1999 false KKO:1999:31 Työnantaja oli työntekijän

§:n 1 momentin mukaisessa kanneajassa nostamasta kanteesta velvoitettu suorittamaan vahingonkorvausta lainvastaisesti toimitetun lomautuksen ja siitä seuranneen työsopimuksen raukeamisen johdosta. Työntekijä oli toisella kanneajan päättymisen jälkeen nostetulla kanteella vaatinut samalla perusteella korvausta myöhemmin syntyneestä lisävahingosta. Jälkimmäisen kanteen nostaminen ei ollut sidottu mainitussa lainkohdassa säädettyyn kanneaikaan. TSL 47 e § ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA Kanne Helsingin käräjäoikeudessa A kertoi Star-Offset Oy:tä vastaan ajamassaan 25.10.1996 vireille tulleessa kanteessa, että Korkein oikeus oli 21.12.1995 antamallaan tuomiolla velvoittanut yhtiön suorittamaan hänelle vahingonkorvausta perusteettoman lomauttamisen ja sitä seuranneen työsopimuksen raukeamisen johdosta ajalta 1.1. -1.12.1992 yhteensä 50 513 markkaa korkoineen. Samasta työsuhteen raukeamisesta A:lle oli aiheutunut myös tämän jälkeen vahinkoa, jonka yhtiö oli velvollinen korvaamaan hänelle. Mitä tuli kanteen vireillepanon ajankohtaan, asiassa ei voitu soveltaa

§:n mukaista kahden vuoden kanneaikaa, koska työsopimusta ei ollut irtisanottu tai purettu, vaan yhtiö oli muulla menettelyllään saanut työsopimuksen raukeamaan ja siten aiheuttanut hänelle vahinkoa. Vaihtoehtoisesti A katsoi, ettei mainitussa lainkohdassa säädetty kannemääräaika koskenut kysymyksessä olevaa kannetta, koska vahingonkorvauksen peruste oli aikaisemmalla tuomiolla jo vahvistettu ja nyt oli kysymys vain lisäkorvauksesta. Tämän vuoksi A vaati, että yhtiö työsopimuslain 51 §:n nojalla velvoitetaan suorittamaan hänelle vahingonkorvauksena työansion menetyksestä ajalta 1.12.1992 - 13.9.1996 yhteensä 169 185 markkaa korkoineen. Vastaus Yhtiö kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä. Kanneoikeus oli vanhentunut, koska kannetta ei ollut nostettu

§:n mukaisessa määräajassa. Kanneaika koski kaikkia työsopimuksen lakkaamistilanteita. Käräjäoikeuden tuomio 25.8.1997 Käräjäoikeus totesi, että

§:n 1 momentin mukaan kanne työsopimuksen lakkaamista koskevassa asiassa oli pantava yleisessä alioikeudessa vireille kahden vuoden kuluessa siitä, kun työsopimuksen päättäminen oli saman lain 47 c §:ssä säädetyllä tavalla toimitettu tai katsottava toimitetuksi.

§ sisältyi saman lain 3 a lukuun, jonka soveltamisala määriteltiin 47 a §:ssä. Viimeksi mainitun säännöksen mukaan 3 luvun säännöksiä sovellettiin työsopimuksen irtisanomiseen ja purkamiseen. A oli ensisijaisesti katsonut, että asiassa ei ollut lainkaan kysymys

§:ssä tarkoitetusta kanteesta, koska hänen työsopimustaan ei ollut irtisanottu eikä purettu, vaan se oli rauennut. Työsopimuslaki lähti siitä, että toistaiseksi voimassa olevat työsopimukset päätettiin joko irtisanomalla tai purkamalla. Käytännössä kuitenkin esiintyi tilanteita, joissa työsuhde päättyi ilman, että työsopimuksen kumpikaan osapuoli nimenomaisesti irtisanoi tai purki työsopimuksen. Asiassa oli kysymys tällaisesta tilanteesta. Kanneajan osalta käräjäoikeuden mielestä oli ratkaisevaa se, että A:n työsuhde yhtiöön oli yhtiön lainvastaisen menettelyn seurauksena lakannut ja että kanteessa vaadittu korvaus perustui tuohon yhtiön menettelyyn ja sen johdosta A:lle aiheutuneeseen vahinkoon. Käräjäoikeus katsoi näin ollen, että kanteessa ei ollut kysymys työsopimuksen rikkomista koskevasta asiasta, vaan sellaisesta työsopimuksen lakkaamista koskevasta asiasta, johon tuli soveltaa

§:n 1 momenttia. Kahden vuoden kanneaikaa koskevan säännöksen tavoitteena oli, että työsuhteen päättämiseen liittyvät riidat selvitettäisiin kohtuullisessa ajassa. Se, että työntekijä voisi kahden vuoden kanneajan kulumisen jälkeenkin kohdistaa työnantajaan vahingon korvaamista koskevan kanteen korvauksen perusteen tultua määräajassa nostetun kanteen johdosta ratkaistuksi, olisi säännöksen sanamuodon vastaista ja johtaisi työnantajan kannalta kohtuuttomaan lopputulokseen. Sen vuoksi

§:n 1 momenttia ei voitu tulkita siten, että se mahdollistaisi korvauksen vaatimisen kanneajan umpeuduttua. A:n työsuhde yhtiöön oli lakannut vuonna 1992. Kanne oli tullut vireille 25.10.1996 eli siis myöhään. Tämän vuoksi käräjäoikeus hylkäsi kanteen. Helsingin hovioikeuden tuomio 10.3.1998 A valitti hovioikeuteen. Hovioikeus lausui, että

§:n 1 momentti sisälsi säännöksen kanneajoista työsopimuksen lakkaamista koskevissa asioissa. Työsopimuksen päättämismenettelyä koskevan työsopimuslain 3 a luvun esitöistä (HE 291/1990 vp.) ilmeni, että selvyyden vuoksi oli ehdotettu yhtä kanneaikaa kaikkiin työsopimuksen lakkaamista koskeviin riitoihin. Lisäksi esitöiden mukaan tavoitteena oli ollut, että työsuhteen päättymiseen liittyvät riidat selvitettiin kohtuullisessa ajassa. Kahden vuoden kanneaikaa oli esitöiden mukaan pidettävä riittävänä myös tuotannollisiin ja taloudellisiin perusteisiin nojautuvissa irtisanomisasioissa. A:n työsuhteen päättyminen oli todettu ja kysymys hänen oikeudestaan saada korvausta työansion menetyksestä yhtiön lainvastaisen menettelyn johdosta oli ratkaistu kanteessa tarkoitetussa Korkeimman oikeuden antamaan tuomioon päättyneessä oikeudenkäynnissä, jossa yhtiö oli velvoitettu suorittamaan A:lle vahingonkorvausta lainvastaisesti toimeenpannun lomautuksen johdosta ajalta 1.1. - 1.12.1992 sekä osa A:lta saamatta jääneestä irtisanomisajan palkasta. A vaati nyt kysymyksessä olleessa kanteessa työnantajan saman menettelyn johdosta vahingonkorvausta myöhemmältä ajalta syntyneestä ansionmenetyksestään, koska hänen työttömyytensä oli jatkunut Korkeimman oikeuden tuomiossa käsillä olleen ajankohdan jälkeenkin. Kanteessa oli siten kysymys perusteettoman lomautuksen seurauksena päättyneen työsopimuksen lakkaamisen johdosta vaadittavasta vahingonkorvauksesta eli

§:ssä tarkoitetusta työsopimuksen lakkaamista koskevasta asiasta. Sanotuilla ja käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla hovioikeus katsoi, ettei ollut syytä muuttaa käräjäoikeuden tuomion lopputulosta. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A vaati hovioikeuden tuomion kumoamista ja kanteen hyväksymistä. Yhtiö vastasi valitukseen. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 2.3.1999 Perustelut Korkein oikeus katsoo hovioikeuden tuomiossa lausutuilla perusteilla, että kysymys on

§:ssä tarkoitetusta työsopimuksen lakkaamista koskevasta asiasta.

§:n 1 momentin mukaan kanne työsopimuksen lakkaamista koskevassa asiassa on pantava yleisessä alioikeudessa vireille kahden vuoden kuluessa siitä, kun työsopimuksen päättäminen on 47 c §:ssä säädetyllä tavalla toimitettu tai katsottava toimitetuksi. Korkein oikeus on A:n Star-Offset Oy:tä vastaan ajamasta, vuonna 1992 vireille tulleesta kanteesta 21.12.1995 antamallaan tuomiolla velvoittanut yhtiön työsopimuslain 51 §:n 1 momentin nojalla suorittamaan A:lle vahingonkorvausta ansionmenetyksestä vuonna 1992 tapahtuneen perusteettoman lomautuksen ja sitä seuranneen työsopimuksen raukeamisen johdosta 1.1. ja 1.12.1992 väliseltä ajalta. A on nyt kysymyksessä olevalla 25.10.1996 vireille tulleella kanteellaan vaatinut yhtiöltä korvausta lisävahingosta ajalta 1.12.1992 - 13.9.1996. Asiassa on siten kysymys ensiksi siitä, koskeeko

§:ssä säädetty kanneaika myös A:n jälkimmäistä kannetta. Työsopimuslain 51 §:n 1 momentin nojalla tuomittava vahingonkorvaus tarkoittaa työntekijälle todellisuudessa aiheutuneen vahingon korvaamista. Vahingonkorvausta ei voida tuomita ennenaikaisesti. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että työntekijä, joka haluaa työnantajaltaan korvausta työsopimuksen laittomasta päättämisestä aiheutuneesta taloudellisesta vahingosta, voi kanteellaan vaatia korvausta vain sellaisesta ansionmenetyksestä, joka on syntynyt ennen alioikeuden tuomion antamista. Näin A:kin on menetellyt ensimmäisessä kanteessaan. Mikäli työntekijällä ei missään tapauksessa olisi mahdollisuutta vaatia vahingonkorvausta työsopimuksensa laittomasta päättämisestä kanteella, joka olisi pantavissa vireille vasta

§:ssä säädetyn kanneajan jälkeen, se rajoittaisi työntekijän oikeutta täyden korvauksen saamiseen.

§:n esitöiden (HE 291/1990 s. 13 -14) mukaan tavoitteena oli, että työsuhteen päättymiseen liittyvät riidat selvitettäisiin kohtuullisessa ajassa. Sekä työnantajan että työntekijän edun mukaista muun muassa todistelun kannalta oli, että työsuhteiden päättymistä koskevat riidat selvitettiin viivytyksettä. Selvyyden vuoksi ehdotettiin yhtä riittävänä pidettyä kahden vuoden kanneaikaa kaikkiin työsopimuksen lakkaamista koskeviin riitoihin. Toisaalta esitöistä, vaikkakin niissä on viitattu yksilöperusteisten irtisanomisasioiden kanneajan pidentymiseen ja siihen, että kanneaika muissa työsuhteen päättämistilanteissa oli ollut saatavan yleinen 10 vuoden vanhentumisaika, ei ilmene sellaista, minkä perusteella voitaisiin päätellä tarkoitetun rajoittaa työntekijän oikeutta saada työsopimuslain 51 §:n 1 momentin nojalla täysi korvaus työsopimuksen lainvastaisen päättämisen aiheuttamasta vahingosta. Korkein oikeus toteaa, että A:n oikeus saada Star-Offset Oy:ltä vahingonkorvausta lainvastaisen lomautuksen ja sitä seuranneen työsopimuksen raukeamisen johdosta on A:n laillisen kanneajan kuluessa nostamasta kanteesta jo ratkaistu Korkeimman oikeuden 21.12.1995 antamalla tuomiolla. Oikeudellinen epäselvyys vahingonkorvauksen perusteesta on tuolloin poistunut. A:n jälkimmäisessä kanteessa on kysymys samalla perusteella vaadittavasta lisäkorvauksesta. Tätä kannetta voidaan edelliseen nähden luonnehtia liitännäiseksi. Kun otetaan lisäksi huomioon

§:n säätämisen tavoitteet sekä A:n oikeus täyden korvauksen saamiseen, Korkein oikeus katsoo, ettei mainitussa lainkohdassa säädetty kahden vuoden kannemääräaika estä A:ta ajamasta nyt kysymyksessä olevaa vahingonkorvausvaadetta. Kannetta ei siten olisi tullut hylätä vanhentuneena. Päätöslauselma Hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomiot kumotaan ja asia palautetaan Helsingin käräjäoikeuteen, jonka tulee ottaa se A:n ilmoituksesta uudelleen käsiteltäväksi. A:n on tehtävä käräjäoikeuteen sanottu ilmoitus 60 päivän kuluessa Korkeimman oikeuden päätöksen antopäivästä uhalla, että hovioikeuden tuomio jää pysyväksi. Asian on ratkaissut käräjätuomari Lahti. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Varpu Lahti, Monika Kuhlefelt ja Viitanen. Esittelijä Paula Salonen. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Nikkarinen, Paasikoski, Raulos, Pellinen ja Kitunen. Esittelijä Sari Ruokojärvi.