KKO/2002/24

2002 false KKO:2002:24 Taksiautoilija A, joka oli työssään vuonna 1992 joutunut väkivaltaisen ryöstön uhriksi, oli saanut posttraumaattisen stressireaktion, mikä oli korvattu vuoden 1997 loppuun saakka. Painajaisunet, pelkotilat ja muu psyykkinen oireilu olivat jatkuneet. Selvitysten mukaan tapaturman ja psyykkisen oireiston välillä oli syy-yhteys vuoden 1997 jälkeenkin. Vakuutusyhtiö velvoitettiin suorittamaan A:lle lainmukainen korvaus vuoden 1998 alusta kroonistuneen posttraumaattisen stressireaktion johdosta. ASIAN AIKAISEMPI KÄSITTELY Taustatiedot Taksiautoilija A oli työssään 11.5.1992 joutunut väkivaltaisen ryöstön kohteeksi. A oli saanut iskuvammoja oikean silmän seutuun, oikeaan käteen ja kaulaan. Sittemmin A:lla oli todettu tuskaneuroosi, masennusneuroosi, traumaperäinen stressireaktio ja tapaturman jälkeinen persoonallisuuden muutos. A-Vakuutus keskinäinen yhtiö, jäljempänä vakuutuslaitos, oli myöntänyt A:lle päivärahaa ja tapaturmaeläkettä 100 prosentin työkyvyn alentuman mukaan 31.12.1994 saakka ja tämän jälkeen pääasiassa 40 prosentin työkyvyn alentuman mukaan 31.12.1996 saakka. A vaati pitkittyneiden psyykkisten oireiden korvaamista tapaturman seurauksena 31.12.1996 jälkeenkin. Vakuutuslaitoksen päätös 28.8.1997 Vakuutuslaitos oli myöntänyt tapaturmaeläkettä 40 prosentin työkyvyn alentuman mukaan 1.

1. - 23.4.1997 ja 20.
2. - 31.8.1997 sekä 100 prosentin työkyvyn alentuman mukaan 24.4.- 19.5.
3. Vakuutuslaitos totesi, että tapaturmasta 11.5.1992 korvattava posttraumaattinen stressireaktio oli riittävästi korvattu. Enempi työkyvyttömyys ja sairaanhoitokulut johtuivat masennuksesta, jota ei korvattu. Korvaukset maksettiin 31.8.1997 asti eli Helsingin Yliopistollisen Keskussairaalan psykiatrian klinikan tutkimustulosten saapumiseen saakka. Tapaturmalautakunnan päätös 25.2.1998 A haki muutosta tapaturmalautakunnalta. Tapaturmalautakunta lausui, että asiassa esitetyn selvityksen perusteella A:n 11.5.1992 sattuneesta tapaturmasta saamista iskuvammoista ja tapaturman jälkeisestä stressireaktiosta johtuva työkyvyn alentuma oli alle 10 prosenttia 31.8.1997 jälkeen. A:n tapaturman jälkeen pitkittynyt ja edelleen jatkuva psyykkinen oireisto ei enää pääasiallisesti ollut seurausta mainitusta tapaturmasta eikä siten oikeuttanut enää tapaturmakorvaukseen. Vakuutusoikeuden päätös 26.10.1999 A haki muutosta vakuutusoikeudelta. Vakuutusoikeus katsoi, että A:n 11.5.1992 sattuneesta tapaturmasta saamista iskuvammoista ja tapaturman jälkeisestä stressireaktiosta johtuva työkyvyn alentuma oli arvioitava 40 prosentiksi 1.
4. - 31.12.
5. Enempi työkyvyn alentuma johtui pitkittyneestä psyykkisestä oireistosta, joka ei enää pääasiallisesti ollut seurausta mainitusta tapaturmasta eikä siten oikeuttanut tapaturmakorvaukseen. Tämän vuoksi vakuutusoikeus muutti tapaturmalautakunnan päätöstä valituksen enemmälti hyläten siten, että vakuutuslaitos määrättiin suorittamaan A:lle tapaturmaeläkettä 40 prosentin työkyvyn alentuman mukaan ajalta 1.
6. - 31.12.
7. A:n vaatimus tulevaisuudessa aiheutuviin kyseisestä tapaturmasta johtuviin sairaanhoitokulujen korvaamisesta jätettiin ennenaikaisena tutkimatta. Asian ovat ratkaisseet vakuutusoikeuden jäsenet Ingeborg Palmén, Mirja Lappeteläinen, Seppo Seitsalo, Rauno Lindahl ja Kaija Kortekangas. Esittelijä Annukka Suvioja. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A uudisti vaatimuksensa, että hänellä todettu psyykkinen oireisto on syy-yhteydessä 11.5.1992 sattuneeseen tapaturmaan ja vaati tapaturmaeläkettä 40 prosentin työkyvyn aleneman mukaan ensisijaisesti 1.1.1998 alkaen toistaiseksi ja toissijaisesti vähintään 31.12.2000 saakka. Terveydenhuollon oikeusturvakeskus antoi siltä pyydetyn lausunnon. Vakuutuslaitos antoi lausunnon johdosta selityksen vastaten samalla valitukseen. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU Perustelut A joutui työssään 11.5.1992 väkivaltaisen ryöstön kohteeksi. Häntä pahoinpideltiin hakkaamalla putkella ja kuristettiin takaapäin penkkiä vasten. A:lla todettiin iskuvammoja oikean silmän seudussa, oikeassa kädessä ja kaulassa. Tapaturman jälkeen A:lla todettiin tuskaneuroosi, masennusneuroosi, traumaperäinen stressireaktio ja tapaturman jälkeinen persoonallisuuden muutos. Vakuutuslaitos myönsi A:lle päivärahaa ja tapaturmaeläkettä 100 prosentin työkyvyn aleneman mukaan 31.12.1994 saakka. Tämän jälkeen A:lle myönnettiin tapaturmaeläkettä 40 prosentin työkyvyn aleneman mukaan 31.12.1997 saakka ja jaksoilta 11.
8. - 11.6.1995 ja 18.
9. - 11.8.1996 100 prosentin työkyvyn aleneman mukaan. Asiakirjoista selviää, että vuoden 1995 alusta A on pystynyt harjoittamaan taksiautoilijan ammattia ajamalla päivävuoroja. Ilta- ja yövuoroja hän ei ole kyennyt ajamaan pelkotilojen vuoksi. Asiassa esitetyssä lääketieteellisessä selvityksessä on todettu, että A edelleen toistuvasti näkee painajaisunia ryöstötilanteesta. Ryöstöä muistuttavien tilanteiden pakonomainen ennakoiminen ja välttäminen sekä epäluuloisuuden sävyttämä varautuneisuus hankaloittavat työelämää. Psyykkisen suojan käyttöön kuluu huomattava osa hänen energiastaan. A:lla ei ole ollut psyykkisiä oireita ennen ryöstöä. Sen jälkeen hänellä on katsottu olevan krooninen posttraumaattinen stressireaktio, lievä masennus ja posttraumaattinen persoonallisuuden muutos. Trauman ja psyykkisen häiriön välillä on todettu olevan selkeä syy-yhteys, joka edelleen säilyy. Koko ryöstön jälkeisen hoitoajan posttraumaattinen häiriö on ollut keskeisin. Psykopatologinen löydös on kroonistunut ja vakiintunut. A:n työkyvyn on katsottu pysyvästi alentuneen. Vuonna 2000 annetussa lausunnossa on arvioitu A:n työkyvyn alentuneen 50 prosenttia ja todettu, ettei häiriön korjaantumista ole odotettavissa. Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on 22.5.2001 antamassaan lausunnossa, jonka oheen se on liittänyt pysyvän asiantuntijansa antaman lausunnon, katsonut, että A:n työkyvyn alentumaa aiheuttamia psyykkisiä häiriöitä voidaan pitää hänelle 11.5.1992 sattuneen tapaturman seurauksena myös vuoden 1997 jälkeiseltä ajalta. Asiantuntijalääkärinä ollut psykiatrian professori X on 4.5.2001 antamassaan lausunnossa todennut, että A:n posttraumaattinen stressireaktio on hoitotoimenpiteistä huolimatta kroonistunut ja hänen persoonallisuutensa on jäykistynyt ja kapeutunut. X on katsonut, että A:han kohdistuneen ryöstön ja hänen psykiatristen oireidensa ja niistä seuraavan työkyvyn alenemisen välillä on syy-yhteys. Ottaen huomioon 31.12.1997 jälkeen esiintyneistä psyykkisistä oireista esitetyn lääketieteellisen selvityksen ja terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen lausunnon Korkein oikeus katsoo, että A:n kroonistuneen traumaperäisen stressireaktion ja 11.5.1992 sattuneen tapaturman välillä on syy-yhteys 31.12.1997 jälkeiseltä ajalta. Näillä perusteilla Korkein oikeus on ratkaissut asian päätöslauselmasta ilmenevällä tavalla. Päätöslauselma Vakuutusoikeuden päätöstä muutetaan ja A-Vakuutus keskinäinen yhtiö määrätään suorittamaan A:lle 1.1.1998 alkaen kroonistuneen posttraumaattisen stressireaktion johdosta lainmukainen korvaus. Asia palautetaan vakuutusoikeuteen tästä aiheutuvia toimenpiteitä varten. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Anja Tulenheimo-Takki, Kari Raulos, Gustav Bygglin, Pauliine Koskelo ja Pasi Aarnio. Esittelijä Aija Peltola.