KKO/1998/98

1998 false KKO:1998:98 Ks. KKO:1975-II-4 KKO:1998:99 Ään. Velkoja, joka oli ottanut vastatakseen konkurssimenettelystä aiheutuvista kustannuksista, ei tuon sitoumuksensa perusteella vastannut konkurssipesän ajamassa takaisinsaantiasiassa konkurssipesän maksettavaksi tuomituista oikeudenkäyntikuluista. KS 15 § 3 mom KS 74 § ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA Suomen Yhdyspankki Oy:n kanne Helsingin käräjäoikeudessa Suomen Yhdyspankki Oy esitti Helsingin Ostoluotto Oy:tä vastaan nostamassaan kanteessa, että Tuotantokiinteistöt Oy oli asetettu 31.1.1989 konkurssiin Helsingin Ostoluotto Ky:n hakemuksesta. Kommandiittiyhtiö oli sittemmin muutettu Helsingin Ostoluotto Oy:ksi. Tuusulan kihlakunnanoikeudessa 8.3.1989 pidetyssä jatketussa velkojainkuulustelussa oli esitetty pesäluettelo, jonka mukaan velallisyhtiöllä ei ollut lainkaan varoja ja velkojen määrä oli ollut 1 206 334,50 markkaa. Tuolloin kommandiittiyhtiön asiamies, joka toimi myös väliaikaisena pesänhoitajana, oli ilmoittanut, että "noin neljä viikkoa ennen tätä päivää yhtiöllä oli ollut varoja noin 11 miljoonaa markkaa. Pesään oli mahdollista saada varoja takaisinsaantikanteilla. Tämän vuoksi Helsingin Ostoluotto Ky oli valmis ottamaan konkurssimenettelystä aiheutuvat kustannukset vastattavakseen". Oikeuden määrättyä konkurssimenettelyn jatkumaan ja väliaikaisen pesänhoitajan uskotuksi mieheksi oli 14.4.1989 pidetyn velkojainkokouksen pöytäkirjan kohtaan "Takaisinsaantikanteet" kirjattu seuraavaa: "Keskusteltiin mahdollisuudesta nostaa takaisinsaantikanne, koska yhtiö oli ennen konkurssia luovuttanut omaisuutensa kokonaisuudessaan pois yhdelle velkojalle. Kehoitettiin pesän hallintoa tutustumaan mahdollisuuksiin sekä ottamaan yhteyttä SYP:iin. Tämän jälkeen tehtäisiin asiasta päätös. Koska tarvittava asiakirja-aineisto oli vielä kirjanpitoaineistoon liitettynä, luvattiin sen toimittaa uskotulle miehelle." Konkurssipesä oli nostanut pankkia vastaan takaisinsaantikanteen, jossa oli väitetty pankin toimineen muiden velkojien etuja loukkaavalla tavalla realisoidessaan sillä vakuutena olleita pantteja erääntyneinä olleiden saataviensa suoritukseksi. Alioikeus, hovioikeus ja Korkein oikeus olivat hylänneet kanteen. Konkurssipesä oli velvoitettu korvaamaan pankin oikeudenkäyntikulut yhteensä 32 300 markalla korkoineen. Pankin oikeudenkäyntikulusaatavan perimiseksi 7.3.1994 toimitetussa ulosmittausyrityksessä konkurssipesä oli todettu varattomaksi. Pankki oli 18.8.1994 päivätyllä kirjeellä vaatinut Helsingin Ostoluotto Oy:tä suorittamaan pankin oikeudenkäyntikulusaatavan. Helsingin Ostoluotto Ky:n oli täytynyt tietää, että ainoa mahdollisuus kerryttää pesään varoja oli takaisinsaantikanteen nostaminen, mikä tuli aiheuttamaan kuluja konkurssipesän maksettavaksi, jos juttu hävittiin. Maksettavaksi tuomitut kulut olivat konkurssisäännön 47 §:n mukaisesti konkurssipesän massavelkaa. Kommandiittiyhtiö oli ollut tietoinen myös siitä, että se joutui kustantamaan konkurssipesän puolesta oikeudenkäynnin. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n mukaan hävinnyt asianosainen oli velvollinen korvaamaan voittaneen osapuolen oikeudenkäyntikulut. Kommandiittiyhtiö ei ollut velkojainkokouksessa vastustanut takaisinsaantikanteen nostamista. Kun velkojainkokous ei ollut päättänyt takaisinsaantikanteen nostamisesta, kuluista vastattavaksi ottaneella velkojalla oli ollut erityinen syy seurata konkurssipesän toimintaa. Oikeudellisena perusteena pankki vetosi vielä vähemmistön mielipiteeseen ratkaisussa KKO 1975 II 4 ja tämän kannan oikeaksi katsovaan oikeuskirjallisuuteen. Pankki vaati Helsingin Ostoluotto Oy:n velvoittamista suorittamaan pankin oikeudenkäyntikulusaatavat 32 300 markkaa korkoineen. Vastaus Helsingin Ostoluotto Oy vaati kanteen hylkäämistä. Yhtiö vetosi ratkaisuun KKO 1975 II 4 ja katsoi kuluista vastattavaksi ottamisen merkitsevän vastuuta ainoastaan varsinaisen konkurssimenettelyn aiheuttamista kustannuksista. Näitä olivat konkurssisäännön 74 §:ssä tarkoitetut konkurssivaraston ylöskirjoitukseen, hoitoon, hallintoon, niin myös selvitykseen, velkojien kokouksiin ja oikeudenkäymiseen tarvittavat kulut, joista tavarasto vastasi. Vastattavaksi ottamisen yhteydessä velkoja ei ollut voinut mieltää sitoutuvansa vastuuseen muista kuin mainituista kustannuksista. Tuomioistuin ei ollut miettiessään varojen riittävyyttä harkinnut samalla mahdollisen takaisinsaantikanteen kuluja. Yleensä päätökset takaisinsaantikanteiden nostamisesta tehtiin vasta myöhemmin velkojainkokouksissa. Tässä tapauksessa ei päätöksiä ollut tehty velkojainkokouksessa, joskin asiasta oli 14.4.1989 keskusteltu. Uskottu mies oli muodostanut oman käsityksensä asiasta tutustuttuaan kirjanpitoon ja keskusteltuaan velallisen edustajan kanssa. Laajemman vastuun asettaminen velkojalle vaatisi muutoksen lainsäädäntöön. Käsitys siitä, että yhden velkojan tulisi vastata sellaisen oikeudenkäynnin kustannuksista, jossa varoja haetaan koko pesälle, oli kestämätön. Mikäli kuluvastuu ulottuisi takaisinsaantikanteiden osalta kanteessa esitetyllä tavalla, niin vähintään kaikkien velkojien tulisi osallistua vastattaviin oikeudenkäyntikuluihin, koska velkojainkokouksissa poissaolevat saivat tyytyä läsnäolevien päätöksiin. Suomen Yhdyspankki Oy oli pesäluettelon mukaan suurin velkoja 52,87 prosentin osuudella, joten sen tulisi vastata kuluista ainakin suhteellisella osuudellaan. Helsingin Ostoluotto Oy:n osuus voisi olla enintään prosenttiperusteinen sen saatavan mukaisesti. Velkojan, joka salli yrityksen kaikkien varojen siirron ja hyväksyi suorituksen, jolla aiheutettiin tiliaseman muuttuminen negatiiviseksi eli maksukyvyttömyys ja konkurssitila, tuli varautua siihen, että toimenpiteestä aiheutui takaisinsaantioikeudenkäynti. Tällaisesta oikeudenkäynnistä johtuvan kuluriskin asettaminen kriittisenä aikana toimineelle velkojalle vaikutti ennaltaehkäisevästi muiden velkojien oikeuksia loukkaavien oikeustoimien suunnitteluun. Mikäli kanne hyväksyttäisiin, nousisi konkurssimenettelyn jatkamisen "hintakynnys" vähintään 100 000 markkaan. Vielä Helsingin Ostoluotto Oy ilmoitti maksaneensa konkurssipesän tilille summan, josta konkurssipesän toimitsijamies oli ottanut palkkionsa. Käräjäoikeuden tuomio 24.5.1995 Käräjäoikeus totesi riidattomaksi kanteessa esitetyn tapahtumainkulun ja kannevaatimuksen pääomamäärän. Asian riitaiselta osalta käräjäoikeus lausui, että ratkaisun KKO 1975 II 4 perustelut korostivat sanamuotonsa mukaan vastuuta vain varsinaisen konkurssimenettelyn aiheuttamista kustannuksista. Vähemmistön mielipiteen mukaan kuluista vastattavaksi ottanut velkoja oli vastuussa myös takaisinsaantioikeudenkäynnin kustannuksista vastapuolelle, koska tällainen velkoja oli sitoutunut vastaamaan konkurssimenettelystä aiheutuvista kuluista ja velkojainkuulustelussa osallistunut takaisinsaantikanteen vireillepanemista koskevan päätöksen tekemiseen. Vähemmistö ei olisi muuttanut hovioikeuden päätöksen lopputulosta. Hovioikeus puolestaan oli antanut merkitystä sille, että tällainen kuluista vastattavaksi ottaminen oli katsottava sitoutumiseksi myös takaisinsaantikanteiden menoihin sekä sille, että kannetta oli ajettu myös kyseisen velkojan hyväksi. Käräjäoikeus totesi, että sen jälkeen kun Korkein oikeus oli antanut kerrotun ennakkopäätöksensä, velkojien on tullut voida luottaa siihen, että vastattavaksi ottamisella tarkoitettiin vain varsinaisia konkurssimenettelyn kustannuksia. Oikeuspoliittisesti arvioiden toisenlainen ratkaisu olisi nostanut vastattavaksi ottamiskynnystä ja vaikuttanut näin yhden konkurssipesien valvonnan tehostamista korostavan seikan osalta haitallisesti. Toisaalta voitiin sanoa, että jos velkojat etukäteen tietäisivät, että kuluvastuu sisälsi myös kokonaisvastuun mahdollisista takaisinsaantikanteista, takaisinsaantikanteiden menestymismahdollisuudet tulisivat kartoitetuksi nykyistä paremmin velkojainkuulusteluun mennessä ja olisivat, kuten nykyisinkin, peruste lykätä velkojainkuulustelua. Edelleen kuluista vastattavaksi ottaneella velkojalla olisi tässä tilanteessa erityinen velvollisuus vaikuttaa velkojainkokouksessa siihen, nostetaanko takaisinsaantikanne ja sitoutuvatko mahdollisesti muutkin velkojat sen kustannuksiin. Asian periaatteellisessa arvioinnissa käräjäoikeus antoi merkitystä myös 1.12.1993 voimaantullutta oikeudenkäymiskaaren 21 lukua koskevan hallituksen esityksen (HE 191/93) yleisperusteluille, joissa oli entisen vahingonkorvausvelvollisuuteen perustuvan ajattelutavan sijasta korostettu ehdotettujen säännösten käyttäytymistä ohjaavaa vaikutusta ja silloin muun muassa sitä, että asianosainen, jota vastaan kanne oli perusteettomasti nostettu, sai korvauksen kuluistaan. Koska kuitenkin Korkein oikeus oli vuonna 1975 ratkaissut asian edellä kerrotulla tavalla, johon asianosaiset olivat voineet oikeusvarmuuden vaarantumatta luottaa, käräjäoikeuden mielestä ei ollut perustetta sille, että asia ratkaistaisiin toisin, mikäli juttuja voitaisiin pitää identtisinä. Helsingin Ostoluotto Ky oli velkojainkuulustelussa ollut tietoinen pesän olemattomasta muusta varallisuudesta sekä siitä, että ainoa varallisuus oli mahdollista saada pesään takaisinsaantikanteen avulla. Tämä seikka oli kirjattu kihlakunnanoikeuden pöytäkirjaan perusteluksi kuluista vastattavaksi ottamiselle. Sitoutuminen oli saanut konkludenttisen hyväksymisen myös siten, että Helsingin Ostoluotto Ky oli maksanut konkurssipesän kustannuksiin sisältyen toimitsijamiehelle korvausta myös takaisinsaantijutun ajamisesta. Selvää oli, että takaisinsaantikanteen hyväksyvä lopputulos olisi jako-osuutena hyödyttänyt myös kommandiittiyhtiötä siten kuin edellä selostetuissa, ratkaisun KKO 1975 II 4 hovioikeuden päätösperusteluissa oli edellytetty. Käyttäytyminen velkojainkuulustelussa muodostui tässä jutussa ongelmaksi, koska sellaista velkojainkuulustelua ei ollut pidetty, jossa lopullisesti olisi päätetty takaisinsaantikanteen nostamisesta. Jo velkojainkuulusteluun 14.4.1989 Suomen Yhdyspankki Oy oli saanut kutsun, joka olisi mahdollistanut pankille ainakin sen, että pankki olisi voinut velkojainkuulustelussa ottaa esiin kuluvastuun, mikäli takaisinsaantikanne tuli nostettavaksi. Pankki oli tosin saattanut mieltää osallistumisen kokoukseen turhaksi, koska se ei olisi voinut osallistua itseään koskevien päätösten tekemiseen. Helsingin Ostoluotto Ky oli ollut velkojainkuulustelussa saapuvilla ja oli lisäksi saanut hoidettavakseen konkurssivelallisen kirjanpidon. Sellainen tulkinta ei ollut mahdollinen, että lopullinen päätös takaisinsaantikanteen nostamisesta olisi tehty vastoin kommandiittiyhtiön mielipidettä. Päinvastoin käräjäoikeus katsoi pesänhoidosta annetun laskun maksamisella selvitetyksi, että takaisinsaantikanne oli nostettu yhtiön myötävaikutuksella. Käräjäoikeus katsoi, että nyt kysymyksessä olevassa tilanteessa, jossa konkurssipesässä ei ollut ollut lainkaan varoja eikä velkojainkuulustelussa ollut ollut epäselvyyttä siitä, mistä syystä kuluista vastattavaksi ottaminen oli tapahtunut, kommandiittiyhtiön oli katsottava sitoutuneen konkurssimenettelyn ohella takaisinsaantijutun kuluihin. Kommandiittiyhtiöllä oli tämän jälkeen ollut mahdollisuus arvioida kanteen menestymismahdollisuuksia ja näin erityinen velvollisuus muun muassa velkojainkokouksessa tapahtuvassa päätöksenteossa sekä velkojana toimitsijamiehen toimintaan vaikuttaessaan siihen, että oikeudenkäyntikulukorvausvelvollisuuden silloin voimassa olleet ja myös nykyiset periaatteet käytännössä toteutuivat. Tämä tarkoitti sitä, että varattomassa konkurssipesässä aktiivisesti toimivan velkojan, joka ei ollut takaisinsaantijutun asianosainen, oli tullut mieltää vastuun ulottuvan myös konkurssipesän vastapuolen kuluihin. Käräjäoikeus lausui vielä, että jako-osuuden perusteella määräytyvä prosentuaalinen vastuun jakautuminen voisi perustua vain velkojainkokouksen päätökseen tai sopimukseen, mutta ei tämän kanteen kohteena olevaan perusteeseen tai sen kiistämiseen. Näillä perusteilla käräjäoikeus velvoitti Helsingin Ostoluotto Oy:n suorittamaan Suomen Yhdyspankki Oy:lle 32 300 markkaa korkoineen. Helsingin hovioikeuden tuomio 6.6.1996 Helsingin Ostoluotto Oy valitti hovioikeuteen ja toisti vaatimuksensa kanteen hylkäämisestä. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA Helsingin Ostoluotto Oy:lle on myönnetty valituslupa 16.1.

1. Suomen Yhdyspankki Oy, nykyisin Merita Pankki Oy on antanut vastauksen. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 3.9.1998 Perustelut Konkurssisäännön 15 §:n 3 momentin mukaan konkurssituomioistuimen on määrättävä konkurssi raukeamaan, jos se havaitsee, etteivät konkurssiin luovutetut varat riitä niiden kulujen suorittamiseen, jotka konkurssisäännön 74 §:n mukaan on niistä maksettava. Oikeuskäytännössä on kuitenkin katsottu, että konkurssimenettelyä voidaan jatkaa, jos joku velkojista ottaa vastatakseen konkurssimenettelystä aiheutuvista kustannuksista. Helsingin Ostoluotto Ky on Tuotantokiinteistöt Oy:n konkurssissa 8.3.1989 toimitetussa velkojainkuulustelussa ilmoittanut olevansa valmis ottamaan konkurssimenettelystä aiheutuvat kustannukset vastatakseen. Tämän sitoumuksen perusteella Tuotantokiinteistöt Oy:n konkurssia on jatkettu. Sitoumus vastata konkurssimenettelystä aiheutuvista kustannuksista on velkojan yksipuolinen tahdonilmaisu, jonka oikeusvaikutuksista ei ole laissa säännöksiä. Merkitystä on siten annettava sille, millaisia oikeusvaikutuksia sitoumukselle on oikeuskäytännössä annettu. Ratkaisussa KKO 1975 II 4 on ollut kysymys vastaavanlaisesta tilanteesta kuin nyt. Ratkaisun mukaan konkurssivelkoja oli, jottei konkurssimenettely olisi varojen puuttuessa rauennut, sitoutunut vastaamaan konkurssimenettelystä aiheutuvista kuluista. Tämän sitoumuksen katsottiin tarkoittaneen vastuuta ainoastaan varsinaisen konkurssimenettelyn aiheuttamista kustannuksista. Velkoja ei sen perusteella ollut vastuussa konkurssipesän vireille panemassa takaisinsaantijutussa vastapuolelle tuomitun oikeudenkäyntikulujen korvauksen maksamisesta. Antaessaan puheena olevan tavanomaisen konkurssimenettelyyn liittyviä kustannuksia koskevan sitoumuksen konkurssimenettelyn jatkamiseksi Helsingin Ostoluotto Ky on voinut luottaa siihen, että tuohon sitoumukseen perustuva vastuu ei ole ollut laajempi kuin mitä varsinaisen konkurssimenettelyn kustannuksista aiheutui ja ettei yhtiö pelkästään sitoumuksensa perusteella joutunut vastuuseen mahdollisesta konkurssipesän ajamasta takaisinsaantikanteesta vastapuolelle aiheutuvista oikeudenkäyntikuluista. Tätä laajempaan vastuuseen yhtiö ei ole sitoutunut. Siihen, että yhtiö on ottanut vastatakseen takaisinsaantiasiassa konkurssipesälle aiheutuneista kuluista, ei voida perustaa vastuuta pankille aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei Helsingin Ostoluotto Oy ole vastuussa pankille aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto Esittelijäneuvos Walamies: Velkoja osallistuu konkurssimenettelyyn tarkoituksenaan saada saatavalleen suoritus konkurssiin luovutetuista varoista. Jos konkurssipesän pesäluettelo osoittaa velallisen varattomaksi, konkurssimenettelyn jatkuminen edellyttää velkojan sitoumusta vastata konkurssimenettelyn kustannuksista. Tällaisen sitoumuksen antamisen säännönmukaisena tarkoituksena on selvittää, kuuluuko konkurssipesään sellaisia varoja, jotka eivät ilmene pesäluettelosta, ja toimia näiden varojen palauttamiseksi konkurssipesään. Käytännössä tärkein keino varojen palauttamiseksi konkurssipesään on takaisinsaantikanteen nostaminen. Asiassa ei ole ilmennyt, että kulujen vastattavaksi ottamisen motiivit olisivat poikenneet tavanomaisista. Sitoumuksensa antaessaan Helsingin Ostoluotto Ky ei ole pelkästään mieltänyt takaisinsaantikannetta mahdolliseksi, vaan on nimenomaisesti ilmoittanut pyrkivänsä sen nostamiseen. Takaisinsaantikannetta on myös ajettu yhtiön myötävaikutuksella, mitä osoittaa muun muassa se, että yhtiö on maksanut oikeudenkäynnistä kantajana olleelle konkurssipesälle aiheutuneet kulut. Näillä perusteilla mietinnössä esitettiin, ettei hovioikeuden tuomion lopputulosta muuteta. Oikeusneuvos Hidén: Konkurssisäännön 15 §:n 3 momentin mukaan oikeuden on määrättävä konkurssi raukeamaan, jos oikeus havaitsee, etteivät konkurssiin luovutetut varat riitä niiden kulujen suorittamiseen, jotka konkurssisäännön 74 §:n mukaan on niistä maksettava. Oikeuskäytännössä on kuitenkin katsottu, että konkurssimenettelyä voidaan jatkaa, jos joku velkojista ottaa vastatakseen konkurssista aiheutuvista kustannuksista. Helsingin Ostoluotto Ky on Tuotantokiinteistöt Oy:n konkurssissa 8.3.1989 toimitetussa velkojainkuulustelussa ilmoittanut olevansa valmis ottamaan konkurssimenettelystä aiheutuvat kustannukset vastattavikseen. Tämän sitoumuksen perusteella Tuotantokiinteistöt Oy:n konkurssia on jatkettu. Kysymys on siitä, vastaako Helsingin Ostoluotto Oy sitoumuksen perusteella myös niistä oikeudenkäyntikuluista, jotka konkurssipesä sen nimissä käydyssä takaisinsaantioikeudenkäynnissä on velvoitettu korvaamaan vastapuolelleen. Kun konkurssisäännön 15 §:n 3 momentin mukaan konkurssi on määrättävä raukeamaan, jos pesän varat eivät riitä kattamaan 74 §:ssä tarkoitettuja kuluja, näyttäisi olevan mahdollista katsoa, että sitoutuessaan menettelyn jatkamistarkoituksessa vastaamaan konkurssikustannuksista velkoja ottaa kantaakseen riskin kaikista niistä konkurssikustannuksista, jotka 74 §:n mukaan kuuluvat massavelkoina konkurssipesän maksettaviksi. Konkurssisäännön 74 §:n mukaan maksetaan konkurssipesän varoista niin sanottuina massavelkoina "kaikki semmoiset kustannukset, joita konkurssivaraston ylöskirjoitukseen, hoitoon ja hallintoon, niin myös selvitykseen, velkojien kokouksiin ja oikeudenkäymiseen tarvitaan". Kun konkurssisäännön 45 §:n 1 momentin mukaan konkurssipesään luetaan muun muassa kaikki se omaisuus, joka takaisinsaantia konkurssipesään koskevien säännösten nojalla voidaan saada pesään takaisin, voidaan myös takaisinsaantioikeudenkäynneistä aiheutuvien kulujen katsoa olevan 74 §:ssä tarkoitettuja pesän selvitykseen ja oikeudenkäymiseen tarvittavia kuluja. Viimeksi mainitun säännöksen ei myöskään ole syytä tulkita koskevan vain konkurssipesälle itselleen noista oikeudenkäynneistä välittömästi aiheutuvia kustannuksia. Kyseiseen lainkohtaan perustuukin se vakiintunut kanta, että konkurssipesän varoista on massavelkana maksettava myös se oikeudenkäyntikulujen korvaus, joka pesä on erillisoikeudenkäynnissä velvoitettu maksamaan vastapuolelle sen voittaessa. Tämä ilmenee nimenomaisesti esimerkiksi ratkaisuista KKO 1986 II 112 ja 1989:
2. Kun konkurssimenettelyn jatkaminen konkurssisäännön 15 §:n 3 momentissa tarkoitetussa tilanteessa on mahdollista vain sillä edellytyksellä, että joku velkojista sitoutuu vastaamaan konkurssikustannuksista, velkojan kulusitoumus on samalla edellytyksenä sille, että konkurssipesä voi jatkossa olla osapuolena oikeudenkäynneissä. Konkurssikustannuksista vastatakseen ottava velkoja aiheuttaa siten sitoumuksellaan sen, että sen toimenpiteestä saattaa ainakin välillisesti olla seurauksena kuluja oikeudenkäynnissä konkurssipesän vastapuolena olevalle kolmannelle. Konkurssipesän ollessa varaton sen vastapuoli voisi erillisoikeudenkäynnin voittaessaankin joutua itse vastaamaan omista kuluistaan. Velkojan kulusitoumuksen tarkoituksena on voinut olla konkurssimenettelyn jatkaminen nimenomaan takaisinsaantikanteiden nostamista varten. Kun takaisinsaantikanteet ovat käytännössä tärkein keino varojen palauttamiseksi varattomaan konkurssipesään, velkoja on joka tapauksessa osannut varautua sellaiseen mahdollisuuteen ja voinut osaltaan myös vaikuttaa vireille panemista koskevaan ratkaisuun. Näistä syistä voisi olla kohtuullista, että kuluriskin takaisinsaantioikeudenkäynneissä kantaisi velkoja, jonka sitoumus on tehnyt oikeudenkäynnin mahdolliseksi, jollei velkoja sitten ole nimenomaisesti vastustanut kanteen nostamista. Sitoumus vastata konkurssimenettelystä aiheutuvista kustannuksista on kuitenkin velkojan yksipuolinen tahdonilmaisu eikä sen oikeusvaikutuksista ole laissa nimenomaisia säännöksiä. Tässä tilanteessa merkitystä on annettava velkojan tarkoitukselle ja sille, millaisia oikeusvaikutuksia velkojan kulusitoumukselle on oikeuskäytännössä annettu. Ratkaisussa KKO 1975 II 4 on katsottu, että sitoumuksellaan vastata konkurssista aiheutuvista kustannuksista velkojan voitiin olettaa tarkoittaneen vastuuta ainoastaan varsinaisen konkurssimenettelyn aiheuttamista kustannuksista eikä velkoja sen perusteella ollut vastuussa konkurssipesän vireille panemassa takaisinsaantijutussa vastapuolelle tuomitun oikeudenkäyntikulujen korvauksen maksamisesta. Oikeuskäytännön voidaan katsoa vakiintuneen ratkaisun mukaiselle kannalle ja velkojat ovat voineet oikeutetusti luottaa siihen, että tavanomaisen sitoumuksen vastata konkurssikustannuksista ei katsota merkitsevän laajempaa vastuuta kuin tuossa ratkaisussa. Lainsäädännössä tai olosuhteissa ei myöskään ole tapahtunut sellaisia muutoksia, että kysymys velkojan kulusitoumuksen laajuudesta voitaisiin ilman lainsäädännöllisiä toimenpiteitä ratkaista vakiintuneesta oikeuskäytännöstä poikkeavalla tavalla. Uudelleen arviointiin ei ole myöskään muita painavia perusteita. Tämän vuoksi ja kun nyt on kysymys vastaavanlaisesta tilanteesta kuin ratkaisussa KKO 1975 II 4 katson sen mukaisesti, että pelkästään konkurssimenettelyn jatkamista varten annetulla tavanomaisella sitoumuksella vastata konkurssimenettelystä aiheutuvista kustannuksista Helsingin Ostoluotto Oy ei ole joutunut vastuuseen takaisinsaantioikeudenkäynnin vastapuolelle suoritettavasta kulukorvauksesta. Sellaisista kuluista yhtiö ei ole sitoutunut vastuuseen myöskään muulla tavalla. Siihenkään, että yhtiö on ottanut vastatakseen takaisinsaantiasiassa konkurssipesälle itselleen aiheutuneista kuluista, ei voida perustaa vastuuta pankille aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Näillä perusteilla päädyn samaan lopputulokseen kuin Korkeimman oikeuden enemmistö. Tuomiolauselma Hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomiot kumotaan. Kanne hylätään ja Helsingin Ostoluotto Oy vapautetaan kaikesta suoritusvelvollisuudesta Merita Pankki Oy:lle. Asian on ratkaissut käräjätuomari Nousiainen. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Nikula, Antila ja Arvo. Esittelijä Sinikka Tuomi. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Paasikoski, Taipale, Raulos, Hidén (eri mieltä) ja Kitunen. Esittelijä Juhani Walamies (mietintö).