KKO/2000/119

2000 false KKO:2000:119 Pääkäsittely oli lykätty yli 14 päivän ajaksi muiden vastaajien mielentilan tutkimiseksi myös sellaisen vangittuna olevan vastaajan osalta, jota ei ollut määrätty mielentilatutkimukseen. Tällaista vastaajaa koskevaa vangitsemisasiaa ei ollut viran puolesta otettava uuteen käsittelyyn kahden viikon kuluessa edellisestä käsittelystä. Vrt. KKO:1998:109 KKO:1999:126 ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA Asian käsittely Lahden käräjäoikeudessa Virallinen syyttäjä oli vaatinut

1. - 11.5.2000 pidetyssä pääkäsittelyssä asian vuoksi vangittuna olleelle A:lle rangaistusta avunannosta kolmeen murhaan. Käräjäoikeus oli lykännyt pääkäsittelyä kolmesta murhasta syytettyjen vastaajien B:n, C:n ja D:n mielentilan tutkimiseksi. Lykätessään pääkäsittelyä käräjäoikeus oli 11.5.2000 määrännyt A:n pidettäväksi edelleen vangittuna. Pääkäsittelyssä asiaa on käsitellyt laamanni Ilkka Tuomola. Kantelu Kouvolan hovioikeuteen A vaati 26.5.2000 hovioikeuteen saapuneessa kantelukirjelmässään, että käräjäoikeuden päätös hänen vangittuna pitämisestään kumotaan ja hänet määrätään päästettäväksi heti vapaaksi, koska vangitsemisasiaa ei ollut otettu esille kahden viikon kuluttua pääkäsittelystä eli viimeistään 25.5.
2. Edellytyksiä vangitsemiselle ei enää ollut ja vangitseminen oli siten lakiin perustumaton. Hovioikeuden päätös 29.5.2000 Hovioikeus lausui, että oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 6 luvun 10 §:n mukaan lykättäessä pääkäsittely asiassa, jossa vastaaja oli vangittuna, oli pääkäsittelyä jatkettava lykkäyksen jälkeen viimeistään 14 päivän kuluttua lykkäämisestä tai siitä, kun lykkäämisen jälkeen oli päätetty vangitsemisesta. Mikäli lykkäys johtui vastaajan mielentilan tutkimisesta, voi pääkäsittely olla lykättynä edellä mainittua aikaa pidemmän ajan. Pakkokeinolain 1 luvun 23 §:n mukaan tuomioistuimen oli lykätessään pääkäsittelyn asiassa, jossa vastaaja oli vangittuna, samalla tutkittava, oliko syytä pitää hänet edelleen vangittuna. Pakkokeinolain 1 luvun 21 §:n 3 momentin mukaan tuomioistuimen oli siinä tapauksessa, kun syyte oli määrätty nostettavaksi myöhemmin kuin kahden viikon kuluessa, otettava vangitsemisasia käsiteltäväksi vähintään kahden viikon välein, kunnes syyte on nostettu. Sanamuotonsa mukaisesti säännös koski vangitsemiskysymyksen käsittelyä vain syytteen nostamiseen saakka. Kysymyksen suhteen oli ilmennyt epäyhtenäistä käytäntöä eri hovioikeuksissa. Korkein oikeus oli kuitenkin tapauksissa KKO 1998:109 ja KKO 1999:126 pitänyt oikeana tulkintaa, jonka mukaan vangittuna olevalle vastaajalle oli tarkoitettu taata vähintään kahden viikon välein tapahtuva vangitsemisasian käsittely riippumatta siitä, millä perusteella hänet oli päätetty pitää vangittuna, ja siitä, oliko syyte nostettu vai ei. Korkeimman oikeuden tapauksissa oli ollut kysymys kahden viikon välein järjestettävästä vangitsemisasian käsittelystä tilanteissa, joissa pääkäsittelyä ei ollut vielä aloitettu. Kantelua koskevassa tapauksessa pääkäsittely oli aloitettu ja se oli lykätty vastaajien mielentilojen tutkimiseksi oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain poikkeussäännöksen nojalla yli 14 päiväksi. Käräjäoikeus oli 11.5.2000 lykännyt asian käsittelyn kolmesta murhasta syytteessä olleiden B:n, C:n ja D:n mielentilojen tutkimiseksi. Koska A:ta syytettiin avunannosta kolmeen murhaan, ei asiaa voitu hänen osaltaan ratkaista ennen kuin asia ratkaistiin päätekijöiden osalta, mistä syystä asian lykkääminen yli 14 päivän ajaksi myös A:n osalta oli perusteltua. A:n vangitsemisperuste oli edelleen voimassa ja A:n vangittuna pitäminen ei myöskään ollut asian laadun, hänen ikänsä tai muiden henkilökohtaisten olojensa vuoksi kohtuutonta. Tämän vuoksi hovioikeus katsoi, ettei kantelu antanut aihetta toimenpiteisiin. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pitkänen, Mikkola ja Karila. Esittelijä Pia Laakso. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja hänet päästetään heti vapaaksi. A lausui, ettei hänen vangittuna pitämiselleen ollut laillisia perusteita, koska vangitsemisasiaa ei ollut käsitelty lain vaatimassa 14 vuorokauden määräajassa eli viimeistään 25.5.
3. Virallinen syyttäjä antoi häneltä pyydetyn vastauksen. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU Virallinen syyttäjä on
4. - 11.5.2000 pidetyssä pääkäsittelyssä vaatinut asian vuoksi vangittuna olevalle A:lle rangaistusta avunannosta kolmeen murhaan. Käräjäoikeus on päätöksellään 11.5.2000 lykännyt pääkäsittelyn kolmen muun vastaajan mielentilan tutkimista varten ja määrännyt A:n pidettäväksi vangittuna sillä perusteella, että hän on syytteessä rikoksesta, josta ei ole säädetty lievempää rangaistusta kuin kaksi vuotta vankeutta. Kysymys on siitä, olisiko käräjäoikeuden viran puolesta pitänyt ottaa A:n vangitsemisasia käsiteltäväksi 11.5.2000 jälkeen vähintään kahden viikon välein. Pakkokeinolain 1 luvun 21 §:n 3 momentin mukaan tuomioistuimen on siinä tapauksessa, että syyte on määrätty nostettavaksi myöhemmin kuin kahden viikon kuluessa, otettava vangitsemisasia käsiteltäväksi vähintään kahden viikon välein. Korkeimman oikeuden ratkaisuista 1998:109 ja 1999:126 ilmenevän periaatteen mukaan tämä velvollisuus on olemassa paitsi ennen syytteen nostamista myös asian ollessa tuomioistuimen käsiteltävänä. Mainitut ratkaisut koskevat tilannetta ennen pääkäsittelyn aloittamista eikä niistä siten suoraan ilmene, miten tuomioistuimen on käsiteltävä vangitsemisasiaa tilanteessa, jossa se lykkää pääkäsittelyn mielentilan tutkimista varten ja samalla määrää muun kuin mielentilatutkimukseen määrätyn vastaajan pidettäväksi vangittuna. Pakkokeinolain 1 luvun 23 §:n mukaan tuomioistuimen on peruuttaessaan tai lykätessään pääkäsittelyn vastaajan ollessa vangittuna samalla tutkittava, onko syytä pitää hänet edelleen vangittuna. Käräjäoikeudella on tässä tapauksessa heti suullisen ja välittömän pääkäsittelyn jälkeen ollut vastaavat edellytykset kuin tuomiota annettaessa arvioida vangitsemisen jatkamisen edellytyksiä. Jos käräjäoikeus olisi tällöin päätynyt siihen, että A:n pitämiseen vangittuna ei ollut edellytyksiä, sen olisi pakkokeinolain 1 luvun 24 §:n nojalla ollut omasta aloitteestaan määrättävä hänet heti päästettäväksi vapaaksi. On myös otettava huomioon, että sen lisäksi mitä perustuslain 7 §:n 3 momentissa säädetään oikeudesta saattaa vapaudenmenetyksen laillisuus tuomioistuimen tutkittavaksi, Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 4 kohdan mukaan vangitulla on oikeus saada pyynnöstään vangitsemisasiansa viipymättä uudelleen tutkittavaksi. Mainitun sopimuksen voimaansaattamisesta 4.5.1990 annetun lain nojalla kyseinen säännös on Suomessa valtionsisäisesti voimassa suoraan sovellettavana lain säännöksenä. Vangitulla on siten käytettävissään mahdollisuus saattaa kysymys vapaudenriiston jatkumisesta tuomioistuimen käsiteltäväksi siinäkin tapauksessa, että asia ei viran puolesta tulisi esille. Myös muu kuin mielentilatutkimukseen määrätty vastaaja joutuu kysymyksessä olevassa tilanteessa olemaan vangittuna huomattavan pitkän ajan. Vangitsemisen edellytyksissä voi tapahtua tänä aikana muutoksia tai vangitseminen voi muuttua pakkokeinolain 1 luvun 26 a §:ssä tarkoitetulla tavalla kohtuuttomaksi. Vangitulle kuuluvaa oikeutta saada pyynnöstä vangitsemisasiansa viipymättä uudelleen tutkittavaksi ja käräjäoikeudelle pakkokeinolain 1 luvun 24 §:ssä säädettyä velvollisuutta omasta aloitteestaan määrätä vangittu päästettäväksi vapaaksi heti, kun edellytyksiä vangittuna pitämiselle ei enää ole, on tässä tilanteessa pidettävä vastaajan oikeusturvan kannalta riittävinä mahdollisuuksina saada asia tuomioistuimen käsiteltäväksi. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun 1 §:n mukaan vangittuna olevalla vastaajalla on aina oikeus saada pyynnöstä puolustaja. Oikeuden on määrättävä puolustaja viran puolesta vastaajalle, joka ei kykene puolustamaan itseään, silloinkin kun vastaaja vastustaa puolustajan määräämistä. Nämä säännökset osaltaan turvaavat vangittuna olevan vastaajan mahdollisuuksia käyttää tehokkaasti hyväkseen edellä mainittuja oikeussuojakeinoja vangitsemisasian saamiseksi tarvittaessa tuomioistuimen käsiteltäväksi. Näillä perusteilla hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Lindholm, Suhonen, Raulos, Arponen ja Koskelo. Esittelijä Hanna Paronen.