KKO/2000/4

2000 false KKO:2000:4 A oli tuomittu rangaistukseen työsopimuslain säännösten rikkomisesta sillä perusteella, että hän ei yhtiön toimitusjohtajana ollut yhtiön palveluksesta eronneen B:n pyynnöistä huolimatta antanut B:lle työtodistusta. A ei ollut tuomitsemisen jälkeenkään esitetyistä pyynnöistä huolimatta suostunut antamaan työtodistusta. Kysymys siitä, voitiinko A tuomita uudelleen rangaistukseen työtodistuksen antamatta jättämisestä. TSL 47 §, TSL 54 § ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA Orimattilan käräjäoikeuden tuomio 29.1.1998 > Virallinen syyttäjä vaati A:lle rangaistusta työsopimuslakirikkomuksesta, koska A oli 8.12.1995- 15.10.1996 välisenä aikana X Oy:n toimitusjohtajana ja siten työnantajan edustajana vaatimuksista huolimatta tahallaan jättänyt antamatta työtodistuksen yhtiön palveluksesta eronneelle B:lle. B yhtyi syytteeseen työsopimuslakirikkomuksesta ja vaati, että A velvoitetaan antamaan hänelle työtodistus. A kiisti syytteen vaatien ensisijaisesti sen jättämistä tutkittavaksi ottamatta, koska syyttäjä oli samassa asiassa antanut hänelle rangaistusvaatimuksen vuonna 1995. Toissijaisesti A vaati syytteen hylkäämistä. Käräjäoikeus lausui, että B oli toiminut ajalla loppuvuosi 1987- 30.9.1994 vientisihteerinä yhtiössä, jonka toimitusjohtajana A oli toiminut. B:n erottua 30.9.1994 yhtiön palveluksesta A ei ollut antanut hänelle pyynnöstä huolimatta työtodistusta, jonka vuoksi A oli 7.12.1995 tuomittu työsopimuslain 47 ja 54 §:ien nojalla työsopimuslain säännösten rikkomisesta 12:een 111 markan suuruiseen päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 1332 markkaa. Tämän jälkeen A oli edelleen kieltäytynyt antamasta B:lle työtodistusta, vaikka työsuojelupiiri oli B:n pyynnöstä uudelleen 8.1.1996 lähetetyllä kirjeellä kehottanut A:ta sen antamiseen. Työtodistusta ei ollut vieläkään annettu. A yhtiön toimitusjohtajana oli syyllistynyt sen jälkeen, kun hän saamastaan rangaistusmääräystuomiosta huolimatta oli edelleen jättänyt antamatta työtodistusta, uuteen rikokseen. Kysymyksessä ei ollut saman rikoksen jatkaminen. Näin ollen annettu rangaistusmääräys ei ollut esteenä tämän asian tutkimiselle eikä uutta syytettä sillä perusteella, että A oli aikaisemmin tuomittu samankaltaisesta rikoksesta, voitu hylätä. Käräjäoikeus katsoi, että A oli syyllistynyt siihen työsopimuslakirikkomukseen, josta syyttäjä oli vaatinut hänelle rangaistusta. Tämän vuoksi käräjäoikeus tuomitsi A:n työsopimuslain 47 ja 54 §:ien nojalla työsopimuslakirikkomuksesta 20:een 26 markan määräiseen päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 520 markkaa. A velvoitettiin antamaan B:lle työtodistus. Asian on ratkaissut laamanni Simo Toivola. Kouvolan hovioikeuden tuomio 30.6.1998 A valitti hovioikeuteen. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pöntinen, Murto ja Varpila. Esittelijä Kimmo Pietilä. Muutoksenhaku korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja syyte sekä B:n vaatimukset jätetään tutkimatta. Virallinen syyttäjä vastasi valitukseen. B ei antanut häneltä pyydettyä vastausta. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU Perustelut Työsopimuslain 47 §:n 1 momentin mukaan työnantajan on työsopimuksen lakatessa annettava, jos työntekijä sitä vaatii, todistus työsuhteen kestoajasta ja työtehtävän laadusta. Työnantaja tai työnantajan edustaja, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo 47 §:n säännöksiä, on työsopimuslain 54 §:n (671/1995 ja 368/1996) mukaan tuomittava työsopimuslakirikkomuksesta sakkoon B, joka on loppuvuodesta 1987 alkaen 30.9.1994 saakka toiminut vientisihteerinä X Oy:ssä, on työsopimuksensa lakatessa pyytänyt työtodistusta. A on työnantajayhtiön toimitusjohtajana ja siten sen edustajana ilmoittanut, ettei hän tule työtodistusta antamaan. Tämän laiminlyönnin perusteella A on työsopimuslain 47 ja 54 §:n nojalla tuomittu työsopimuslain säännösten rikkomisesta rangaistukseen 7.12.1994 annetulla rangaistusmääräyksellä. Nyt on kysymys siitä, voidaanko A, joka ei rangaistusmääräyksen antamisen jälkeenkään ole pyynnöstä antanut työtodistusta, tuomita tämän perusteella uudelleen rangaistukseen syytteen mukaisesti 8.12.1995- 15.10.1996 tehdystä työsopimuslakirikkomuksesta. Velvollisuus antaa työtodistus liittyy työsuhteen lakkaamiseen ja työntekijän sitä koskevaan pyyntöön. Rangaistavaksi säädetty laiminlyönti rikoksena on täyttynyt A:n ensimmäistä kertaa kieltäytyessä antamasta työtodistusta ja tästä laiminlyönnistä häntä on jo rangaistu rangaistusmääräyksellä. Kieltäytyessään edelleen rangaistusmääräyksen antamisen jälkeenkin antamasta työtodistusta A on pysynyt aikaisemmin tekemässään päätöksessään olla antamatta sellaista. Rikosoikeuden perusperiaatteisiin kuuluu, ettei syytettyä saa tuomita uudestaan rikoksesta, josta hänet on jo oikeusvoimaisella päätöksellä tuomittu. Tämä periaate on ilmaistu myös kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevassa kansainvälisessä yleissopimuksessa 14 artiklan kohdassa 7 (A tuon sopimuksen sekä siihen liittyvän valinnaisen pöytäkirjan voimaansaattamisesta 30.1.1976/108 SopS 8). Kielto ei luonnollisesti koske tilannetta, jossa henkilö tuomion jälkeen syyllistyy uuteen rikokseen, mutta sillä on tulkinnallista merkitystä nyt kysymyksessä olevan kaltaisessa tilanteessa harkittaessa onko menettelyssä kysymys samasta vai uudesta rikoksesta. Toisaalta työtodistuksen antamatta jättämisen säätäminen rangaistavaksi teoksi perustuu työntekijän suojelun periaatteelle. On harkittava, voidaanko työntekijän oikeudet tällaisen laiminlyöntirikkomuksen kysymyksessä ollessa riittävästi turvata muilla keinoilla kuin niin, että niskottelevan työnantajan menettely katsotaan aikaisemman tuomion jälkeen uudeksi rikokseksi ja tuomitaan hänet siitä uuteen rangaistukseen. Työnantaja voidaan taivuttaa täyttämään velvollisuutensa tarvittaessa asetettavan sakon uhalla ja tuomittavan uhkasakon keinoin. Uudelleen tuomitseminen merkitsisi rikosoikeudellisen seuraamuksen käyttämistä tosiasiallisesti pakkokeinona, jolla työnantaja saataisiin täyttämään velvollisuutensa. Työtodistuksen antamisen laiminlyönnissä on kysymys velvollisuudesta, joka tulee täytetyksi kertasuorituksena. Sen laiminlyönti poikkeaa luonteeltaan sellaisista, esimerkiksi työsuojeluun liittyvistä rangaistustunnusmerkistöistä, joilla pyritään tehostamaan sääntelyn tarkoittaman laillisen tilan jatkuvaa ylläpitämistä. Viimeksi mainituissa tilanteissa työntekijän asema saatetaan vaarantaa jatkuvasti, minkä vuoksi niiden rikosoikeudellisessa arvioinnissa voidaan päätyä erilaiseen tulokseen. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että työtodistuksen antamatta jättämistä on työsopimuslakirikkomuksena pidettävä sillä tavoin kertaluonteisena, että teosta jo annettu rangaistusmääräys on esteenä A:n tuomitsemiselle tässä asiassa uudelleen. Siltä osin kuin A on velvoitettu antamaan B:lle työtodistus, ei ole esitetty syytä hovioikeuden tuomion muuttamiseen. Päätöslauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan. A:han kohdistettu syyte työsopimuslakirikkomuksesta jätetään tutkimatta. Lausunto A:n tuomitsemisesta työsopimuslakirikkomuksesta poistetaan ja A vapautetaan hänelle tuomitusta rangaistuksesta. Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet presidentti Olavi Heinonen (eri mieltä), oikeusneuvokset Anja Tulenheimo-Takki, Mikko Tulokas, Kati Hidén (eri mieltä) ja Antero Palaja. Esittelijä Sari Ruokojärvi. Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot Oikeusneuvos Hidén: B on loppuvuodesta 1987 alkaen 30.9.1994 saakka toiminut vientisihteerinä X Oy:ssä. A on ollut yhtiön toimitusjohtaja. A on 7.12.1995 annetulla rangaistusmääräyksellä tuomittu työsopimuslain 47 ja 54 §:n nojalla rangaistukseen siitä, että hän ei ollut B:n työsopimuksen lakatessa tämän pyynnöistä ja Uudenmaan työsuojelupiirin kehotuksesta antanut B:lle työtodistusta. Velvollisuus antaa työtodistus pyydettäessä on ollut olemassa tämän jälkeenkin ja A:lla on ollut mahdollisuus korjata laiminlyöntinsä. Hän on kuitenkin yhtiön toimitusjohtajana ja siten työnantajan edustajana vaatimuksista huolimatta edelleen kieltäytynyt antamasta työtodistusta B:lle. Tämä rangaistusmääräyksen antamisen jälkeen jatkunut työsopimuslain 47 §:n mukaisten velvoitteiden rikkominen ei ole sisältynyt A:n syyksi aikaisemmin luettuun tekoon. Rangaistusmääräyksen oikeusvoimavaikutus ei siten ole esteenä A:n tuomitsemiselle uudelleen rangaistukseen työsopimuslain 54 §:n nojalla. Näillä perusteilla katson, ettei ole syytä muuttaa hovioikeuden tuomion lopputulosta, jonka siis jätän pysyväksi. Presidentti Heinonen: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Hidén.