2001 false KKO:2001:101 Vakuutusoikeus oli evännyt rikosvahinkolain nojalla vaaditun korvauksen vahingosta, jonka vankikarkuri oli aiheuttanut ajoneuvolle luvattoman käytön yhteydessä. Kysymys siitä,

§:n 3 momentin nojalla, koska mainitun lain mukaista korvausta ei oltu säädetty suoritettavaksi liikennevakuutuslaissa tarkoitetun liikennevahingon johdosta. Vahingon arviointia ja auton vuokraa koskevat korvausvaatimukset on hylätty rikosvahinkolakiin perustumattomina. Oikeudenkäyntikuluja koskeva korvausvaatimus oli hylätty

0 a §:n nojalla, koska niistä on säädetty suoritettavaksi korvausta ainoastaan silloin, kun hakijalle on myönnetty muita rikosvahinkolain mukaisia korvauksia. Vakuutusoikeuden päätös 19.5.1999 Vakuutusoikeus, jolta B haki muutosta, ei muuttanut valtiokonttorin päätöstä. Asian ovat ratkaisseet vakuutusoikeuden jäsenet Pekka Ihalainen, Marianne Niinikoski ja Kaius Vuoristo. Esittelijä Kaius Vuoristo. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA B vaati vakuutusoikeuden päätöksen purkamista ja asian uudelleen käsittelemistä katsoen vakuutusoikeuden ratkaisun perustuvan rikosvahinkolain väärään soveltamiseen. Valtiokonttori ei käyttänyt sille varattua tilaisuutta antaa vastaus. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 11.10.2001 Turunseudun käräjäoikeus on 11.5.1998 julistamallaan Turun hovioikeuden 20.10.1998 pysyväksi jättämällä tuomiolla tuominnut A:n rangaistukseen 20.6.1997 tapahtuneesta B:n omistaman auton luvattomasta käytöstä ja velvoittanut A:n suorittamaan B:lle korvausta auton vaurioitumisesta. Koska A on sanotun rikoksen tehdessään ollut luvatta työsiirtolasta poistunut etsintäkuulutettu vanki, B on rikosvahinkolain säännösten nojalla vaatinut valtion varoista korvausta muun muassa autonsa vaurioitumisesta. Vakuutusoikeus on purkuhakemuksen kohteena olevalla päätöksellään hylännyt vaatimuksen, koska kysymyksessä oli liikennevakuutuslaissa tarkoitettu liikennevahinko eikä rikosvahinkolaki sen 1 §:n 3 momentin mukaan koske tällaista vahinkoa. B on pyytänyt vakuutusoikeuden päätöksen purkamista oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 7 §:n 1 momentin 4 kohdan nojalla, koska se perustuu hänen mukaansa ilmeisesti väärään lain soveltamiseen.

§:n 3 momentin mukaan laki ei koske liikennevakuutuslaissa tarkoitettua liikennevahinkoa. Lain esitöissä (HE 98/1973) on tältä osin lausuttu, että koska liikennevahingot korvataan erityisen vakuutusjärjestelmän puitteissa, rikosvahinkolaki ei koskisi tällaisia vahinkoja. Vaikka sanottu perustelulausuma on luettavissa eri tavoin, Korkein oikeus pitää perusteltuna tulkita sitä niin, että

§:n 3 momentti on tarkoitettu eri korvausjärjestelmien yhteensovittamista koskevaksi säännökseksi, jonka tarkoituksena on sulkea liikennevakuutuksesta korvattavat vahingot rikosvahinkolain korvausjärjestelmän ulkopuolelle. Koska B ei ole voinut saada korvausta autonsa vaurioitumisesta liikennevakuutuksen nojalla, olisi siten ollut lain tarkoituksen mukaista korvata näin aiheutunut esinevahinko rikosvahinkolain säännösten nojalla. Toisaalta

§:n 3 momentin sanamuodon mukaan liikennevakuutuslaissa tarkoitetut liikennevahingot eivät kuulu rikosvahinkolain korvausjärjestelmän piiriin. Muun muassa liikennevakuutuslain 1 §:n 1 momentista sekä 4 §:n ja 5 §:n säännöksistä ilmenee, että liikennevakuutuslaissa pidetään liikennevahinkona moottoriajoneuvon liikenteeseen käyttämisestä aiheutunutta vahinkoa riippumatta siitä, korvataanko se liikennevakuutuksesta vai ei. Sen vuoksi Korkein oikeus katsoo, ettei vakuutusoikeuden päätös perustu sellaiseen ilmeisesti eli selvästi väärään lain soveltamiseen, että se voitaisiin oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 7 §:n 1 momentin 4 kohdan nojalla purkaa. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Anja Tulenheimo-Takki, Riitta Suhonen, Kari Raulos, Mikko Tulokas (eri mieltä) ja Markku Arponen (eri mieltä). Esittelijä Aija Peltola. Eri mieltä olevan jäsenen lausunto Oikeusneuvos Arponen:

§:n 3 momentin tulkinnassa pääpaino on asetettava lain tarkoitukselle ja systemaattisille näkökohdille. Lain 8 §:stä ilmenee, että valtion varoista korvataan muun muassa rangaistuslaitoksesta karanneen tai sieltä lomalle päästetyn henkilön aiheuttamat esinevahingot. Korvattavuutta ei ole tuossa säännöksessä asetettu riippuvaiseksi vahinkojen laadusta. Ratkaisevaa korvattavuuden kannalta on se, että aiheuttajana on säännöksessä tarkoitettu laitoshoidokki.

§:n 3 momentin säännös on tyypillinen korvausjärjestelmien yhteensovittamista koskeva säännös, jonka tarkoituksena on sulkea liikennevakuutuksesta korvattavat vahingot rikosvahinkolain järjestelmän ulkopuolelle. Sanamuodon mukainen tulkinta, jonka mukaan valtio välttäisi korvausvastuun sellaisissakin tapauksissa, joissa korvausta ajoneuvon vaurioista ei suoriteta liikennevakuutuksesta, ei vastaa rikosvahinkolain tarkoitusta. Myöskään lain esitöistä ei ole löydettävissä tukea tämänkaltaiselle rajaukselle. Mainituilla perusteilla katson valtiokonttorin ja vakuutusoikeuden soveltaneen rikosvahinkolakia lain tarkoituksen vastaisesti ja virheellisesti. Siitä, onko kysymys oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 7 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitetusta purkuperusteesta, voidaan esittää erilaisia käsityksiä. Asiaa harkittaessa on otettava huomioon, ettei vakuutusoikeuden päätökseen ole ollut mahdollista hakea muutosta muutoin kuin ylimääräisen muutoksenhaun keinoin. Korkein oikeus ei siten ole voinut vaikuttaa ratkaisukäytäntöön esillä olevassa tulkintakysymyksessä, vaikka tarvetta siihen olisi ollut. Oikeuskäytännön oikaisemiseen ja yhtenäisyyteen liittyvät seikat puoltavat ratkaisun purkamista. Perusoikeuksiin kuuluvan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin sisältönä on myös oikeus hakea muutosta. Ylimääräinen muutoksenhaku täyttää muutoksenhakuoikeutta koskevan vaatimuksen silloin, kun laissa oleva valituskielto estää hakemasta ratkaisuun muutosta valittamalla. Myös tämä on otettava huomioon tuomion purkamisen edellytyksiä harkittaessa. Mainituilla perusteilla puran valtiokonttorin ja vakuutusoikeuden päätökset ja palautan asian valtiokonttorille asianmukaisen korvauksen määräämistä varten. Oikeusneuvos Tulokas: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Arponen.