1998 false KKO:1998:60 Kalastuskunnalle oli nykyisen vuonna 1982 annetun kalastuslain voimassa ollessa tuomittu vesialueen raputuoton menetyksestä korvausta, mikä tuon lain mukaan voitiin määrätä suor

§:ssä tarkoitettua vuokratuloa eikä sellaista siihen verrattavaa tuloa, joka olisi voitu jakaa kalastuskunnan osakkaille. Korvausta ei ollut voitu jakaa minkään muunkaan lainkohdan nojalla. Se oli käytettävä osakkaiden yhteiseksi hyväksi eli kalavesien kunnostukseen ja jatkohoitoon, mikä tuli vaatimaan kalastuskunnalta huomattavia kustannuksia. Joka tapauksessa korvauksen jakaminen osakkaille oli ollut sellainen asia, että sitä koskeva päätös olisi pitänyt tehdä yksimielisesti tai ainakin siten, että sitä olisi kannattanut kaksi kolmasosaa annetuista äänistä. Näillä perusteilla A ja B vaativat, että kalastuskunnan ylimääräisen kokouksen 29.10.1994 tekemä päätös 800 000 markan jakamisesta osakkaille kumotaan. Vastaus Pehkolan kalastuskunta kiisti kanteen ja vaati sitä hylättäväksi. Kalastuskunnan 29.10.1994 pidetyssä ylimääräisessä kokouksessa oli päätetty jakaa osakkaille 800 000 markkaa Korkeimman oikeuden 15.6.1990 annetulla tuomiolla ratkaistussa asiassa tuomituista korvauksista, jotka olivat aiheutuneet rapukannan menetyksestä kalastuskunnan hallitsemalla vesialueella. Pohjois-Suomen vesioikeus oli 24.2.1984 annetulla päätöksellään määrännyt vesi- ja ympäristöhallituksen maksamaan muun muassa Pehkolan kalastuskunnalle korvausta Uljuan altaan rakentamisesta Siika- ja Lamujoen rapukannoille aiheutuneesta vahingosta. Asia oli lopullisesti ratkaistu edellä mainitulla Korkeimman oikeuden tuomiolla, jossa korvausta oli korotettu. Vesioikeuden, vesiylioikeuden tai Korkeimman oikeuden ratkaisuissa ei ollut määrätty, että korvaus olisi tullut käyttää kalavesien hoitoon tai kunnostamiseen taikka rapukannan elvyttämiseen. Korvaus oli määrätty siitä, että rapukanta oli kalastuskunnan vesialueella lopullisesti menetetty. Menetys oli koitunut kalastuskunnan osakkaille ja yhteisen vesialueen omistajille eikä kalastuskunnalle, joka ei ollut harjoittanut ravustusta eikä omistanut vesialueita. Rapukantaa ei ollut voitu istutuksin elvyttää. Vesistöjen kalakannalle ei ollut aiheutunut vahinkoja, joten korvausta ei ollut tarpeen käyttää kalakannan hoitamiseen. Lisäksi saadusta korvauksesta vain osa oli päätetty jakaa osakkaille.

§:n 1 momentin mukaan kalastusoikeuden vuokrauksesta saatu tulo oli jaettava osakkaille, mikäli sitä ei tarvittu kalastuskunnan menoihin tai mikäli osakkaat eivät yksimielisesti toisin sopineet. Puheena oleva korvaus oli rinnastettavissa tällaiseen vuokratuloon. Korvausta ei ollut tarvittu kalastuskunnan menoihin, koska sille oli jäänyt tarpeeksi varoja. Näin ollen korvaus oli jaettava osakkaille, elleivät kaikki osakkaat toisin sopineet. Kalastuslain 56 §:n 1 momentin mukaan päätökset kalastuskunnan kokouksessa tehtiin enemmistöperiaatteella lukuun ottamatta saman pykälän 2 momentissa mainittuja asioita, joihin ei kuulunut kysymyksessä olevan korvauksen jakamisesta päättäminen. Kalastuskunnan kokouksessa suoritetussa äänestyksessä enemmistö oli ollut varojen jakamisen kannalla. Käräjäoikeuden tuomio 6.2.1995 Käräjäoikeus lausui, että Korkein oikeus oli 15.6.1990 antanut ratkaisunsa Uljuan tekoaltaan rakentamisesta Siika- ja Lamujoen rapukannoille aiheutuneen vahingon korvaamisesta. Tuomiossaan Korkein oikeus oli velvoittanut vesi- ja ympäristöhallituksen valtion edustajana suorittamaan korvauksia eräille kalastuskunnille, muun muassa Ruukin kunnassa olevalle Pehkolan kalastuskunnalle. Vesiylioikeus oli aikaisemmin samaa asiaa koskeneessa päätöksessään katsonut rapukannan korvausvelvollisuuden kannalta katsoen kokonaisuudessaan menetetyksi. Vesiylioikeus oli korvauksia arvioidessaan edellyttänyt ravustuksen loppuneen puheena olevalla vesialueella. Tämä raputuoton täydellinen menetys oli sanotun päätöksen mukaan sisältänyt myös kertakaikkisen korvauksen kalastuskuntien raputulojen, kuten vesialueiden vuokratulojen ja ravustuslupatulojen menetyksestä. Korkein oikeus oli puuttumatta tältä osin vesiylioikeuden päätöksen perusteluihin määrännyt, että vesi- ja ympäristöhallituksen tuli suorittaa Pehkolan kalastuskunnalle rapukorvauksia 1 144 844 markkaa kuuden prosentin korkoineen 1.9.1969 lukien. Tämän jälkeen vesija ympäristöhallitus oli suorittanut Korkeimman oikeuden tuomion perusteella kalastuskunnalle korvauksia ja korkoja yhteensä 2 505 805,86 markkaa. Kalastuskunnan 29.10.1994 pidetyssä ylimääräisessä kokouksessa oli käsitelty johtokunnan esitystä, jonka mukaan edellä mainitusta korvauksesta jaettaisiin osakkaille 800 000 markkaa. Rahojen jakamista oli kannattanut 9.5058 ääntä ja vastustanut 4.7952 ääntä. Kalastuslain mukaan useille kiinteistöille yhteisesti kuuluvan kalaveden osakkaat voivat tietyin edellytyksin muodostaa kalastuskunnan, jonka tuli järjestää alueellaan kalastuksen harjoittaminen ja kalakannan hoito ottamalla huomioon mitä kalastuslaissa oli säädetty. Kalastuslain mukaan lähtökohtaisesti osakkaiden velvollisuudet ja oikeudet kuten maksut ja kalaveden käyttö määräytyivät kunkin osakkaan vesialueosuutta vastaavasti.

§:n mukaan kalastuskunnan kokouksessa voitiin päättää, että kalavettä käytetään toisin kuin siten, että kukin osakas itse tai se, joka laillisesti käyttää hänen oikeuttaan, harjoittaa tällä vesialueella kalastusta. Näin saatu tulo, mikäli sitä ei tarvittu kalastuskunnan menoihin, jaettiin osakkaiden kesken heidän vesialueosuuksiensa mukaan, elleivät kaikki osakkaat toisin sopineet. Tässä jutussa asianosaiset olivat kukin kohdaltaan tukeutuneet sanottuun säännökseen. Tämä kalastuskunnan saamaa vuokratuloa koskeva säännös tarkoitti kuitenkin kalastuskunnille varsin tavanomaisesti tulevaa tulomuotoa. Sen sijaan poikkeuksellisena tuloeränä kalastuskunnalle oli pidettävä kertakaikkista, menetettyä rapukantaa koskevaa korvausta. Sen laatuista korvausta eivät sivunneet mitkään kalastuslain säännökset. Liioin hallituksen esitys kalastuslainsäädännön uudistamisesta (HE 214/1980) ei antanut johtoa miten tämänkaltainen korvaus oli määriteltävä. Vesiylioikeuden päätöksen mukaan saatu korvaus oli sisältänyt myös korvauksen kalastuskunnan vuokratuloista. Saadun selvityksen mukaan vuokratulon osuus korvauksesta oli ollut kuitenkin ilmeisen vähäinen, joten korvausta oli siten lähtökohtaisesti voitu pitää muuna kuin

§:n tarkoittamana vuokratulona. Vaikka kysymyksessä ei ollutkaan

§:n mukainen vuokratulo, sen kohdalla ei voitu katsoa, että mainitun säännöksen olemassaolo olisi perustanut suoran kiellon senkin jakamiselle osakkaille tuon säännöksen periaatteiden mukaisesti. Lain ja kalastuskunnan sääntöjen vaietessa asiasta oli kalastuskunnan ratkaisuvapauteen nähden pikemminkin otettava huomioon sallivat kuin kieltävät näkökohdat. Sallivina näkökohtina voitiin pitää ensinnäkin sitä, että tuomioistuimet eivät olleet korvauksia koskeneissa päätöksissään aikoinaan määränneet, että korvaus olisi käytettävä johonkin erityiseen kalastuskunnan tarpeeseen. Lisäksi asiassa ei ollut väitettykään, että päätöksen tarkoitus oli ollut korvauksen jakaminen muulla perusteella kuin siten, että varat tultaisiin jakamaan osakkaiden kesken heidän vesialueosuuksiensa mukaan. Päätöksen ei ollut siten näytetty liioin loukanneen osakkaiden kalastuslain mukaista yhdenvertaisuutta. A ja B olivat lisäksi esittäneet näkemyksenään, että korvaus olisi lain mukaan tullut käyttää kalastuskunnan kalavesien kunnostukseen ja jatkohoitoon. Sen kysymyksen ratkaiseminen jaettiinko osa saaduista korvauksista osakkaille oli kuitenkin kuulunut kalastuslain 48 §:n mukaisesti kalastuskunnan toimivaltaan. Kysymys oli ollut pelkästään tarkoituksenmukaisuuskysymyksestä, mihin yleinen tuomioistuin ei voinut toimivaltaansa kuulumattomana puuttua, mikäli kalastuskunnan päätös oli muutoin tehty laillisessa järjestyksessä. Kalastuslain 56 §:n 1 momentin mukaan kalastuskunnan kokouksen päätökseksi katsottiin se mielipide, jota enemmistö oli kannattanut. Tätä säännöstä oli pidettävä lähtökohtana kun äänestystulosta kokouksessa laskettiin ja siitä voitiin poiketa vain erityistapauksissa. Kalastuslain 56 §:n 2 momentissa oli tosin mainittu eräitä sellaisia asioita, joissa päätöksen tekemiseen vaadittiin vähintään kaksi kolmasosaa äänestykseen osaa ottaneiden käytettävissä olleesta yhteisestä äänimäärästä ja vähintään yksi kolmasosa äänestäneistä osakkaista. Tämä lainkohta ei kuitenkaan koskenut nyt kysymyksessä olevan kaltaista korvausta. Muissakaan säännöksissä tai kalastuskunnan säännöissä ei edellytetty, että tällaisen asian kohdalla vaadittaisiin muu kuin enemmistöpäätös. Kalastuskunnan osakkaiden yksimielistä päätöstä taas edellytettiin ainoastaan aikaisemmin selostetun

§:n tarkoittamasta asiasta päätettäessä. Yleisesti ottaen tällaisen yksimielisen päätöksen vaatimista oli pidettävä erityisen harvinaisena edellytyksenä. Lain vaietessa sen käyttämiselle olisi tullut olla erityisen hyvät perusteet, jollaisia tässä asiassa ei ollut osoitettu olevan. Lopputoteamuksenaan käräjäoikeus totesi, että kalastuskunnan kokouksen päätös oli syntynyt laillisessa järjestyksessä. Se ei ollut ollut lain, asetuksen tai kalastuskunnan sääntöjen vastainen eikä se ollut loukannut A:n ja B:n oikeutta. Sen vuoksi käräjäoikeus hylkäsi kalastuskuntaa vastaan ajetun kanteen perusteettomana. Vaasan hovioikeuden tuomio 27.3.1996 A ja B valittivat hovioikeuteen. Hovioikeus lausui, että kalastuslain 48 §:n mukaan kalastuskunnan tuli järjestää kalastuksen harjoittaminen ja kalakannan hoito ottamalla huomioon mitä muun muassa lain 1 ja 2 §:ssä oli säädetty. Lain 1 §:n mukaan kalastusta harjoitettaessa oli erityisesti pidettävä huolta siitä, että kalakantaa käytettiin hyväksi järkiperäisesti ja ottaen huomioon kalataloudelliset näkökohdat, sekä huolehdittava kalakannan hoidosta ja lisäämisestä.

§:n 1 momentin mukaan kalastuskunnan kalastusalueen vuokraamisesta saamat tulot voitiin, mikäli niitä ei tarvittu kalastuskunnan menoihin, jakaa kalastuskunnan osakkaiden kesken. Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden esittämät perusteet siitä, että nyt kysymyksessä olevaa korvausta ei voitu pitää edellä mainitussa lainkohdassa tarkoitettuna vuokratulona. Kalastuslain 66 §:n 3 momentin mukaan vahingosta, haitasta tai muusta edunmenetyksestä yhteiselle kalavedelle, siinä harjoitetulle kalastukselle tai kalakannan hoidolle maksettava vahingonkorvaus voitiin määrätä maksettavaksi kalastuskunnalle käytettäväksi sanotun vahingollisen seurauksen ehkäisemistä tai vähentämistä tarkoittaviin tai muihin kalastuksen hyväksi suoritettaviin toimenpiteisiin. Hallituksen esityksestä (HE 214/1980) ilmeni säännöksellä tarkoitetun sitä, että kyseisenlainen korvaus oli tuomioistuimen harkinnan mukaan määrättävissä maksettavaksi kalastuskunnalle, milloin korvaus voitiin käyttää lainkohdassa mainittuihin toimenpiteisiin. Muussa tapauksessa korvaus oli määrättävä maksettavaksi jakokunnalle (vesialueen omistajille). Tällainen tapaus olisi esimerkiksi kyseessä silloin kun veden kalataloudellinen arvo oli menetetty. Asiassa ei kalastuskunnan puolesta ollut väitetty, ettei kalastuskunta olisi voinut käyttää saamiaan korvauksia lain sille määräämien tarkoitusten toteuttamiseen. Koska korvaus oli Korkeimman oikeuden 15.6.1990 antaman päätöksen (KKO 1990:79) mukaan määrätty maksettavaksi kalastuskunnalle, hovioikeus katsoi, ettei kalastuskunta lain sille määräämät tehtävät huomioon ottaen ollut toiminut asiassa laillisesti päättäessään jakaa osan rapukannan menetyksestä saamistaan varoista osakkailleen. Näillä perusteilla hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja Pehkolan kalastuskunnan ylimääräisen osakasten kokouksen 29.10.1994 tekemän päätöksen 800 000 markan jakamisesta kalastuskunnan osakkaille. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA Pehkolan kalastuskunnalle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan kalastuskunta vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja että asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan. A ja B vastasivat yhteisesti valitukseen. VÄLITOIMENPIDE Jutussa on kysymys siitä, onko Pehkolan kalastuskunnalla ollut oikeus jakaa sille Korkeimman oikeuden 15.6.1990 asiassa VE 88/6 annetun tuomion nro 1763 perusteella maksetusta korvauksesta 800 000 markan osa osakkailleen. Viimeksi mainitussa asiassa olivat antaneet päätöksensä vesiylioikeus viimeksi 27.11.1987 ja Pohjois-Suomen vesioikeus viimeksi 24.2.

1. Asiaa käsitellessään Korkein oikeus on havainnut Pohjois-Suomen vesioikeuden 24.2.1984 annetusta päätöksestä, johon kalastuskunta on jo käräjäoikeudessa viitannut, että Pehkolan kalastuskunnan korvausvaatimus on saapunut vesioikeudelle 9.4.
2. Katselmustoimituksen jälkeen vesioikeus on 13.2.1975 annetussa päätöksessä katsonut, ettei kalastuskunnalla, koska se ei ollut vesialueen omistaja, ollut puheena olevan kaltaisessa asiassa vesialueen omistajan puhevaltaa. Sen vuoksi vesioikeus on jättänyt kalastuskunnan korvausvaatimuksen tutkimatta. Vesiylioikeus on 14.11.1978 annetussa päätöksessään lausunut, että kalastuskunnalla yhteisen kalaveden osakkaiden muodostamana yhtymänä oli katsottava olleen puhevalta asiassa siltä osalta kuin asiassa oli kysymys vesialueen käyttämiselle kalavetenä aiheutuneista vahingoista ja niiden korvaamisesta. Sen vuoksi vesiylioikeus on kumonnut vesioikeuden päätöksen ja palauttanut asian vesioikeuteen. Vesioikeus on jatkaessaan asian käsittelyä palauttanut sen täydentävään katselmustoimitukseen. Toimitusmiehet ovat antaneet asiassa 5.2.1982 päivätyn lausunnon, minkä jälkeen vesioikeus on 24.2.1984 ratkaissut asian edellä mainitulla päätöksellään. Nykyisin voimassa oleva 16.4.1982 annettu kalastuslaki (286/1982) on tullut voimaan 1.1.
3. Lailla on kumottu 28.9.1951 annettu kalastuslaki (503/1951). Korkeimman oikeuden edellä mainitulla tuomiolla lopullisesti ratkaistu korvausasia on siten käsitelty osaksi vuonna 1951 annetun kalastuslain voimassa ollessa. Pehkolan kalastuskunnalle sekä A:lle ja B:lle varattiin tilaisuus lausua siitä, onko edellä mainittuihin seikkoihin nähden lain muutoksella asiassa merkitystä. Kalastuskunta erikseen sekä A ja B yhteisesti antoivat pyydetyt lausumat. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 8.6.1998 Perustelut Pehkolan kalastuskunnalle on Pohjois-Suomen vesioikeuden 24.2.1984 ja vesiylioikeuden 27.11.1987 antamilla päätöksillä tuomittu korvausta Uljuan tekoaltaan rakentamisesta vuonna 1969 aiheutuneesta vesialueen raputuoton menetyksestä. Korkein oikeus on kalastuskunnan valituksesta 15.6.1990 annetulla tuomiollaan korottanut vesiylioikeuden kalastuskunnalle tuomitseman korvauksen 1 144 844 markaksi. Vesioikeuden, vesiylioikeuden tai Korkeimman oikeuden ratkaisuissa ei ole määrätty, mihin tarkoitukseen korvaus on käytettävä. Kalastuskunnalle on maksettu korvausta korkoineen 19.7.1988 vesiylioikeuden päätöksen perusteella 1 555 505,13 markkaa ja 7.2.1991 Korkeimman oikeuden tuomion perusteella 950 300,73 markkaa. Asiassa on kysymys siitä, voiko kalastuskunta jakaa viimeksi mainitusta korvauksen osasta 800 000 markkaa osakkailleen. Kalastuskunnalle tuomittavasta korvauksesta on säädetty 1.1.1983 alkaen voimassa olevan kalastuslain (286/1982) 66 §:n 3 momentissa, että milloin korvausta tuomitaan tai määrätään maksettavaksi vahingosta, haitasta tai muusta edunmenetyksestä, joka luvattomasti tai laillisen luvan nojalla suoritetusta toimenpiteestä aiheutuu yhteiselle kalavedelle, siinä harjoitetulle kalastukselle tai kalakannan hoidolle, voidaan tällainen korvaus määrätä suoritettavaksi kalastuskunnalle käytettäväksi sanotun vahingollisen seurauksen ehkäisemistä tai vähentämistä tarkoittaviin tai muihin kalastuksen hyväksi suoritettaviin toimenpiteisiin. Kuten lainkohdan esitöistä (Kalastuslainsäädäntökomitean mietintö, KM 1977:47 s. 137 - 139 ja hallituksen esitys kalastuslainsäädännön uudistamisesta, HE 214/1980 s. 26) käy ilmi, määrättäessä korvausta vesialuetta kohdanneesta vahingosta korvaus on suoritettava vesialueen omistajalle, kun on kysymys kalastusoikeuden sisältymisestä varallisuusarvoisena etuna vesialueen omistusoikeuteen. Sen sijaan korvaus kuuluu yhteisen kalaveden käyttöä ja hoitoa koskevissa asioissa puhevallan omaavalle kalastuskunnalle, milloin vahinko kohdistuu nimenomaan vesialueen käyttöön ja hoitoon kalavetenä. Tästä syystä yhteiselle kalavedelle, siinä harjoitetulle kalastukselle tai kalakannan hoidolle aiheutuneesta vahingosta johtuva korvaus määrätään maksettavaksi kalastuskunnalle. Tällaisestakin vahingosta korvaus voidaan tuomita yhteisen vesialueen omistajille, mikäli tämä paremmin vastaa vahingonkorvauksen tarkoitusta. Jos korvaus määrätään maksettavaksi kalastuskunnalle, se on siten kalastuslain 66 §:n 3 momentin mukaan käytettävä lainkohdassa säädettyihin tarkoituksiin siinäkin tapauksessa, ettei tuomioistuin ole korvauksen käyttötarkoituksesta määrännyt. Vuonna 1951 annettuun, voimassa olevalla lailla kumottuun kalastuslakiin (503/1951) ei sisältynyt vastaavaa kalastuskunnalle tuomittavaa korvausta koskevaa säännöstä. Oikeuskäytännössä pidettiin kuitenkin mahdollisena määrätä kalastukselle aiheutuneesta vahingosta korvaus kalastuskunnalle, mutta kysymys kalastuskunnan puhevallasta oli selkiintymätön. Osaltaan tähän saattoi vaikuttaa se, että kalastuskunnan osakkaat olivat lähtökohtaisesti samat kuin vastaavan yhteisen vesialueen osakkaat eli vesialueen omistajat. Vesioikeuden 24.2.1984 antamasta päätöksestä ilmenee, että tässä tapauksessa Pehkolan kalastuskunnan korvausvaatimus on jätetty vesioikeudelle 9.4.
4. Vesioikeus oli 13.2.1975 antamallaan päätöksellä jättänyt tutkimatta kalastuskunnan vaatimuksen vesialueelle aiheutuneiden vahinkojen korvaamisesta, koska kalastuskunnalla, joka ei ollut vesialueen omistaja, ei ollut puheena olevan kaltaisessa asiassa vesialueen omistajan puhevaltaa. Vesiylioikeus oli kuitenkin 14.11.1978 antamassaan päätöksessä katsonut, että kalastuskunnalla yhteisen kalaveden osakkaiden muodostamana yhtymänä oli puhevalta asiassa. Sen vuoksi vesiylioikeus oli kumonnut vesioikeuden päätöksen ja palauttanut asian vesioikeuteen. Kalastuskunnan korvausvaatimus on siten esitetty ja kysymys kalastuskunnan oikeudesta vaatia korvausta on ratkaistu ennen voimassa olevan lain voimaantuloa. Yhteisen vesialueen jakokunta ei ole järjestäytynyt. Korvaus on tuomittu vesialueen raputuoton täydellisestä menettämisestä. Tuomittu määrä on sisältänyt myös korvauksen kalastuskunnan raputulojen menetyksestä, jotka kuitenkin ovat käräjäoikeuden lausumin tavoin olleet varsin vähäiset. Muutoin korvaus on luonteeltaan korvausta vesialueen omistajan omaisuuteen kuuluvan etuuden menettämisestä. Moitteenalaisella päätöksellään kalastuskunta onkin 29.10.1994 päättänyt jakaa riidanalaisen 800 000 markan määrän vesialueen osakkaille. Asianosaiset eivät ole käräjäoikeudessa tai hovioikeudessa nimenomaisesti vedonneet siihen, että kalastuskunta on vaatinut korvausta ja sen puhevalta on lainvoimaisesti ratkaistu ennen voimassa olevan kalastuslain voimaantuloa. Se, mitä lakia asiassa on sovellettava, on oikeuskysymys, joka on ratkaistava asianosaisten vetoamisesta riippumatta. Seikat, joiden perusteella asiassa on sovellettava vuonna 1951 annettua kalastuslakia, on voitu ottaa huomioon, koska ne ovat käyneet ilmi vesioikeuden, vesiylioikeuden ja Korkeimman oikeuden ratkaisuista. Tähän nähden sillä perusteella, että vesioikeus 24.2.1984 ja vesiylioikeus 27.11.1987 ovat määränneet korvauksen maksettavaksi kalastuskunnalle, ei voida hovioikeuden lausumin tavoin katsoa, ettei kalastuskunta ole saanut laillisesti päättää puheena olevan korvauksen osan jakamisesta osakkaille. Edellä olevan perusteella Korkein oikeus katsoo, että kysymyksessä oleva korvaus on voitu jakaa vesialueen osakkaille. Voimassa olevan kalastuslain 56 §:n 1 momentin mukaan kalastuskunnan kokouksen päätökseksi katsotaan, jollei kalastuskunnan säännöissä toisin määrätä tai laissa toisin säädetä, se mielipide, jota enemmistö on kannattanut. Kalastuskunnan saaman korvauksen jakamisesta päättäminen ei ole sen laatuinen asia, josta saman pykälän 2 momentin tai kalastuskunnan sääntöjen mukaan on päätettävä määräenemmistöllä. Sen vuoksi korvauksen jakamisesta on voitu päättää 56 §:n 1 momentissa säädetyssä järjestyksessä. Kalastuskunnan 29.10.1994 pidetyssä kokouksessa on varojen jakamista kannattanut enemmistö annetuista äänistä, joten se on tullut kokouksen päätökseksi. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan kysymyksessä olevalta osalta siten, että asia jätetään käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan. Asian on ratkaissut käräjätuomari Tammiketo. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Kivimäki, Laitinen ja Helin. Esittelijä Pasi Vihla. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Lindholm, Paasikoski, Suhonen, Pellinen ja Kitunen. Esittelijä Kimmo Simola.