KKO/2002/100

2002 false KKO:2002:100 Vahingonkorvaussaatavan 10 vuoden vanhentumisajan katsottiin katkenneen, kun vahingon aiheuttaja oli asian johdosta toimitetussa esitutkinnassa saanut tiedon häntä vastaan esitettävästä korvausvaatimuksesta. VahL 7 luku 2 § ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA Tampereen käräjäoikeuden tuomio 17.12.1999 Tuomitessaan A:n 1.11.1989 tehdystä törkeästä veropetoksesta 10 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja oheissakkoon, käräjäoikeus velvoitti A:n, joka oli kiistänyt myös korvausvaatimuksen, korvaamaan Sisä-Suomen verovirastolle hänen valtiolta pidättämänsä veron 283 000 markkaa 16 prosentin korkoineen 1.11.1989 lukien. Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Seppo Tervonen ja lautamiehet. Turun hovioikeuden tuomio 29.6.2001 A valitti hovioikeuteen ja vaati syytteen hylkäämisen ohella, että hänet joka tapauksessa vapautetaan korvausvelvollisuudesta, koska häneen kohdistettu vahingonkorvausvaatimus oli vanhentunut. Sisä-Suomen verovirasto oli esittänyt vahingonkorvausvaatimuksensa oikeudenkäynnissä 3.12.1999, vaikka vahingonkorvauslain säännösten mukaan sen olisi tullut vaatia rikokseen perustuvaa vahingonkorvausta kymmenen vuoden kuluessa rikoksen tapahtumisesta eli A:n käsityksen mukaan viimeistään 31.10.

1. Vastauksessaan Sisä-Suomen verovirasto vaati valituksen hylkäämistä. Vahingonkorvauslaissa säädetty vahingonkorvaussaatavan kymmenen vuoden vanhentumisaika oli katkennut 24.6.1999, jolloin verovirasto oli tehnyt vahingonkorvausvaatimuksen sisältävän tutkintapyynnön poliisille tai viimeistään 17.9.1999, jolloin A oli asiasta suoritetussa esitutkinnassa saanut tiedon veroviraston vahingonkorvausvaatimuksesta. Veroviraston mukaan siinäkin tapauksessa, että sen katsottaisiin vaatineen vahingonkorvausta vasta 1.11.1999, korvaussaatava ei ollut vanhentunut, koska vahingonkorvauslaissa säädetty kymmenen vuoden määräaika ei ollut vielä tuolloin kulunut umpeen. Koska veroviraston kärsimä vahinko oli tapahtunut ja saatava syntynyt 1.11.1989 ja A oli haastettu vastaamaan 1.11.1999, vahingonkorvausvaatimus oli tehty ajoissa. Hovioikeus, joka syyksilukemisen osalta ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota, lausui, että vahingonkorvauslain 7 luvun 2 §:n mukaan vahingonkorvausta oli vaadittava kymmenen vuoden kuluessa vahingon tapahtumisesta, ellei lyhyempää vanhentumisaikaa ollut säädetty. Jos vahinko oli aiheutettu rikoksella ja oikeus panna rikos syytteeseen kesti pitemmän ajan, saatiin vahingonkorvausta hakea samassa ajassa. Vahingonkorvaussaatavan vanhentumisen katkaiseminen edellytti saamisen voimassaoloa koskevaa velkojapuolen velallistahoon kohdistamaa toimenpidettä. Oikeuskirjallisuudessa oli yleisesti katsottu, että nyt kysymyksessä olevan kaltaisessa tapauksessa vahingonkorvauksen vaatiminen ja samalla vanhentumisen katkaiseminen voi tapahtua ainoastaan hakemalla korvausta tuomioistuinmenettelyssä. Tällöin vanhentumisajan päättymisen osalta ratkaiseva oli se päivä, jolloin vahingon aiheuttaja sai tiedoksi oikeudenkäyntiä tarkoittavan haasteen. Toisaalta oikeuskirjallisuudessa oli myös esitetty kannanottoja, joiden mukaan vanhentumisaika voitiin katkaista yksityisin toimenpitein vapaamuotoisesti. A oli kiistänyt saaneensa tietoa Sisä-Suomen veroviraston vahingonkorvausvaatimuksesta siinä laajuudessa kuin korvaussaatavan vanhentumisen katkeaminen edellyttää ennen kuin vasta käräjäoikeuden pääkäsittelyssä 3.12.
2. A:lle 1.11.1999 tiedoksiannetussa haastehakemuksessa oli ainoastaan merkintä verovirastosta asianomistajana, muttei sen sijaan mainintaa siitä, oliko verovirastolla korvausvaatimusta ja mikä oli mahdollisen vaatimuksen markkamäärä. Verovirasto oli 24.6.1999 esittänyt kirjallisesti keskusrikospoliisille törkeää veropetosta koskevan tutkintapyynnön, jossa se oli ilmoittanut vahingonkorvausvaatimuksesta ja sen 353 750 markan enimmäismäärästä. Asianvalvoja oli häntä esitutkinnassa 10.9.1999 veroviraston edustajana kuultaessa viitannut korvausvaatimuksen osalta tutkintapyyntöön. A:n esitutkinnassa antamasta kertomuksesta ei käynyt ilmi, että häntä olisi kuultu mainitusta korvausvaatimuksesta. Hovioikeus katsoi, ettei esitutkintapöytäkirjan ja asiassa esitetyn selvityksen perusteella ollut näytetty, että veroviraston korvausvaatimus olisi esitetty A:lle siinä muodossa kuin korvaussaatavan vanhentumisen katkaiseminen edellytti ennen kuin vasta oikeudenkäynnin yhteydessä 3.12.
3. Kun vahingonkorvaussaatavan vanhentumiselle säädetty kymmenen vuoden määräaika oli tuolloin jo kulunut umpeen, veroviraston oikeus vahingonkorvaukseen oli vanhentunut. Näillä perusteilla hovioikeus vapautti A:n vahingonkorvausvelvollisuudesta. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Ilkka Veso, Jorma Olli ja Allan Ahnger. Esittelijä Pekka Varjus. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA Verovirastolle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan verovirasto vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja A velvoitetaan korvaamaan verovirastolle hänen pidättämänsä vero 283 000 markkaa 16 prosentin korkoineen 1.11.1989 lukien. A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU Käsittelyratkaisu Verovirasto on vasta Korkeimmassa oikeudessa esittänyt selvitystä siitä, miten A on saanut korvausvaatimuksen tiedokseen. Kun selvityksen esittäminen on tullut tarpeelliseksi vasta hovioikeuden ratkaisun johdosta, verovirastolla on ollut oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 7 §:n 1 momentissa tarkoitettu pätevä aihe olla esittämättä selvitystä alemmissa tuomioistuimissa. Pääasiaratkaisu Perustelut A on Korkeimmassa oikeudessa myöntänyt saaneensa vahingonkorvauslain 7 luvun 2 §:ssä säädetyn mukaisesti laskettavan, 1.11.1999 päättyneen vanhentumisajan kuluessa tiedoksi veroviraston korvausvaatimuksen samalla, kun hänelle oli annettu tiedoksi kyseessä olevaa rikosta koskeva haaste. A on kuitenkin väittänyt veroviraston oikeuden vahingonkorvaukseen vanhentuneen, koska tiedoksiannetussa vaatimuksessa korvausta oli vaadittu 28.3.1991 väitetyksi tapahtuneesta vahingosta, vaikka hänen syykseen luettu teko oli tehty ja vahinko siten tapahtunut jo 1.11.
4. Verovirasto ei ollut myöskään esitutkinnassa esittänyt häntä kohtaan sellaista yksityiskohtaista vaatimusta, joka olisi katkaissut vanhentumisen. Verovirasto on jutussa vaatinut A:lta korvausta vahingosta, jonka A oli aiheuttanut pidättämällä valtiolta veroa jättäessään ilmoittamatta B:ltä saamansa kertaluontoisen tulon. A:lle 1.11.1999 tiedoksiannettu veroviraston korvausvaatimus on perustunut tähän vahinkotapahtumaan. Vaikka suorituksen maksamisvuotta koskevasta epäselvyydestä johtuen vahingon tapahtumisaika on vaatimuksessa ilmoitettu oikeudenkäynnissä sittemmin selvitettyä myöhäisemmäksi, vaatimus on ollut riittävästi yksilöity ja siinä on myös ilmoitettu vaatimuksen perusteena olevat seikat siten, että asia on tämän vaatimuksen perusteella voitu käsitellä ja ratkaista oikeudenkäynnissä. Toisaalta verovirasto on jo 24.6.1999 päivätyssä rikosilmoituksessaan esittänyt keskusrikospoliisille törkeää veropetosta koskevan tutkintapyynnön, jossa se on vaihtoehtoisesti vaatinut 353 750 markan vahingonkorvausta sen varalta, että A:n selvitetään jättäneen ilmoittamatta edellä mainitun tulon vuoden 1988 sittemmin 1.11.1989 valmistuneessa verotuksessa. Keskusrikospoliisi on 24.9.1999 lähettänyt pyynnön johdosta toimitetusta esitutkinnasta laaditun pöytäkirjan tiedoksi A:lle, jolle on samalla varattu tilaisuus loppulausunnon antamiseen. Esitutkintapöytäkirjan ilmoitusosassa on selostettu sekä veroviraston tutkintapyyntö, joka on ollut myös pöytäkirjan liitteenä, että veroviraston korvausvaatimus. Kun A on 8.10.1999 antanut veroviraston Korkeimmassa oikeudessa esittämän loppulausuntonsa, jossa hän on lausunut myös veroviraston esitutkinnassa esittämistä käsityksistä, A:n on näytetty viimeistään tuolloin saaneen tiedon veroviraston korvausvaatimuksesta. Vahingonkorvauslain 7 luvun 2 §:n mukaan vahingonkorvausta on vaadittava kymmenen vuoden kuluessa vahingon tapahtumisesta. Tämä vanhentumisaika on luonteeltaan yleinen vanhentumisaika, joka on katkaistavissa vapaamuotoisesti. Vanhentumisajan katkaiseminen ei edellytä sitä, että korvaussaatavan täsmällinen sisältö tulisi tuossa yhteydessä yksilöidyksi. Velalliselle tulee kuitenkin todisteellisesti antaa tieto häntä vastaan esitettävästä korvausvaatimuksesta ennen vanhentumisajan umpeutumista. Kun A on jo esitutkinnassa viimeistään loppulausuntoa häneltä pyydettäessä saanut vanhentumisen katkaisevalla tavalla tiedon veroviraston korvausvaatimuksesta, joka on vielä haastetiedoksiannolla 1.11.1999 vanhentumisen myös katkaisevalla tavalla saatettu A:n tiedoksi, veroviraston oikeus korvaukseen 1.11.1989 tapahtuneesta vahingosta ei ole vanhentunut. A on jättänyt vuoden 1988 sittemmin 1.11.1989 valmistuneessa verotuksessa ilmoittamatta palkkatuloa 400 000 markkaa. Menettelyllään A on pidättänyt valtiolta veroja yhteensä 283 000 markkaa. Tämän vuoksi hän on velvollinen korvaamaan aiheuttamansa vahingon valtiolle korkoineen. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin A on vapautettu vahingonkorvausvelvollisuudesta. A velvoitetaan korvaamaan Sisä-Suomen verovirastolle 283 000 markkaa vastaavat 47 597 euroa 18 senttiä 16 prosentin korkoineen 1.11.1989 lukien kuitenkin siten, että korvaukselle tuleva viivästyskorko määräytyy korkolain 4 §:n 1 momentissa säädetyn korkokannan mukaisesti 1.7.2002 lukien. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Riitta Suhonen, Kari Raulos, Kati Hidén, Markku Arponen ja Juha Häyhä. Esittelijä Lea Nousiainen.