelleen metsähallitukseen sekä koska kysymyksessä oli hallintovalitus, kihlakunnanoikeus katsoi, että B:llä ei ollut enää oikeutta tässä oikeudenkäynnissä vedota tähän seikkaan. B:n metsälautakuntaa vastaan ajama kanne koski sitä, että kysymyksessä oleva piirimetsälautakunnan hyväksymä metsänhakkuu- ja uudistamissuunnitelma oli ollut Keskusmetsälautakunta Tapion käsittelyohjeiden vastainen, ja että piirimetsälautakunta oli laiminlyönyt valvoa, että alue tuli metsänhoitoyhdistyksen toimesta asiallisesti metsitetyksi. B ei ollut väittänyt, että piirimetsälautakunta tai sittemmin metsälautakunta olisi syyllistynyt rikoksena pidettävään menettelyyn. Metsälautakunnan jäsenet ja toimihenkilöt toimivat metsälautakunnista annetun lain (411/67) sekä metsäkeskuksista ja metsälautakunnista annetun lain (265/91) nimenomaisten säännösten mukaisesti lainvalvontatehtävissä virkamiehen vastuulla. Metsälautakunta oli hallintoviranomainen suhteessa yksityismetsänomistajaan, koska metsälautakunnan toimialaperusta oli julkisoikeudellisperäinen. Metsälautakunta oli hallintoviranomainen. B:n edellä kerrotut metsälautakuntaan kohdistamat vaatimukset olivat hallinnollisessa menettelyssä ratkaistavia vaatimuksia. Yleinen alioikeus ei valvonut hallintoviranomaisten virkatoimien lainmukaisuutta. Näillä perusteilla ja koska B:n metsälautakuntaan kohdistamat vaatimukset eivät perustuneet yksityisoikeudelliseen sopimukseen, kihlakunnanoikeus, nojautuen oikeusohjeeseen, että yleisessä tuomioistuimessa ajettavan kanteen tuli laadultaan olla oikeuden sääntöjen mukaan ratkaistavissa oleva tuomioistuinasia, jätti tutkimatta B:n kanteen oikeudenkäymiskaaren 10 luvun 26 §:n nojalla siltä osin kuin se kohdistui metsälautakuntaan. Sen sijaan kihlakunnanoikeus lausumillaan perusteilla katsoi, että se oli toimivaltainen käsittelemään kanteen siltä osin kuin se kohdistui metsänhoitoyhdistykseen. B oli kanteessaan väittänyt, että metsänhoitoyhdistys oli laiminlyönyt tehtävänsä, koska yhdistys oli jättänyt metsittämättä 1,9 hehtaarin suuruisen alueen ja metsitys oli epäonnistunut 65,1 hehtaarin suuruisella alueella. Metsänparannuslain 19 §:n (468/77) ja yksityismetsälain (412/67) säännösten mukaan taimikon hoito ja kunnossapitovelvollisuus kuului maanomistajalle sen jälkeen, kun tämä oli hyväksynyt hankkeen suoritetuksi eli tässä tapauksessa 23.8.1985 jälkeen. Metsänparannuslain 26 §:ssä (140/87) säädettiin metsänomistajalle oikeus esittää huomautuksensa hankkeen toteuttamistyöstä määräajassa, joka ei missään tapauksessa ollut pitempi kuin kolme vuotta loppuselvityksen tiedoksisaannista. Sanotun metsänparannuslain siirtymäsäännöksen mukaan metsänomistajalla ei kuitenkaan ollut oikeutta tehdä huomautusta aikaisemman metsänparannuslain aikana rahoitettuihin hankkeisiin. Tämän vuoksi B ei voinut vedota metsänparannuslain säännöksiin huomautuksen tekemisestä. Toteutetun metsänparannushankkeen aikana voimassa olleen metsänparannuslain (413/67) mukaan metsänomistajalla ei ollut ollut oikeutta tehdä huomautusta hankkeen toteuttamistyöstä. Vaikka vastuu taimikon hoidosta ja kunnossapitovelvollisuudesta kuului metsänomistajalle sen jälkeen, kun hän oli hyväksynyt hankkeen suoritetuksi, ei tämä samalla, vaikka aikaisempi oikeuskäytäntö asiasta puuttui, kihlakunnanoikeuden mielestä kuitenkaan estänyt metsänomistajaa vaatimasta vahingonkorvausta metsänhoitoyhdistykseltä. Metsänomistaja ei tällä toimenpiteellä luopunut vahingonkorvausoikeudestaan. B oli väittänyt, että E ei ollut ollut oikeustoimikelpoinen hyväksyessään hankkeen suoritetuksi ja että hänellä ei ollut ollut oikeutta edustaa kuolinpesän osakkaita metsänhoitoyhdistystä kohtaan hyväksyessään hankkeen ja että hänet oli lisäksi metsänhoitoyhdistyksen toimesta erehdytetty allekirjoittamaan hyväksymisasiakirja. Näitä väitteitään B ei ollut näyttänyt toteen. B oli 3.9.1988 ostanut kysymyksessä olevan Vikströmin talon N:o
6. Kysymyksessä oli kiinteän omaisuuden kauppa. Kiinteistöön kuului vakiintuneen käytännön mukaisesti myös sillä oleva kasvillisuus, esimerkiksi kasvavat puut, taimet ynnä muu kasvillisuus ellei sitä ollut nimenomaan kauppakirjassa suljettu pois. Tilan myynyt C ei ollut pidättänyt kaupan yhteydessä itselleen oikeutta kiinteistöllä kasvaviin puihin tai muuhun kasvillisuuteen. Kiinteän omaisuuden kauppaa säätelivät maakaaren 11 luvun säännökset. B oli tarkastanut kaupan kohteen ennen kauppakirjan allekirjoittamista. Hän oli kertonut vasta myöhemmin havainneensa, että metsitystyö oli alueella joko tekemättä tai epäonnistunut. Metsänhoitotyöt oli tehty kokonaan kiinteistön ollessa myyjän omistamana. Kihlakunnanoikeus katsoi, että kysymyksessä oli virhe kiinteistön kaupassa, josta ostajan tuli vaatia vahingonkorvausta myyjältä. Pääsäännön mukaan myyjä vastasi kiinteistön kaupassa kaupan kohteen virheellisyyksistä vahingonkorvausoikeuden periaatteiden mukaisesti. Se seikka, että metsänhoitoyhdistys oli tehnyt metsänparannustöitä ennen kaupanvastuun siirtymistä, ei pääsääntöisesti poistanut myyjän vahingonkorvausvelvollisuutta. B:n ja C:n välillä ei ollut näytetty olleen vireillä vahingonkorvauskannetta sanotun kaupan vuoksi. B oli osoittanut, että C oli 10.12.1990 siirtänyt hänelle oikeutensa korvauksen saamiseen vastaajilta. Ostajan oli otettava haaste myyjälle, jos kaupan kohteessa oli virhe. Kysymyksessä olevan kaupan kohteen oli väitetty olleen virheellinen. Myyjä voi pätevästi luovuttaa oikeutensa mahdolliseen korvaukseen kolmannelle vasta sitten, kun oli todettu, että myyjä ei vastannut kaupasta. Oikeuskäytännön mukaan kukaan ei voinut toiselle luovuttaa parempaa oikeutta kuin hänellä itsellään oli. C:llä tai kuolinpesällä ei ollut näytetty olleen vireillä riitaa metsänhoitoyhdistyksen tai metsälautakunnan kanssa viljelytöiden toteuttamisesta kyseisellä kiinteistöllä. C:n edellä kerrotulla vahingonkorvausoikeuden siirrolla ei siten asian tässä vaiheessa ollut merkitystä. Näillä perusteilla kihlakunnanoikeus hylkäsi kanteen metsänhoitoyhdistystä kohtaan. Rovaniemen hovioikeuden tuomio 28.4.1995 B valitti hovioikeuteen. B:n kuoltua hänen kuolinpesänsä ilmoitti jatkavansa oikeudenkäyntiä. Hovioikeus toimitti jutussa katselmuksen. Hovioikeus lausui tuomionsa perusteluina seuraavan. Tutkimatta jättäminen Hovioikeus katsoi lausumillaan perusteilla, että kihlakunnanoikeuden ei olisi tullut jättää kannetta tutkimatta Alaison talon N:o 229 osalta. Kihlakunnanoikeus oli jättänyt kanteen tutkimatta metsälautakuntaa vastaa ajettuna katsoen, että kyseessä oli tältä osin hallinnollisessa järjestyksessä ratkaistava asia. Kanne koski metsälautakunnan velvoittamista korvaamaan toimillaan aiheuttamansa vahinko. Vahingonkorvauslain 7 luvun 4 §:n mukaan vahingonkorvauskanne julkisyhteisöä vastaan oli pantava vireille riita-asioista säädetyssä järjestyksessä. Niin ollen kihlakunnanoikeuden ei olisi mainitsemallaan perusteella tullut jättää kannetta metsälautakuntaa vastaan ajettuna tutkimatta. Hovioikeus otti viivytystä välttääkseen jutun heti kokonaisuudessaan tutkittavakseen, koska metsälautakunta oli kihlakunnanoikeudessa asiallisesti vastannut kanteeseen ja kihlakunnanoikeus oli ratkaissut jutun asiallisilla perusteilla metsänhoitoyhdistystä vastaan ajettuna. Kuolinpesän oikeus ajaa kannetta Kiinteistön omistusoikeuteen perustuvat oikeudet ja velvollisuudet siirtyivät kiinteistön omistus- ja hallintaoikeuden siirtyessä ellei laissa ollut toisin säädetty. Yksityismetsälaissa ei ollut tällaista säännöstä, joten lakiin perustuvat velvollisuudet ja oikeudet olivat siirtyneet B:lle hänen ostaessaan talot. Metsänparannuslain (140/87) 28 §:ssä oli lisäksi säädetty, että panttina olevan kiinteistön omistaja vastasi velallisena valtion saamisesta. Sama säännös oli sisältynyt metsänparannuslain (413/67) 14 §:ään. Koska kaikki kyseessä olevaan metsänparannustyöhön liittyvät velvollisuudet olivat siirtyneet B:lle hänen ostaessaan kanteessa kyseessä olevat talot, hovioikeus katsoi, että hänelle oli siirtynyt myös oikeus vaatia vahingonkorvausta epäonnistuneiden metsänparannustöiden johdosta suoraan metsänhoitoyhdistykseltä ja metsälautakunnalta. B oli myydessään talot edelleen 30.7.1992 pidättänyt itsellään oikeuden kaikkiin niihin vahingonkorvauksiin, joista oli kyse nyt käsiteltävänä olevassa jutussa. Sen vuoksi hänen kuolinpesällään oli edelleen oikeus jatkaa kannetta. Taimikoiden kunto Alueen kuvion 1.2 osalta hovioikeus katsoi taimikon riittäväksi. Metsänhoidon erikoistutkija, maatalous- ja metsätieteiden tohtori X oli todistajana kihlakunnanoikeudessa kertonut, että alueella oli taimikon istutus kuvioilla 2, 5 ja 7 epäonnistunut eikä näillä kuvioilla kasvanut kehityskelpoista istutusmäntytaimikkoa. Hän oli inventoinut kuviot ja saanut istutettujen taimien lopputulokseksi hehtaaria kohti 2 kuviolla 805 tainta, 5 kuviolla 565 tainta ja 7 kuviolla 885 tainta, joista kuitenkin vain murto-osa oli elinkelpoisia. Luontaisesti kasvaneita erilajisia taimia oli hehtaaria kohti 2 kuviolla 3 060, 5 kuviolla 4 115 ja 7 kuviolla 4
7. Näistä elinkelpoisia oli männyistä arviolta puolet sekä muista noin kolmannes. Metsänhoitaja Y oli todistajana kihlakunnanoikeudessa kertonut, että alueella kasvoi täysin kasvatuskelpoinen taimikko. Inventoidessaan kaikki alueen kasvatuskelpoiset taimet hän oli saanut tulokseksi hehtaaria kohti 2 kuviolla havupuita 1 860 ja puita kaikkiaan 2 480, 5 kuviolla havupuita 1 060 ja puita kaikkiaan 1 770 ja 7 kuviolla havupuita 1 880 ja puita kaikkiaan 3 280 tainta. Y ei ollut inventoinut erikseen istutustaimia eikä eri havupuiden taimia. Metsäkeskus Tapion 19.6.1991 antamien ohjeiden mukaan kehityskelpoisia mäntytaimia tuli olla hehtaaria kohti tuoreella kankaalla 1 200 kappaletta ja kuivahkolla kankaalla 1 100 kappaletta. Tuoreella kankaalla hyväksyttiin täydentävänä puulajina hieskoivu. Kuivahkolla kankaalla hyväksyttiin täydentävinä puulajeina kuusi sekä raudus- ja hieskoivu, joita sai olla vähimmäismäärästä enintään 500 kappaletta hehtaaria kohden. Hovioikeus oli katselmuksessaan todennut, että kuviolla 2 oleva mäntytaimikko oli alueen paras, mutta sekin yleiskuvaltaan harva ja matala huomioon ottaen taimikon iän. Taimikossa oli lisäksi paljon kuusia ja lehtipuita. Kuvioilla 5 ja 7 mäntytaimikko oli erittäin harva ja matala, paikoin lähes olematon. Metsänhoitoyhdistys ja metsälautakunta olivat alueella tehtyjen mittausten perusteella todenneet, että edellä kerrottujen ohjeiden mukainen taimitaajuus saavutettiin, kun otettiin mukaan myös luonnontaimet. Sen vuoksi ja katselmuksessa tehtyjen havaintojen nojalla hovioikeus katsoi, että taimikon taajuus tällä hetkellä oli ohjeet täyttävä. Tällöin oli kuitenkin otettava huomioon, että katselmuksen perusteella huomattavan suuri osa taimikosta oli luonnontaimia eikä taimikko siten ollut syntynyt metsänistutuksen ansiosta, vaan luontaisen uudistumisen kautta. Taimikko oli samasta syystä myös matala. Sen vuoksi hovioikeus katsoi, että taimikon kunto kuvioilla 2, 5 ja 7 ei ollut sellainen kuin sen olisi tullut tehdyn metsänparannustyön tuloksena olla. Virheen syy X oli todistajana kihlakunnanoikeudessa kertonut, että alueella oli metsänuudistusketjun valinta täysin epäonnistunut. Kuiva kivinen maa oli syväaurattu vastoin ohjeita ja istutukseen oli käytetty männyn paakkutaimia. Tästä johtuen taimien juuret olivat vioittuneet ja kunnollinen istutustaimikko alueella oli jäänyt kokonaisuudessaan syntymättä. Routimattomalle maalle paakkutaimet sinänsä kyllä sopivat, mutta yhdessä metsänaurauksen kanssa tulos oli ollut epäonnistunut. Kuviosta 5 oli 1,9 hehtaarin alue jäänyt kokonaan istuttamatta. Osittain vioittuminen oli johtunut myös haapojen aiheuttamasta männynversoruosteesta etenkin kuviolla
8. Y oli todistajana kihlakunnanoikeudessa kertonut, että kyseessä oli tuore kangas, jolla syväauraus oli ollut oikea toimenpide. Kun maa kivisenä oli lisäksi routimaton, olivat paakkutaimet alueelle sopivia. Suurin osa metsänistutuksista hoidettiin yleensäkin paakkutaimilla. Osa taimista oli kuollut sen johdosta, että B ei ollut poistanut alueelta haapaa, joka puolestaan oli aiheuttanut männynversoruosteen leviämisen etenkin kuviolla
9. Metsäkeskus Tapion ohjeessa uudistamis- ja metsitysketjuiksi vuodelta 1980 todettiin, että tuoreilla kankailla lievästi soistunut ja tiivis happiköyhä maa metsäaurataan, mutta karkea maa lautasaurataan. Kuivahkoilla kankailla ohutkunttainen ja kivinen maa lautasaurataan tai laikutetaan. Katselmuksessa asianosaiset olivat olleet lähes yksimielisiä siitä, että alue oli kokonaisuudessaan kivinen. Kangasmaan laadusta asianosaiset olivat olleet eri mieltä. Hovioikeus totesi katselmuksen perusteella, että alue oli kauttaaltaan huomattavan kivinen ja kuvioiden 5 ja 7 osalta erittäin kivinen. Edellä kerrottujen ohjeiden mukaan kivistä maata ei olisi tullut metsäaurata. Kun otettiin huomioon, että suurin osa metsänistutuksista tehtiin paakkutaimin, hovioikeus katsoi jääneen näyttämättä, että taimikon huono kasvu olisi johtunut paakkutaimien käyttämisestä. Hovioikeus katsoi Metsäkeskus Tapion ohjeiden ja X:n kertomuksen perusteella näytetyksi, että taimikon epäonnistuminen oli johtunut kuvioilla 5 ja 7 kokonaan siitä, että erittäin kivinen maa oli metsäaurattu. Kuvion 2 osalta hovioikeus katsoi, että B oli itse osaltaan aiheuttanut taimikon epäonnistumisen laiminlyömällä poistaa kuviolla kasvaneet haavat. Hovioikeus arvioi, että taimikon epäonnistuminen oli 75 prosenttisesti johtunut siitä, että huomattavan kivinen maa oli metsäaurattu. Lisäksi hovioikeus katsoi katselmuksen perusteella sekä metsänhoitoyhdistyksen kihlakunnanoikeudessa myönnettyä asian, että kuviolla 5 oli 1,9 hehtaarin alue jäänyt kokonaan viljelemättä. Hovioikeus ei pitänyt uskottavana metsänhoitoyhdistyksen katselmuksessa esittämää väitettä, että alue olisi kylvetty, huomioon ottaen katselmuksessa havaittu ja se, että asiakirjoissa jo kihlakunnanoikeudessakin olleen selvityksen mukaan kylvetty alue oli ollut huomattavan paljon suurempi. Vastaajien asema Metsänhoitoyhdistys oli maanomistajan kanssa tekemänsä sopimuksen nojalla tehnyt hakkuu- ja uudistamissuunnitelman edellyttämät työt. Se oli laiminlyönyt tehdä sopimuksen mukaisen istutustyön 1,9 hehtaarin alueella. Silloinen maanomistaja oli kuitenkin allekirjoituksellaan hyväksynyt kaikki suunnitelman mukaiset työt tehdyiksi. Nyt kyseessä olevan hakkuu- ja uudistamissuunnitelman numero 19-11003-81 oli laatinut metsänhoitoyhdistys. Metsänhoitoyhdistyksen edustaja toiminnanjohtaja Z oli kertonut, että alueeseen oli tutustuttu talvella hankikeleillä. Suunnitelma oli laadittu vanhojen verokarttojen perusteella, koska maapohjaa ei lumen takia voitu omin silmin todeta. Suunnitelmaa laadittaessa ei ollut siten voitu ottaa riittävästi huomioon alueen maapohjan asettamia vaatimuksia. Metsänhoitoyhdistyksistä annetun lain 1 §:n 1 momentin mukaan metsänhoitoyhdistys oli metsänomistajien yhteenliittymä, jonka tarkoituksena oli kohottaa jäsentensä ja muidenkin toiminta-alueensa metsänomistajien metsätaloudellista ammattitietoa ja -taitoa, ohjata ja kehittää metsien hoitoa ja käyttöä sekä järjestää sitä varten käytettäväksi ammattimiesten apua samoin kuin muutoinkin edistää metsätaloutta alueellaan. Istuttamatta jäänyt alue oli ollut pieni verrattuna suunnitelman kattamaan alueeseen. Tämän seikan huomioon ottaen hovioikeus katsoi, että metsänhoitoyhdistys ei voinut vedota 1,9 hehtaarin osalta silloisen maanomistajan hyväksymiseen, kun tällä ei ollut ollut aihetta epäillä metsänhoitoyhdistystä töiden laiminlyömisestä ja siten syytä tarkastaa jokaista kohtaa alueesta metsänhoitoyhdistyksen edellä kuvatut tehtävät huomioon ottaen. Metsänhoitoyhdistys oli vastuussa myös huolimattomuudellaan virheelliseksi laatimansa suunnitelman aiheuttamasta vahingosta, koska se edellä kerrotuin tavoin oli antanut ammattimaista apua silloiselle maanomistajalle suunnitelman laatimisessa ja maanomistajalla oli ollut oikeus uskoa suunnitelman virheettömyyteen. Yksityismetsälain (412/67) 2 §:n 2 momentin mukaan viljelyllä toteutettava uudistaminen oli tehtävä piirimetsälautakunnan määräajaksi hyväksymän hakkuu- ja uudistamissuunnitelman mukaan. Yksityismetsäasetuksen (537/67) 3 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan lautakunnan oli tutkittava, että suunnitelman edellyttämällä tavalla saatiin hakkuualueella aikaan ja turvatuksi riittävä ja tarkoituksenmukainen metsän uudistuminen. Piirimetsälautakunta myös valvoi yksityismetsälain noudattamista yksityismetsälain (412/67) 3 §:n nojalla. Piirimetsälautakunnan tilalle oli tullut metsälautakunta. Laadittu uudistamissuunnitelma oli edellä kerrotuin tavoin ollut Metsäkeskus Tapion ohjeiden vastainen eikä se ollut turvannut riittävää ja tarkoituksenmukaista metsän uudistumista suunnitelman tarkoittamalla tavalla. Metsälautakunta, silloinen piirimetsälautakunta, oli kuitenkin hyväksynyt suunnitelman 15.5.
10. Sillä seikalla, että silloinen maanomistaja ei ollut valittanut suunnitelman hyväksymisestä, ei ollut asiassa merkitystä, koska suunnitelman oli sekä laatinut että hyväksynyt alan ammattilaisena pidettävä taho eikä maanomistajalla siten ollut ollut aihetta epäillä suunnitelman olevan laaditun vastoin annettuja ohjeita. Metsälautakunta oli myös laiminlyönyt valvoa metsän uudistumisen toteutumista ja ryhtyä toimenpiteisiin uudistumisen varmistamiseksi. Metsälautakunta ei ollut noudattanut tehtäviensä suorittamiselle niiden laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia. Sen vuoksi hovioikeus katsoi, että metsälautakunta oli vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 1 momentin nojalla velvollinen korvaamaan menettelystään aiheutuneen vahingon. Vahingon määrä Kuolinpesä oli vaatinut korvausta kasvutappiosta viljelemättä jätetyltä ja puutteellisesti metsitetyltä yhteensä 67 hehtaarilta yhdeksän vuoden ajalta laskettuna 250 markkaa vuotta kohti hehtaarilta. Hovioikeus oli todennut kuvion 1.2 osalta uudistuksen onnistuneeksi, joten pinta-alasta oli vähennettävä kuviota 1.2 vastaavat 6 hehtaaria, jolloin kokonaisalaksi muodostui 61 hehtaaria. Tästä kuvion 2 osuus oli 28,3 hehtaaria ja kuvioiden 5 ja 7 yhteensä 32,7 hehtaaria. Kohtuullisena korvauksena kasvutappiosta vuotta kohti hehtaarilta oli pidettävä vaadittua 250 markkaa. Kun taimikon virheellisyys kuviolla 2 oli 75 prosentin osalta metsänhoitoyhdistyksen ja metsälautakunnan tuottamuksesta johtuvaa, oli korvauksen määrä tuolla kuviolla vuotta kohti hehtaarilta 187,50 markkaa eli yhdeltä vuodelta 5 306,25 markkaa ja yhdeksältä vuodelta 47 756,25 markkaa. Kuviolla 5 ja 7 korvauksen määrä oli yhteensä yhdeltä vuodelta 8 175 markkaa ja yhdeksältä vuodelta 73 575 markkaa. Koko alueen osalta korvaus yhdeksältä vuodelta oli yhteensä 121 331,25 markkaa. Edellä mainituilla perusteilla hovioikeus kumosi kihlakunnanoikeuden päätöksen. Metsänhoitoyhdistys ja metsälautakunta velvoitettiin yhteisvastuullisesti maksamaan B:n kuolinpesälle vahingonkorvauksena taimikon kasvutappioista 121 331,25 markkaa korkoineen. MUUTOKSENHAKU JA ASIAN KÄSITTELY KORKEIMMASSA OIKEUDESSA Metsänhoitoyhdistykselle ja metsälautakunnalle, nyttemmin metsäkeskukselle, myönnettiin valituslupa. Valitukset Metsänhoitoyhdistys vaati hovioikeuden tuomion kumoamista ja kuolinpesän kanteen jättämistä tutkimatta tai hylkäämistä. Metsänhoitoyhdistys perusteli vaatimustaan kanteen hylkäämisestä sillä, että kuolinpesä ei ollut näyttänyt kärsineensä asiassa vahinkoa. Metsän uudistamisketju oli valittu oikein ja metsänparannustyöt oli suoritettu asianmukaisesti. Metsän uudistaminen oli onnistunut. Hovioikeus oli virheellisesti katsonut, ettei taimikoiden taajuutta arvioitaessa ollut otettava huomioon luonnontaimia. Alue oli ollut tuoretta kangasta ja paksukunttaista. Metsäauraus oli ollut Metsäkeskus Tapion vuodelta 1980 olleiden uudistamis- ja metsitysketjuohjeiden mukainen maankunnostustapa eivätkä ohjeet edes olleet olleet sitovia. Hovioikeuden käsitys kivisyyden merkityksestä metsänuudistuksessa oli virheellinen, koska kivisyyttä esiintyi kaikilla kasvupaikkatyypeillä eikä kivisyys muutoinkaan ollut esteenä metsänuudistukselle. Hovioikeus ei myöskään ollut riittävästi ottanut huomioon alueella todettuja luonnontuhoja. Maanomistajan laiminlyönti ilmoittaa istutustöiden väitetystä epäonnistumisesta oli estänyt metsänhoitoyhdistystä välittömästi korjaamasta väitettyä vahinkoa. Kuolinpesä ei ollut näyttänyt, että kuviolla 5 olisi 1,9 hehtaarin alue jäänyt kokonaan viljelemättä. Metsäkeskus vaati hovioikeuden tuomion kumoamista ja kuolinpesän kanteen jättämistä tutkimatta tai hylkäämistä tahi ainakin vahingonkorvauksen alentamista. Metsäkeskus perusteli vaatimustaan kanteen hylkäämisestä sillä, että sen hyväksymä hakkuu- ja uudistamissuunnitelma ei ollut ollut Metsäkeskus Tapion ohjeiden vastainen. Suunnitelmassa esitetty maanmuokkaustapa eli metsäauraus oli ollut 1980-luvun alussa yleisin maankäsittelymenetelmä Pohjois-Suomessa. Kuolinpesä ei ollut esittänyt näyttöä siitä, että metsänuudistustyö olisi tehty huolimattomasti tai muutoin puutteellisesti. Taimikoiden taajuus oli täyttänyt Metsäkeskus Tapion 19.6.1991 antamien ohjeiden ja yksityismetsälain mukaiset vaatimukset. Metsäkeskus oli vain valvonut julkisen intressin toteutumista eli hakkuualueiden metsittymistä, joten se ei ollut edes voinut syyllistyä hovioikeuden toteamaan valvonnan laiminlyöntiin. Vastaukset B ja kuolinpesä erikseen vastasivat valituksiin. Suullinen käsittely Korkein oikeus toimitti jutussa suullisen käsittelyn. Suullisessa käsittelyssä asianosaiset puolin ja toisin nimesivät todistajia. Huomioon ottaen, että metsänviljelyn tulos sekä osa mahdollisista virheistä voitiin todeta vasta vuosien kuluttua, Korkein oikeus päätti kuulla nimetyt todistajat. Katselmus Ottaen huomioon suullisessa käsittelyssä esitetyn todistelun Korkein oikeus katsoi, ettei uuden katselmuksen toimittamisella enää ollut saatavissa juttuun lisäselvitystä. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 18.3.1997 Perustelut Kanteen tutkiminen Korkein oikeus katsoo hovioikeuden tavoin, ettei kannetta ole metsänhoitoyhdistyksen ja metsäkeskuksen esittämillä perusteilla jätettävä tutkimatta. Metsäkeskuksen vastuu Yksityismetsälain (412/67) mukaan metsää ei saanut hävittää. Metsän hävittämistä oli lain mukaan muun muassa maan jättäminen hakkuun jälkeen sellaiseen tilaan, että metsän luontainen uudistuminen tai viljelyllä toteutettava uudistaminen joutui vaaraan. Lain 2 §:n 2 momentin mukaan viljelyllä toteutettava uudistaminen ja sitä edeltävä hakkuu oli tehtävä piirimetsälautakunnan määräajaksi hyväksymän hakkuu- ja uudistamissuunnitelman mukaan. Lain ja yksityismetsäasetuksen (537/67) mukaan yksityismetsälain noudattamisen valvominen oli piirimetsälautakunnan tehtävänä. Asetuksen 3 §:n mukaan piirimetsälautakunnan oli maanomistajan esittäessä sille edellä mainitun suunnitelman tutkittava, että suunnitelman edellyttämällä tavalla saatiin hakkuualueella aikaan ja turvatuksi riittävä ja tarkoituksenmukainen metsän uudistuminen. Sen tuli myös valvoa, että suunnitelmassa edellytetyt työt suoritettiin siinä määrätyllä tavalla ja määrättynä aikana. Piirimetsälautakunta on valvontavelvollisuutta täyttäessään käyttänyt julkista valtaa. Julkisyhteisön velvollisuudesta korvata julkista valtaa käytettäessä virheen tai laiminlyönnin johdosta aiheutunut vahinko säädetään vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:ssä. Pykälän 2 momentin mukaan korvausvastuu yhteisöllä on kuitenkin vain, milloin toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ole noudatettu. Piirimetsälautakunnalle hyväksyttäväksi toimitetussa hakkuu- ja uudistamissuunnitelmassa on edellytetty uudistettavien alueiden muokkauksen tapahtuvan metsäaurauksella. Metsäauraus on ollut Pohjois-Suomessa yleinen muokkausmenetelmä aina 1990-luvun alkuun saakka. Tällainen voimaperäinen auraustapa on vastannut kysymyksessä olevien metsänparannustöiden aikaan vallinnutta, yleisesti hyväksyttyä käytäntöä. Kaavakkeelle laaditusta suunnitelmasta ei ole ilmennyt aihetta epäillä valittua muokkausmenetelmää virheelliseksi. Keskusmetsälautakunta Tapion kysymyksessä olevana aikana voimassa olleiden valvontaohjeiden mukaan maastotarkastuksia tuli suunnitelmia tarkastettaessa suorittaa otannan perusteella. Piirimetsälautakunta ei ole hyväksyessään hakkuu- ja uudistamissuunnitelman toiminut virheellisesti. Mainittujen valvontaohjeiden mukaan piirimetsälautakunnan on tullut valvoa myös metsän uudistumista hakkuualueilla otantaan perustuvilla maastotarkastuksilla. Ohjeiden mukaan tarkastuksia oli toimitettava niin, että 3 - 5 prosenttia metsänuudistamishankkeista tarkastettiin maastokäynnillä. Systemaattisen otantatarkastuksen lisäksi on voitu ja tarvittaessa tullut tehdä harkinnanvaraisia tarkastuksia. On jäänyt näyttämättä, että piirimetsälautakunta ei olisi täyttänyt otantaan perustuvaa tarkastusvelvollisuuttaan tai että kanteessa tarkoitetun koko alueen tarkastamiseen olisi ollut erityistä aihetta. Piirimetsälautakunnan viaksi ei näin ollen voida katsoa virhettä tai laiminlyöntiä myöskään sen täyttäessä valvontavelvollisuuttaan. Metsänhoitoyhdistyksen menettely Metsänhoitoyhdistys on hovioikeuden kertomin tavoin laatinut hakkuu- ja uudistamissuunnitelman. Kanne ja hovioikeuden tuomio, siltä osalta kuin kanne on hyväksytty, perustuvat osaksi siihen, että taimikoiden epäonnistuminen on johtunut uudistettavan alueen muokkaamisesta Keskusmetsälautakunta Tapion vuodelta 1980 olleiden uudistamis- ja metsitysketjuohjeiden vastaisesti metsäaurauksella. Mainittujen ohjeiden mukaan tuoreilla ja paksukunttaisilla kankailla on ensisijaisesti tullut käyttää metsäaurausta. Kuivahkoilla sekä ohutkunttaisilla tai kivisillä kankailla puolestaan on tullut ensisijaisesti käyttää lautasaurausta tai laikutusta. Ohjeet ovat olleet suositusluonteisia. Hakkuu- ja uudistamissuunnitelman laatimisesta on metsänhoitoyhdistyksen edustaja toiminnanjohtaja Z hovioikeuden tuomiossa mainitun lisäksi Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä kertonut, että hän oli käynyt viljeltävällä alueella myös kesällä, eikä tuolloin ollut ilmennyt aihetta suunnitelman muuttamiseen. Korkeimmassa oikeudessa todistajana kuultu maatalous- ja metsätieteiden tohtori P on kertonut, että tarvittavia määriä uudistamissuunnitelmia ei edes ole mahdollista tehdä kesäaikaan. Kasvupaikan laatua voitiin myös talvella arvioida sillä kasvavan puuston rakenteen, laadun ja määrän perusteella. Myös veroluokitus oli melko luotettava lähtökohta. Asianosaiset ovat olleet eri mieltä kasvupaikan laadusta viljelyalueella. Ristiriitaista selvitystä on esitetty siitä, onko kysymyksessä ollut tuore vai kuivahko kangas sekä onko se ollut paksu- vai ohutkunttaista. Epäselvyyttä on ollut jo paksu- ja ohutkunttaisuuden rajastakin. Kivisyyden määrästä ja merkityksestä on niin ikään esitetty toisistaan poikkeavia arvioita. Esitetyn selvityksen perusteella ei ole yksiselitteisesti pääteltävissä, millainen kasvupaikan laatu on ollut, mutta selvää on, että se on uudistettavilla alueilla vaihdellut jopa samalla kuviolla. Niinkuin edellä on todettu, metsäauraus on vastannut kysymyksessä olevien metsänparannustöiden aikaan vallinnutta, yleisesti hyväksyttyä käytäntöä. Hovioikeuden tuomiossa mainittu maatalous- ja metsätieteiden tohtori X on todistajana Korkeimmassa oikeudessa kuultuna kertonut, että metsäauraus hänen mielestään on ollut kysymyksessä olevilla alueilla virheellinen muokkausmenetelmä. Korkeimmassa oikeudessa todistajina kuullut P, metsänhoitaja Q ja maatalous- ja metsätieteiden lisensiaatti R ovat puolestaan katsoneet, että metsäauraus on ollut perusteltu muokkausmenetelmä, joka on antanut kokonaisuuden kannalta parhaan tuloksen. Korkeimman oikeuden arvion mukaan paras ratkaisu olisi ilmeisesti ollut erilaisten muokkausmenetelmien käyttäminen eri alueilla, mutta tämä ei kysymyksessä olevana aikana ole ollut käytännössä mahdollista. Sen sijaan ei voida päätyä siihen, että metsäauraus olisi tässä tapauksessa ollut virheellinen muokkausmenetelmä. Vaikka esimerkiksi metsähallitus on sittemmin luopunut metsäaurauksen käyttämisestä, se ei ole tapahtunut sen vuoksi, että metsäauraus oli johtanut huonoon tulokseen, vaan lähinnä maisemallisista ja ympäristöpoliittisista syistä. Metsänuudistamisen tulos ja siihen vaikuttaneet syyt Metsänuudistamisen onnistumisesta ei voi etukäteen olla varmuutta. Sen toteuttamiseen sisältyy erilaisia riskejä, jotka ovat erityisen suuria Lapin luonnonolosuhteissa. Tämän osoittaa muun muassa täydennysviljelytöiden suuri määrä juuri Lapissa. Asianosaiset ovat olleet eri mieltä taimikoiden kunnosta kuvioilla 2, 5 ja
11. Jutussa on esitetty siitä runsaasti selvitystä, joka kuitenkin on osittain ristiriitaista. Osa mahdollisista virheistä samoin kuin metsänviljelytöiden lopputulos eli se, onko saatu aikaan kehityskelpoinen taimikko, voidaan todeta vasta vuosien kuluttua. Taimikoissa on näytetty havaitun kuolleisuutta vuosina 1992 ja
12. Vuonna 1996 tehdyssä inventoinnissa ei ole tehty uusia havaintoja taimien kuolemisesta, ja tuolloin taimikon taajuus on täyttänyt Metsäkeskus Tapion vuonna 1991 antamien yksityismetsälain noudattamisen valvontaohjeiden mukaiset vaatimukset. Taajuuden arvioinnissa on ohjeiden mukaan otettava täydentävinä puina huomioon myös luonnontaimet. Taimikoiden kunnosta kokonaisuutena voidaan todeta, että ne tällä hetkellä täyttävät kehityskelpoisten taimikoiden vaatimukset. Todistajat Q, P ja R sekä Korkeimmassa oikeudessa todistajana myös kuultu maatalous- ja metsätieteiden ja filosofian tohtori S ovat, toisin kuin todistaja X, lausuneet, että metsänuudistamisen tulos vastaa suunnilleen keskimääräistä tulosta Lapin luonnonolosuhteissa. Kuviolla 5 tulos saattaa olla hieman keskimääräistä heikompi. Jutussa on esitetty ristiriitaista selvitystä myös luonnontuhojen osuudesta taimikoiden tilaan. Uudistettavilla alueilla on joka tapauksessa esiintynyt männynversoruostetta, männyntalvihometta ja versosurmaa sekä hirvituhoja ja lumenmurtoja. Myös vuosien 1986 ja 1987 talviolosuhteet, jolloin lumi oli satanut vasta ankarien pakkasten jälkeen, ovat aiheuttaneet pakkasvaurioita ja heikentäneet taimikoiden kuntoa. Männynversoruosteen yleisyys on ollut seurausta haavan torjunnan laiminlyömisestä. Metsänparannuslainsäädännön mukaan maanomistaja on ollut velvollinen huolehtimaan metsänviljelyalueen kunnossapidosta ja hoidosta. Alueen omistusoikeuden siirtyessä myös kunnossapito- ja hoitovelvollisuus ovat siirtyneet uudelle omistajalle. B ja hänen saantomiehensä ovat laiminlyöneet tätä velvollisuuttaan. Edellä olevan perusteella Korkein oikeus katsoo, että metsänviljelytyö ei ole epäonnistunut. Viljelemättä jäänyt alue Hovioikeus on tuomiossaan lausunut, että kuviolla 5 oli 1,9 hehtaarin alue jäänyt kokonaan viljelemättä. Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä on selvinnyt, että hovioikeuden tarkoittama ala on muodostunut useista eri kuvioilla olleista pienistä alueista. Todistaja X on inventoidessaan viljelyalueen puustoa touko-kesäkuussa 1992 havainnut, ettei noilla alueilla ollut jälkiäkään istutuksesta tai kylvöstä. Metsänhoitoyhdistys ei ole näyttänyt kylväneensä alueita. Epäselväksi on jäänyt, kuinka suuri osa alasta ei kivisyytensä vuoksi ollut lainkaan istutettavissa tai kylvettävissä. Viljelemättä jääneiden paikkojen voidaan myös olettaa vuosien kuluessa metsittyvän luontaisesti. Metsänparannustyön toteuttamisilmoitukset ja loppuselvitys on toimitettu maanomistajille vuosina 1983 -
13. B:n saantomiehet ovat toteuttamisilmoitusten allekirjoittamisessa olleista epäselvyyksistä huolimatta olleet tietoisia metsänuudistamishankkeesta. Väitetyistä puutteista sen toteuttamisessa B on ensi kerran ilmoittanut vasta lokakuussa 1990 pyytäen katselmuksen suorittamista. Kun otetaan huomioon, että maanomistajalla on taimikon hoito- ja kunnossapitovelvollisuus, maanomistajan olisi pitänyt havaita mahdollinen viljelemättä jättäminen ja kohtuullisessa ajassa ilmoittaa siitä yhdistykselle, jotta tämä olisi voinut korjata virheellisyyden. Kun maanomistaja on tämän laiminlyönyt, hän ei enää voi vedota puutteellisuuteen sopimuksen täyttämisessä. Johtopäätös metsänhoitoyhdistyksen osalta Metsänhoitoyhdistyksen laatimansa hakkuu- ja uudistamissuunnitelman mukaisesti suorittamat metsänuudistamistyöt ovat johtaneet sellaiseen tulokseen, jota maanomistaja on kohtuudella voinut edellyttää. Yhdistys ei näin ollen ole aiheuttanut kuolinpesälle vahinkoa. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään. Tervolan Metsänhoitoyhdistys r.y. ja Lapin metsäkeskus vapautetaan velvollisuudesta yhteisvastuullisesti maksaa A:n kuolinpesälle vahingonkorvausta taimikoiden kasvutappioista. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Raimo Repo, Ritva Supponen ja Salonen. Esittelijä Teija Unkila. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Nikkarinen, Tulenheimo-Takki, Suhonen, Pellinen ja Palaja. Esittelijä Risto Jalanko.