KKO/2001/51

2001 false KKO:2001:51 Vuoden 1946 työaikalaki kumottiin 23.11.1996 voimaan tulleella työaikalailla. Työntekijä vaati kanteessaan työnantajan velvoittamista suorittamaan hänelle maksamatta jääneitä ylityökorvauksia vuodelta

1. Korkeimman oikeuden tuomiossa mainituilla perusteilla katsottiin, että kanneaika niiden ylityökorvausten osalta, jotka kohdistuivat aikaan ennen 23.11.1996, määräytyi uuden työaikalain mukaan. (Ään.) Työaikalaki 38 § 1 mom Työaikalaki 45 § ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA Kanne Vakka-Suomen käräjäoikeudessa A totesi Kuljetusliike B Oy:tä vastaan ajamassaan kanteessa, että hän oli ajalla 1.7.1996 - 18.12.1998 ollut työsuhteessa yhtiöön toimien kuorma-autonkuljettajana. Yhtiö oli jättänyt suorittamatta hänelle työaikalain ja työehtosopimuksen mukaiset 80 tuntia kahden viikon jaksossa ylittäneet ylityön korvaukset ja lisäksi sunnuntaityökorvaukset. Tämän vuoksi A vaati, että yhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle vuodelta 1996 ylityökorvauksena yhteensä 12 177 markkaa sekä sunnuntaityökorvauksena yhteensä 7 106 markkaa korkoineen. Vastaus Yhtiö kiisti kanteen osittain vaatien, että A:n 23.11.1996 edeltävään aikaan kohdistuvat vaatimukset todetaan vanhentuneiksi. Uusi työaikalaki oli nimittäin tullut voimaan 23.11.1996 eikä laille ollut annettu taannehtivaa vaikutusta. Näin ollen ennen 23.11.1996 syntyneet saatavat olivat vanhentuneet aiemmin voimassa olleen työaikalain (604/1946, 713/1965) 19 §:n mukaisesti. Kanne olisi siten tullut nostaa viimeistään 31.12.
2. Juttu on kuitenkin tullut vireille vasta 30.12.
3. Käräjäoikeuden tuomio 15.6.1999 Käräjäoikeus totesi, että 23.11.1996 voimaan tulleen työaikalain 45 §:n voimaantulosäännös ja siihen otettu siirtymäsäännös olivat selkeitä, eikä kanneaikaa koskevaa säännöstä ollut asetettu erikoisasemaan. Lain esitöissä ei ole tarkasteltu sitä, oliko työaikalain 38 §:n 3 momentin kanneaikaa sovellettava koko vuoden 1996 aikana syntyneisiin saataviin. Pidettäessä työntekijän suojeluperiaatetta ratkaisun perusteena, kanneaika määräytyisi työaikalain 38 §:n 3 momentin eikä kumotun työaikalain 19 §:n mukaan, koska uuden lain kanneaika oli edullisempi työntekijälle. Tämä tulkinta ei kuitenkaan saanut tukea oikeuskäytännöstä (KKO 1976 II 65). Käräjäoikeus katsoi, että käsiteltävänä olevassa riidassakaan työntekijän suojeluperiaatetta ei voitu ottaa ratkaisuohjeeksi, vaan korvaussaatava vanhentui kulloinkin voimassa olevassa laissa säädettynä ajankohtana. A:n työsuhde oli päättynyt ja uuden lain mukainen vanhentumisaika oli alkanut työaikalain tultua 23.11.1996 voimaan. Sitä, että vanhentumisen alkamisajankohta sijoittui 23.11.1996 jälkeiseen aikaan, voitiin pitää lisäperusteena sille, että kanneaika oli ratkaistava voimassa olevan työaikalain mukaisesti. Katsottaessa, että kanneaikaa koskevalla säännöksellä olisi aineellisoikeudellisia vaikutuksia vain sen voimassaoloaikana syntyneisiin saataviin, jouduttaisiin siirtymävaiheessa soveltamaan rinnakkain kumottua ja voimassa olevaa lakia. Tätä ei voitu pitää johdonmukaisena, etenkin kun työaikalain 45 § oli sanamuodoltaan selkeä. Edellä olevan perusteella käräjäoikeus katsoi, että kanteessa tarkoitettujen saatavien kanneaika määräytyi voimassa olevan työaikalain 38 §:n nojalla. Näin ollen kanne ei ollut miltään osin vanhentunut. Käräjäoikeus hyväksyi kanteen. Asian on ratkaissut laamanni Risto Aivio. Turun hovioikeuden tuomio 11.11.1999 Yhtiö valitti hovioikeuteen vaatien käräjäoikeuden tuomion kumoamista. A vastasi valitukseen vaatien sen hylkäämistä. Hovioikeus lausui, että ennen 23.11.1996 voimassa olleen työaikalain 19 §:n nojalla oikeus ylityöstä suoritettavaan korotettuun palkkaan oli rauennut, jollei kannetta ollut nostettu vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jolloin oikeus oli syntynyt. 23.11.1996 voimaan tulleen työaikalain 38 §:n 1 momentin nojalla oikeus tässä laissa tarkoitettuun korvaukseen raukeaa, jos kannetta työsuhteen jatkuessa ei nosteta kahden vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana oikeus korvaukseen oli syntynyt. Viimeksi mainitun säännöksen ilmaisu "tässä laissa tarkoitettuun" viittasi siihen, että säännöksen mukainen kanneaika koski vain 23.11.1996 voimaan tulleen lain nojalla määräytyviä ylityökorvauksia. Näin ollen A:n oikeus vaatia ylityökorvauksia ajalta ennen 23.11.1996 määräytyi tuolloin voimassa olleen lain nojalla. A:n kanne oli tullut vireille 30.12.
4. Hänen oikeutensa vaatia ylityökorvauksia 23.11.1996 edeltävältä ajalta oli siten rauennut. Yhtiön ensisijainen vaatimus asiassa oli ollut, että A:n kanne 23.11.1996 edeltävään aikaan perustuvalta ajalta hylätään vanhentuneena. Yhtiö on ilmoittanut siinä tapauksessa, että vanhentumisväite hyväksytään, hyväksyvänsä Vemamin kanteen jäännösmäärän 5 412 markan osalta. Näillä perusteilla hovioikeus muutti käräjäoikeuden tuomiota velvoittaen yhtiön käräjäoikeuden tuomitseman määrän sijasta suorittamaan A:lle ylityökorvausta 5 412 markkaa korkoineen. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Paavo Larkiomaa, Riitta Jousi ja Mariitta Lehmus. Esittelijä Juha Laaksonen. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan hän vaati hovioikeuden tuomion kumoamista. Yhtiö vastasi valitukseen vaatien sen hylkäämistä. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 21.5.2001 Perustelut A on toiminut 1.7.1996 - 18.12.1998 yhtiön työsopimussuhteisena kuorma-autonkuljettajana. Hän on kanteessaan vaatinut yhtiön velvoittamista suorittamaan hänelle maksamatta jääneitä korvauksia ylityöstä ja sunnuntaityöstä vuodelta
5. Asiassa on ratkaistavana kysymys siitä, määräytyykö kanneaika niiden ylityökorvausten osalta, jotka kohdistuvat aikaan ennen 23.11.1996, silloin voimassa olleen vuoden 1946 työaikalain mukaan vai mainittuna päivänä voimaan tulleen uuden työaikalain mukaan. Jos sovellettavaksi tulee aiemmassa laissa säädetty yhden vuoden kanneaika, oikeus korvaukseen on rauennut, koska työsopimus on päättynyt ja kanne nostettu vuonna 1998, kun taas uudessa laissa säädetyn kahden vuoden määräajan mukaan oikeus ylityökorvauksiin olisi säilynyt. Vuoden 1996 työaikalaki, jolla kumottiin aikaisempi työaikalaki, on 45 §:n mukaan tullut voimaan 23.11.
6. Tästä voimaantulopäivästä on tehty vain yksi poikkeus, josta nyt ei ole kysymys. Laissa ei ole siirtymäsäännöksin tai muutoinkaan nimenomaisesti osoitettu, sovelletaanko uutta lakia kanneaikaa koskevilta osilta myös niihin saataviin, joiden peruste on syntynyt ennen lain voimaantuloa, vai onko tältä osin edelleen sovellettava kumottua lainsäädäntöä. Tämä kysymys, jota ei ole käsitelty myöskään lain esitöissä (HE34/1996, työaikalainsäädäntökomitean mietintö 1993:2), on ratkaistava tapauskohtaisesti tulkinnalla ja yleisiä periaatteita soveltamalla. Vuoden 1996 työaikalailla kumottiin ja korvattiin vuoden 1946 työaikalain lisäksi useita tiettyjä erityisaloja koskevia työaikalakeja. Työaikalain soveltamisalaa laajennettiin myös virkasuhteen perusteella tehtävään työhön. Samalla yhtenäistettiin nyt kysymyksessä olevaa vanhentumisaikaa, koska kumotuissa laeissa määräaika kanteen nostamiselle vaihteli yhdestä kahteen vuoteen. Lisäksi tämä, yleisestä kymmenen vuoden vanhentumisajasta poikkeava kanneaika tuli koskemaan ylityöajalta maksettavaa palkkaa kokonaisuudessaan, kun se aikaisemman lain voimassa ollessa oli koskenut vain ylityöstä suoritettavan palkan korotusosaa. Vuoden 1996 työaikalain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 34/1996 s.71) viitattiin eduskunnan perustuslakivaliokunnan vakiintuneeseen käytäntöön, jonka mukaan pääsääntöisesti on kiellettyä puuttua taannehtivasti yksityisten välisiin varallisuusoikeudellisiin sopimussuhteisiin. Samassa yhteydessä todettiin perustuslakivaliokunnan katsoneen, että tavallisella lailla voidaan taannehtivasti selventää ja täydentää voimassa olevia oikeussuhteita, jos siihen ei tuoda aineelliseen oikeuteen mitään olennaista uutta. Vuoden 1996 työaikalaki on säädetty tavallisessa lainsäädäntöjärjestyksessä. Valtiosääntöoikeudelliselta kannalta laki on eduskunnan perustuslakivaliokunnan tulkintakäytännön valossa ilmeisesti voitu säätää tässä järjestyksessä siinäkin tapauksessa, että tarkoituksena on ollut ulottaa lain 38 §:n säännökset kanneajasta sovellettavaksi taannehtivin vaikutuksin myös sellaisiin saataviin, joiden peruste on syntynyt jo ennen lain voimaantuloa. Toisaalta se seikka, että laille olisi valtiosääntöoikeudellisten näkökohtien estämättä voitu antaa mainitunlainen sisältö, ei sellaisenaan ole peruste tämän mukaiselle tulkinnalle. Lainsäädäntöhankkeen tavoite oli selkeyttää ja yksinkertaistaa työaikalainsäädäntöä. Uudella työaikalailla oli tarkoitus kesken kalenterivuoden siirtää myös voimassa olevat työsuhteet uuden kattavamman lainsäädännön soveltamisen piiriin. Näistä syistä on perusteltua pitää lähtökohtana, että uusi laki heti sen voimaantulosta lähtien korvasi kumotun lainsäädännön mahdollisimman laajasti. Työaikalain 38 §:n 1 momentissa käytetty ilmaisu "tässä laissa tarkoitettu korvaus" voidaan ymmärtää suppeasti sanamuotonsa mukaisesti siten, että sillä tarkoitetaan vain nimenomaan uuden työaikalain perusteella syntyneitä saatavia. Toisen, yhtä mahdollisen tulkinnan mukaan ilmaisulla tarkoitetaan kaikkia sellaisia korvauksia, joita laissa käsitellään, kuten sunnuntai- ja ylityökorvauksia. Lain esityöt eivät ratkaise tätä tulkintaongelmaa ja otaksuttavaa onkin, ettei sanojen valinnalla ole tarkoitettu ottaa kantaa kysymykseen siitä, sovelletaanko lakia sen voimaan tullessa suorittamatta olleisiin korvauksiin. Yleinen periaate on, että jokainen toimi arvioidaan sen lainsäädännön mukaisesti, joka on voimassa silloin, kun toimi suoritetaan. Työn suorittamisesta johtuvat oikeudet määräytyvät työntekohetkellä voimassa olevien säännösten perusteella ja menettelyyn, jolla oikeuksia toteutetaan, sovelletaan kulloinkin voimassa olevia menettelysääntöjä. Kumottua lainsäädäntöä voidaan näiden yleisten periaatteiden nojalla joutua soveltamaan lähinnä silloin, kun uuden lain soveltaminen merkitsisi taannehtivaa puuttumista jo syntyneeseen oikeustilaan. Vanhentumissäännösten tarkoituksena on selventää työnantajan ja työntekijän välisiä suhteita. Säännöksillä ohjataan käyttäytymistä siihen, että lainkohdissa tarkoitetut vaatimukset esitetään asian vaatimiin selvityksiin nähden kohtuullisessa ajassa. Tarkoitus ei sen sijaan ole, että oikeutetuista vaatimuksista osakaan jäisi vaille suoritusta. Säännökset eivät vaikuta välittömästi työntekijän saavuttaman oikeuden sisältöön tai puutu työnantajan velvoitteiden sisältöön. Kanneajoissa on tosin kysymys sääntelystä, joka asettaa ehdottoman määräajan tietynlaisen saatavan perimiselle niin, että jos kannetta ei määräajan kuluessa nosteta, oikeus suoritukseen on menetetty. Kanneajan umpeenkulumisella on näin ollen tosiasiallisesti myös aineellisoikeudellisia vaikutuksia. Luonteeltaan säännökset ovat kuitenkin työnteosta johtuvien oikeuksien aineellisesta sisällöstä erillisiä, oikeuksien toteuttamista koskevia ja menettelytapaa ohjaavia säännöksiä, joissa ohjauskeinona on käytetty uhkaa kanneoikeuden menetyksestä. Mainitut työaikalait sisältävät molemmat nyt kysymyksessä olevassa kohdassa säännöksiä ajasta, jonka kuluessa korvausta tietyistä työntekijän saatavista on haettava työnantajalta uhalla, että saatavat muuten vanhenevat. Lainkohtien soveltamisalassa olevista eroavaisuuksista huolimatta molempia säännöksiä sovelletaan sellaisiin ylityöstä ja sunnuntaityöstä syntyneisiin saataviin, joista nyt on kysymys. Vanhentuminen katkaistaan molempien lainkohtienr mukaan nostamalla kanne. Vanhentumisaika lasketaan molemmissa lainkohdissa alkavaksi samalla tavalla ja yhteen kalenterivuoteen liittyvät saamiset vanhentuvat molempien lakien mukaan yhdellä kertaa, vuodenvaihteessa. Uuden lain sääntely eroaa siis nyt käsiteltävänä olevien saatavien osalta siinä, että kanneaikaa on pidennetty yhdestä vuodesta kahteen vuoteen. Mikään ei osoita, että tämän muutoksen yhteydessä olisi uuden lain voimaantulovuoden osalta tarkoitettu luopua siitä kummassakin laissa nimenomaisesti vahvistetusta periaatteesta, että yhden kalenterivuoden aikana syntyneet saatavat vanhenevat samanaikaisesti. Kaikkien vuoden 1996 syntyneiden saatavien osalta vanhentumisen laskeminen on alkanut vasta vuodenvaihteesta. Tuolloin on jo ollut voimassa uusi työaikalaki, jonka 38 §:n mukaan kanneaika on kaksi vuotta. Tämän perusteella voidaan päätellä, että tuo säännös, jonka soveltamisalaa ei lain voimaantulosäännöksessä ole myöskään rajoitettu, on tarkoitettu sovellettavaksi kaikkiin vuoden 1996 aikana syntyneisiin saataviin. Soveltamisen ennen lain voimaantuloa syntyneisiin saataviin ei voida katsoa merkitsevän puuttumista lain voimaan tullessa vallinneen oikeustilan sisältöön, koska myös niiden osalta vanhentuminen on alkanut vasta lain voimaantulon jälkeisestä vuodenvaihteesta. Säännöksen soveltamisella nyt kyseessä oleviin saataviin ei siten ole sellaista taannehtivaa vaikutusta, että siitä olisi tullut nimenomaisesti erikseen säätää. Edellä esitetynperusteella Korkein oikeus katsoo, että A:n vuodelta 1996 oleviin ylityö- ja pyhätyökorvauksiin on sovellettava voimassa olevassa laissa olevaa kahden vuoden vanhentumisaikaa. A:n saatava ei siten ole ollut vanhentunut hänen nostaessaan kanteen. Korkein oikeus pitää käräjäoikeuden toteamin tavoin luotettavana A:n kanteessa ilmoittamia työtuntilaskelmia, joihin hänen korvausvaatimuksensa perustuvat. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomio kumotaan ja käräjäoikeuden tuomion lopputulos jää pysyväksi. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Lasse Nikkarinen (eri mieltä), Erkki-Juhani Taipale, Kati Hidén, Gustav Bygglin ja Pauliine Koskelo (eri mieltä). Esittelijä Sari Ruokojärvi (mietintö). Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot Vanhempi oikeussihteeri Ruokojärvi: Korkein oikeus antanee seuraavan ratkaisun: Perustelut Asiassa on ratkaistavana kysymys siitä, määräytyykö kanneaika niiden ylityökorvausten osalta, jotka kohdistuvat aikaan ennen 23.11.1996, silloin voimassa olleen työaikalain mukaan vai mainittuna päivänä voimaan tulleen uuden työaikalain mukaan. Jos sovellettavaksi tulee aiemmassa laissa säädetty yhden vuoden kanneaika, oikeus korvaukseen on rauennut, koska työsopimus on päättynyt ja kanne nostettu vuonna 1998, kun taas uudessa laissa säädetyn kahden vuoden määräajan mukaan oikeus ylityökorvauksiin olisi säilynyt. Vuoden 1996 työaikalaki on säädetty tavallisessa lainsäädäntöjärjestyksessä. Valtiosääntöoikeudelliselta kannalta laki olisi eduskunnan perustuslakivaliokunnan tulkintakäytännön valossa ilmeisesti voitu säätää tässä järjestyksessä siinäkin tapauksessa, että tarkoituksena olisi ollut ulottaa lain 38 §:n säännökset kanneajasta sovellettavaksi taannehtivin vaikutuksin myös sellaisiin saataviin, joiden peruste oli syntynyt jo ennen lain voimaantuloa. Se seikka, että laille olisi valtiosääntöoikeudellisten näkökohtien estämättä voitu antaa mainitunlainen sisältö, ei kuitenkaan sinänsä ole peruste tämän mukaiselle tulkinnalle, kun lain sanamuoto sen enempää kuin esityötkään (HE 34/1996, työaikalainsäädäntökomitean mietintö 1993:2) eivät osoita, että tätä olisi tarkoitettu. Vuoden 1996 työaikalailla kumottiin ja korvattiin kokonaan aiemmin voimassa ollut, vuoden 1946 työaikalaki. Ylityökorvausten perimistä koskevan sääntelyn osalta lain muutoksessa ei ollut kysymys puhtaasti vain kanneajan pidentämisestä, vaan myös siitä, että uuden lain mukaan kyseinen kanneaika tuli koskemaan ylityöajalta maksettavaa palkkaa kokonaisuudessaan eikä vain ylityöajalta suoritettavan palkan korotusosaa, kuten aikaisemman lain voimassa ollessa. Siirtymäsäännöksiä uuden kanneajan suhteesta vanhan lain voimassa ollessa syntyneisiin korvaussaataviin ei laissa kuitenkaan ole. Lain 38 §:ssä on kysymys sääntelystä, joka asettaa ehdottoman määräajan tietynlaisen saatavan perimiselle niin, että jos kannetta ei määräajan kuluessa nosteta, oikeus suoritukseen on menetetty. Tällaisella määräajalla on siten läheinen liittymä työntekijän oikeuden ja sitä vastaavan työnantajan velvollisuuden sisältöön. Kanneajan muutos suuntaan tai toiseen vaikuttaa huomattavasti enemmän sen osapuolen asemaan, jonka vahingoksi muutos tapahtuu, kuin puhtaiden menettelysääntöjen muutos. Tälle seikalle on annettava merkitystä arvioitaessa, onko uuden sääntelyn tulkittava koskevan myös vanhan lain aikana syntyneitä saatavia, vaikka laissa ei siirtymäsäännöksin tai muulla tavoin ole tällaista vaikutusta ilmaistu. Oikeusvarmuuden kannalta on perusteltua edellyttää, että mikäli toisin ei ilmene, esillä olevan kaltainen kanneaikaa koskevan sääntelyn muutos tulee sovellettavaksi vain sellaisiin saataviin, joiden peruste syntyy muutoksen tultua voimaan. Jotta työaikalain 38 §:ssä tarkoitettua kahden vuoden kanneaikaa voitaisiin soveltaa myös sellaisiin saataviin, joiden peruste on syntynyt jo ennen lain voimaantuloa, tämän olisi pitänyt käydä nimenomaisesti ilmi joko laista tai ainakin sen esitöistä. Kun näin ei ole, Korkein oikeus katsonee, että A:n oikeus vaatia ylityökorvauksia 23.11.1996 edeltävältä ajalta määräytyy aiemman työaikalain nojalla. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Oikeusneuvos Koskelo: Hyväksyn mietinnön. Oikeusneuvos Nikkarinen: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Koskelo.