§:n 3 momentin perusteella tuomioistuimen oli velkojainkuulustelussa pesäluettelon vahvistamisen jälkeen harkittava, riittivätkö konkurssiin luovutetut varat niiden kulujen suorittamiseen, jotka 74 §:n mukaan oli niistä maksettava. Mikäli tuomioistuin totesi pesän varat riittämättömiksi, tiedusteltiin läsnä olevilta velkojilta, halusivatko nämä ottaa konkurssikustannuksista vastatakseen. Jos joku velkojista ilmoitti olevansa tähän halukas, konkurssimenettelyä määrättiin jatkamaan, vaikkei pesässä ollut lainkaan varoja. Velkojan ilmoituksessa ei ollut kysymys mistään lakiin perustuvasta määrämuotoisesta velvoittautumistoimenpiteestä, jolla olisi tietyt lakimääräiset seurannaisvaikutukset, vaan käytännön kehittämästä vakiintuneeksi muodostuneesta tavasta. Velkoja ilmoitti oikeudessa yksipuolisena yleisluontoisena tahdonilmaisuna suullisesti sitoutuvansa vastaamaan konkurssikustannuksista, joita ei tuolloin yksilöity kenenkään taholta markkamääräisesti tai muutoinkaan, eikä velkojalta myöskään vaadittu vakuutta sitoumuksen täyttämisestä.
§:n 3 momentin sanamuoto viittasi siihen, että tuomioistuimen olisi päättäessään, raukesiko konkurssi vai jatkuiko menettely, otettava huomioon konkurssisäännön 74 §:n mukaan maksettavat kaikki konkurssikustannukset ja siis myös kysymyksessä olevan kaltaiset oikeudenkäyntikulut, joista konkurssipesä 74 §:n perusteella vastasi. Konkurssisäännön 74 §:n mukaisissa menoerissä olivat mukana sekä sellaiset erät, jotka aiheutuivat väistämättä kaikissa konkursseissa, että sellaiset massavelkaerät, joiden syntyminen oli täysin konkurssipesän hallinnon harkinnassa, kuten esimerkiksi juuri kysymyksessä olevan kaltaiset oikeudenkäyntikulut. Konkurssipesän hallinto ei ollut velvollinen jatkamaan asianosaisena velallisen ennen konkurssia kantajana vireille panemaa oikeudenkäyntiä, vaan pesä teki ainakin periaatteessa ratkaisunsa vertaamalla oikeudenkäynnillä saavutettavan hyödyn todennäköisyyttä suhteessa häviämistapauksessa pesälle syntyvään oikeudenkäyntikuluvastuuseen. Oikeuskäytännössä konkurssin raukeamispäätöstä perusteltiin yleisesti siten, että konkurssipesän varat eivät riittäneet täydellistä konkurssimenettelyä varten tarvittavien kustannusten kattamiseen eikä kukaan velkojista ollut ottanut näistä kuluista vastatakseen. Tämä seikka ja se, että arviota suoritettaessa pohjana yleensä oli jonkinlainen ohjeellinen markkamääräinen raja, viittasivat siihen, että siinä tilaisuudessa, jossa harkittiin varojen riittävyyttä konkurssimenettelyn jatkamiseen ja kysyttiin oikeudessa läsnä olevilta velkojilta halukkuutta konkurssikustannuksista vastattavaksi ottamiseen, kiinnitettiin huomiota paitsi konkurssiasian tuomioistuinkäsittelyn kuluihin niihin liittyvine pesänselvittäjän toimineen vain sellaisiin asian laadusta johtuviin varsinaisiin pesänselvitys- ja hallintokuluihin, joita väistämättä syntyi, jos konkurssimenettelyä jatkettiin. Käräjäoikeus katsoi, että vain mainitunlaiset kuluerät oli katsottava varsinaisen konkurssimenettelyn kustannuksiksi, jollaisista Korkein oikeus oli ratkaisussa 1975 II 4 katsonut vastuuseen sitoutuneen velkojan vastaavan. Kun velkoja oikeudessa yksipuolisena tahdonilmaisuna ilmoitti ottavansa konkurssikustannuksista vastatakseen ja kun tuolloin ei yleensä ollut tarkemmin puhetta siitä, mitä eriä nämä tulivat sisältämään, edellytettiin ja vastaavasti velkojan taholta tarkoitettiin lähtökohtaisesti sitoutua vastuuseen vain kerrotuista varsinaisista konkurssikustannuksista. Eri asia oli, että varattoman pesän selvittämisen ja siten myös velkojan itselleen ottaman kuluvastuun yleisesti tiedossa oleva tarkoitus oli yleensä saada pesään lisää varoja oikeudenkäyntiteitse. Vastattavaksi ottaminen liittyi käytännössä nimenomaan sellaisiin tilanteisiin, että pesästä oli luovutettu omaisuutta sellaisissa olosuhteissa, että takaisinsaannin onnistuminen vaikutti melkoisen varmalta, jolloin velkoja itse käytännössä edellytti oikeudenkäynnin, yleensä takaisinsaantikanteen, nostamista ehtona kuluvastuusitoumuksen antamiselle. Oli selvää, että velkoja tällaisen tilanteen vallitessa nimenomaisesti tarkoitti vastata ja vastasi varsinaisten konkurssimenettelystä aiheutuvien kulujen lisäksi myös oikeudenkäynnistä pesälle syntyvistä kuluista. Kun sen sijaan oli kysymys sellaisesta oikeudenkäynnistä, jonka ajamiseen asianomainen velkoja ei ollut voinut vaikuttaa tai jota hän oli nimenomaisesti vastustanut, ei vastuuta tällaisen oikeudenkäynnin konkurssipesälle aiheuttamista kustannuksista, joita ei voitu pitää varsinaisen konkurssimenettelyn väistämättöminä kustannuksina ja joiden syntyminen oli harkinnanvaraista, voitu missään olosuhteissa sälyttää tavanomaisen yleisluontoisen ja vapaaehtoisuuteen perustuvan kuluvastuusitoumuksen antaneelle velkojalle, jollei tämä ollut nimenomaisesti ilmoittanut vastaavansa myös asianomaisista kuluista. Ratkaisussa KKO 1975 II 4 Korkeimman oikeuden vähemmistön mukaan kuluvastuun ottaneen velkojan olisi tullut pesän nostamassa oikeudenkäynnissä vastata vastapuolen kuluista, koska se oli kuluvastuuseen sitoutumisen lisäksi velkojainkokouksessa osallistunut takaisinsaantikanteen vireillepanemista koskevan päätöksen tekemiseen. Korkeimman oikeuden vähemmistö oli perusteluissaan ottanut huomioon kuluista vastuuseen sitoutuneen velkojan oikeussuojanäkökohdan sikäli, että velkojalla tuli olla takeita siitä, ettei se joudu vastuuseen mielestään tarpeettomista kuluista. Tähän liittyen oikeuskirjallisuudessa oli suositettu, että pesänhoitajan tulisikin aina ennen poikkeuksellisiin selvitystoimiin ryhtymistä pyytää kustannuksista vastatakseen ottaneen velkojan suostumus niihin. Kun pankki oli 25.6.1992 pidetyssä velkojainkuulustelussa ilmoittanut ottavansa konkurssikustannuksista vastatakseen, konkurssipesän pesänhoitajan mukaan ei ollut ollut erityistä keskustelua pankin kuluvastuun sisällöstä. Vahingonkorvausoikeudenkäyntiä koskevan haastehakemuksen jäljennöksen mukaan haastehakemus oli saapunut postitse raastuvanoikeuteen 9.4.1992 eli samana päivänä, jolloin velallinen oli asetettu konkurssiin. Velkojainkokous oli sittemmin 10.11.1992 asianmukaisessa järjestyksessä tehdyllä päätöksellä äänestyksen jälkeen päättänyt, että oikeudenkäyntiä jatketaan konkurssipesän lukuun. Pankille 5.5.1992 suoritetun haasteen tiedoksiannon kautta vahingonkorvausasian vireilläolo oli ollut pankin tiedossa kuluvastuusitoumusta annettaessa, vaikkakin ensikäsittely tuomioistuimessa oli ollut vasta 27.8.1992. Riidatonta oli, että pankki ei ollut kannattanut oikeudenkäynnin jatkamista pesän lukuun. Asianajotoimisto ei ollut näyttänyt tai edes väittänyt, että pankki olisi ennen 10.11.1992 pidettyä velkojainkokousta antanut ymmärtää, että se tulisi vastaamaan varsinaisten konkurssikustannusten ohella tästä oikeudenkäynnistä aiheutuvista kuluista eikä sitä ollut asian luonteesta johtuen, kun kysymys oli ollut pankkia itseään vastaan nostetusta kanteesta, voinut objektiivisesti arvioiden olettaa ja pitää itsestään selvänä. Pankin puolesta oli lisäksi jo ennen kanteen ajamisen jatkamista koskevan päätöksen tekemistä vapaamuotoisessa keskustelussa ilmoitettu, ettei pankki vastaisi oikeudenkäynnin kuluista. Kanteen ajamisen jatkamisesta päätettäessä ei siten ollut ollut kenellekään epäselvää, että oikeudenkäyntiä jatkettiin pankin suostumuksetta ja tietoisina siitä, ettei pankki aio korvata pesälle aiheutuvia kuluja. Vahingonkorvausasian hoitaminen oli kiistattomasti aiheuttanut asianajotoimistolle kuluja. Kun nämä kulut olivat syntyneet velkojainkokouksen päätöksen seurauksena, ne kuuluivat konkurssipesän vastattaviin massavelkoihin. Pesän ollessa varaton korvauskanne oli sinänsä muodollisesti voitava kohdistaa konkurssikustannuksista vastuuseen sitoutuneeseen velkojaan oikeudenkäynnissä, jossa konkurssipesälle oli varattu tilaisuus tulla kuulluksi. Käräjäoikeus katsoi kuitenkin sen perusteella, mitä edellä oli selostettu velkojan kuluvastuun sisällöstä ja ulottuvuudesta, sekä pitäen tässä suhteessa merkityksettöminä niitä syitä, minkä vuoksi kuluista vastattavaksi ottaminen oli johtunut samoin kuin niitä olosuhteita, mitkä olivat liittyneet vahingonkorvausoikeudenkäyntiin, ettei pankki ollut vastuussa näiden varsinaisen konkurssimenettelyn ulkopuolelle jäävien ja sen vastustuksesta huolimatta aiheutettujen oikeudenkäyntikustannusten korvaamisesta. Näillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi kanteen. Helsingin hovioikeuden tuomio 29.8.1996 Asianajotoimisto valitti hovioikeuteen. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA Asianajotoimistolle myönnettiin valituslupa. Asianajotoimisto vaati valituksessaan hovioikeuden tuomion kumoamista ja kanteensa hyväksymistä. Yrityspankki Skop Oy, entinen Säästöpankkien KeskusOsake-Pankki, vastasi valitukseen. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 3.9.1998 Perustelut Rakennusliike J.J.P. Avoin yhtiö on 9.4.1992 asetettu konkurssiin. Avoin yhtiö on 5.5.1992 pankille tiedoksi annetussa haastehakemuksessa vaatinut pankin velvoittamista suorittamaan avoimelle yhtiölle vahingonkorvausta. Pankki on tämän jälkeen 25.6.1992 toimitetussa velkojainkuulustelussa sitoutunut vastaamaan avoimen yhtiön konkurssikustannuksista.
§:n 3 momentin mukaan konkurssituomioistuimen on määrättävä konkurssi raukeamaan, jos se havaitsee, etteivät konkurssiin luovutetut varat riitä niiden kustannusten maksamiseen, jotka konkurssisäännön 74 §:n mukaan on niistä maksettava. Pankin sitoumuksessa on kysymys tällaisten konkurssimenettelystä aiheutuvien kustannusten vastattavaksi ottamisesta. Sitoumus vastata konkurssimenettelystä aiheutuvista kustannuksista on velkojan yksipuolinen tahdonilmaisu, jonka oikeusvaikutuksista ei ole laissa säännöksiä. Merkitystä on siten annettava sille, millaisia oikeusvaikutuksia sitoumukselle on oikeuskäytännössä annettu. Ratkaisussa KKO 1975 II 4 on katsottu tilanteessa, jossa konkurssivelkoja oli sitoutunut vastaamaan konkurssimenettelystä aiheutuvista kuluista, jotta menettely ei olisi varojen puuttumisen vuoksi rauennut, sitoumuksen tarkoittaneen vastuuta ainoastaan varsinaisen konkurssimenettelyn aiheuttamista kustannuksista. Kysymyksessä olevassa tapauksessa konkurssipesä on ajanut kannetta pankkia itseään vastaan. Konkurssipesän puolesta asiaa on hoitanut Asianajotoimisto D Oy, joka ei ole saanut toimenpiteistään korvausta varattomalta konkurssipesältä. Kysymys on siitä, onko pankki sitouduttuaan vastaamaan konkurssikustannuksista velvollinen suorittamaan asianajotoimistolle sanotun korvauksen. Pankin ei voida katsoa mainitulla sitoumuksellaan tarkoittaneen ottaa vastatakseen tällaisesta sitä itseään vastaan käydystä oikeudenkäynnistä konkurssipesälle aiheutuvista kustannuksista. Pankin vastuuta ei siten voida perustaa pelkästään tuohon sitoumukseen. Pankki on 10.11.1992 pidetyssä velkojainkokouksessa, jossa on päätetty pankkia vastaan nostetun kanteen jatkamisesta, nimenomaisesti ilmoittanut, ettei se vastaa oikeudenkäynnistä aiheutuvista kustannuksista. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei pankki ole vastuussa asianajotoimistolle vahingonkorvausasian hoitamisesta aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto Virkaa toimittava vanhempi oikeussihteeri Hyvärinen esitti mietintönään Korkeimman oikeuden tuomion mukaisen tuomiolauselman. Perustelujen osalta mietintö kuului seuraavasti: Rakennusliike J.J.P. Avoin yhtiö on 9.4.1992 asetettu konkurssiin. Avoin yhtiö on 5.5.1992 pankille tiedoksi annetussa haastehakemuksessa vaatinut pankin velvoittamista suorittamaan avoimelle yhtiölle vahingonkorvausta. Pankki on tämän jälkeen 25.6.1992 toimitetussa velkojainkuulustelussa sitoutunut vastaamaan avoimen yhtiön konkurssikustannuksista. Konkurssipesän puolesta vahingonkorvauskannetta pankkia vastaan on ajanut asianajotoimisto, joka ei ole saanut toimenpiteistään korvausta varattomalta konkurssipesältä.
§:n 3 momentin mukaan konkurssituomioistuimen on määrättävä konkurssi raukeamaan, jos se havaitsee, etteivät konkurssiin luovutetut varat riitä niiden kulujen maksamiseen, jotka konkurssisäännön 74 §:n mukaan on niistä maksettava. Konkurssisäännön 74 §:ssä tarkoitettuja kuluja ovat muun muassa pesänhoitoon ja pesän selvittämiseen sekä oikeudenkäymiseen tarvittavat kulut. Oikeuskäytännössä on katsottu, että konkurssimenettelyä voidaan jatkaa, jos joku velkojista ottaa vastatakseen konkurssista aiheutuvista kustannuksista. Konkurssisääntö ei sisällä säännöksiä velkojan sitoumuksesta. Kysymys on siitä, vastaako konkurssikustannuksista vastatakseen ottanut velkoja sitoumuksensa perusteella kuluista, jotka asianajotoimistolle ovat aiheutuneet kanteen ajamisesta konkurssipesän puolesta. Velkojainkuulustelussa 25.6.1992 esitetystä pesäluettelosta ja sen liitteistä, joista pankki on tullut tietoiseksi, on käynyt ilmi, että avoimella yhtiöllä oli pankilta 85 miljoonan markan vahingonkorvaussaatava. Sanottua vahingonkorvaussaatavaa koskeva haastehakemus on 5.5.1992 annettu pankille tiedoksi. Pankki on siten velkojainkuulustelussa sitoutuessaan vastaamaan konkurssikustannuksista ollut tietoinen sitä vastaan nostetusta vahingonkorvauskanteesta. Jos velkoja tietoisena velallisen nostaman kanteen vireilläolosta ottaa konkurssikustannuksista vastatakseen, on mahdollista katsoa velkojan tarkoittavan sitoutua vastaamaan myös tämän erillisen oikeudenkäynnin pesälle aiheuttamista asianajokuluista siinä tapauksessa, että velkojainkokous päättää jatkaa kanteen ajamista. Velkojalla on tällöin ollut mahdollisuus ennakoida kuluvastuu ja yleensä myös mahdollisuus vaikuttaa velkojainkokouksen päätökseen kanteen jatkamisen osalta. Kun nyt kuitenkin kysymys on ollut pankkia itseään vastaan vireille pannusta kanteesta, sen ei voida yksin tuon sitoumuksen perusteella ilman nimenomaista velvoittautumista tulkita tarkoittaneen ottaa vastatakseen tällaisen oikeudenkäynnin ajamisesta pesälle aiheutuvista asianajokuluista. Osoituksena siitä, ettei pankki ole tarkoittanut sitoutua vastaamaan pesän puolesta pankkia vastaan ajetun vahingonkorvauskanteen asianajokuluista, on myös se, että pankki on velkojainkokouksessa 10.11.1992 ennen päätöksen tekemistä kanteen jatkamisesta nimenomaisesti ilmoittanut, ettei se vastaa oikeudenkäynnin kuluista. Näin ollen pankin sitoumuksen ei voida katsoa tarkoittavan pesälle kyseisen vahingonkorvauskanteen ajamisesta aiheutuvia asianajokuluja. Oikeusneuvos Hidén: Mietinnössä esitetyillä perusteilla päädyn samaan lopputulokseen kuin Korkeimman oikeuden enemmistö. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian on ratkaissut käräjätuomari Pakarinen. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Christer Kuhlefelt, Puhakka ja Kari Kangas, joka on myös esitellyt asian. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Paasikoski, Taipale, Raulos, Hidén (eri mieltä) ja Kitunen. Esittelijä Anna-Liisa Hyvärinen (mietintö).
Tekoälyselitys virallisen lakitekstin pohjalta. Suuntaa antava, ei korvaa oikeudellista neuvontaa.