← Suomi

KKO/1999/12

1999 false KKO:1999:12 Kysymys säästöpankin hallituksen jäsenten ja toimitusjohtajan korvausvastuusta pankille luotonannosta aiheutuneista vahingoista sekä korvauksen sovittelusta. ASIAN KÄSITTELY ALE

§:n 1 momentin 2 kohdan mukaan lain 127 §:n nojalla ajettavaa vahingonkorvauskannetta pankin hallitusta ja toimitusjohtajaa vastaan ei voi nostaa, ellei kanne perustu rangaistavaan tekoon, enää kolmen vuoden kuluttua sen tilikauden päättymisestä, jona kanteen perusteena oleva päätös tehtiin tai toimenpiteeseen ryhdyttiin. Vuoden 1990 säästöpankkilain vanhentumista koskevia säännöksiä ei ollut nimenomaisesti säädetty sovellettavaksi takautuvasti, mutta toisaalta ei ollut myöskään säädetty, etteivät sanotun lain säännökset koskeneet ennen sen voimaantuloa syntyneitä vahingonkorvaussaamisia. Tällöin oli sovellettava kummankin lain säännöksiä siten rinnakkain, että vanhentumista säätelivät sekä kymmenen vuoden vanhentumisaika että vuoden 1990 säästöpankkilain kolmen vuoden vanhentumisaika, joka kuitenkin oli voinut alkaa kulua aikaisintaan uuden lain voimaantulosta eli 1.1.

  1. Kun kanteessa oli kysymys vuosina 1988-1991 tehdyistä laiminlyönneistä, päätöksistä ja toimenpiteistä, haasteen alkuvuodesta 1994 tapahtuneilla tiedoksiannoilla katkennut kymmenen vuoden vanhentumisaika ei ollut miltään osin kulunut umpeen. Kun kolmen vuoden vanhentumisaika oli alkanut kulua aikaisintaan 1.1.1991 ja asia oli tullut jutun I osalta vireille 31.12.1993 eli kolmessa vuodessa siitä ja mainittu kolmen vuoden vanhentumisaika oli kanteen vireille tulolla katkennut, ei vastaajien väittämää vanhentumista ollut tälläkään perusteella tapahtunut. Jutun II osalta kanne oli pantu vireille vuoden 1990 säästöpankkilain mukaisesti kolmen vuoden kuluessa. Perustelujen yleinen osa Niin sanotun turvaavan vakuuden käsite Vuoden 1969 säästöpankkilain 48 §:n 1 momentissa ja 51 §:n 1 momentissa säädettiin, että luottoja ja takauksia sai antaa vain turvaavaa vakuutta vastaan. Tätä käsitettä ei määritelty laissa, sen esitöissä, pankkitarkastusviraston tai säästöpankkitarkastuksen ohjeissa tai oikeuskäytännössä. Myöskään pankkialan kirjallisuuden kannanotoista ei voitu tehdä yksiselitteisiä johtopäätöksiä. Mainitun lain 48 §:n 2 momentissa ja 51 §:n 2 momentissa säädettiin, että vakavaraisille henkilöille ja yhteisöille saatiin antaa luottoa ja takauksia pelkästään velallisen sitoumusta vastaan määrättyyn enimmäismäärään saakka. Todistajankertomuksista ilmeni, että 1980-luvun loppupuolella pankkitoiminnassa näitä säännöksiä oli tulkittu varsin väljästi, koska tiedossa oli ollut, ettei vastaavia säännöksiä tullut uuteen lakiin. Turvaavan vakuuden käsite ei ollut ollut yksiselitteinen eikä sen laskemiseksi ollut ollut tarkkaa, yleisesti hyväksyttyä laskentamallia. Tarkasteltaessa jälkikäteen luototusta ja vakuuksien arvostusta oli otettava huomioon, ettei Suomea kohdanneen laman syvyys ja laajuus ollut ollut etukäteen arvioitavissa. Pankkitoiminnan harjoittaminen ja erityisesti luottojen ja takausten myöntäminen oli riskejä sisältävää liiketoimintaa. Riskinotto sinänsä ei ollut kiellettyä, mutta riskejä otettaessa oli meneteltävä huolellisesti ja riskien oli oltava hallittuja suhteessa asiakasyrityksen tilanteeseen sekä pankin omaan vakavaraisuuteen. Turvaavan vakuuden käsitettä tuli tarkastella myös pankin vakavaraisuusvaatimuksen pohjalta. Pankki oli voinut liiketaloudellisesti järkeviksi harkituin päätöksin antaa luottoja ja takauksia ilman sellaista vakuutta, joka ehdottomasti turvasi pankin myöntämän luoton tai takauksen takaisinmaksun. Riskinoton oli kuitenkin pysyttävä pankin vakavaraisuuden kestokyvyn puitteissa. Turvaavan vakuuden kohdalla oli huomioitava myös suuret muutokset pankkitoiminnassa 1980-luvun loppupuolella. Pankit olivat uusien vaatimusten edessä ja muutospaineet erityisesti säästöpankeissa olivat voimakkaat, koska käytössä olevat oman pääoman hankintakeinot eivät uusissa olosuhteissa riittäneet turvaamaan kehittämisvaatimuksia. Säästöpankin ainoa mahdollisuus nostaa vakavaraisuutta oli pankin oman tuloksen parantaminen ja pankin varojen sijoittaminen tuottavasti. Tämä johti pankkien välisessä keskinäisessä kilpailussa siihen, että vakuuksia alettiin arvostaa käypään arvoon - ja jopa yli sen. Riskinotto lisääntyi. Riskejä ja luottotappiota vastaan pankeilla oli mahdollisuus saada ainakin osittaista suojaa vakuuttamalla luotot. Pankin vakavaraisuus Todistajan mukaan Mäntsälän Säästöpankki oli kesän 1992 arvion mukaan ollut toimintakykynsä menettänyt toivoton tapaus. Pankilla oli ollut runsaasti riskikeskittymäkaton eli 25 prosenttia pankin omasta pääomasta ylittäviä asiakasvastuita. Lisäksi pankissa oli ollut runsaasti järjestämättömiä luottoja ja niistä aiheutuneita korkokatteiden nollauksia. Toisen todistajan mukaan Mäntsälän Säästöpankki oli ollut ensimmäinen varsinainen kriisipankki. Kriisitilanne oli ollut selvillä jo heinäkuussa 1991 ja oikeastaan nähtävissä jo aikaisemminkin. Pankin vakavaraisuus oli ollut kovin heikko jo vuoden 1989 päättyessä. Vuonna 1990 pankin vakavaraisuus oli ollut lain sallimassa minimissä eli kaksi prosenttia. Vakavaraisuuden ollessa alarajalla pankki ei pystynyt ottamaan mitään riskejä ja mikä tahansa tappio vei vakavaraisuuden alle lakisääteisen. Vuoden 1991 tarkastus säästöpankissa oli tehty poikkeuksellisen pian, koska edellinen tarkastus ja siitä tehtyihin huomautuksiin saadut vastaukset olivat herättäneet levottomuutta. Heinäkuussa 1991 tehdyssä tarkastuksessa oli todettu, että pankin oma pääoma oli parhaimmillaankin ollut noin 15 miljoonaa markkaa, mutta oman pääoman uhat 70 miljoonaa markkaa. Pankin vakavaraisuus oli ollut uhattuna. Pankki oli yrittänyt maksaa pois Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankin (jäljempänä SKOP) velkoja, mutta se oli merkinnyt sitoutumista pankkitakauksiin asiakkaiden puolesta. Pankin antolainaus ja pankkitakaukset olivat olleet noin 504 miljoonaa markkaa, kun ne vuotta aikaisemmin olivat olleet alle 400 miljoonaa markkaa. Kasvu oli painottunut suuriin luotto- ja riskiasiakkaisiin, joita oli otettu lisää. Pankki oli vuonna 1988 ollut hyvä, pieni maalaispankki ja muutos vuoteen 1990 oli ollut suuri. Pankissa ei ilmeisesti ollut opittu suuremman pankin kuvioita esimerkiksi rakentamistoiminnan osalta. Ohjeistamisen puutteet Kanne perustui myös siihen, että pankin sisäinen ohjeistaminen oli ollut puutteellista ja sillä oli syy-yhteys vahingon syntymiseen. Laissa, rahoitustarkastuksen ohjeissa tai säästöpankkitarkastuksen kiertokirjeissä ei ollut edellytetty ohjeistusta. Todistajien kertomuksista ilmeni, että ohjeistaminen oli tuohon aikaan ollut yleensäkin säästöpankkiryhmässä vähäistä ja vasta vuonna 1995 oli kaikkiin pankkeihin saatu ohjeistus. Mäntsälän Säästöpankki oli pieni pankki, jonka toiminta sijoittui yhteen konttoriin. Ohjeistamisen merkitys oli tällöin huomattavasti pienempi kuin isossa, useita konttoreita käsittävässä pankissa. Yhtenäinen käytäntö, neuvonta ja ohjaus oli ollut mahdollista ilman tarkkoja kirjallisia ohjeita. Ohjeistamisen mahdollisilla puutteilla ei siten ollut merkitystä asian ratkaisulle. Antolainauskäytännön puutteet Luottohakemukset olivat olleet puutteellisesti täytettyjä ja jälkikäteen tarkasteltuna oli jäänyt epäselväksi, minkälaisia liitteitä hakemusten ja luottopäätösten yhteydessä oli ollut tai mitä tietoja hallituksen jäsenille oli kokouksissa annettu. Todistajan mukaan pankissa oli maksettu joskus luottoja ulos asiakkaalle ennen hallituskäsittelyä. Näin oli menetelty myös muissa pankeissa. Kirjallinen selvitys luotonannossa oli 1980-luvulla ollut yleensäkin puutteellisempaa kuin nykyisin. Puutteellisuudet tai huolimattomuudet luottohakemusten täyttämisessä tai luottopäätösten kirjaamisessa eivät yksin aiheuttaneet vahinkoa. Myöskään luoton ulosmaksatus ennen hallituskäsittelyä ei sinällään aiheuttanut vahinkoa. Vahinko voi sen sijaan aiheutua siitä, ettei asianmukaista selvitystä ollut hankittu asiakkaan taloudellisesta tilanteesta tai vakuuksien arvosta tai kyseistä selvitystä oli tulkittu väärin tai luotto oli myönnetty selvityksestä huolimatta. Myönnettyjen luottojen valvonta Myönnettyjen ja asiakkaalle maksettujen luottojen käytön jälkikäteisvalvonta ei normaalitilanteessa kuulunut pankille. Tilanteissa, joissa luotto oli myönnetty vain tiettyyn tarkoitukseen - esimerkiksi yritettäessä estää yrityksen ajautuminen konkurssiin - voitiin pankille asettaa velvollisuus seurata luoton käyttöä mikäli mahdollista. Tilanteissa, joissa luotto oli talletettu vakuudeksi ja käyttö sallittu vähitellen tiettyjen edellytysten täyttyessä (rakennusliikkeet), voitiin myös edellyttää seurantaa edellytysten täyttymisestä. Hallituksen toimenpiteet A:n väärinkäytösten jälkeen Hallitus oli väittänyt tiukentaneensa otettaan A:n epäselvyyksien ilmettyä vuonna
  2. Hallitustyöskentely oli ilmeisesti ollut aktiivisempaa vt. toimitusjohtajan aikana. Mihinkään suurempiin muutoksiin tai uudistuksiin ei kuitenkaan tuona aikana ollut ryhdytty, koska oli odotettu uuden toimitusjohtajan ottavan ohjat käsiinsä. Vt. toimitusjohtajan aikana luottohakemusten yhteyteen oli laadittu niin sanotut lakanat, joista selvisi asiakkaan kaikki vastuut ja vakuudet. Käräjäoikeus katsoi, että A:n väärinkäytösten paljastumisen jälkeen kesällä 1989 hallituksella oli ollut korostettu vastuu pankin asioista ja erityisesti toimitusjohtajan toimien valvonnasta. Hallitus ei voinut enää pitkäaikaisen toimitusjohtajan paljastuttua luotonannossa harkitsemattomaksi luottaa A:n, mutta myös hallituksen olisi tapauksesta viisastuneena tullut suhtautua terveellä kritiikillä tuleviin toimitusjohtajiin. Luottovaltuusrajojen ylittäminen Luottovaltuusrajojen ylittäminen oli pankkikäytännössä joskus pakon sanelema tilanne. Asiaa arvioitaessa oli kiinnitettävä huomio ylitysten lukuisuuteen ja suuruuteen. Vakuuksien ja talletusten vapauttamiseen ei pankkikäytännössä tuohon aikaan kiinnitetty huomiota samalla lailla kuin luoton myöntämiseen. Vakuuksien vapauttamista pidettiin rutiinitoimenpiteenä eikä sitä rinnastettu luoton myöntämiseen. Hallituksen jäsenten intressipiirien luototus Pankin hallituksen jäsenen I:n yrityksille oli myönnetty luottoja tai takauksia, jotka olisivat edellyttäneet vuoden 1969 säästöpankkilain 50 §:ssä tarkoitettua lupaa. I ei kuultavien F:n ja G:n kertoman sekä oman kertomansa mukaan ollut ollut tekemässä kyseisiä luottopäätöksiä. I oli ollut kokouksissa läsnä ja siellä esitellyt yrityksensä tilannetta ja luotontarvetta hallitukselle, mutta ei ollut osallistunut varsinaiseen päätöksentekoon. H oli ollut Rakennus Z Ky:n äänetön yhtiömies ja töissä kyseisessä perheyhtiössä. Kun H oli tähän yhtiöön taloudellisessa etuyhteydessä, yhtiön luotoille ja takauksille olisi tarvittu mainitun lain 50 §:n mukainen lupa. Prinvest Oy:n osalta H:lla ei ollut näytetty olleen tällaista taloudellista etuyhteyttä. I:tä ja H:sta oli kehotettu eroamaan hallituksen jäsenyydestä, mutta asia oli viivästynyt. Pankin hallituksella ei ollut valtaa erottaa hallituksen jäseniä vaan tehtävä kuului isännille. Hallituksella oli kuitenkin oikeus ja velvollisuus kutsua isäntien kokous koolle. Hallituksen ei olisi tullut sallia I:n ja H:n osallistumista hallitustyöskentelyyn, mutta mahdollinen vahingonkorvausvastuu ratkesi yksityiskohtaisen luotonannon yhteydessä harkittaessa, mikä merkitys ja syy-yhteys I:n ja H:n läsnäololla kokouksissa ja mahdollisella vahingolla oli. I:n ja H:n jäsenyys hallituksessa ja toisaalta heidän läheinen taloudellinen yhteytensä edellä mainittuihin yrityksiin oli voinut vaikuttaa luotonantoon kyseisille yrityksille. Erityisesti I:n antama informaatio oli toisaalta voinut lisätä hallituksen jäsenten tietoisuutta yrityksen tilanteesta, mutta toisaalta yrittäjälle normaalisti ominainen optimistisuus oli voinut olla johtamassa harhaan asian harkinnassa. Vuoden 1969 säästöpankkilain 50 §:ssä tarkoitetun luvan hankkimisen laiminlyönnillä ja väitetyillä vahingoilla ei ollut näytetty olevan syy-yhteyttä. Pankkitakausten enimmäismäärän ylittäminen Mäntsälän Säästöpankilla oli ollut oikeus ylittää vuoden 1969 säästöpankkilain 51 §:n 3 momentin määrittämä pankkitakausten enimmäismäärä ja myöntää takauksia 40 prosentin määrään pankin luotonannosta. Vuonna 1989 pankkitakauskanta oli ollut 51 prosenttia luottokannasta ja myös vuonna 1990 oli tapahtunut ylitystä. Myönnetyistä pankkitakauksista oli aiheutunut pankille merkittäviä luottotappioita. Suhde säästöpankkiryhmän keskuselimiin Mäntsälän Säästöpankki oli ollut itsenäinen pankki eikä SKOP:lla ollut ollut suoranaista päätäntävaltaa pankin asioihin. SKOP oli 1980-luvun lopulla alkanut mainostaa voimakasta kasvupolitiikkaa säästöpankeille ja kasvuhakuisuus oli ollut tavoite. SKOP oli hahmotellut paikallisille pankeille yleisiä suuntalinjoja, mutta paikallisilla säästöpankeilla oli ollut mahdollisuus itse valita omat linjansa. Huomattava on myös, että SKOP alkoi jo alkuvuodesta 1989 varoitella liiallisesta kasvuhuumasta ja tulevasta taloudellisesta lamasta. Pankin hallitus ja toimitusjohtajat eivät voineet vierittää toimenpiteistään johtuvaa vastuuta SKOP:n harteille. Eri asia oli voitiinko SKOP:n voimakas kasvuhakuisuuspropaganda ottaa huomioon mahdollisena sovitteluperusteena. Hallituksen jäsenten vastuu Hallituksen jäsenet olivat korostaneet tehtävänsä luottamusmiesluonnetta. Hallituksen jäsenet olivat isännistön valitsemia. Valintaperusteina ei ollut ollut pankkitoiminnan tuntemus, vaan oli pyritty valitsemaan eri kansalaisryhmistä monipuolista tietämystä omaavia henkilöitä ja luomaan näin sidoksia pankin ja paikkakunnan asukkaiden ja yritysten välille. Hallituksen jäsenet olivat saaneet nimellisen korvauksen toiminnastaan eikä ollut osoitettu, että heille olisi koitunut muita etuisuuksia jäsenyydestään hallituksessa. Hallituksen jäsenillä oli ollut pitkälti oikeus luottaa kokouksissa esittelijänä toimineen toimitusjohtajan esityksiin. Toimitusjohtajan tuli esitellä myös päätösehdotukseen liittyvät riskit ja epävarmat tekijät. Mäntsälän Säästöpankin kohdalla oli hallituksen osalta erityispiirteenä niin sanottu A:n tapaus, jonka johdosta käräjäoikeus katsoi, että hallituksella oli ollut erityinen huolellisuusvelvollisuus toimitusjohtajan ja pankin muun toiminnan suhteen. Aina vuoteen 1988 saakka oli hallituksen kokouksissa luettu kaikki luottopäätösluettelot. Tämän jälkeen käytäntö muuttui siten, että hallituksen kokoushuoneessa oli ATK-lista luottopäätöksistä. ATK-listaan oli mahdollista tutustua, mutta käytännössä sen seuraaminen ja myönnettyjen luottojen muistaminen lienee ollut mahdotonta. Käräjäoikeus katsoi, että perusedellytys luottoja myönnettäessä oli ollut tietää velallisen aikaisemmat vastuut ja vakuudet sekä luoton käyttötarkoitus ja velallisen velanhoitokyky. Asiassa kuultavana olleet F ja G eivät olleet moittineet tiedonsaantia esittelijöinä toimineiden toimitusjohtajien taholta. Hallituksen kokouspöytäkirjat olivat olleet niin sanottuja päätöspöytäkirjoja ja suullisesti tietoja oli vastaajien mukaan annettu enemmän. Käräjäoikeuden käsityksen mukaan tällaiset päätöspöytäkirjat olivat pankkitoiminnassa yleisiä. Hallituksen jäsenet eivät jälkikäteen pystyneet muistamaan yksityiskohtia päätöksistä, mikä vaikeutti arviointia hallituksen käytössä olleista tiedoista. Myöskään ei ollut yksityiskohtaista selvitystä, missä määrin hallituksen jäsenet olivat käyttäneet kyselyoikeuttaan ja -velvollisuuttaan. Hallituksen tiedossa oli ollut ainakin luottohakemuksista ilmenevät tiedot. Hallituksen jäsenten korvausvastuu perustui vuoden 1969 säästöpankkilain 113 §:n 1 momenttiin ja vuoden 1990 säästöpankkilain 127 §:n 1 momenttiin. Korvausvastuu edellytti tahallisuutta tai huolimattomuutta. Jäljempänä tullaan asiakaskokonaisuuksien kohdalla selvittämään, olivatko hallituksen jäsenet syyllistyneet korvausvelvollisuuden muodostavaan menettelyyn. Hallituksen jäsenten vastuu ei ollut kollektiivista. Vastuu perustui ainoastaan päätöksiin, joihin hallituksen jäsen oli osallistunut. Oliko luottovaltuutetuilla korostettu vastuu? Kulloisetkin luottovaltuutetut olivat pyydettäessä käyneet pankissa allekirjoittamassa luottopäätöksen. Hallituksen edustajien mukaan tuossa tilanteessa oli ollut vielä vähemmän tietoa asiakkaasta kuin tehtäessä päätöstä hallituksen kokouksessa. Kyse oli ollut ilmeisesti pitkään jatkuneesta käytännöstä. Asian ratkaisu riippui yksittäisistä luottopäätöksistä. Oliko hallituksen puheenjohtajalla korostettu vastuu? Hallituksen puheenjohtajan vastuu voi korostua hänen toimiessaan luottovaltuutettuna sekä myös pitkäaikaisen hallituskokemuksen myötä. Korostettu vastuu voitiin ottaa huomioon lähinnä mahdollisen vahingonkorvausvelvollisuuden sovittelun ja jakamisen kohdalla, ellei luottopäätösten yksityiskohtaisen tarkastelun kohdalla ilmennyt erityisiä seikkoja, jotka antaisivat aiheen muuhun. Toimitusjohtajan vastuu A:n ja B:n vastuu perustui siihen, että he olivat pankin toimitusjohtajina sekä luottojen ja takausten esittelijöinä velvolliset huolellisesti valvomaan, ettei päätöksistä aiheutunut pankille vahinkoa. B ei voinut menestyksellisesti vedota siihen, että hän oli delegoinut työtehtäviä alaisilleen luotto-osastolla. B:llä oli ollut velvollisuus opastaa ja ohjata sekä valvoa alaistensa toimia. B oli myös vedonnut pankin lakimiehen vastuuseen vakuuksien hyväksymisen ja arvioinnin osalta. Todistajien kertomukset kuitenkin osoittivat, että B oli itse käynyt luottoneuvottelut ja tuolloin myös hyväksynyt vakuudet. Pankkilakimiehen tehtäviin oli kuulunut vakuuksien osalta käytännön järjestelyt, kuten esimerkiksi kiinnitysten hakeminen. B oli luoton myöntäessään tai esitellessään luoton hallitukselle hyväksynyt vakuudet ja oli siten vastuussa, jos tässä suhteessa havaittiin huolimattomuutta. Vakuuksien saanti ja niiden arvojen määrittely oli nimenomaan toimivan johdon eli toimitusjohtajan vastuulla. Yksityiskohtaiset perustelut Prinvest Oy:n luototus Kyseessä oli niin sanottua kiinteistönjalostusta harjoittanut yhtiö, jonka olivat vuonna 1988 perustaneet Z ja I. I oli ollut pankin hallituksen jäsen vuoden 1990 loppuun saakka. I oli yhtiön pääomistajana, toimitusjohtajana ja hallituksen puheenjohtajana ollut sellaisessa asemassa, että yhtiön luototukseen olisi tarvittu vuoden 1969 säästöpankkilain 50 §:ssä tarkoitettu lupa. Sen sijaan Z:n pojalla, pankin hallituksen jäsenellä H:lla ei ollut tähän yhtiöön nähden sellaista asemaa, että mainittu lupa olisi ollut tarpeen. Pankkitakaus 19.2.1988 2 250 000 markkaa A oli myöntänyt takauksen ilman vakuutta sekä ylittänyt selkeästi luotonantovaltuutensa. Hallitus oli käsitellyt asian vasta 2.11.
  3. Hallituksella ei ollut ollut asiasta aiemmin tietoa, koska pankkitakausta ei ollut kirjattu mihinkään. I ei ollut ollut läsnä hallituksen kokouksessa 2.11.
  4. Kun asiaa ei ollut käsitelty hallituksessa I:n läsnäollessa, hänelle ei voinut tulla vastuuta siitä, ettei hän ollut muille hallituksen jäsenille kertonut kyseisestä pankkitakauksesta. Kun I oli asian suhteen velallisen edustaja eikä luotonmyöntäjän asemassa, hän ei ollut kanteessa esitetyillä perusteilla vastuussa aiheutuneesta vahingosta. A oli myöntäessään pankkitakauksen ilman vakuuksia ja luotonantovaltuutensa ylittäen huolimattomuudellaan aiheuttanut pankille luoton määrää vastaavan vahingon 2 250 000 markkaa. Pankkitakaus 16.9.1988 510 000 markkaa Luottovaltuutetut A, G ja J olivat myöntäneet kyseisen pankkitakauksen. Luottohakemuksessa ei ollut mainittu luoton vakuuksia, käyttötarkoitusta eikä aikaisempia vastuita. Luottovaltuudet oli ylitetty eikä luotolle ollut haettu vuoden 1969 säästöpankkilain 50 §:n mukaista lupaa. A oli ollut tietoinen aikaisemmasta 19.2.1988 annetusta pankkitakauksesta. Asiassa ei ollut selvitetty, mitä tietoja G:lle ja J:lle oli annettu. Pankkitakauksen anto oli ajoittunut vielä siihen aikaan, jolloin hallituksen jäsenillä ei ollut ollut erityistä aihetta epäillä A:n toimia. Sen vuoksi ja koska kysymyksessä oli ollut melko rutiiniluonteinen luototus, käräjäoikeus katsoi, etteivät G ja J olleet syyllistyneet korvausvelvollisuuden perustavaan huolimattomuuteen. I ei ollut osallistunut päätöksen tekoon eikä hänen ollut näytetty muutoinkaan toimillaan edesauttaneen aikaisemman luoton salaamista. A oli menettelyllään syyllistynyt huolimattomuuteen ja vastasi pankille aiheutuneesta 510 000 markan vahingosta. Pankkitakaus 29.9.1988 4 200 000 markkaa Hallituksen jäsenet G, C ja I olivat A:n esittelystä myöntäneet sanotun takauksen. Luotolla oli rahoitettu määräalan osto Mäntsälästä. Kauppahinta oli ollut 4,2 miljoonaa markkaa. Vakuudeksi oli merkitty "ostettava määräala", josta muodostettuun tilaan oli sittemmin haettu kiinnitykset. Luottopäätöksestä eivät ilmenneet yhtiön aikaisemmat vastuut 2 760 000 markkaa. Käräjäoikeus katsoi kiinteistön vakuusarvoksi 80 prosenttia käyvästä arvosta 4,2 miljoonasta markasta eli 3 360 000 markkaa. Tämä luotto oli lisännyt yrityksen vakuusvajetta 840 000 markkaa. Vielä vuonna 1988 ei ollut odotettavissa kiinteistöalalla tapahtunut hintojen ja arvojen romahdus. Mäntsälässä oli saatettu vielä uskoa arvojen nousuun, koska kehitys oli ollut pääkaupunkiseutua jäljessä ja paikkakunnalle oli ollut tulossa asuntomessut. Virhearviointi vakuuden arvostuksessa ei osoittanut huolimattomuutta C:n kohdalla, jolla ei ilmeisestikään ollut ollut tietoa aikaisemmasta luototuksesta. A oli ollut tietoinen aikaisemmasta luototuksesta ilman vakuuksia. G:n ei ollut näytetty tienneen A:n 19.2.1988 myöntämästä pankkitakauksesta, mutta hän oli ollut tietoinen 510 000 markan luotosta. A:n ja G:n osalta voitiin katsoa kysymyksessä olevan vakuuden arvon olosuhteisiin nähden ymmärrettävä virhearviointi eikä heidän siten ollut näytetty tämän luoton yhteydessä syyllistyneen huolimattomuuteen. Pankin riskinkantokyky oli vielä vuonna 1988 ollut hyvä. I oli hallituksen kokouksen pöytäkirjan mukaan ollut läsnä kokouksessa ja oli omankin kertomansa mukaan ollut esittelemässä yhtiötä koskevia asioita hallitukselle, mutta ei ollut osallistunut päätöksentekoon. Käräjäoikeus katsoi, että I oli hallituksen kokouksessa esitellyt omaa yhtiötä koskevaa asiaa yhtiön edustajana eikä pankin hallituksen jäsenenä. I:n ei ollut näytetty osallistuneen päätöksen tekoon hallituksen jäsenenä. Korvausvaatimukset hylättiin. Laina 18.10.1988 205 000 markkaa Luottovaltuutetut A, G ja J olivat myöntäneet mainitun luoton. Luoton vakuudeksi I ja Z olivat antaneet henkilötakauksen. Tämän luoton kohdalla oli kyse suuruudeltaan rutiiniluonteisesta luototuksesta, jonka osalta G:lla ja etenkään J:llä ei ollut ollut aihetta epäillä luoton myöntämisen perusteita ottaen huomioon saadut henkilötakaukset, joilla takaajien, erityisesti I:n henkilökohtainen varallisuus huomioiden oli katsottava olleen jonkinlaista arvoa. A:n oli täytynyt olla tietoinen yrityksen luototuksen ja vakuuksien kokonaistilanteesta. Kuitenkin ottaen huomioon luoton määrä ja henkilötakaukset hänen menettelynsä ei ollut ollut siinä määrin huolimatonta, että se perustaisi vahingonkorvausvastuun. Korvausvaatimukset hylättiin. Pankkitakaus 11.11.1988 100 000 markkaa Kysymys oli A:n yksin myöntämästä luotosta. Vakuutena oli ollut I:n takaus, jolla oli ollut jonkinlainen arvo. Luoton määrä huomioon ottaen kyse oli rutiiniluonteisesta luototuksesta, jonka osalta A:n ei voitu katsoa syyllistyneen huolimattomuuteen. Korvausvaatimus hylättiin. Pankkitakaus 7.12.1988 7 000 000 markkaa Hallituksen jäsenet G, J, C, D, H ja I olivat A:n esittelystä myöntäneet kyseisen luoton, joka ilmeisesti oli käytetty Espanjan lomakohteen rahoittamiseen. Vakuuksina oli mainittu 4,5 miljoonan markan kiinnitykset sekä I:n ja Z:n takaukset ja lisäksi erään toisen yhtiön omistamaan saareen vahvistetut 1,5 miljoonan markan kiinnitykset, joista kuitenkin osa oli tuon toisen yhtiön lainojen vakuutena, sekä "Espanjan kohteiden arviokirjat". Tällä luotolla yhtiön vastuut olivat nousseet 2,8 miljoonalla markalla. Muu osa luotosta oli käytetty vanhojen vastuiden suorittamiseen, muun muassa 29.9.1988 myönnetyn pankkitakauksen suorittamiseen. Ulkomaisen lomarakennuskohteen rakentamisen rahoittaminen olisi vaatinut erityistä harkintaa vakuuksien hyväksynnässä. Vakuutena maininta "Espanjan kohteiden arviokirjat" oli varsin ylimalkainen eikä edustanut minkäänlaista varallisuusarvoa. Pienen paikallisen säästöpankin olisi tullut noudattaa erityistä varovaisuutta ulkomailla tapahtuvan rakentamisen rahoituksessa, koska pankin omaama tieto ja taito eivät riittäneet kohteen valvontaan. Erityistä huolellisuutta olisi edellyttänyt myös pankin hallituksen jäsenen osuus kyseisessä yrityksessä. Luottopäätöksiä ei tullut perustaa pelkästään velallisen edustajan antamiin tietoihin. Vaikkakin I oli kertonut olleensa ehdottomasti lojaali pankille kertoessaan yritystä koskevia asioita, täytyi ottaa huomioon, että I oli ollut myös henkilökohtaisella panoksellaan mukana yrityksessä ja siten hänen kiinnostuksensa oli kohdistunut myös yrityksen taloudelliseen menestykseen. Hallituksen jäsenten osalta arvioinnissa voitiin ottaa huomioon, että he vielä tuolloin olivat syvästi luottaneet A:han, ja se, että ulkomaisten lomarakennuskohteiden suosio oli ollut suuri. Toimitusjohtajan tehtävänä oli huolehtia vakuusasiat kuntoon. Hallitukselle luottohakemuksen ja -päätöksen perusteella annetut tiedot vakuuksista olivat nykyarvioinnin mukaan ylimalkaiset, mutta tuolloisen mittapuun mukaan ehkä vielä riittävät. Hallituksen jäsenillä lienee ollut syytä luottaa vakuuksien olevan kunnossa. Luotto oli myönnetty pankin edun eli liiketaloudellisen hyödyn tavoittelun takia. Hallituksen jäsenten harkintakykyä oli saattanut vaikeuttaa I:n läsnäolo ja selonteko yrityksestä. I:n ei ollut näytetty osallistuneen päätöksentekoon hallituksen jäsenenä. I oli hallituksen kokouksessa toiminut Prinvest Oy:n eli velallisen edustajana. Velallisen edustajan osallistuminen pankin hallituksen kokoukseen ei liene tavanmukaista eikä pankkitoiminnassa normaalisti hyväksyttyä, mutta siitä ei voinut seurata vahingonkorvausvastuuta, kun hänen ei ollut näytetty menetelleen hallituksen jäsenen tehtävässään huolimattomasti. Korvausvaatimukset hylättiin hallituksen jäsenten osalta. A oli tiennyt yrityksen koko vastuu- ja vakuustilanteen. Hänellä oli korostettu vastuu hänen edelleen salatessa alunperin annetut vakuudettomat luotot 2,25 miljoonaa markkaa ja 510 000 markkaa. A:n tehtävänä oli ollut selvittää vakuuksien todelliset arvot. Hän oli laiminlyönyt tämän ja johtanut hallitusta harhaan. A oli menettelyllään syyllistynyt huolimattomaan luotonantoon vahingon määrän ollessa 2 800 000 markkaa. Laina 28.12.1988 900 000 markkaa A oli myöntänyt luoton määräalan hankintaa varten. Kauppahinta oli rahoitettu kokonaisuudessaan tällä luotolla. Vakuutena olivat olleet 900 000 markan haltijavelkakirjat, jotka oli kiinnitetty muodostettuun tilaan. A oli myöntänyt luoton ylittäen luotonantovaltuutensa eikä ollut vienyt asiaa hallituksen ratkaistavaksi. Kyseisen tilan käypänä arvona voitiin pitää kauppahintaa ja vakuusarvona 80 prosenttia. Vakuusvaje oli siten luoton osalta 180 000 markkaa. Sinänsä vakuusvajeen suhteen ei ollut kyse suuresta summasta, mutta A:n toiminnan kokonaiskuvan kannalta tämän yrityksen kohdalla oli kyse jo merkittävästä huolimattomuudesta luotonannossa. A oli velvollinen korvaamaan vahingon 180 000 markkaa. Pankkitakaus 30.3.1989 2 200 000 markkaa A:n hallituksen jäsenille G:lle, J:lle, C:lle, D:lle ja H:lle esittelemässä luottohakemuksessa oli luoton käyttötarkoitukseksi ilmoitettu saarikiinteistön osto ja Espanjan kohteen rahoitus. Vakuuksina oli mainittu entiset vakuudet sekä kaksi takaajaa (Z ja I). Hallituksen olisi tullut vaatia viimeistään tässä vaiheessa tarkemmat selvitykset yhtiön tilasta. Yhtiön ensimmäinen tilikausi oli päättynyt vasta 30.6.1989, joten tilinpäätöstietoja ei ollut ollut saatavissa. Erityistä huolellisuutta olisi edellyttänyt hallituksen jäsenen I:n läheinen suhde yritykseen; asia oli vaikeuttanut objektiivisen tiedon saantia yrityksestä. Hallitus oli edelleen luottanut An selvityksiin eivätkä vielä olleet ilmenneet ongelmat yksityisasiakasryhmän luototuksessa. Maaliskuussa 1989 ei vielä ollut ollut tiedossa kiinteistöjen hintojen lasku ja lama. Hallituksen jäsenten toimia arvosteltaessa oli myös otettava huomioon säästöpankkiryhmässä vallinnut kasvuhenkisyys ja sen aiheuttama "löysä luotonanto". Hallituksen jäsenet eivät olleet pystyneet mieltämään tosiasiallista tilannetta, joka oli selvinnyt vasta jälkeenpäin. Hallituksen jäsenten ei ollut osoitettu toimineen siinä määrin huolimattomasti tämän luotonannon yhteydessä, että korvausvelvollisuus syntyisi. Korvausvaatimukset hylättiin hallituksen osalta. A oli tietoisena yrityksen koko vastuu- ja vakuustilanteesta syyllistynyt huolimattomaan luotonantoon ja oli velvollinen korvaamaan aiheutuneen vahingon 2 200 000 markkaa. W:n asiakaskokonaisuuden luototus W:n asiakaskokonaisuuteen oli kuulunut neljä eri osakeyhtiötä eli Helute Oy, W Oy, HL Transit Oy ja Helura Oy ja lisäksi asiakaskokonaisuuteen olivat siirtyneet pankin intressiyhtiö Mäntsälän Tilija Kiinteistötoimisto Oy ja Mäntsälän Pientalot Oy, jota uhkaava konkurssi oli pyritty estämään siirtämällä sen omistus kyseiselle asiakaskokonaisuudelle. Yhtiöiden toiminta oli keskittynyt W:n ympärille. Helute Oy Yhtiön toiminta-ajatus oli työntekijöiden vuokraaminen rakennusalan yrityksille. Liikeidea oli hyvä ja kannattava. Yhtiön investointitarve käsitti kuljetusvälineet, työvälineet ja työnjakotilat. Yhtiö oli asetettu konkurssiin 23.7.
  5. Laina 30.5.1990 1 000 000 markkaa Hallitus eli G, D, E, F, H ja I oli myöntänyt mainitun luoton B:n esittelystä toimitilojen ostamista varten. B:n luottohakemukseen tekemien merkintöjen mukaan kyseessä oli ollut "hyvä kannattava yritys, töissä 160 henkilöä". Vakuuksiksi oli merkitty ostettava kiinteistö ja tontteja. Kyseinen kiinteistö oli ostettu 900 000 markan kauppahinnasta. Käräjäoikeus katsoi teollisuuskiinteistön vakuusarvoksi 70 prosenttia hankintahinnasta. Kun muuta vakuutta ei ollut saatu, vakuusvaje oli 370 000 markkaa. Vahingon määrä oli luoton jäljellä oleva määrä vähennettynä vakuuden luotonantohetken arvolla eli 213 887,20 markkaa. Yrityksen toimitilojen luotottaminen oli ollut perusteltua. Vaikka luoton määrä oli ylittänyt kauppahinnan, luototusta ei yhtiön liikeidean tuottavuus huomioon ottaen voitu pitää varomattomana, kun luototus oli riskiltään jäänyt vielä 370 000 markkaan. Korvausvaatimukset hylättiin. Pankkitakaus 2.8.1990 800 000 markkaa G, E, F ja I olivat B:n esittelystä myöntäneet mainitun takauksen. Luottopäätökseen merkityistä uusista vakuuksista (talletus ja haltijavelkakirjat) ei ollut esitetty selvitystä, oliko pankki todella ne saanut. Hallituksen jäsenet olivat voineet luottaa siihen, että luottoesitykseen merkityt vakuudet saatiin pankille, jollei asiaan liittynyt erityisiä seikkoja. Tässä yhteydessä sellaisia ei ollut, joten hallituksen jäsenet eivät olleet syyllistyneet huolimattomuuteen luotonannossa. Toimitusjohtajan vastuulla oli huolehtia, että vakuudet todella saatiin pankille. Toimitusjohtaja voi tässä käyttää apunaan alaisiaan, mutta hän kantoi joka tapauksessa vastuun siitä, että organisaatio toimi ja työntekijät tiesivät tehtävänsä. Erityiseen varovaisuuteen oli ollut aihetta, koska pankin vakavaraisuus oli ollut jo huono ja säästöpankkitarkastus oli keväällä 1990 kiinnittänyt huomiota suuriin asiakaskokonaisuuksiin. B oli vastuussa vakuuksien laiminlyönnistä ja velvollinen korvaamaan luoton maksamatonta pääomaa vastaavan vahingon 586 233,40 markkaa. Pankkitakaus 2.8.1990 2 500 000 markkaa G, E, F ja I olivat B:n esittelystä myöntäneet mainitun pankkitakauksen, jonka vakuutena olivat olleet 1 miljoonan ja 1,5 miljoonan markan talletukset. Luottopäätöksen mukaan mainitut talletukset olivat tulleet luoton vakuudeksi. Hallituksen jäsenillä oli ollut oikeus luottaa tähän B:n antamaan tietoon. Hallituksen jäsenten ei ollut näytetty laiminlyöneen tehtäviään pankin toiminnan valvomisessa. Talletuksia oli myöhemmin purettu - ilmeisesti B:n antamien ohjeiden mukaan - ja siinä yhteydessä oli käytetty suurelta osin asiakaskokonaisuuden luottojen maksuun. Käräjäoikeus katsoi jääneen näyttämättä, että B olisi tältä osin menetellyt huolimattomasti. Korvausvaatimukset hylättiin. Pankkitakaus 17.10.1990 1 234 375 markkaa G, F, H ja I olivat myöntäneet takauksen B:n esittelystä. Käyttötarkoituksena oli ollut asiakkuuden siirto toisesta pankista. Kantajan mukaan luotto oli käytännössä annettu vanhoja vakuuksia vastaan, koska luottopäätöksessä luetellut vakuudet olivat olleet jo aikaisempien luottojen vakuutena täydestä arvostaan. Takauksen vakuutena oli ollut laitoskiinnitys (Liljendahlin tila). Laitoskiinnityksen arvoksi käräjäoikeus katsoi pankin konkurssipesälle kiinteistöstä maksaman kauppahinnan 450 000 markkaa. Pankille aiheutuneen vahingon määrä oli maksamattoman luoton määrä vähennettynä laitoskiinnityksen arvolla eli 590 633 markkaa. Luottopäätöksen tietojen perusteella hallitus oli voinut uskoa vakuuksien olevan kunnossa. Luottopäätöksessä olevat tiedot eivät olleet antaneet hallitukselle aihetta epäillä vakuusvajeen olemassaoloa. Korvausvaatimukset hylättiin hallituksen osalta. Luottopäätösten esittelystä ja valmistelusta vastaavana B:n olisi tullut selvittää vakuuksien ja vastuiden suhteet. Luottoon oli saatu uutta vakuutta ainoastaan laitoskiinnityksen verran. Luottopäätöstä valmisteltaessa oli jätetty selvittämättä, missä määrin vakuudet oli jo käytetty aikaisempien luottojen vakuudeksi. B vastasi tästä huolimattomuudesta luotonannossa. Vahingon määräksi oli näytetty 590 633 markkaa. Vekseli 24.9.1991 500 000 markkaa G, F, K ja E olivat B:n esittelystä myöntäneet vekseliluoton samassa kokouksessa, jossa yhtiölle oli myönnetty 2,1 miljoonan markan pankkitakaus. Kokouksessa käydyssä keskustelussa yhtiön tilasta B oli ilmoittanut, että jos yritys ei saa eläkekeskuksen luottoa, johon pankkitakaus oli annettu, aletaan yhtiön vastuita ajaa alas. Vekselin vakuutena oli ollut W:n takaus. W:n mukaan vekselirahoitus oli tarvittu palkkojen maksuun. Ottaen huomioon hallituksen pöytäkirjaan merkityn keskustelun ja vaihtoehtona olleen "vastuiden alasajon" sekä luoton määrän, laadun ja käyttötarkoituksen, voitiin katsoa kyseessä olleen rutiiniluonteinen luototus välttämättömään tarpeeseen. Korvausvaatimukset hylättiin. W Oy W Oy oli W:n mukaan perustettu tukemaan Helute Oy:n toimintaa. W Oy:n tarkoituksena oli ollut hankkia kiinteistöjä ja asuntoja, joita Helute Oy:n työntekijät voivat kunnostaa niinä aikoina, kun työtilauksia ei ollut ulkopuolisilta tahoilta. Kantaja ei ollut vastoin W:n selitystä näyttänyt, että kyse olisi ollut spekulatiivisesta toiminnasta. Pankkitakaus 14.3.1990 1 200 000 markkaa G, D, E, F, H ja I olivat B:n esittelystä myöntäneet luoton kiinteistön ostoon. Vakuutena oli ollut kiinnityksiä kohteeseen 1,2 miljoonan markan edestä ja W:n takaus. Kiinteistön kauppahinta oli ollut 1 180 000 markkaa. Käräjäoikeus katsoi asuinkiinteistön vakuusarvoksi 80 prosenttia eli 944 000 markkaa ja W:n takauksen arvoksi korkeintaan 50 000 markkaa. Vakuusvaje oli siten 206 000 markkaa. Riskiä voitiin vielä pitää hallittuna suhteessa yrityksen toimenkuvaan. Pankin kannalta kyse oli ollut pankin tuloksen parantamisesta. Hallitus ja B olivat uskoneet kyseiseen yrittäjään ja sinänsä tätä uskoa ei voitu pitää aivan perusteettomana, joskaan kiinteistösijoitusten kohdalla ei enää voitu pitää arvonnousuodotuksia realistisina muutoin kuin kiinteistöihin tehtyjen sijoitusten (= parantamisen) turvin. Tähän nähden 206 000 markan vakuusvajeriskiä ei voitu pitää huolimattomana luotonantona vuoden 1990 maaliskuussa. Korvausvaatimukset hylättiin. Pankkitakaus 16.8.1990 800 000 markkaa G, D, E, F ja I olivat B:n esittelystä myöntäneet takauksen teollisuushallin hankintaan. Vakuudeksi oli merkitty teollisuushallin kiinnitykset ja aiemmiksi vastuiksi 1 207 892 markkaa. Yhtiön liikevaihto oli vuonna 1990 ollut 250 000 markkaa ja luottopäätöksen mukaan osa rahoituskuluista hoidettiin Helute Oy:n kautta. Teollisuushallin vakuusarvo oli 70 prosenttia ja asuinkiinteistön 80 prosenttia käyvästä arvosta. Vakuuksien vakuusarvo oli siten yhteensä 648 000 markkaa, jolloin vakuusvajeeksi jäi 152 000 markkaa. Riskiä voitiin vielä pitää hallittuna riskinottona. Korvausvaatimukset hylättiin. Pankkitakaus 17.10.1990 583 000 markkaa G, F, I ja H olivat B:n esittelystä myöntäneet mainitun takauksen samana päivänä kuin Helute Oy:lle oli myönnetty 1,23 miljoonan markan luotto. Molemmissa takauksissa tarkoituksena oli ollut asiakkuuden siirto toisesta pankista ja vakuudet olivat olleet samat. Luotto oli myönnetty ilman uusia vakuuksia. Kyseessä oli ollut hallituksen jäsentenkin tietämän mukaan yritysrypäs, jossa vakuus- ja vastuukysymyksiä arvioitaessa olisi tullut kiinnittää huomiota koko asiakaskokonaisuuteen. Kuitenkin kysymys oli hallituksen jäsenten kannalta samanlaisesta tilanteesta kuin Helute Oy:lle samana päivänä myönnetyn luoton yhteydessä oli todettu. Hallituksen jäsenet olivat voineet luottaa B:n esittelemään vakuusarviointiin. Epäselvyydet haltijavelkakirjojen osalta liittyivät Liljendahlin tilan kiinnityksiin, joiden osalta B oli vastuussa edellä Helute Oy:lle 17.10.1990 myönnetyn pankkitakauksen yhteydessä kerrotuilla perusteilla. Korvausvaatimukset hylättiin hallituksen osalta. Luoton myöntämisestä oli aiheutunut pankille 532 546,40 markan suuruinen vahinko, jonka B oli aiheuttanut huolimattomuudellaan. Pankkitakaus 12.12.1990 600 000 markkaa G, D, E, F, H ja I olivat B:n esittelystä myöntäneet takauksen Padasjoella sijainneen tilan kunnostukseen. Kyseinen tila oli 26.2.1990 hankittu 630 000 markan kauppahinnasta. W:n mukaan tilaa oli kunnostettu. Tarkkaa selvitystä kunnostuksen määrästä ja laadusta sekä sen arvoa nostavasta vaikutuksesta ei ollut esitetty. Kohteen arvo oli noussut ottaen huomioon sen sijainnin suositulla kesäasuntoalueella ja sen, etteivät loma-asuntojen arvot olleet pudonneet samassa suhteessa kuin asuntojen. Käräjäoikeus arvioi kiinteistön arvoksi 800 000 markkaa, josta 80 prosentin mukaan vakuusarvo oli 640 000 markkaa. Kantaja ei ollut esittänyt selvitystä siitä, oliko kyseinen tila ollut muidenkin velkojen vakuutena. Siten sen vakuusarvon voitiin katsoa kattavan tämän luoton määrän kokonaan. Hallitus ja B eivät olleet syyllistyneet huolimattomaan luotonantoon. Korvausvaatimukset hylättiin. HL Transit Oy Pankin hallituksen kokouksen pöytäkirjan mukaan HL Transit Oy oli ollut W:n konserniin kuuluva idänkauppaa harjoittava yhtiö. Pankkitakaus 4.12.1991 246 000 markkaa G, F, L ja E olivat Bn esittelystä myöntäneet pankkitakauksen tavaran tuontia varten. Vakuudeksi oli merkitty W:n takaus. Luottopäätöksen liitteen mukaan W:n konsernin vastuut olivat olleet 28 389 013 markkaa ja vakuudet noin 18 miljoonaa markkaa. Luotosta oli maksamatta 108 305 markkaa. W:n yhtiöille ei olisi tullut enää antaa. Korvausvaatimukset hylättiin. Mäntsälän Tili- ja Kiinteistötoimisto Oy Yhtiö oli merkitty kaupparekisteriin 4.10.1984 ja oli ollut pankin omistuksessa 4.4.1991 saakka, jolloin se oli myyty W Oy:lle. Shekkitililuotto 11.4.1990 4 000 000 markkaa G, D, E, F, H ja I olivat B:n esittelystä myöntäneet luoton, jonka käyttötarkoitus, vakuudet tai aiemmat vastuut eivät ilmenneet luottopäätöksestä. Shekkitililimiitin korotuksen syynä oli ilmeisesti ollut pankin toisen asiakkaan Mäntsälän Pientalot Oy:n vaikeudet, joita oli haluttu helpottaa siten, että tilitoimisto osti Mäntsälän Pientalot Oy:ltä erään asunto-osakeyhtiön osakekannan enemmistön. Kauppahinnalla oli suoritettu Mäntsälän Pientalot Oy:n lainoja pankille. Luotosta oli jäänyt kantajan mukaan pankin vahingoksi 1 416 000 markkaa. Käräjäoikeus katsoi vuoden 1969 säästöpankkilain 28 §:n ja 48 §:n 5 momentin nojalla, että tilitoimisto oli ollut sellainen yhtiö, joka oli tarvinnut luotoille vakuudet. Kantaja oli hyväksynyt, että yhtiötä oli kuitenkin voitu pitää mainitun lain 48 §:n 2 momentissa mainittuna vakavaraisena yhteisönä, jolloin kantajan laskelman mukaan vakuudeton luoton osa oli voinut olla enintään 322 218 markkaa. Pankki oli saanut vakuudeksi panttaussitoumuksen ostetuista osakkeista (arvo 3 368 160 markkaa), josta käräjäoikeus hyväksyi vakuusarvoksi 80 prosenttia. Vakuusarvo oli siten 2 694 528 markkaa. Kun luoton määrästä vähennettiin osakkeiden vakuusarvo ja sallittu vakuudeton osuus 322 218 markkaa, saatiin vakuusriskiksi 983 254 markkaa. Hallituksen jäsenet olivat pitäneet yhtiötä "pankin yhtiönä", joka ei tarvinnut vakuuksia. Hallituksen jäsenet olivat voineet luottaa toimitusjohtajaan, joka oli asian tällaisena esitellyt. Korvausvaatimukset hylättiin hallituksen osalta. Asian esitelleen B:n, jolla oli pitkä pankkikokemus, oli täytynyt tietää tai hänen olisi täytynyt selvittää, vaadittiinko tilitoimiston osalta vakuuksia. B oli laiminlyönyt tämän ja esitellyt luoton, jonka vakuusvaje oli 983 254 markkaa. B oli velvollinen korvaamaan huolimattomalla luoton myöntämisellä aiheutuneen vahingon 983 254 markkaa. Pankkitakaus 25.4.1990 4 000 000 markkaa G, D, E, F, H ja I olivat myöntäneet B:n esittelystä takauksen, jonka käyttötarkoitukseksi oli merkitty "Anttilan kaupan jälleenrahoitus". Luottoa oli sittemmin käytetty tilitoimiston juokseviin menoihin. Pankille suorituksia oli kertynyt 368 914,50 markkaa ja loppuosa 3 631 085,50 markkaa oli jäänyt pankin vahingoksi. Luotolla oli ilmeisesti yritetty keventää pankin tilannetta ja siirtää riskejä tulevaisuuteen. Myös todistajan kertomuksesta ilmeni, että tilitoimistoa oli käytetty "bulvaanina" rahan kierrätyksessä. Hallituksen jäsenet olivat voineet luottaa toimitusjohtajan esitykseen siitä, ettei tilitoimisto tarvinnut vakuuksia. Korvausvaatimukset hylättiin hallituksen osalta. Asian selvittäminen oli kuulunut pankin toimivalle johdolle eli B:lle, joka tämän laiminlyömällä ja esittelemällä luoton ilman mitään vakuuksia oli huolimattomuudellaan aiheuttanut pankille maksamatonta luottoa vastaavan vahingon 3 631 085,50 markkaa. Mäntsälän Pientalot Oy Yrityksen rakennustuotanto perustui siihen, että se oli ostanut muilta lähes kaikki tuotteet ja palvelut. Omaa liiketaloudellista tai rakentamisen osaamista yhtiössä ei ollut. Kyseessä oli yritys, jonka menestyksellinen toiminta rajoittui rakennusalan "kuumiin aikoihin". Luottopäätöstä 20.9.1989 tehtäessä oli esillä ollut yhtiötä koskeva yritystutkimus. Siinä oli todettu, että luottoja voitiin antaa vain turvaavia vakuuksia vastaan. Laina 4.1.1990 500 000 markkaa G, D, E, F, H ja I olivat vt. toimitusjohtajan esittelystä myöntäneet luoton rakentamiseen. Tällöin oli edellä mainittu yritystutkimus ollut käytössä. Laina oli myönnetty ehdoin, että lainan nostot tapahtuvat rakennusaikataulun mukaisesti ja laskuja vastaan. Luottopäätöslomakkeessa oli myös merkintä "edell. että vakuudet riittävät, Q:n arviot kohteista". Kantaja oli hyväksynyt, että luotosta oli 70 prosenttia käytetty rakentamiseen eli kohteen arvon nousuun ja että pankin vahingoksi oli jäänyt 30 prosenttia eli 150 000 markkaa. Käräjäoikeus katsoi, että riskin pienuus ja luottopäätöksestä ilmenevä valvontatarkoitus huomioon ottaen kyseessä ei ollut huolimaton luotonanto. Korvausvaatimukset hylättiin. Vekseli 11.4.1990 40 000 markkaa G, D, E, F, H ja I olivat myöntäneet luoton B:n esittelystä palkkojen maksuun. Uutta vakuutta ei ollut saatu. Koska kysymyksessä oli pieni summa ja palkkojen maksun rahoittaminen oli kiireinen toimenpide, luoton myöntämisessä ei ollut syyllistytty huolimattomuuteen. Kyseisenä ajankohtana oli myös valtakunnallinen pankkilakko hankaloittanut sekä yritysten että pankkien toimintaa. Korvausvaatimukset hylättiin. Laina 25.4.1990 425 000 markkaa G, D, E, F, H ja I olivat B:n esittelystä myöntäneet luoton kolmen omakotitalon myyntikuntoon saattamiseksi. Pankki oli jo ennen tätä luottoa auttanut yritystä ostattamalla pankin intressiyhtiölle eräitä asuntoja helpottaakseen yrityksen tilannetta. Yhtiön vastuut olivat 31.3.1990 olleet noin 9,3 miljoonaa markkaa. Luoton käyttötarkoitusta oli pidettävä hyväksyttävänä ja pankkiakin hyödyttävänä, koska kohteiden saattaminen hyvään myyntikuntoon lisäsi vakuusarvoa. Kantajan mukaan pankille aiheutunut vahinko oli 127 500 markkaa. Luototuksessa näin otettu riski oli suhteellisen pieni eikä luotonannossa ollut syyllistytty huolimattomuuteen. Korvausvaatimukset hylättiin. Vekseli 30.5.1990 150 000 markkaa G, D, E, F, H ja I olivat B:n esittelystä myöntäneet luoton palkkojen maksuun. Kyse oli rutiiniluonteisesta luototuksesta. Korvausvaatimukset hylättiin. Laina 16.8.1990 500 000 markkaa G, D, E, F ja I olivat B:n esittelystä käsitelleet samana päivänä kahta luottohakemusta, joista noin 2,26 miljoonan markan luotto oli tarkoittanut asiakkuuden siirtoa toisesta pankista ja tämä pienempi luotto lisärahoitusta erääseen rakennuskohteeseen. Isompaa luottoa ei ollut koskaan nostettu. Kun kyseinen rakennuskohde oli ilmeisesti jo aiemman luotonannon yhteydessä päätetty rakentaa pankin luototuksella, lienee lisärahoituksen antaminen hyväksyttävää luotonantoa etenkin kun kantajankin ilmoittamin tavoin vahingon määrä eli riski oli jäänyt kohtuulliselle tasolle 150 000 markkaan. Korvausvaatimukset hylättiin. Laina 14.11.1990 520 000 markkaa G, D, E, F ja H olivat B:n esittelystä myöntäneet lainan, josta suurin osa oli käytetty aikaisempien vastuiden maksamiseen ja uutta luottoa oli annettu 95 000 markkaa. Uuden lainan käyttötarkoitus ei ilmennyt luottohakemuksesta. Vakuusvaje oli ollut vuoden 1990 lopussa noin 5 miljoonaa markkaa. Lainan määrä huomioon ottaen kyse oli ollut rutiiniluonteisesta luototuksesta. B oli tullut pankkiin vuoden 1990 alusta. Vuonna 1990 myönnettyjen uusien luottojen määrät olivat pysyneet melko pieninä ja oli todennäköistä, että yrityksen alasajoa oli yritetty. Korvausvaatimukset hylättiin. Rakennus Z Ky:n luototus Yhtiö oli Mäntsälässä pitkään rakennusalalla toiminut perheyritys, joka oli perustettu
  6. Konkurssiin yhtiö oli asetettu 23.12.
  7. Yhtiötä oli johdettu asiantuntevasti ja yhtiön rakentamat kohteet olivat menneet hyvin kaupaksi. Teollistamisrahasto Oy:n 29.9.1989 päiväämän yritystutkimuksen mukaan tulevan liikevaihdon kehittyminen oli kokonaan kiinni asunto- ja liikehuoneistojen markkinoiden kehittymisestä Mäntsälässä lähivuosina. Uusia kohteita ei ollut syytä käynnistää ennen kuin pääosa aikaisemmin valmistuneista oli myyty. Mäntsälän tapaisen pienen paikkakunnan asuntomarkkinat olivat hyvin haavoittuvaiset. Lomaosakkeiden rakentamisessa ja tonttien hankinnassa oli syytä varovaisuuteen. Lomaosakemarkkinoiden kyllästymisestä alkoi olla jo lieviä merkkejä. Yritystutkimuksen laatijan mukaan yrityksen toiminnallinen kannattavuus oli ollut hyvä, mutta velkaantuneisuus oli ollut keskitasoa korkeampi. Yrityksen ongelmat olivat liittyneet suureen tonttivarantoon. Vuosi 1989 oli ollut huippusuhdannetta aikaisempiin vuosiin nähden, mutta asuntojen myyntiajat olivat Helsingissä pidentyneet ja hintakehityksen nousu oli ainakin pysähtymässä. Vuonna 1990 asuntokauppa oli pysähtynyt monin paikoin kokonaan. Yrityksen vaihtoehdot olivat vuonna 1989 olleet joko rakentaa tontit tai myydä niitä kohtuuhintaan. Keskeneräisten rakennuskohteiden rahoittamisen lopettaminen ei ollut järkevää, vaan oli parempi tehdä kohteet loppuun. Yrityksellä olisi vuoden 1989 arvion mukaan ollut tyydyttävät näkymät edessä. Pankkitakaus 12.6.1990 1 350 000 markkaa G, D, E, F, H ja I olivat B:n esittelystä myöntäneet pankkitakauksen Mäntyharjun kunnalle yhtiön rakentamisvelvoitteiden täyttämisen vakuudeksi. Kantajan mukaan aiheutunut vahinko oli tähän mennessä 55 125,20 markkaa. Pankkitakauksen tarkoitus oli tässä erilainen kuin aikaisemmissa tapauksissa. Kysymys ei ollut lomakohteen myynnin onnistumisesta vaan ainoastaan rakentamisvelvoitteen täyttämisestä. Suurin riski pankin kannalta olisi tällöin ollut yrityksen konkurssi tai muut rahoitusvaikeudet. Vuoden 1990 alkupuolella ei vielä ollut ounasteltu yhtiön vaikeuksia, joskin yritystutkimus oli tällöin ollut pankin tiedossa. Käräjäoikeus katsoi, ettei pankkitakauksen annossa ollut menetelty huolimattomasti. Korvausvaatimukset hylättiin. Pankkitakaus 30.8.1990 2 500 000 markkaa G, D, F ja I olivat B:n esittelystä myöntäneet pankkitakauksen rivitalokohteen rakentamiseen. H oli osallistunut kokoukseen, mutta hänen ei ollut näytetty osallistuneen päätöksentekoon. Kysymyksessä oli ollut uusi kohde Asunto Oy Kissantassu ja aikaisemmista kohteista oli edelleen asuntoja myymättä. Yritystutkimuksessa oli nimenomaan varoitettu uuden kohteen aloittamisesta, jos entisiä kohteita oli myymättä. Myös säästöpankkitarkastus oli 4.5.1990 muistiossaan kiinnittänyt huomiota suuriin luottoasiakkaisiin ja nimenomaan rakennustoiminnan riskeihin. Pankin taloudellinen tilanne oli jo huono ja riskinsietokyky heikko. Hallitus ja B olivat myöntämällä pankkitakauksen kyseisessä tilanteessa menetelleet huolimattomasti ja olivat velvollisia korvaamaan aiheutuneen vahingon. Vahingon määränä voitiin kantajan muissa luottopäätöksissä esittämän laskentakaavan mukaan pitää 30 prosenttia luoton määrästä eli 750 000 markkaa, jolloin hyväksyttiin 70 prosenttia luotosta käytetyksi kohteen rakentamiseen eli vakuuden arvonnousuun. H:n osalta korvausvaatimus hylättiin. Pankkitakaus 5.6.1991 1 300 000 markkaa G, F, K, L, E olivat B:n esittelystä myöntäneet pankkitakauksen ilmeisesti edellä mainitun rivitalokohteen valmiiksisaattamiseen. Yrityksen luotoiksi oli merkitty noin 27 miljoonaa markkaa ja vakuuksien arvoksi noin 23,5 miljoonaa markkaa. Näiden tietojen perusteella oli ollut selkeä vakuusvaje olemassa jo pankin käyttämien vakuusarvojen perusteella. Kantajan mukaan aiheutunut vahinko oli maksamaton luoton määrä 107 896,40 markkaa. Hallitus ja B olivat tehneet ratkaisun tietoisina yhtiön huonosta taloudellisesta tilasta ja asuntomarkkinoiden alamäestä. Kysymyksessä oli kuitenkin ollut yrityksen pakkorahoitus hankkeen valmiiksisaamiseksi ja pankin etujen turvaaminen mahdollisen konkurssin varalta. Rivitalokohteen rakentamiseen oli sitouduttu jo luottopäätöksen 30.8.1990 yhteydessä. Korvausvaatimukset hylättiin. Tilinylitys 1 250 675 markkaa Tilinylitykset olivat tapahtuneet 30.
  8. - 23.10.
  9. Todistajan mukaan tilinylitykset olivat pitäneet sisällään myös palkkojen maksuja sekä lainojen ja pankkitakausten provisioita. Kantaja ei ollut näyttänyt, mikä osa tilinylityksistä olisi ollut muuta kuin edellä mainittuja suorituksia. Korvausvaatimukset hylättiin. Jussinkoti Oy:n luototus Yhtiön toimialana oli ollut kiinteistöjen ja asunto-osakkeiden kauppa ja vuokraus. Lisäksi yhtiö oli rakennuttanut Hyvinkäälle Asunto Oy Hyvinkään Hopealehdon. Jussinkoti Oy:n perustajalla ei ollut ollut rakennusalan kokemusta, vaan hän oli aiemmin toiminut pankkiin kiinteästi sidoksissa olleen Mäntsälän Tili- ja Kiinteistötoimisto Oy:n palveluksessa. Pankin toimitusjohtajien ja hallituksen jäsenten oli tullut kiinnittää erityistä tarkkaavaisuutta yhtiön luototukseen, koska pankkitarkastusvirasto oli jo 19.12.1988 päivätyssä kirjeessä pyytänyt perusteltua selvitystä yrityksen tilanteesta, vastuista ja vakuuksista. Pankkitakaus 10.8.1989 2 000 000 markkaa G, J, C, D, H ja I olivat A:n esityksestä hyväksyneet pankkitakauksen. Takaus oli myönnetty Hyvinkäällä sijainneen asunto-osakeyhtiön rakentamiseen. Vakuudeksi oli merkitty asunto-osakeyhtiön osakkeet ja entiset vakuudet. Pankin hallitus oli 16.1.1989 päivätyssä kirjeessä ilmoittanut pankkitarkastusvirastolle yhtiön vastuiden olleen tuolloin 6,6 miljoonaa markkaa ja vakuuksien käyvän arvon 7 286 189 markkaa. Kun 70 prosentin vakuusarvostuksen mukaan vakuuksien vakuusarvo oli ollut noin 5 miljoonaa markkaa, vakuusvaje oli jo tuolloin ollut noin 1,6 miljoonaa markkaa. Hyvinkään rakennuskohteen osalta alkurahoituksen oli antanut Hyvinkäällä toiminut säästöpankki. Asiassa ei ollut selvinnyt, miksei tuo pankki jatkanut rahoitusta. Pankin hallituksen ja toimitusjohtajan tiedossa oli ollut yrittäjän puuttuva ammattitaito rakennusalalla. Myöskin tiedossa oli ollut Mäntsälässä 1986 valmistuneen rivitalokohteen huono myynti; kahdeksasta asunnosta viisi oli myymättä. Luottoa myönnettäessä harkintaperusteena olisi toisaalta ollut tuolloin vielä hyvä asuntojen markkinatilanne ja toisaalta edellä mainitut negatiiviset seikat. Tarkasteltaessa näitä olisi uuden luoton myöntämiseen vakuusvajeen ollessa jo ennestään suuri tullut suhtautua erityisen varovaisesti ja vaatia riittävät vakuudet. Asunto-osakeyhtiön omia osakkeita ei voitu pitää riittävinä vakuuksina Jussinkoti Oy:n taloudelliseen tilaan nähden, vaan olisi pitänyt vaatia kiinnitykset asunto-osakeyhtiön omistamaan kiinteistöön. Todistajan kertomuksesta ilmeni, että luottoa valmistellut pankinjohtaja ja sen esitellyt A olivat olleet tietoisia Hyvinkään pankilla olleista kiinnityksistä. A ja hallituksen jäsenet olivat menetelleet huolimattomasti myöntäessään kyseisen luoton. Hallituksen vastuun osalta ei ollut kyse pelkästään epäselvyyksistä vakuuksien kohdalla, mikä voisi jäädä vain toimitusjohtajan vastuulle, vaan arvioinnista uuden kohteen rahoittamisesta entisten huoneistojen ollessa vielä myymättä. Tähän arviointiin oli hallituksen jäsenillä maallikkoinakin mahdollisuudet. Osalla hallituksen jäsenistä oli myös omakohtaista rakennusalan tuntemusta (H ja I). Käräjäoikeus katsoi vahingon määräksi vakuusvajeen lisääntymisen eli 600 000 markkaa. Laina 27.3.1990 500 000 markkaa B:n hallituksen jäsenille G:lle ja I:lle esittelemästä luottopäätöksestä ei ilmennyt luoton käyttötarkoitus eikä vakuudet. Kantajan mukaan luotto oli käytetty Hyvinkään kohteen rahoittamiseen, mitä vastaajat eivät olleet kiistäneet. Vahingon määrä oli 150 000 markkaa. Pankki oli jo luottopäätöksellään 10.8.1989 sitoutunut hankkeen rahoittamiseen. Uutena luoton myöntäjänä oli tältä osin B. Hallituksen jäsenet ja B olivat kohteen jatkorahoituksessa olleet sidottuja hallituksen aikaisemmin 10.8.1989 tekemään ratkaisuun. Korvausvaatimukset hylättiin. Laina 11.4.1990 1 750 000 markkaa G, D, E, F, H ja I olivat B:n esittelystä myöntäneet luoton. Uusia vakuuksia olivat yhden Järvenpäässä ja kolmen Helsingissä sijaitsevan asunto-osakeyhtiön osakkeet, jotka olivat siirtyneet yhtiölle I:n kanssa tehdyllä kaupalla. Kyseinen laina oli ilmeisesti käytetty juuri tämän osakekaupan rahoittamiseen. Kantajan mukaan uusien vakuuksien käypä arvo oli yhteensä 1 700 000 markkaa, mitä ei ollut riitautettu. Käräjäoikeus hyväksyi vakuusarvoksi 80 prosenttia osakkeiden käyvästä arvosta eli 1 360 000 markkaa. Koska yhtiöllä oli jo ennestään vakuusvaje, pankille aiheutuneen vahingon suuruus oli tämän luoton osalta vakuusvajeen lisääntyminen eli 390 000 markkaa. Myöntäessään luoton vakuusvajetta edelleen kasvattaen hallituksen jäsenet ja B olivat menetelleet huolimattomasti luotonannossa ja velvolliset korvaamaan vahingon 390 000 markkaa. Laina 25.4.1990 650 000 markkaa G, D, E, F, H ja I olivat B:n esittelystä myöntäneet mainitun luoton, jonka käyttötarkoitus oli Hyvinkäällä sijainneen kohteen rakentaminen. Yhtiön vastuut olivat luottopäätöslomakkeen mukaan 14 141 999 markkaa. Vakuuksien käypä arvo oli liitteenä olleen vakuuserittelyn mukaan 14 064 000 markkaa eli pienempi kuin vastuiden määrä. Vahingon määrä oli tältä osin 30 prosenttia luoton määrästä vähennettynä maksetun pääoman määrällä eli 133 662,50 markkaa. Myös tältä osin oli kysymys Hyvinkään kohteen loppurahoituksesta. Pankki oli jo aiemmilla ratkaisuillaan sitoutunut rahoitukseen. Hallituksen ja B:n ei voitu katsoa syyllistyneen huolimattomuuteen, koska vakuusvajeesta huolimatta pankin kannalta oli ollut järkevämpää yrittää saada kohde myyntikuntoon. Korvausvaatimukset hylättiin. Drillco Oy:n luototus Drillco Oy oli toiminut rakennusalaan liittyvien tuotteiden maahantuojana. Yhtiö oli perustettu jo vuonna
  10. Yhtiöstä 15.11.1989 tehdyn yritystutkimuksen mukaan yhtiön keskeisimmät ongelmat liittyivät ylisuuriin varastoihin ja heikkoon omavaraisuusasteeseen, joiden seurauksena oli syntynyt krooninen käyttöpääomapula. Tilanteen korjaaminen olisi edellyttänyt ensi vaiheessa varastossa pitkään olleen porakaluston myyntiä. Yrityksellä oli paljon lyhytaikaista rahoitusta, jota oli pyrittävä konvertoimaan pitkäaikaiseksi. Toimenpide-ehdotukset: ei uutta luototusta ennen varaston myyntiä, tulosseuranta nopeammaksi sekä lyhytaikaisten luottojen konvertointia pitkäaikaisiksi harkittava. Kantajan väite siitä, että yritys oli ollut selvitystilakunnossa jo vuosien 1987/1988 vaihteessa piti yritystutkimuksen mukaan paikkansa, koska oma pääoma oli ollut negatiivinen tilikausina 1987/5 ja 1988/
  11. Pankkitakaus 19.1.1989 1 000 000 markkaa Hallitus oli myöntänyt miljoonan markan pankkitakauksen, joka sittemmin oli 25.5.1989 oikaistu koskemaan 940 000 markan pankkitakausta. Luoton käyttötarkoitus oli ollut kiinteistön hankinta. Vakuutena oli ollut haltijavelkakirjoja tarvittava määrä. Kiinteistön kauppahinta oli ollut 1 250 000 markkaa. Käräjäoikeus hyväksyi teollisuushallin vakuusarvoksi 70 prosenttia kauppahinnasta eli 875 000 markkaa. Vakuusvaje oli siten 65 000 markkaa. Kantajan näkemystä siitä, että tällä luototuksella olisi sitouduttu myös 400 000 markan loppukauppahinnan maksuun, ei voitu hyväksyä. Kesäkuussa 1989 tapahtunut loppukauppahinnan maksu oli tapahtunut uuden luototuksen turvin ja toisaalta toiminnassa olevan yrityksen oli ollut mahdollista rahoittaa loppukauppahinta normaalilla tulorahoituksella. Pankin käytettävissä ei ollut ollut vasta loppuvuodesta valmistunut yritystutkimus, joskin samoja tietoja olisi ollut saatavissa aikaisempien vuosien tilinpäätöksistä. Pankilla oli vielä alkuvuodesta 1989 ollut riskinottokykyä. Hallituksen ja toimitusjohtajan ei ollut näytetty syyllistyneen huolimattomuuteen luotonannossa. Korvausvaatimukset hylättiin. VET-Lisääntymisekspertit Oy:n luototus Yhtiön liikeidea oli hyvä ja yrittäjillä oli tarvittava ammattitaito. Yrityksen alkuvaiheessa oli noudatettu varovaisuutta; yritys oli toiminut ensin vuokratiloissa ja yrityksen laajentumisen myötä oli ryhdytty etsimään omaa kiinteistöä. Kiinteistöä hankittaessa oli harkinnan kohteena ollut kolme eri vaihtoehtoa. Toisaalta yhtiö oli perustettu minimiosakepääomalla ja kyse oli ollut epätavallisesta toimialasta, jonka kannattavuusennusteita oli vaikea laatia. Pankille oli esitetty yrittäjien itse laatimia arvioita tulevasta liikevaihdosta ja tulonmuodostuksesta. Laina 30.5.1990 3 620 000 markkaa G, D, E, F, H ja I olivat B:n esittelystä myöntäneet luoton maatilan ostoon tuotantotiloiksi. Vakuutena olivat olleet erään asunto-osakeyhtiön osakkeet, R:n ja S:n omistamaan kiinteistöön vahvistetut kiinnitykset 450 000 markkaa ja 2 040 000 markan kiinnitykset ostettavaan tilaan sekä S:n ja R:n takaukset. Luottopäätöksessä oli laskelma yhteissummaltaan 666 113 markkaa, joka todistajan mukaan ilmeisesti tarkoitti S:n ja R:n aikaisempia vastuita pankille. Lisäksi oli maininta "realisoitava asunnot, muutettava tilalle", mikä oli ollut B:n asettama ehto. Kiinteistön kauppahinta oli ollut 2 720 000 markkaa. Asian käsittelyn huolellisuuteen viittasi se, että asia oli ollut esillä jo 9.5.1990 ja oli ilmeisesti lisäselvitysten vuoksi siirretty 30.5.1990 pidettyyn kokoukseen. Pankkilakimies, joka oli ennen viimeksi mainittua kokousta käynyt R:n kanssa läpi rahoituskustannuksia, oli kiistänyt osallistuneensa varsinaisiin luottoneuvotteluihin tai vakuuksien arviointiin ja hyväksyntään. Ne olivat olleet B:n toimialaa. Todistajan kertomus tuki pankkilakimiehen kertomusta. Käräjäoikeus katsoi, ettei kiinteistön arvon ollut näytetty olleen maksettua kauppahintaa suurempi. S:n takauksen arvoksi hyväksyttiin 50 000 markkaa ja R:n takauksen arvoksi 500 000 markkaa. Omakotitalokiinteistön käyväksi arvoksi katsottiin 750 000 markkaa ja vakuusarvoksi 80 prosenttia siitä eli 600 000 markkaa. Asunto-osakkeen käyväksi arvoksi katsottiin 480 000 markkaa ja vakuusarvoksi 80 prosentin mukaan 384 000 markkaa. Vakuuksien yhteenlaskettu arvo oli siten 3 288 000 markkaa. Yhtiön vastuita olivat olleet 30.5.1990 myönnetty 3 620 000 markan luotto sekä vakuuksien arvoa omakotikiinteistöä ja asunto-osaketta rasittaneet lainat, tuolloin arviolta 500 000 markkaa. Vakuusvaje eli pankin riski oli siten 30.5.1990 ollut 832 000 markkaa. Yritys, joka oli alunperin toiminut Pro Horse nimellä, oli ollut vasta alkuvaiheessa ja toiminut minimipääoman turvin. Hallitus oli myöntänyt luoton pelkästään velallisen edustajien selvitysten perusteella. Esitettyjen asiakirjojen mukaan siittolan toteutunut laskutus oli vuonna 1988 ollut 110 500 markkaa ja vuonna 1989 541 000 markkaa. Sopimuksiin perustuva laskutus tulisi vuonna 1990 olemaan noin 1,1 miljoonaa markkaa ja ennakoidut luvut vuonna 1991 1,88 miljoonaa markkaa ja vuonna 1992 2,8 miljoonaa markkaa. Pro Horsen budjettitietojen perusteella liikevaihto oli vuonna 1990 ollut noin 1 miljoonaa markkaa sekä kiinteiden ja muuttuvien kulujen vähentämisen jälkeen tulos 3 000 markkaa. Vastaavat luvut olivat vuoden 1991 osalta liikevaihto 1,82 miljoonaa markkaa ja tulos 404 000 markkaa. Luottopäätöstä tehtäessä oli ollut käytettävissä ainakin vuosien 1988 ja 1989 tiedot sekä arviot vuodelle
  12. Näiden tietojen perusteella ei yhtiölle olisi tullut myöntää luottoa ilman turvaavia vakuuksia. Vakuusvajeen suuruus luottoa myönnettäessä oli ollut suuri verrattuna yhtiön tulokseen sekä pankin omaan tilanteeseen. Säästöpankkitarkastus oli muistiossaan 4.5.1990 kehottanut kiinnittämään huomiota vakuusarviointeihin. Hallituksen jäsenet ja B olivat menetelleet luoton myöntämisessä huolimattomasti ja olivat velvollisia korvaamaan vahingon 832 000 markkaa. Pankkitakaus 26.6.1991 2 500 000 markkaa G, F, K ja L olivat B:n esittelystä myöntäneet luoton investointeihin. Osa luotosta oli käytetty aikaisempien luottojen korkoihin ja lyhennyksiin. Luototusta oli lisätty 1 800 000 markalla. Vakuutena oli ilmoitettu entiset vakuudet sekä uusina vakuuksina yrityskiinnitys, yrityksen toimitilakiinteistöön hankitut lisäkiinnitykset (2 360 000 markkaa) ja asuinkiinteistöön hankitut lisäkiinnitykset (150 000 markkaa). Toimitilakiinteistön osalta ei ollut näytetty, että kiinteistön arvo olisi 30.5.1990 jälkeen noussut kauppahintaa suuremmaksi. Lisäkiinnityksillä ei siten ollut arvoa ylikiinnityksen takia. Käräjäoikeus hyväksyi yrityskiinnityksen arvoksi pankin käyttämät 500 000 markkaa. Vakuuksien yhteisarvo oli siten 26.6.1991 ollut 3 938 000 markkaa. Vastuiden yhteismäärä (3 620 000 mk + 1 800 000 mk + aikaisemmat henkilökohtaiset vastuut n. 500 000 mk) oli 5 920 000 markkaa. Vakuusvaje eli pankin riski oli kaikkiaan ollut 1 982 000 markkaa, joka sisälsi myös edellä mainitun 832 000 markan vakuusvajeen. Uutta riskiä oli tämän luoton myöntämisellä aiheutettu 1 150 000 markkaa. Käräjäoikeus katsoi ottaen huomioon pankin oman heikon vakavaraisuuden ja yrityksen tilanteen seurannan laiminlyönnin, että hallituksen jäsenet ja B olivat menetelleet huolimattomasti myöntäessään kyseisen luoton ilman riittäviä vakuuksia. He olivat velvollisia korvaamaan aiheutuneen vahingon 1 150 000 markkaa. Tumave Oy:n luototus Tumave Oy:n toimialana oli herkkusienten ja vihannesten tuottaminen, kauppa, vienti, tuonti sekä muu alaan liittyvä toiminta sekä arvopapereiden ja kiinteistöjen kauppa. Yhtiön luototukseen oli ryhdytty, koska pankille olisi ollut tulossa tappioita erästä toista yhtiötä uhkaavan konkurssin takia. Yhtiö oli toiminut vain ajanjakson 24.4.1991 - 27.10.
  13. Yhtiön osalta vakuusvaje oli kaikkiaan noin 1,5 miljoonaa markkaa. Riski oli suhteutettava yrityksen liikeidean kannattavuuteen ja toisaalta pankin vakavaraisuuteen. Kysymys oli sinänsä käyttökelpoisesta liikeideasta, jonka toteuttaminen Mäntsälästä käsin etenkin markkinoinnin kannalta oli vaikuttanut lupaavalta. Kuitenkin kyse oli hyvin riskialttiista alasta. Tällöin pankin olisi tilanteessa, jolloin pankin vakavaraisuus oli jo kriisissä muiden asiakasryhmien luototuksen takia, tullut suhtautua erityisen varovaisesti suuriluonteiseen uuden yritystoiminnan tukemiseen heikkojen vakuuksien turvin. Pankki oli 7.5.1991 myöntänyt 4 miljoonan markan pankkitakauksen hallin ostamista varten. Takauksen vakuutena olivat olleet 3 750 000 markan kiinnitykset hallikiinteistöön ja jalokiviä 1,8 miljoonan markan arvosta. Käräjäoikeus katsoi hallikiinteistön arvoksi enintään 3 miljoonaa markkaa ja vakuusarvoksi 70 prosenttia tästä eli 2 100 000 markkaa. Jalokivien arvoksi käräjäoikeus katsoi 360 000 markkaa, josta vakuusarvoksi hyväksyttiin 60 prosenttia eli 216 000 markkaa. Vakuuksien yhteisarvo oli siten 2 316 000 markkaa ja vakuusvaje 4 miljoonan markan takauksen osalta yhteensä 1 684 000 markkaa. Pankkitakaus 7.5.1991 1 000 000 markkaa G, F, K, L ja E olivat B:n esittelystä myöntäneet takauksen käyttöpääomaa varten samana päivänä kuin edellä mainittu 4 miljoonan markan pankkitakaus oli myönnetty. Vakuudet olivat olleet samat, joten vakuusvaje 1 684 000 mk oli ollut jo olemassa. Luottopäätökseen oli kirjoitettu jalokivivakuuden alle "vakuus vaihdetaan myöhemmin haltijavelkakirjoihin". Todistaja ei ollut osannut sanoa, mitä kiinteistöä mahdollinen kiinnitys koskisi. Johtoryhmässä oli jo aiemmin käsitelty yhtiön luottohakemusta, johon olisi tullut jalokiviä vakuudeksi. Hakemukseen oli tuolloin suhtauduttu kielteisesti. Lisäksi säästöpankkitarkastus oli 8.8.1990 antanut ohjeen suhtautua pidättyvästi jalokivien tai vastaavien ottamiseen vakuudeksi ja oli antanut ohjeen arvioittaa jalokivet tietyssä paikassa. Pankin hallituksella oli erityistä syytä suhtautua varauksella poikkeuksellisiin vakuuksiin, koska A:n vuonna 1989 tapahtuneen luototuksen yhteydessä oli jo saatu karvaita kokemuksia epätavallisten vakuuksien arvosta. Myöskin luottopäätökseen otettu merkintä jalokivien vaihtamisesta viittasi siihen, ettei niitä ollut pidetty täysin kelpoisena vakuutena. Sinänsä jalokivien ottaminen lisävakuudeksi voisi olla hyväksyttävää, mutta tällöinkin tulisi ehdottomasti varmistua vakuuden todellisesta arvosta. Käräjäoikeus katsoi, että luotto oli myönnetty ilman vakuutta. Vahingon määrä oli luoton määrä 1 000 000 markkaa. Luotto oli tosin maksettu uudella luotolla, joka oli jäänyt maksamatta ja jonka osalta ei ollut esitetty korvausvaatimusta. Huolimattomuus oli ilmennyt tämän luoton myöntämisessä. Hallituksen jäsenet G, F, K, L ja E sekä asian esitellyt B olivat velvollisia korvaamaan vahingon 1 000 000 markkaa. Laina 5.6.1991 300 000 markkaa B oli myöntänyt lainan rakentamiseen. Luottopäätökseen oli uutena vakuutena merkitty kolme Posiolla sijaitsevaa kiinteistöä, joiden yhteiseksi käyväksi arvoksi oli mainittu 500 000 markkaa ja vakuusarvoksi hyväksytty siitä 70 prosenttia. Kysymys oli ollut alunperin yhtiön hallituksen jäsenen henkilökohtaisesta lainasta, jolla hän oli ostanut kiinteistöt. Hänen erottuaan yhtiöstä laina oli siirretty yhtiölle ja oli tehty kaupat kiinteistöistä. Myöhemmin oli ilmennyt, ettei kiinteistöihin saatu lainhuutoa joidenkin epäselvyyksien vuoksi ja että kiinteistöjä rasittivat kantatilan kiinnitykset. Kiinnityksiä kyseisiin tiloihin ei ollut koskaan saatu pankille. B oli vedonnut siihen, että hän oli antanut vakuuksien selvittelyn pankkilakimiehen tehtäväksi. Täydellistä selvyyttä ei asiassa ollut saatu siitä, kenen toimenpitein oli tarkoitus selvittää Posion tilojen kelpoisuus vakuudeksi. Kuitenkin vastuun vakuuksien kelpoisuudesta kantoi luottopäätöksen tekijä. Myöntäessään luoton B:n olisi tullut varmistua vakuuden arvosta ja sen kelpoisuudesta. Vasta toimintaansa aloittavan yrityksen kohdalla oli kiinnitettävä erityistä tarkkaavaisuutta vakuuksiin. Pankille oli aiheutunut maksamattoman luoton määrää vastaava vahinko 300 000 markkaa, jonka B oli velvollinen korvaamaan. Shekkitililuotto 26.6.1991 35 000 markkaa G, F, K ja L olivat B:n esittelystä myöntäneet luoton leimamerkkien ja korkojen maksamiseen. Vakuutena olivat olleet aiemmat vakuudet ja uutena vakuutena yhden hallituksen jäsenen takaus. Henkilötakauksen arvoksi katsottiin 50 000 markkaa. Posion tilojen osalta haltijavelkakirjoilla ei ollut merkitystä ilman kiinnityksiä etenkin kun kantatilaan oli jo kiinnityksiä 400 000 markan arvosta. Kysymyksessä oli rutiiniluonteinen ja määrältään pieni laina, jonka kattamiseen voitiin katsoa pelkän henkilötakauksen riittävän. Tältä osin ei ollut näytetty vastaajien syyllistyneen huolimattomuuteen lainanannossa. Korvausvaatimukset hylättiin. Laina ja shekkitililuotto 26.6.1991 495 000 markkaa Luoton uutena vakuutena oli yrityskiinnitys, jonka arvoksi oli merkitty 750 000 markkaa, ja ilmeisesti uusia kiinnityksiä 625 000 markan edestä. Kiinnitysten osalta ei ollut selvitetty, mihin ne kohdistuivat ja oliko niillä arvoa, joten niitä ei voitu huomioida kelvollisena vakuutena. Huolellisena menettelynä sinänsä voitiin pitää sitä, että uutta vakuutta oli pyritty saamaan. Käräjäoikeus katsoi yrityskiinnityksen arvoksi 500 000 markkaa. Yrityskiinnityksen arvo kattoi myönnetyn luoton määrän. Kantaja ei ollut näyttänyt, että luotonannossa olisi menetelty huolimattomasti. Korvausvaatimukset hylättiin. Laina/pankkitakaus 4.9.1991 350 000 markkaa G, F, K, L ja E olivat B:n esittelystä myöntäneet luoton rakennusprojektin loppuunsaattamiseksi. Uutena vakuutena olivat olleet yrityskiinnitys 250 000 markkaa sekä hallituksen uuden jäsenen ja toimitusjohtajan takaus. Käräjäoikeus piti vapaan yrityskiinnityksen arvoa 5 000 markkaa hyväksyttävänä vakuutena ja hyväksyi takauksen arvoksi 50 000 markkaa. Vakuusvaje tämän luoton osalta oli siten 295 000 markkaa. Yrityksen luotottaminen oli lisännyt vakuusvajetta. Timanttien vakuusarvoa oli säästöpankkitarkastuksen kehotuksesta pistokokein selvitetty ja havaittu alkuperäiset arvot liiallisiksi. Pankin taloudellinen tilanne oli heikko. Nämä seikat osoittaisivat huolimattomuutta luototuksessa, mutta toisaalta luottopäätös oli annettu huomautuksin "maksatus laskuja vastaan" eli tarkoitus oli ollut seurata yhtiön tilannetta ja antaa lainarahaa vain rakennusprojektin loppuunsaattamiseksi, mikä olisi pankinkin edun mukaista. Käräjäoikeus katsoi jääneen näyttämättä, että hallitus ja B olisivat syyllistyneet huolimattomuuteen. Korvausvaatimukset hylättiin. Muut ratkaisuperustelut Korvausten sovittelu Hallituksen jäsenten ja toimitusjohtajien vastuu perustui vuoden 1969 säästöpankkilain 113 §:ään ja vuoden 1990 säästöpankkilain 127 §:ään. Toimitusjohtajien A:n ja B:n kohdalla täyden korvausvastuun tuomitseminen oli korvausten määrän ja vastaajien taloudellisten olojen perusteella kohtuutonta. Sovittelussa otettiin huomioon, että A ja B olivat olleet ammattijohtajia ja heillä oli pitänyt olla asioiden vaatima tieto ja taito hallinnassa. Lisäksi he olivat saaneet vastuutaan vastaavaa palkkaa toimitusjohtaja-aikanaan. Käräjäoikeus sovitteli A:lle ja B:lle tuomittua korvausvelvollisuutta siten, että heidän suoritettavakseen jäi 10 prosenttia täydestä korvauksesta. Hallituksen jäsenten valinta ei ollut perustunut pankkitoiminnan tuntemukseen, vaan he olivat olleet eri sidosryhmien edustajia. Hallituksen jäsenillä ei ollut ollut koulutusta pankkitoimintaan, vaan heidän oli tullut toimia muilta elämänaloilta saatujen tietojen perusteella. Hallituksen jäseniä oli usein nimitetty luottamushenkilöiksi. Hallituksen jäsenten saama korvaus hallitustyöskentelystä oli ollut lähes nimellinen eikä vastannut heidän vastuunsa määrää. Päätösten teossa hallituksen jäsenillä oli ollut oikeus melko suuressa määrin luottaa esittelijänä toimineen toimitusjohtajan esityksiin ja ilmoituksiin, jollei ollut ilmennyt erityistä syytä niitä epäillä. Näillä perusteilla ja koska hallituksen jäsenten taloudelliset olot huomioon ottaen täysi korvausvelvollisuus muodostuisi kohtuuttomaksi, käräjäoikeus sovitteli hallituksen jäsenten korvausvelvollisuutta siten, että heidän suoritettavakseen jäi viisi prosenttia täydestä korvausvelvollisuudesta. Korvausvastuun jakaminen vastaajien keskinäisessä suhteessa Vahingonkorvauslain 6 luvun 2 ja 3 §:n mukaan vastaajien vastuu kantajaan nähden oli yhteisvastuullista, mutta vastaajilla oli oikeus saada keskinäinen vastuunsa jaetuksi. Vastuunjako tapahtui yleensä pääluvun mukaan, jos muita syitä ei ollut esitetty. Käräjäoikeuden tuomiossa korvausvastuu jakautui hallitusten jäsenten osalta sen mukaan kuin he olivat osallistuneet päätöksentekoon hallituksen kokouksissa. Kukaan ei ollut vastuussa sellaisesta päätöksestä, johon ei ollut osallistunut. Hallituksen jäsenet olivat ennen varsinaista jäsenyyttään olleet hallituksen varajäseniä ja siinä ominaisuudessa tutustuneet hallitustyöskentelyyn. Korvausvelvollisuus tuomittiin vuosittain eri luottopäätösten osalta erikseen. Korvausvelvollisuus jaettiin vuosittain päätöksiin osallistuneiden henkilöiden kesken pääluvun mukaan. Korvausvelvollisuuden jakoon muulla perusteella ei ollut näytetty olevan aihetta. Yhteenveto aiheutetuista vahingoista ja tuomituista korvauksista Vastaajat olivat edellä kerrotulla menettelyllään aiheuttaneet kantajalle 21 774 220 markan suuruisen vahingon. Sovittelun jälkeen kantajalle tuomittavan vahingonkorvauksen yhteismäärä oli 2 177 422 markkaa. Korvaukselle suoritettava korko Kantaja oli esittänyt viivästyskorkoa koskevan vaatimuksensa ennen 1.5.1995 voimaan tullutta korkolain muutosta. Korvaus oli siten korkolain 7 §:n ja lain voimaantulosäännöksen tulkinnan kannalta katsottava erääntyneeksi ennen 1.5.
  14. Viivästyskorko tuomittiin siten ennen 1.5.1995 voimassa olleiden korkolain säännösten mukaan. Tuomiolauselma Vuosi 1988 A velvoitettiin vuoden 1988 osalta suorittamaan SSP Oy:lle vahingonkorvaukseksi 574 000 markkaa 16 prosentin viivästyskorkoineen käräjäoikeuden tuomion antopäivästä lukien. Vuosi 1989 A velvoitettiin vuoden 1989 osalta suorittamaan SSP Oy:lle vahingonkorvaukseksi 280 000 markkaa 16 prosentin viivästyskorkoineen käräjäoikeuden tuomion antopäivästä lukien. G, C, D, H ja I sekä J:n kuolinpesän osakkaat kuolinpesän varoilla velvoitettiin osallistumaan vuoden 1989 korvauksen suorittamiseen yhteisvastuullisesti keskenään ja A:n kanssa 30 000 markalla 16 prosentin viivästyskorkoineen käräjäoikeuden tuomion antopäivästä lukien. Vuosi 1990 B velvoitettiin vuoden 1990 osalta suorittamaan SSP Oy:lle vahingonkorvaukseksi 829 575 markkaa 16 prosentin viivästyskorkoineen käräjäoikeuden tuomion antopäivästä lukien. G, F, D ja I velvoitettiin osallistumaan vuoden 1990 korvauksen suorittamiseen yhteisvastuullisesti keskenään ja B:n kanssa 98 600 markalla 16 prosentin viivästyskorkoineen käräjäoikeuden tuomion antopäivästä lukien. H ja E velvoitettiin osallistumaan vuoden 1990 korvauksen suorittamiseen yhteisvastuullisesti keskenään sekä B:n, G:n, F:n, D:n ja I:n kanssa 61 100 markalla 16 prosentin viivästyskorkoineen käräjäoikeuden tuomion antopäivästä lukien. Vuosi 1991 B velvoitettiin vuoden 1991 osalta suorittamaan SSP Oy:lle vahingonkorvaukseksi 493 846 markkaa 16 prosentin viivästyskorkoineen käräjäoikeuden tuomion antopäivästä lukien. G, F ja K velvoitettiin osallistumaan vuoden 1991 korvauksen suorittamiseen yhteisvastuullisesti keskenään ja B:n kanssa 231 923 markalla 16 prosentin viivästyskorkoineen käräjäoikeuden tuomion antopäivästä lukien. L velvoitettiin osallistumaan vuoden 1991 korvauksen suorittamiseen yhteisvastuullisesti B:n, G:n, F:n ja K:n kanssa 187 500 markalla 16 prosentin viivästyskorkoineen käräjäoikeuden tuomion antopäivästä lukien. E velvoitettiin osallistumaan vuoden 1991 korvauksen suorittamiseen yhteisvastuullisesti B:n, G:n, F:n, K:n ja L:n kanssa 139 423 markalla 16 prosentin viivästyskorkoineen käräjäoikeuden tuomion antopäivästä lukien. Korvausvastuu jaettiin korvausvelvollisten kesken siten, että heidän keskinäisessä suhteessaan A vastasi korvauksesta 828 286 markan osalta korkoineen, B 1 053 085 markan osalta korkoineen, G 64 473 markan osalta korkoineen, F 60 187 markan osalta korkoineen, J:n kuolinpesä ja C kumpikin erikseen 4 286 markan osalta korkoineen, D 20 514 markan osalta korkoineen, H 13 014 markan osalta korkoineen, I 20 514 markan osalta korkoineen, E 31 966 markan osalta korkoineen, L 32 853 markan osalta korkoineen ja K 43 958 markan osalta korkoineen. Kouvolan hovioikeuden tuomio 4.6.1997 SSP Oy sekä C, D, E, F, G, H, I, J:n kuolinpesän osakkaat, K ja L yhteisesti sekä B ja A valittivat hovioikeuteen. Kanneoikeutta, vastuuvapauden myöntämistä sekä kanteen vanhentumista koskevat väitteet Hovioikeus hyväksyi näiltä osin käräjäoikeuden tuomion perusteluineen. Pääasiaratkaisu Perustelut Yleistä Asiassa oli kysymys pankin luotonantopäätösten tehneiden tai niiden tekemiseen osallistuneiden henkilöiden velvollisuudesta korvata pankille osa näistä luotoista aiheutuneista luottotappioista. Kanteessa kerrotuille asiakkaille myönnetyistä luotoista oli aiheutunut pankille yli 100 miljoonan markan luottotappiot. Niistä oli vaadittu korvattavaksi kanteessa kerrotuin tavoin runsaat 40 miljoonaa markkaa. Se vastasi luottojen pääomista sitä osaa, jolle SSP Oy:n mukaan ei ollut ollut turvaavaa vakuutta. SSP Oy:n mukaan luotoilla ei ollut ollut joko lainkaan vakuutta tai vakuus oli ollut arvotonta, kuten vakuutena olleet takaukset ja yrityskiinnitykset, taikka vakuutta oli ollut liian vähän sen vuoksi, että vakuutena olleet kiinteistöt ja osakkeet oli arvostettu käypään arvoon eikä sitä pienempään hintatason muutokset huomioon ottavaan vakuusarvoon. Luottojen vakuudet Luottojen vakuudet olivat olleet käräjäoikeuden perusteluissa mainitut seuraavin poikkeuksin: A:n Prinvest Oy:lle 19.2.1988 myöntämän 2 250 000 markan pankkitakauksen osalta hovioikeus piti esittämillään perusteilla todennäköisenä, että kiinteistöjen kaupan esisopimuksessa mainittuihin tiloihin vahvistetut kiinteistökiinnitykset olivat tulleet pankin antaman takauksen vakuudeksi. Vakuuden käypänä arvona oli pidettävä 1 950 000 markkaa. B oli 13.
  15. - 30.8.1990 vapauttanut Rakennus Z Ky:n käyttöön rahoitetun rakennuskohteen valmistumista vastaavasti sen pankille luottojensa vakuudeksi antamat 3 650 000 markan talletusvakuudet. Tuolloin luotoille ei ollut annettu tilalle uutta vakuutta. Siten vakuustilanne oli ollut se, että osalla luotoista ei ollut ollut mitään vakuutta. Eräiden luottojen vakuudeksi oli hyväksytty velallisyhtiöitä lähellä olevien henkilöiden takauksia ja velallisyhtiöiden omaisuuteen vahvistettuja yrityskiinnityksiä. Eräiden luottojen vakuutena oli ollut jalokiviä. Muissa puheena olevissa luotoissa oli vakuudet otettu pantiksi arvoista, joissa ei ollut otettu huomioon normaalien suhdannevaihteluiden aiheuttamia vakuuskohteiden arvonalennuksia. Kysymyksessä olevien luottojen vakuusvaatimukset Kysymyksessä olevan luotonannon aikana vakuuksien osalta säästöpankkia koskevat säännökset olivat 31.12.1990 saakka sisältyneet vuoden 1969 säästöpankkilain 48 ja 51 §:ään sekä 1.1.1991 alkaen talletuspankkilain 33 §:ään. Vuoden 1969 säästöpankkilain 48 ja 51 §:n mukaan luotto ja takaus saatiin, vakavaraisia luotonsaajia lukuunottamatta, myöntää vain turvaavaa vakuutta vastaan. Vuoden 1991 alusta voimaan tulleeseen uuteen säästöpankkilakiin ei tullut samanlaista säännöstä. Tältä osin tuli noudatettavaksi talletuspankkilain 33 §, jonka mukaan pankki ei saanut luotonannossaan ottaa niin suurta riskiä, että siitä aiheutui vaaraa pankin vakavaraisuudelle. Sitovia säännöksiä ei ollut siitä, mikä oli turvaava vakuus, mikä varallisuus kelpasi vakuudeksi ja mistä arvosta. Käräjäoikeuden perusteluissa selvitetyin tavoin turvaavalla vakuudella ei ollut yhtenäistä tulkintaa vaan säännöstä tulkittiin väljästi. Käsitteen arvioinnin olikin perustuttava luotonannon riskienhallinnan näkökulmaan, kuten talletuspankkilain mainitussa säännöksessä oli tehty. Vuoteen 1991 saakka säästöpankeilta edellytettiin vain 2 prosentin vakavaraisuutta ja siitä alkaen 8 prosentin vakavaraisuutta kuten muiltakin talletustoimintaa harjoittavilta pankeilta. Vaatimus turvaavasta vakuudesta liittyi siten säästöpankin riskinottokykyyn. Vakuusvaatimus edellytti, että pankki sen avulla turvasi vakavaraisuutensa. Pankki voi liiketaloudellisesti järkeväksi harkituin ja perustelluin päätöksin antaa luottoa ja takauksia ilman sellaista vakuutta, joka ehdottomasti turvasi pankin myöntämästä luotosta tai takauksesta johtuvan saamisen takaisinmaksun. Edellytyksenä oli, ettei pankin vakavaraisuutta vaarannettu. Mäntsälän Säästöpankin varallisuudesta, luotoista ja vakavaraisuudesta oli esitetty käräjäoikeuden perusteluissa kerrottu selvitys. 1980-luvun lopussa pankki oli kärsinyt merkittäviä luottotappioita. Niiden seurauksena sen vakavaraisuus ja riskinottokyky olivat olennaisesti huonontuneet. Pankin toimintakertomusten mukaan pankin vakavaraisuus oli vuosina 1988-1991 vaihdellut 2 prosentista 3 prosenttiin. Kanteessa oli kysymys muutamalle asiakkaalle myönnetyistä pankin kokoon nähden suurista luotoista. Tällaisten asiakkaiden kyvyttömyys maksaa takaisin luottoja, joiden vakuudet olivat olleet riittämättömät, oli voinut aiheuttaa niin suuria luottotappioita, että niistä oli aiheutunut vaaraa pankin vakavaraisuudelle. Hovioikeus katsoi edellä mainittujen seikkojen perusteella, että pankissa olisi kysymyksessä olevien asiakkaiden kysymyksessä olevat luotot pitänyt turvata vakuuksien osalta niin, ettei luottojen maksamatta jäämisestä olisi aiheutunut vaaraa pankin vakavaraisuudelle. Näitten asiakkaiden luototuksessa edellä mainituilla vakuuksilla oli pankissa otettu riski, joka luottotappioiden syntyessä oli vaarantanut pankin vakavaraisuuden. Vahingonkorvausvastuun arviointi Korvausvelvollisuuden edellytyksenä oli tuottamus. Menettelyn oli oltava velvollisuuksien vastaista. Sen oli johduttava huolimattomuudesta tai varomattomuudesta. Menettelyn tuottamuksellisuudesta osapuolet olivat erimielisiä. Luotot oli myönnetty paikallisille yrityksille ja yleensä rahoitettava kohde ja vakuuskohteet olivat sijainneet pankin toiminta-alueella. Paikallistuntemuksensa perusteella luoton myöntäjillä oli tämän vuoksi ollut edellytykset harkita luottoratkaisuja ilman ulkopuolisia selvityksiä. Eräissä tapauksissa oli käytettävissä ollut myös asiantuntijalausuntoja vakuuskohteiden arvosta ja eräissä tapauksissa luoton myöntäjät olivat itse käyneet tutustumassa kohteisiin. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella ei luototuskohteita ollut tullut pitää tuolloin epäterveinä ja huonosti harkittuina eikä luottoja myönnettäessä ollut ollut sellaista näkemystä, etteivätkö luotot tulisi maksettua pankille takaisin. Myöhemmin tehdyt luottopäätökset oli tehty ajankohtana, jolloin taloudellista laskusuhdannetta oli pidetty ohimenevänä tai väliaikaisena. Näissä oloissa luottojen myöntäminen tyytymällä kerrotun kaltaisiin vakuuksiin oli katsottu riittäväksi. Osa luotoista oli myönnetty tilanteessa, jolloin luotto oli ollut pankin asiakasyritykselle välttämätön yritystoiminnan jatkumiseksi. Näissä tilanteissa luottojen myöntäminen oli katsottu pankin kannalta edullisemmaksi ratkaisuksi kuin sen epääminen, vaikka yrityksellä ei enää ollut ollut antaa pankille lisävakuutta. Edellä olevan perusteella vastaajien menettelyä vakuuksien osalta voitiin tarkastella kahdesta näkökulmasta, joista toista käräjäoikeuden kuulemat todistajat olivat kuvanneet sanonnalla väljä vakuustulkinta ja toisessa oli kysymys taloudellisen pakkotilan tapaisista seikoista. Väljä vakuustulkinta omaksuttiin säästöpankkiryhmässä 1980-luvun loppupuolella. Tuolloin tiedettiin, että valmisteilla olleisiin uusiin säästöpankkeja koskeviin lakeihin ei tullut luotonannon edellytykseksi turvaavan vakuuden vaatimusta. Siihenkään saakka mainittua käsitettä ei ollut tulkittu yhdenmukaisesti eikä käsitteelle ollut ollut tarkkaa laskentamallia, kuten käräjäoikeuden kuulemat todistajat olivat kertoneet. Väljä vakuustulkinta liittyi osaltaan pankkitoiminnan sääntelyn purkamiseen, kilpailun vapautumiseen ja tiedossa olleisiin uusiin vakavaraisuusvaatimuksiin. Niiden johdosta säästöpankkiryhmässä omaksuttiin toimintastrategiaksi luotonannon voimakas lisääminen ja tarvittavan varallisuuden hankkiminen tällä tavoin. Tämä tapahtui huomattavassa määrin SKOP:n paikallispankeille, kuten juuri Mäntsälän Säästöpankille, välittämillä lainoilla. Vakuudeksi hyväksyttiin kilpailu- tai muista syistä pelkästään asiakkaan luotolla hankkima omaisuus sekä yritysten irtainta omaisuutta ja takauksia. Yritysasiakkaille saatettiin antaa luottoja myös ilman vakuuksia näistä lähtökohdista käsin. Säästöpankkiryhmän uuteen toimintastrategiaan liittyneet riskit jäivät vähemmälle huomiolle. Sittemmin toteutunutta epätavallisen syvää lamaa, joka vei yritysten toimintaedellytykset ja lainahoitokyvyn, ei osattu pitää mahdollisena. Taloudellisen pakkotilan tapaiset syyt liittyivät tilanteisiin, joissa luoton epääminen olisi voinut johtaa asiakasyrityksen toiminnan lakkaamiseen. Sen seurauksena pankille olisi voinut aiheutua huomattavia luottotappioita, vaikeuksia pankin omalle toiminnalle sekä taloudellisia vaikeuksia pankin muille asiakkaille. Tällaisissa tapauksissa luotonannolla pyrittiin auttamaan yritystä väliaikaiseksi miellettyjen vaikeuksien yli tahi nostamaan vakuutena olleen omaisuuden arvoa tai parantamaan sen kaupaksi saamisen edellytyksiä. Näissäkin tapauksissa pyrittiin pankin edun mukaiseen ratkaisuun. Mäntsälän Säästöpankki sitoutui tiiviisti säästöpankkiryhmän kasvupainotteiseen toimintastrategiaan, kuten sen luotonannon kasvusta voitiin päätellä. Pankin sisäinen kehitys ei kuitenkaan seurannut luotonannon voimakasta kehitystä. Uuteen toimintaan liittyviä riskejä ei mielletty eikä niitä vastaan varauduttu. Pankin kokoon nähden suuria luottokeskittymiä pääsi syntymään, yritysasiakkaiden maksukyvyn analysointi ja seuraaminen oli puutteellista eikä luottoriskien suhdetta pankin vakavaraisuuteen selvitetty. Luottoriskeiltä suojautuminen vakuuksilla sekä vakuuskohteiden ja niiden arvon kriittinen arviointi olivat riskien suuruuteen nähden vähäisen selvittelyn kohteena. Pankin hallituksen jäsenten käsityksen mukaan vakuuskysymykset olivat olleet kunnossa ja luoton myöntäminen niiden puolesta mahdollista, kun luottohakemuksen hallituksen hyväksyttäväksi esitellyt toimitusjohtaja oli selvittänyt vakuudet ja pitänyt niitä riittävinä. Kun vakuuskysymyksiä arvosteltiin hallituksen jäsenten näkökulmasta, hallituksen paikka päätöksentekojärjestelmässä oli todellisuudessa ollut luottamusmiestyyppistä lautakuntaa vastaava. Luottoratkaisut olivat olleet varsinaiseen liiketoimintaan liittyviä ja niitä päätoimenaan hoitavien alan koulutuksen saaneiden henkilöiden käsissä. Ellei tällaiselle hallitukselle, joka oli tottunut huolehtimaan aikaisemmin varsin riskittömään toimintaan liittyvistä ratkaisuista, ollut selvitetty seikkaperäisesti kaikkia eri näkökohtia ja ratkaisuun sisältyviä riskejä pankille, ei sillä todellisuudessa ollut ollut juuri muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä sinänsä sallituksi ja hyväksyttäväksi mielletty esitys luoton myöntämisestä ilmoitetuin vakuuksin. Edellä tarkoitettuun taloudelliseen pakkotilaan liittyvien ratkaisujen osalta hallituksen päätöksiä voitiin myös pitää sen hetkinen tilanne huomioon ottaen puolustettavina ja siten hyväksyttävinä. Pankin toimitusjohtajien osalta luottoratkaisuja voitiin lähestyä eri näkökulmista. A:n myöntämät luotot ajoittuvat kysymyksessä olevien luottopäätösten alkuvaiheeseen. Yleinen taloudellinen tilanne ei ollut vielä vaikeutunut. A:n erottua pankin palveluksesta oli samoille asiakkaille myönnetty lisää luottoja. Luottojen vakuustilanteissa oli myöhemmin tapahtunut muutoksia. Niihin A ei ollut voinut vaikuttaa. B:n osalta tilanne oli ollut se, että hän oli tullut toimitusjohtajaksi se jälkeen, kun pankki oli kokenut merkittäviä luottotappioita. Pankin itsenäinen toiminta oli vaarantunut. Pankki kuitenkin jätettiin itsenäiseksi ja toimimaan normaalitapaan. B oli eri toimillaan pyrkinyt parantamaan pankin toimintaedellytyksiä. Luotonannossa oli jatkettu aiemmin omaksutulla linjalla. Lisäksi oli tullut hoidettavaksi aikaisemmin luototettujen asiakkaiden lisälainan tarve. B:n tehtävänsä alkuvaiheessa saamaa käsitystä siitä, että säästöpankkikeskus ja -tarkastus hyväksyivät hänen noudattamansa toimintatavat, voitiin pitää perusteltuna. Yksittäisiä luotto- ja vakuusratkaisuja voitiin myös pitää perustellusti sallittuina ja puolusteltavina. Näin oli asia ollut myös edellä mainittujen 3 650 000 markan vakuuksien vapauttamisen osalta, jossa menettelyn oli katsottava vastanneen B:n edeltäjän toimintaa talletuksen aikaisempien erien vapauttamisen osalta. Eri vastuuhenkilöiden näkökulmista tarkasteltuna kysymyksessä olevan luotonannon voitiin katsoa mahtuvan säästöpankkiryhmässä omaksutun ja hyväksytyksi sekä sallituksi katsotun menettelyn piiriin. Tällöin tarkastelun lähtökohtana olivat tuohon aikaan vallinneet, edellä selostetut olosuhteet. Arvioitaessa tämän luotonannon ja siihen liittyvän vakuusmenettelyn tuottamuksellisuutta oli se jälkikäteen osoittautunut liian riskipitoiseksi ja siten virheelliseksi. Tarkasteltaessa luottojen myöntämishetken ajankohdasta asiaa luototusta voitiin kuitenkin pitää hyväksyttävänä ja vakuusmenettelyä puolusteltavana huomioon ottaen säästöpankkiryhmässä yleisesti sallituksi koettu tulkinta vakuusvaatimusten osalta. Puheena olevien luottojen maksamatta jäämiseen ja vakuuksien arvon romahtamiseen oli huomattavasti vaikuttanut epätavallisen syvä lama. Siihen pankin vastuuhenkilöillä ei ollut ollut mahdollisuutta vaikuttaa. Nämä seikat kokonaisuutena arvioitaessa hovioikeus katsoi, etteivät kanteessa tarkoitetut vastuuhenkilöt myöntäessään kysymyksessä olevia luottoja olleet menetelleet varomattomasti tai huolimattomasti. Vahingonkorvausvaatimukset olivat siten perusteettomia. Tuomiolauselma Hovioikeus hylkäsi kanteen ja vapautti C:n, D:n, E:n, F:n, G:n, H:n, I:n, J:n kuolinpesän osakkaat, K:n, L:n, B:n ja A:n kaikesta käräjäoikeuden tuomitsemasta korvausvelvollisuudesta. Hovioikeudenneuvos Setälä oli eri mieltä myönnetyn vastuuvapauden merkityksen osalta: Tammikuun 1 päivänä 1991 voimaan tulleen vuoden 1990 säästöpankkilain ja samaan päivään saakka voimassa olleen vuoden 1969 säästöpankkilain mukaan säästöpankin isäntien tehtävänä oli päättää vastuuvapaudesta pankin hallituksen jäsenille, valtuutetuille ja toimitusjohtajalle. Vastuuvapauden myöntäminen esti yhtiötä vaatimasta korvausta mainituilta henkilöiltä. Vuoden 1990 säästöpankkilain 131 §:n 2 momentin mukaan vastuuvapauden myöntäminen ei kuitenkaan estänyt vaatimasta korvausta, jos isäntien kokoukselle ei tilinpäätöksessä tai tilintarkastuskertomuksessa taikka muuten ollut annettu olennaisesti oikeita tietoja vahingonkorvausvaatimuksen perusteena olevasta päätöksestä tai toimenpiteestä. Vuoden 1969 säästöpankkilain vastuuvapauden myöntämisen oikeusvaikutukset oli tulkittu samansisältöiseksi. Säästöpankin muuttamisesta osakeyhtiömuotoiseksi pankiksi annetun lain 2 §:n, liikepankkilain 1 §:n 2 momentin sekä osakeyhtiölain 15 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan säästöpankkiosakeyhtiön yhtiökokouksen myöntämän vastuuvapauden oikeusvaikutukset olivat niin ikään samansisältöiset kuin vuoden 1990 säästöpankkilaissa. Pankki myöntämällä vastuuvapauden luopui kanneteitse vaatimasta korvausta hallituksen jäseniltä, valtuutetuilta tai toimitusjohtajalta. Tähän luopumiseen ei ollut mitään syytä suhtautua lievemmin kuin mihin tahansa yksipuoliseen sitoutumiseen olla vaatimatta korvausta. Päätökseen osallistuvilta oli edellytettävä niin sanotun huolellisen ihmisen tasoista harkintaa päätöstä tehtäessä. Arvioitaessa, oliko kokoukselle annettu oleellisesti oikeat ja täydelliset tiedot vahingonkorvausvaatimuksen perusteena olevasta päätöksestä tai toimenpiteestä, oli lähdettävä siitä, että kokoukseen osallistuva huolellisesti harkiten teki tavanomaiset johtopäätökset hänelle annetusta aineistosta. Näitä johtopäätöksiä tehtäessä hänen tiedossaan oli pankin toimiala ja pankkitoiminnan yleinen luonne. Hänen oli kyettävä nyt kysymyksessä olevien vahinkojen osalta arvioimaan tilinpäätöstiedoista pankin liiketoiminnan kannattavuus ja antolainauksen onnistuminen. Hänen oli myös tehtävä johtopäätökset erityisten tappioerien suuruudesta. Näin ollen hänen oli arvioitava tavanomaiset syyt muun muassa poikkeuksellisen suuriin luottotappioihin. Luottotappiot muodostuivat pankin perusliiketoiminnasta ja niiden synnyn perusolettamana tuli olla se, että luotonsaaja oli maksukyvytön, ellei luotolla ollut ollut riittäviä vakuuksia, ja että luottoa myönnettäessä oli otettu riski luoton takaisinmaksusta. Mäntsälän Säästöpankin isännistön kokoukselle esitetyistä tilinpäätöstiedoista ilmeni, että luotto- ja takaustappioita oli tilivuonna 1988 275 495,50 markkaa, tilivuonna 1989 6 535 430,15 markkaa, tilivuonna 1990 3 471 869,19 markkaa ja tilivuonna 1991 7 228 630,16 markkaa. Vuoden 1988 tilinpäätöstietojen vertailusta ilmeni, ettei pankki kirjannut luottotappioita vuonna
  16. Suomen Säästöpankki - SSP Oy:n yhtiökokoukselle esitetystä tilintarkastuskertomuksesta ilmeni, että pankkiyhtiön toimintavuoden 1992 luottotappiokirjaukset olivat yhteensä 7 723 miljoonaa markkaa. Mäntsälän Säästöpankin tilinpäätöstiedoista ilmeni, että korkokate oli ylittänyt kirjatut luottotappiot vuonna 1989 noin 500 000 markalla ja vuonna 1990 noin 1 000 000 markalla sekä että vuonna 1991 kirjatut luottotappiot ylittivät korkokatteen lähes 5 miljoonalla markalla. Säästöpankin isännistö ja säästöpankkiosakeyhtiön yhtiökokous oli myöntänyt Mäntsälän Säästöpankin edustajille vastuuvapauden tilivuosilta 1988-
  17. Yhtiökokouksen päätöksestä ilmeni, että yhtiökokous oli evännyt vastuuvapauden eräiden Suomen Säästöpankki -SSP:iin fuusioituneiden pankkien edustajilta. Vastuuvapautta myönnettäessä olisi jo sanottujen lukujen johdosta tullut päätellä, että pankissa oli vuosina 1988-1992 myönnetty luottoja siten, ettei niiden takaisinmaksusta ollut riittävästi varmistuttu. Luottotappiot olivat pankissa sitä luokkaa, ettei pankki olisi vuonna 1992 ilman vuonna 1991 saatua pääoma-avustusta voinut jatkaa toimintaansa. Vastuuvapauspäätökseen osallistuneet eivät olleet tienneet, kenelle ja minkälaisilla vakuuksilla luottotappioita aiheuttaneet luotot ja takaukset oli myönnetty. Näin ollen ratkaiseva kysymys oli se, oliko luotonsaajan henkilö ja luotonsaajalta vaaditut vakuudet sellainen oleellinen tieto vahingonkorvausvaatimuksen perusteena olevasta päätöksestä tai toimenpiteestä, joka olisi tullut olla tiedossa vastuuvapaudesta päätettäessä, jotta myönnetty vastuuvapaus estäisi vahingonkorvausvaatimuksen ajamisen kanteella. Kun kysymys oli pankin edustajien vastuusta toiminnastaan pankille, lähtökohtaisesti ratkaisevaa ei luottotappioiden synnyn suhteen ollut se, kenelle ja millä vakuuksilla luotto oli myönnetty, vaan se, miten luotonsaajan maksukyky selvitettiin, miten luoton takaisinmaksu varmistettiin sekä kuinka suuria liiketaloudellisia riskejä pankki kykeni ottamaan. Näin ollen Setälä katsoi, että vastuuvapauden myöntämiseen osallistuneella oli ollut oleellisesti oikeat ja täydelliset tiedot vahingonkorvausvaatimuksen perusteista, jos vaatimus perustui siihen, että luotot ja takaukset oli myönnetty selvittämättä riittävästi luotonsaajan maksukykyä ja luotonsaajan antamien vakuuksien riittävyyttä luoton takaisinmaksun turvaamiseen ja että pankin edustajat olivat ottaneet luottoja ja takauksia myöntäessään liian suuria riskejä. Kanne perustui viimesijassa siihen, että eräille pankin asiakkaille oli myönnetty luottoja ja takauksia ilman, että asiakkaiden maksukyky olisi huolellisesti selvitetty ja että niiden takaisinmaksun turvaavien vakuuksien riittävyys olisi niin ikään huolellisesti selvitetty. Kannetta oli perusteltu myös yleisillä seikoilla, joiden johdosta viimesijaiset syyt olivat mahdollistuneet. Setälä piti hyvin epätodennäköisenä, että kanteessa väitetyn kaltaista vahinkoa olisi pankille aiheutunut vain kanteessa nimettyjen asiakkaiden luototuksesta, vaan kysymys oli pankin omaksuman liiketoimintatavan epäonnistumisesta aiheutuneesta vahingosta. Kanteen perusteet olivat näin ollen olennaisilta osin samat kuin ne seikat, jotka isännistön tai yhtiökokouksen tiedossa olisi pitänyt olla niiden myöntäessä vastuuvapauden. Erityisesti yhtiökokoukselle annetussa toimintakertomuksessa oli käsitelty toteutuneita luottoriskejä ja riskiaseman parantamista. Tilintarkastuskertomuksessa oli erityisesti todettu tarkastetun myös vuonna 1992 ilmitulleiden aikaisempien tilikausien moitittavat teot, joiden suorittajat olivat olleet vuonna 1992 yhtiöoikeudellisessa vastuussa. Yhtiökokous oli edellä kerrotun mukaisesti myöntänyt vastuuvapauden eräitä henkilöitä lukuunottamatta. Vastuuvapauden myöntäminen sanotuin tavoin vuoden 1992 vastuuhenkilöille aikaisemmilta tilikausilta sisälsi luopumisen vahingonkorvausvaatimuksista myös niitä vastuuhenkilöitä kohtaan, jotka olivat yhdessä vuoden 1992 vastuuhenkilöiden kanssa osallistuneet tilintarkastajien tarkoittamiin moitittaviin tekoihin. Setälä katsoi edellä mainitsemiensa perusteiden johdosta, että isännistöllä ja yhtiökokouksella oli ollut olennaisesti oikeat ja täydelliset tiedot kanteessa vaadittujen vahingonkorvausten perusteista. Isäntien ja yhtiökokousedustajien olisi pitänyt päätellä noiden tietojen perusteella kanteessa tarkoitettu vastuuhenkilöiden menettely luottoja ja takauksia myönnettäessä. Tämän vuoksi Setälä katsoi, että säästöpankki ja säästöpankkiosakeyhtiö oli myöntämällä Mäntsälän Säästöpankin hallitukselle, luottovaltuutetuille ja toimitusjohtajille vastuuvapauden luopunut kanteessa tarkoitetuista korvausvaatimuksista, ja hylkäsi kanteen. Velvollisena lausumaan kanteesta enemmälti Setälä oli hovioikeuden päätöslauselmasta ilmenevällä kannalla. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal - SSP Oy:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan SSP Oy vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan sekä että B, A, G, C, D, E, F, H, I, K, L sekä J:n kuolinpesän osakkaat kuolinpesän varoilla velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan yhtiölle vahingonkorvausta seuraavasti: Prinvest Oy:n osalta - A ja I 2 250 000 markkaa, - A, G, I ja J:n kuolinpesän osakkaat 510 000 markkaa, - A, G, C ja I 1 260 000 markkaa, - A, G ja J:n kuolinpesän osakkaat 205 000 markkaa, - A 100 000 markkaa, - A, G, C, D, H, I ja J:n kuolinpesän osakkaat 2 800 000 markkaa, - A 270 000 markkaa sekä - A, G, C, D, H ja J:n kuolinpesän osakkaat 2 200 000 markkaa, Helute Oy:n osalta - B, G, D, E, F, H ja I 213 887,20 markkaa, - B, G, E, F ja I 586 233,40 markkaa ja 351 898,60 markkaa, - B, G, F, H ja I 1 040 693 markkaa sekä - B, G, E, F ja K 500 000 markkaa, W Oy:n osalta - B, G, D, E, F, H ja I 374 000 markkaa - B, G, D, E, F ja I 212 000 markkaa, - B, G, F, H ja I 532 546,40 markkaa sekä - B, G, D, E, F, H ja I 189 000 markkaa, Mäntsälän Tili- ja Kiinteistötoimisto Oy:n osalta - B, G, D, E, F, H ja I 1 416 000 markkaa ja 3 631 085,50 markkaa, Mäntsälän Pientalot Oy:n osalta - G, D, E, F, H ja I 150 000 markkaa - B, G, D, E, F, H ja I 40 000 markkaa, 127 500 markkaa ja 150 000 markkaa, - B, G, D, E, Fja I 150 000 markkaa sekä - B, G, D, E, F ja H 95 000 markkaa, HL-Transit Oy:n osalta - B, G, E, F ja L 108 305 markkaa, Rakennus Z Ky:n osalta - B, G, D, E, F, H ja I 3 650 520 markkaa ja 55 125,20 markkaa, - B, G, D, F, H ja I 2 500 000 markkaa, - B, G, F, E, K ja L 107 896,40 markkaa sekä - B, G, E, F, K ja L 370 189,78 markkaa, Jussinkoti Oy:n osalta - A, G, C, D, H, I ja J:n kuolinpesän osakkaat 600 000 markkaa, - B, G ja I 150 000 markkaa sekä - B, G, D, E, F, H ja I 560 000 markkaa ja 133 662,50 markkaa, Drillco Oy:n osalta - A, G, C, D, H, I ja J:n kuolinpesän osakkaat 475 000 markkaa, VET-Lisääntymisekspertit Oy:n osalta - B, G, D, E, F, H ja I 1 341 113 markkaa sekä - B, G, F, K ja L 1 800 000 markkaa ja Tumave Oy:n osalta - B, G, F, K, L ja E 1 000 000 markkaa, - B 300 000 markkaa, - B, G, F, K ja L 35 000 markkaa ja 495 000 markkaa sekä - B, G, E, F, K ja L 350 000 markkaa. SSP Oy vaati vastaajien velvoittamista suorittamaan edellä mainituille määrille viivästyskorkoa 16 prosenttia haasteiden tiedoksiantopäivistä lukien. Talletusvakuuden vapauttamiseen perustuvan vaatimuksen osalta SSP Oy vaati kuitenkin B:n, E:n ja F:n velvoittamista suorittamaan viivästyskorkoa 1 000 000 markan määrälle vaatimuksen esittämispäivästä 1.3.1995 lukien. Toissijaisesti SSP Oy vaati asian palauttamista hovioikeuteen. SSP Oy täydensi 9.3.1998 Korkeimman oikeuden pyynnöstä valitustaan siltä osin, kuinka paljon yhtiö vaati kultakin vastaajalta kaikkiaan vahingonkorvausta. Yhtiö vaati A:n velvoittamista suorittamaan sille vahingonkorvausta yhteensä 10 670 000 markkaa, B:n 22 566 655,98 markkaa, G:n 30 466 655,98 markkaa, C:n 7 335 000 markkaa, D:n 21 063 893,40 markkaa, E:n 15 563 416,58 markkaa, F:n 22 266 655,98 markkaa, H:n 22 275 132,80 markkaa, I:n 24 190 264,80 markkaa, J:n kuolinpesän osakkaiden 6 790 000 markkaa, K:n 4 658 086,18 markkaa ja L:n 4 266 391,18 markkaa. A, B ja C myötäpuolineen vastasivat SSP Oy:n valitukseen ja vaativat sen hylkäämistä. Lisäksi A, B ja C myötäpuolineen alemmissa oikeuksissa esittämänsä toistaen vaativat ainakin vahingonkorvausten sovittelemista ja korvausvastuun jakamista vastaajien kesken. A, B ja C myötäpuolineen antoivat heiltä valituksen täydennyksen johdosta pyydetyt vastaukset. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 4.2.1999 Perustelut Suomen Säästöpankki - SSP Oy:n kanneoikeus Kuten käräjäoikeus on todennut, ongelmaluotot ovat SSP Oy:n liiketoimintaa luovutettaessa jääneet SSP Oy:lle. Korkein oikeus hyväksyy käräjäoikeuden perustelut siltä osin kuin väite, jonka mukaan SSP Oy:llä ei olisi kanneoikeutta kysymyksessä olevien luottosaamisten siirron johdosta, on hylätty. Suomen Säästöpankki - SSP Oy:hyn sovellettavien liikepankkilain ja osakeyhtiölain säännösten mukaan sen yhtiökokouksen tehtävänä on ollut päättää vahingonkorvauskanteen nostamisesta pankin hallitusta ja toimitusjohtajaa vastaan. Säästöpankin muuttamisesta osakeyhtiömuotoiseksi pankiksi annetun lain 17 §:ssä säästöpankin isäntien tehtäväksi säädettiin säästöpankin viimeisen tilikauden tilinpäätöksen vahvistaminen ja vastuuvapaudesta päättäminen tältä osalta, mutta ei vahingonkorvauskanteen nostamista. Näin ollen Suomen Säästöpankki - SSP Oy:n yhtiökokouksella on ollut oikeus päättää vahingonkorvauskanteiden nostamisesta vastaajia vastaan. Vastuuvapaus Pankin hallituksen jäsenille sekä toimitusjohtaja A:lle ja toimitusjohtaja B:lle on Mäntsälän Säästöpankin isäntien kokouksissa myönnetty vastuuvapaus kultakin kanteessa tarkoitetulta tilivuodelta. Suomen Säästöpankki - SSP Oy:n 15.5.1993 pidetyssä yhtiökokouksessa on myönnetty vastuuvapaus hallituksen jäsenille, toimitusjohtajille ja säästöpankkilain 58 §:n mukaisille valtuutetuille Suomen Säästöpankki -SSP Oy:hyn sulautuneissa säästöpankeissa. Kun tilivuosien 1988 ja 1989 osalta vastuuvapaus on myönnetty säästöpankkilain 541/1969 (jäljempänä vuoden 1969 säästöpankkilaki) voimassa ollessa, vastuuvapauspäätöksen oikeusvaikutuksiin on näiltä osin sovellettava vuoden 1969 säästöpankkilakia. Tilivuoden 1990 osalta vastuuvapaudesta on päätetty 1.1.1991 voimaan tulleen säästöpankkilain 1270/1990 (jäljempänä vuoden 1990 säästöpankkilaki) aikana. Kun vuoden 1990 säästöpankkilaissa ei ole toisin säädetty, sen voimassa ollessa myönnetyn vastuuvapauden oikeusvaikutukset määräytyvät sanotun lain mukaisesti. Näin ollen tilivuosien 1990 ja 1991 osalta isäntien kokouksissa myönnetyn vastuuvapauden merkitystä on arvioitava vuoden 1990 säästöpankkilain mukaan. Suomen Säästöpankki - SSP Oy:n yhtiökokouksen myöntämän vastuuvapauden oikeusvaikutukset puolestaan määräytyvät säästöpankin muuttamisesta osakeyhtiömuotoiseksi pankiksi annetun lain 2 §:n 1 momentin ja liikepankkilain 1 §:n (1269/1990) 2 momentin ja 64 §:n 1 momentin säännökset huomioon ottaen osakeyhtiölain 15 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan. Osakeyhtiölain 15 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan yhtiökokouksen päätös vastuuvapauden myöntämisestä ei estä yhtiötä nostamasta kannetta, milloin yhtiökokoukselle ei tilinpäätöksessä tai tilintarkastuskertomuksessa taikka muutoin ole annettu olennaisesti oikeita ja täydellisiä tietoja kanteen perusteena olevasta päätöksestä tai toimenpiteestä. Vuoden 1990 säästöpankkilain 131 §:n 2 momentissa on vastaavansisältöinen säännös kuin osakeyhtiölaissa. Vuoden 1969 säästöpankkilaissa ei ollut säännöstä vastuuvapauspäätöksen oikeusvaikutuksista. Osakeyhtiön yhtiökokouksen ja säästöpankin isäntien kokouksen vuoden 1990 säästöpankkilain voimassa ollessa tekemän vastuuvapauspäätöksen kannalta keskeistä on, ovatko ne seikat, joihin vahingonkorvauskanne perustuu, ilmenneet nimenomaan isäntien kokoukselle tai yhtiökokoukselle annetuista tiedoista. Säästöpankin isäntien kokoukselle ja säästöpankkiosakeyhtiön yhtiökokoukselle ei pankkisalaisuuden vuoksi voida antaa yksityiskohtaisia tietoja pankin yksittäisille asiakkaille myönnetyistä luotoista ja pankkitakauksista. Pankkisalaisuuden tarkoitus ei kuitenkaan ole suojata pankin johtoa. Pankkisalaisuuteen vetoamalla pankin johto ei siten voi vapautua vastuusta sellaisista päätöksistä tai toimenpiteistä, joista isäntien kokous tai yhtiökokous ei tiennyt silloin, kun vastuuvapaus myönnettiin. Korkein oikeus katsoo, ettei ole syytä harkita vuoden 1969 säästöpankkilain mukaan tehtyjen vastuuvapauspäätösten oikeusvaikutuksia asiakaskokonaisuuksien osalta toisin kuin vuoden 1990 säästöpankkilain ja osakeyhtiölain mukaan tehtyjen vastuuvapauspäätösten oikeusvaikutuksia. Mäntsälän Säästöpankin luottotappiot ovat tosin ilmenneet isäntien kokouksille esitetyistä toimintakertomuksista ja tilinpäätöksistä, mutta sanotuissa asiakirjoissa tai tilintarkastuskertomuksissa ei kuitenkaan ole tilivuosien 1988-1990 osalta ollut sellaisia tietoja, että isäntien kokouksilla olisi niiden perusteella ollut mahdollisuus saada oikea kuva kanteessa tarkoitettujen asiakaskokonaisuuksien luotonannosta ja siinä otetuista riskeistä. Isäntien kokouksille ei ole muutoinkaan annettu mainittuja tietoja. Joidenkin kokouksiin osallistuneiden isäntien tiedoilla, joita ei ole annettu kokoukselle, tai tilintarkastajien tiedoilla ei ole tässä suhteessa merkitystä. Isäntien kokousten päätökset vastuuvapauden myöntämisestä tilivuosilta 1988-1990 eivät siten ole estäneet vahingonkorvauskanteiden nostamista. Tilivuotta 1991 koskevassa säästöpankin isännille esitetyssä tilintarkastuskertomuksessa on lausuttu, että vastuuvapaus hallitukselle ja toimitusjohtajalle voidaan myöntää sen jälkeen kun hallitukselle osoitetun tilintarkastuspöytäkirjan kohdassa 2 selostettu vastuu on täytetty. Tilintarkastuspöytäkirjassa on tältä osin katsottu, että toimitusjohtajalla ja hallituksella on vastuu Rakennusliike Z Oy:n nostoista aiheutuneen luotottoman shekkitilin ylityksen 370 189,78 markan takaisinperimisestä tai korvaamisesta. Isäntien kokouksen pöytäkirjassa on puolestaan todettu, että sanotun vastuun täyttäminen on osoitettu tilintarkastajia tyydyttävällä tavalla. Hallitus oli tilintarkastajille esittänyt, että rakennusliikkeen konkurssipesän varat ja pankilla olevat vakuudet kattoivat velat sekä että tilinylityksen kattamiseen voitiin käyttää myös eräitä muita rakennusliikkeen tuloja ja varoja. Tilintarkastajien kannanotto, jonka mukaan kysymyksessä oleva vastuu oli täytetty, oli perustunut tähän hallituksen ilmoitukseen. Tältä osalta isäntien kokoukselle on kuitenkin annettu virheellisiä tietoja, sillä tilinylityksestä on aiheutunut pankille vahinkoa kanteessa vaadittu määrä 370 189,78 markkaa. Muiltakaan osin isäntien kokoukselle ei ole tilivuodelta 1991 annettu sellaisia tietoja, että isännillä niiden perusteella olisi ollut mahdollisuus saada oikea käsitys pankin johdon menettelystä asiakaskokonaisuuksien luototuksessa. Näin ollen isäntien kokouksen päätös vastuuvapauden myöntämisestä tilivuodelta 1991 ei ole estänyt vahingonkorvauskanteen nostamista miltään osalta. Suomen Säästöpankki - SSP Oy:n yhtiökokoukselle esitetyssä tilintarkastuskertomuksessa on selvitetty eräiden Suomen Säästöpankki - SSP:hen sulautuneiden säästöpankkien johtohenkilöiden moitittavaa menettelyä tilivuotta 1992 edeltävinä vuosina mutta ei Mäntsälän Säästöpankin johtohenkilöiden toimintaa. Mäntsälän Säästöpankin osalta yhtiökokoukselle ei ole muutoinkaan annettu sellaisia tietoja, että sillä olisi niiden perusteella ollut mahdollisuus saada oikea kuva säästöpankin luotonannosta ja siinä otetuista riskeistä. Vaikka valtion vakuusrahasto on omistanut pääosan osakkeista, sen tiedoilla ei ole merkitystä asiassa. Yhtiökokouksen päätös vastuuvapauden myöntämisestä ei edellä mainituista syistä ole estänyt vahingonkorvauskanteiden nostamista. Kannemääräajasta Vuoden 1969 säästöpankkilaissa ei ollut säännöstä pankilla sen johdolta olevan vahingonkorvaussaamisen vanhentumisesta tai vahingonkorvauskanteen vireillepanomääräajasta. Näin ollen tältä osin oli sovellettava saamisten yleistä kymmenen vuoden vanhentumisaikaa.

§:n 1 momentin 2 kohdan mukaan säästöpankin lukuun ajettavaa vahingonkorvauskannetta ei voida nostaa, ellei kanne perustu rangaistavaan tekoon, hallituksen jäsentä, toimitusjohtajaa ja valtuutettua vastaan kolmen vuoden kuluttua sen tilikauden päättymisestä, jona se päätös tehtiin tai siihen toimenpiteeseen ryhdyttiin, johon kanne perustuu. Sanottu laki on tullut voimaan 1.1.1991 ja sillä on kumottu vuoden 1969 säästöpankkilaki. Vuoden 1990 säästöpankkilaissa ei ole kannemääräajan osalta voimaantulo- tai siirtymäsäännöksiä. Korkein oikeus katsoo, että vuoden 1990 säästöpankkilain kannemääräaikaa koskevia säännöksiä on sovellettava myös niihin vuoden 1969 säästöpankkilain mukaan arvosteltaviin vahingonkorvaussaamisiin, jotka eivät ole kymmenen vuoden vanhentumisajan mukaan olleet vanhentuneita vuoden 1990 säästöpankkilain voimaan tullessa 1.1.1991.

§:n 1 momentin 2 kohta ei voi kuitenkaan pidentää kymmenen vuoden vanhentumisaikaa eikä kannetta sanotun lainkohdan nojalla voida siten panna enää vireille, jos kymmenen vuoden vanhentumisaika on vuoden 1990 säästöpankkilain voimassa ollessa kulunut umpeen. Kun vuoden 1990 säästöpankkilaissa on säädetty määräaika kanteen nostamiselle, määräaika on alkanut kulua vasta lain voimaan tullessa. Näin ollen kolmen vuoden kannemääräaika on alkanut kulua 1.1.1991 lukien. Tilivuosien 1988-1990 vahinkoja koskeva haastehakemus on saapunut käräjäoikeuden kansliaan 31.12.1993. Kun vahingonkorvauskanne on tuolloin tullut vireille, kanne on nostettu kolmen vuoden kuluessa 1.1.1991 lukien eli ajoissa. Kun tilivuoden 1991 vahinkoja koskeva kanne on tullut vireille 14.10.1994, se on nostettu

§:n 1 momentin 2 kohdassa säädetyssä ajassa. Kanneoikeuden vanhentumista koskevat väitteet hylätään. Pankin eräiden hallituksen jäsenten etuyhteydestä luotonhakijayrityksiin ja esteellisyydestä SSP Oy on Prinvest Oy:lle ja Rakennus Z Ky:lle myönnettyjen pankkitakausten ja luottojen osalta perustanut vastaajiin kohdistamansa vahingonkorvausvaatimukset myös siihen, että nämä olivat laiminlyöneet hakea säästöpankkitarkastukselta luvan Prinvest Oy:n pankkitakauksille ja luotoille pankin hallituksen jäsenten I:n ja H:n Prinvest Oy:hyn olevan etuyhteyden johdosta ja Rakennus Z Ky:n takauksille ja luotoille H:n kommandiittiyhtiöön olevan etuyhteyden vuoksi. Kun I on omistanut Prinvest Oy:n osakkeista 25 prosenttia sekä ollut yhtiön toimitusjohtaja ja hallituksen puheenjohtaja, hän on ollut vuoden 1969 säästöpankkilain 50 §:n tarkoitt

🔗 Viralliseen lähteeseen

Tekoälyselitys virallisen lakitekstin pohjalta. Suuntaa antava, ei korvaa oikeudellista neuvontaa.