KKO/2000/88

2000 false KKO:2000:88 Velallinen oli maksuohjelman vahvistamisen jälkeen laiminlyönyt ilmoittaa velkojilleen maksuohjelman keston aikana lisääntyneistä tuloistaan ja niiden johdosta parantuneesta maksuvarastaan. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla velallisen katsottiin yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 42 §:n 4 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla laiminlyöneen myötävaikutusvelvollisuutensa, minkä vuoksi maksuohjelma määrättiin raukeamaan. Maksuohjelman raukeamisen syyn vuoksi ei katsottu olevan perusteltua määrätä velallista suorittamaan velalle viivästyskorkoa maksuohjelman keston ajalta. VJL 42 § 4 mom 3 kohta ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA Hakemus Espoon käräjäoikeudessa Kaakkois-Suomen verovirasto lausui 31.8.1998 käräjäoikeuteen saapuneessa hakemuksessaan, että A:lle oli 20.12.1993 vahvistettu yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) mukainen maksuohjelma, joka oli määrätty olemaan voimassa 30.11.1998 saakka. Maksuohjelman mukaan A:n nettotulot olivat 5850 markkaa kuukaudessa ja hänen maksuvaransa 909 markkaa kuukaudessa. Maksuohjelman vahvistamisen jälkeen A:n verotettavat ansiotulot, jotka olivat 112 767 markkaa vuonna 1993, 150 743 markkaa vuonna 1994, 199569 markkaa vuonna 1995, 255 884 markkaa vuonna 1996 ja 257 393 markkaa vuonna 1997, olivat muuttuneet siten, että hänen maksuvaransa oli mitä ilmeisimmin kasvanut olennaisesti jo vuonna 1994. A ei ollut kuitenkaan ilmoittanut velkojilleen maksuvaransa olennaisesta paranemisesta eikä hakenut maksuohjelman muuttamista. A ei ollut myöskään tilittänyt velkojilleen velkajärjestelylain mukaan määräytyvää maksuvaraa. Tämän vuoksi verovirasto vaati, että A:lle vahvistettu maksuohjelma määrätään velkajärjestelylain 42 §:n 1 momentin mukaan raukeamaan. Vastaus A vastusti hakemusta kertoen noudattaneensa täsmällisesti hänelle vahvistettua maksuohjelmaa. A myönsi, että hänen tulonsa olivat veroviraston kertomin tavoin kasvaneet. Hänen maksuvaransa ei ollut kuitenkaan tästä huolimatta muuttunut, koska hänen menonsa olivat samanaikaisesti huomattavasti kasvaneet. Tässä tilanteessa maksuohjelman määrääminen raukeamaan olisi kohtuutonta. Käräjäoikeuden päätös 2.12.1998 Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A:n maksuvara oli hänen lisääntyneistä menoistaan esitetystä selvityksestä huolimatta kasvanut siten, että hänen olisi tullut ilmoittaa siitä velkojilleen tai hakea hänelle vahvistetun maksuohjelman muuttamista. Jättäessään velkojilleen ilmoittamatta ja tilittämättä todellisen maksuvaransa A oli laiminlyönyt velkajärjestelylain mukaisen myötävaikutusvelvollisuutensa. Laiminlyönti oli sen kesto huomioon ottaen olennainen. Tämän vuoksi ja koska maksuohjelman raukeamista ei voinut pitää kohtuuttomana käräjäoikeus määräsi velkajärjestelylain 42§:n 4 momentin 3 kohdan (63/1997) nojalla A:n maksuohjelman raukeamaan. Huomioon ottaen maksuohjelman raukeamisen syyn käräjäoikeus määräsi myös, että A oli velvollinen suorittamaan veloille viivästyskorkoa maksuohjelman keston ajalta. Asian on ratkaissut käräjätuomari Sorjonen. Helsingin hovioikeuden päätös 25.5.1999 A valitti hovioikeuteen ja vaati, että käräjäoikeuden päätös kumotaan. Hovioikeus, joka ei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä, lausui perusteluinaan seuraavaa: A:n verotettavat tulot vuonna 1995 olivat noin 199 000 markkaa kun ne vuonna 1993 olivat olleet vain noin 112 000 markkaa. Vuosina 1996 ja 1997 A:n verotettavat tulot olivat yli 250 000 markkaa, joten tulojen nousu ei ollut johtunut satunnaisista provisiopalkkaan liittyvistä tekijöistä. A:n taloudellisen tilanteen huomattavaa muuttumista voitiin verrata myös yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun asetuksen 6 c §:ään (64/1997), jonka mukaan velallisen maksukyvyn muuttumista voitiin pitää olennaisena, jos hänen maksukykynsä oli parantunut sen vuoksi, että hänen tulonsa olivat kasvaneet vähintään 3600 markkaa kalenterivuodessa. A oli käyttänyt maksuohjelman aikana lisääntyneitä tulojaan olennaisesti myös omaisuuden hankkimiseen. A oli muun muassa hankkinut yhdessä avopuolisonsa kanssa suurehkon asumisoikeusasunnon sekä ostanut osamaksulla auton. Tämä oli velkajärjestelylain 5 §:n vastaista, sillä velallisen oli velkajärjestelyssä käytettävä velkojensa suoritukseksi kaikki ne tulot, joita hän ei tarvinnut välttämättömiin elinkustannuksiin ja elatusmenoihin. A:n maksuohjelmassa hänen välttämättömiksi menoikseen oli vahvistettu 4941 markkaa ja maksuvaraksi 909 markkaa kuukaudessa. Maksuohjelman vahvistamisen jälkeen A:n välttämättömät menot olivat lisääntyneet muun muassa lapselle maksettavan elatusavun ja asumismenojen sekä työmatkakustannusten osalta. Välttämättömien menojen hyväksyttävissä oleva lisäys oli kuitenkin enintään vain 2000 - 3000 markkaa kuukaudessa, koska A:n avopuoliso vastasi osasta hänen ja A:n yhteisistä asumiskustannuksista ja koska välttämättömiksi matkakuluiksi ei voitu A:n työolosuhteisiin nähden hyväksyä tämän auton osalta esittämiä 2500 markkaa kuukaudessa. Kun A:n nettokuukausitulot esimerkiksi vuonna 1997 olivat olleet verojen, elatusavun ja ay-maksun vähentämisen jälkeen yli 14 000 markkaa kuukaudessa, oli selvää, että hänen maksuvaransa oli tulojen huomattavan nousun vuoksi ollut useita tuhansia markkoja suurempi kuin maksuohjelman mukainen maksuvara. Maksuohjelman raukeaminen sen päättymisvaiheessa oli A:lle erittäin raskas seuraamus. Raukeamista ja viivästyskoron maksuvelvollisuutta maksuohjelman keston ajalta ei A:n laiminlyönnin olennaisuus huomioon ottaen voitu kuitenkaan pitää kohtuuttomana. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Walamies, Rintala ja Mäki. Esittelijä Jaakko Hirsto. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA A:lle myönnettiin valituslupa. A vaati, että käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomiot kumotaan. Kaakkois-Suomen verovirasto, Uudenmaan verovirasto ja Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal - SSP Oy antoivat niiltä pyydetyt vastaukset. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU Velkajärjestelylain 42 §:n 4 momentin 3 kohdan (63/1997) mukaan tuomioistuin voi määrätä maksuohjelman raukeamaan, jos velallinen on vaarantanut maksuohjelman toteutumisen laiminlyömällä myötävaikutusvelvollisuutensa. Myötävaikutusvelvollisuuden laiminlyönnistä on kysymys muun muassa silloin, kun velallinen lain 7 §:n 3 momentin vastaisesti jättää ilmoittamatta velkojilleen maksukykynsä olennaisesta paranemisesta. Ilmoitusvelvollisuudesta velallista muistutetaan maksuohjelman vahvistamista koskevassa päätöksessä tai sen liitteenä olevassa velalliselle annettavassa selostuksessa. A:n maksuohjelman vahvistamispäätöksen velallisen ilmoitusvelvollisuutta koskevassa kohdassa on määrätty, miten A:n on tullut toimia, jos hänen maksukyvyssään on tapahtunut olennainen paraneminen. Lisäksi maksuohjelmaan liitetyssä selostuksessa on määrätty, että A on velvollinen, paitsi suorittamaan maksut kullekin velkojalle ohjelmassa vahvistettua maksuaikataulua noudattaen, myös noudattamaan muita ohjelmaan sisältyviä määräyksiä. Koska A:n maksukyvyn on hovioikeuden toteamin tavoin katsottava olennaisesti parantuneen maksuohjelman keston aikana ja koska A ei ole siitä huolimatta ryhtynyt velkajärjestelylaissa ja maksuohjelmassa määrättyihin toimiin, A on vaarantanut maksuohjelman toteutumisen. Tämän vuoksi edellytykset maksuohjelman raukeamiselle ovat olemassa. Velkajärjestelylain 42 §:n 5 momentin mukaan jos maksuohjelma on määrätty raukeamaan, velkojalla on oikeus vaatia maksua saatavastaan velalliselta niiden ehtojen mukaan, joita olisi ollut noudatettava ilman velkajärjestelyä. Velallisen ei kuitenkaan ole suoritettava velalle viivästyskorkoa maksuohjelman keston ajalta, jollei tuomioistuin maksuohjelman raukeamisen syyn vuoksi toisin määrää. Lainkohtaa koskevan lakivaliokunnan mietinnön (LaVM 14/1992 s.7) mukaan maksuohjelman raukeamisen riittävänä seurauksena on yleensä pidettävä sitä, että velallinen suorittaa velkojen alkuperäisen pääoman ja niille juoksevan koron. Mainitun mietinnön mukaan viivästyskoron periminen saattaa olla perusteltua lähinnä silloin, kun maksuohjelman raukeaminen on johtunut sellaisesta syystä, joka alun perin olisi estänyt velkajärjestelyn, kuten esimerkiksi jos velallinen on salannut omaisuuttaan tai antanut vääriä tietoja velkajärjestelyn saadakseen. A:n maksuohjelma on määrätty raukeamaan sen vuoksi, että hän on laiminlyönyt ilmoittaa maksuohjelman keston aikana lisääntyneistä tuloistaan ja niiden johdosta parantuneesta maksuvarastaan. Tämän syyn vuoksi ei ole perusteltua määrätä A:ta suorittamaan veloille viivästyskorkoa. Maksuohjelman raukeamista on pidettävä hänelle riittävänä seuraamuksena ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A ei ole velvollinen suorittamaan veloille viivästyskorkoa maksuohjelman keston ajalta. Päätöslauselma Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta muutoin kuin, että A vapautetaan velvollisuudesta suorittaa veloille viivästyskorkoa maksuohjelman keston ajalta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Lindholm, Suhonen, Möller, Arponen ja Välimäki. Esittelijä Satu Saarensola.