§:n 4 momentin 3 kohdan mukaan tuomioistuin voi määrätä maksuohjelman raukeamaan, jos velallinen on vaarantanut maksuohjelman toteutumisen laiminlyömällä myötävaikutusvelvollisuutensa. Myötävaikutusvelvollisuuden laiminlyönnistä on kysymys muun muassa silloin, kun velallinen lain 7 §:n 3 momentin vastaisesti jättää ilmoittamatta velkojilleen maksukykynsä olennaisesta paranemisesta maksuohjelman aikana. Viimeksi mainitun lainkohdan esitöissä ei ole otettu kantaa siihen, milloin velallisen maksukyvyn voidaan katsoa parantuneen olennaisesti (lakivaliokunnan mietintö 14/1992 vp). Arvioitaessa sitä, onko tulojen paraneminen niin olennaista, että siitä seuraa lain 7 §:n 3 momentissa tarkoitettu ilmoitusvelvollisuus, voidaan perusteita hakea niistä säännöksistä, jotka määrittelevät maksuohjelman muuttamisen edellytykset maksukyvyn paranemisen perusteella. Kun velallisen on ilmoitettava maksukykynsä paranemisesta, on tämän ilmoitusvelvollisuuden keskeinen tarkoitus näet antaa velkojille tilaisuus arvioida, onko lisäsuorituksen ja siten maksuohjelman muuttamisen vaatimiseen edellytykset. Velkajärjestelylain 44 §:n 1 momentin mukaan maksuohjelmaa voidaan velallisen tai velkojan hakemuksesta muuttaa, jos velallisen maksukyvyssä tai muissa velkajärjestelyn kannalta merkityksellisissä olosuhteissa on ohjelman vahvistamisen jälkeen tapahtunut olennainen muutos. Maksukyvyn muutoksen osalta arviointiperusteita täsmennettiin 1.2.1997 voimaan tulleella lain muutoksella. Muutetun 2 momentin 2 kohdan mukaan velallisen maksukyvyn muuttumista voidaan pitää olennaisena, jos velallisen maksukyky on parantunut sen vuoksi, että velallisen tulot ovat kasvaneet kalenterivuoden aikana vähintään asetuksella säädettävän markkamäärän. Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun asetuksen 6 c §:n (64/1997) mukaan velallisen maksukyvyn muuttumista voidaan pitää olennaisena, jos hänen maksukykynsä on parantunut sen vuoksi, että hänen tulonsa ovat kasvaneet vähintään 3 600 markkaa kalenterivuodessa. Lain 44 §:n 2 momentin muutosta koskevan hallituksen esityksen (HE 180/1996 s. 50) mukaan käytännössä useissa tapauksissa maksukyvyn paraneminen oli määritelty niin, että tulojen kasvaminen tai menojen aleneminen 300 markalla kuukaudessa aiheutti lisäsuoritusvelvollisuuden velkojille. Harkittaessa maksuohjelman muuttamista velallisen maksukyvyn paranemisen vuoksi arviointiin voivat vaikuttaa velallisen tulojen muutoksen ohella myös velkajärjestelylain 5 §:ssä tarkoitetuissa välttämättömissä menoissa mahdollisesti tapahtuneet muutokset. Arvioitaessa velallisella lain 7 §:n 3 momentin nojalla olevaa ilmoitusvelvollisuutta ei voida lähteä siitä, että velallinen saisi jättää olennaisenkin tulojen lisäyksen ilmoittamatta sillä perusteella, että hän itse katsoo myös välttämättömien menojensa lisääntyneen sillä tavoin, että maksukyvyssä ei olisi tapahtunut olennaista muutosta. Ottaen huomioon edellä mainittu velallisen ilmoitusvelvollisuuden tarkoitus edellyttää sanottu velvollisuus, että velallinen tekee velkojille selkoa sekä tulojensa että välttämättömiksi katsomiensa menojen olennaisesta lisääntymisestä, jotta velkojilla on tilaisuus arvioida velallisen maksukyvyn muutosta lain säännösten valossa ja tarvittaessa hakea maksuohjelman muuttamista, mikäli velallinen ei ole sitä itse tehnyt. Harkittaessa ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnin seuraamuksia eli sitä, onko maksuohjelma määrättävä raukeamaan, on kuitenkin otettava huomioon muun muassa ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnin tosiasiallinen merkitys velkojien kannalta. Velkajärjestelylain 44 §:n 3 momentissa on säädetty, että jos maksuohjelmaa muutetaan velallisen parantuneen maksukyvyn perusteella, velallisen on suoritettava velkojilleen kolme neljäsosaa lisääntyneistä varoistaan. Yhden neljäsosan velallinen saa pitää itsellään. Mainittu säännös, jonka tarkoituksena on kannustaa velallista kohentamaan maksukykyään, ei vaikuta siihen, milloin velallisen on lain mukaan ilmoitettava velkojilleen maksukykynsä paranemisesta. Tämäkin säännös on kuitenkin otettava huomioon arvioitaessa maksuohjelman raukeamisen edellytyksiä ja siinä yhteydessä ilmoituksen laiminlyönnin merkitystä velkojien kannalta. A:n maksuvaran laskennallinen nousu on ollut vuosina 1995 - 1998 keskimäärin 1 500 markkaa kuukaudessa, kun lisääntyneet asumiskulut on otettu huomioon. Vaikka huomioon otettaisiin myös A:n esittämät asunnon korjauskustannukset, määrältään 23 000 markkaa, on A:n keskimääräinen kuukausittainen maksuvara silti ollut huomattavasti suurempi kuin se asetuksella säädetty 300 markan tulonlisäys, joka 1.2.1997 alkaen on johtanut lisätilitysvelvollisuuteen. Yksityisottojen määrissä ei ole ollut huomattavaa eroa vuosina 1995 - 1998. A:n maksukyky oli siten parantunut huomattavasti myös ennen 1.2.1997 voimaan tullutta lain muutosta. Kun A:n tuloissa on edellä kerrotuin tavoin tapahtunut olennainen paraneminen, jonka hän on voinut havaita ainakin vuosittain liiketoimintansa tilinpäätöksen yhteydessä, on hän ollut velvollinen ilmoittamaan siitä velkojilleen. A:n on täytynyt myös olla tietoinen ilmoitusvelvollisuudestaan, koska hänelle on annettu siitä maksuohjelman vahvistamisen yhteydessä kirjallinen selostus. Kun A ei ole menetellyt lain edellyttämällä tavalla, on hän laiminlyönyt velkajärjestelylain 7 §:n 3 momentissa säädetyn myötävaikutusvelvollisuutensa.
§:n 4 momentin 3 kohdan mukaan velkajärjestely voidaan määrätä raukeamaan, jos velallinen on myötävaikutusvelvollisuutensa laiminlyömällä vaarantanut maksuohjelman. Lain 5 §:n 1 momentin mukaan velallisen on velkajärjestelyssä käytettävä velkojensa suoritukseksi kaikki ne tulot, joita hän ei tarvitse välttämättömiin elinkustannuksiinsa ja elatusvelvollisuudesta aiheutuviin menoihin. Tämä periaate on voimassa myös maksuohjelman aikana, ja sitä ilmentää osaltaan velallisen velvollisuus ilmoittaa velkojille maksukykynsä paranemisesta sekä velkojan oikeus vaatia lisäsuoritusta velallisen lisääntyneen maksuvaran vuoksi. Laiminlyömällä edellä selostetulla tavalla velvollisuutensa ilmoittaa velkojille tulojensa olennaisesta lisääntymisestä A on vaarantanut velkojien mahdollisuuden saada velkajärjestelyssä saatavalleen sellaisen suorituksen, joka vastaa lain 5 §:n 1 momentista ilmenevää periaatetta. A:n myötävaikutusvelvollisuuden laiminlyönti on kestänyt varsin pitkään. Arvioitaessa, onko maksuohjelma määrättävä raukeamaan, on kuitenkin kiinnitettävä huomiota myös raukeamaan määräämistä vastaan puhuviin seikkoihin. A on tältä osin katsonut raukeamisen kohtuuttomaksi vedoten ikäänsä, tulojensa vähäisyyteen ja toimintaansa yksityisenä elinkeinonharjoittajana sekä siihen, että hän oli itse hakenut maksuohjelman muuttamista ja että hän oli suorittanut kaikki maksuohjelman mukaiset maksut. Mainittujen seikkojen suhteen ei kuitenkaan ole ilmennyt sellaista, jonka johdosta maksuohjelmaa ei A:n menettelystä huolimatta olisi määrättävä raukeamaan. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että maksuohjelman määräämiselle raukeamaan on peruste. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että asiassa on ilmennyt A:n suorittaneen eräiden velkojensa takaajina olleille lähisukulaisilleen maksuohjelmaan perustumattomia suorituksia, jotta kyseiset velat eivät olisi jääneet takaajien maksettaviksi. A on siten suosinut kyseisiä, takaussitoumusten perusteella velkojan asemassa olleita henkilöitä ja menetellyt vastoin velkajärjestelylain 10 §:n 4 kohdasta ja 40 §:n 3 momentista ilmenevää periaatetta. Myös tällainen velkajärjestelyyn liittyvän velvollisuuden rikkominen voi olla peruste maksuohjelman määräämiselle raukeamaan. Tässä asiassa kyseisen seikan arviointiin enemmälti ei kuitenkaan ole tarvetta, koska maksuohjelman raukeamiselle on peruste jo edellä käsiteltyjen syiden vuoksi. Päätöslauselma Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Riitta Suhonen, Kari Raulos, Kari Kitunen, Pauliine Koskelo ja Mikko Könkkölä (eri mieltä). Esittelijä Timo Vuojolahti. Eri mieltä olevan jäsenen lausunto Oikeusneuvos Könkkölä: Katson samoilla perusteilla kuin enemmistökin, että A on laiminlyönyt lain 7 §:n 3 momentissa säädetyn velvollisuuden ja että hän on samalla laiminlyönyt myötävaikutusvelvollisuutensa. Erimielisyyteni koskee sitä, tuleeko A:n maksuohjelma määrätä raukeamaan tämän laiminlyönnin perusteella.
§:n 4 momentissa käytetty ilmaisu "tuomioistuin voi määrätä maksuohjelman raukeamaan" viittaa siihen, että tuomioistuin voi maksuohjelman raukeamista koskevaa vaatimusta käsitellessään käyttää harkintaa, vaikka edellytykset ohjelman raukeamaan määräämiselle ovat sinänsä käsillä. Saman momentin 1 kohdassa (maksuohjelman noudattamisen laiminlyönti) tällaisina harkintaperusteina on nimenomaisesti mainittu laiminlyönniltä vaadittava olennaisuus ja toisaalta se, että laiminlyönnille ei ole hyväksyttävää syytä. Samantapaisia perusteita on syytä käyttää harkittaessa sitä, tuleeko maksuohjelma määrätä raukeamaan momentin 3 kohdassa tarkoitetun myötävaikutusvelvollisuuden laiminlyönnin perusteella. Huomiota on kiinnitettävä erityisesti menettelyn moitittavuuteen, velkojien kärsimään vahinkoon ja myös velallisen mahdollisuuteen korjata virheellisen menettelynsä seuraamukset. Maksuohjelman raukeaminen on ankara seuraamus, jolla on usein velalliselle kauaskantoisia vaikutuksia. Siksi myös kohtuusnäkökohdille on annettava merkitystä. Tässä tapauksessa on riidatonta, että A ei ole ilmoittanut velkojille kaikkia tulojaan, minkä vuoksi maksuohjelman mukainen maksuvara ei oikeastaan alun alkaenkaan ole vastannut hänen maksukykyään. Kun tilanne on jatkunut pitkään, on laiminlyönnin kohteena olevien tulojen kokonaismäärä ollut varsin suuri. Toisaalta on uskottavaa, että maksuohjelmassa huomioon ottamatta jääneitä tuloja on käytetty lähinnä juokseviin maksuihin tai menoihin. Mikään ei viittaa esimerkiksi siihen, että näitä tuloja olisi käytetty perusturvaan kuulumattomien hyödykkeiden hankintoihin. A on kertonut, että osa hänen tuloistaan on käytetty perheen vanhan omakotikiinteistön korjaamiseen. Luotettavaa selvitystä korjaustoimenpiteistä ja sen kustannuksista ei ole. Kuitenkin riidatonta on, että tämän kiinteistön myynnistä vuonna 2000 saatu kauppahinta ylitti 220 000 markalla kiinteistölle maksuohjelmassa merkityn arvon. Tähän nähden on uskottavaa, että ainakin osa A:n tuloista on käytetty kiinteistön arvoa säilyttäneisiin tai nostaneisiin korjauskustannuksiin. Nämä kustannukset ovat hyödyttäneet velkojia, kun kiinteistön kauppahinta on käytetty velkojen maksuun. A:lle ja hänen puolisolleen B:lle on kummallekin vahvistettu maksuohjelma samanaikaisesti 20.10.1994 ja sen sisältöisinä, että puolisot säilyttävät yhteisen asuntonsa. Puolisot ovat huomattavasta osasta velkojaan yhteisvastuussa. A:n kertoman mukaan puolisoiden taloudenpito oli yhteistä siten, että B:n tuloista maksettiin kummankin puolison maksuohjelman mukaiset suoritukset ja A:n epäsäännöllisemmistä tuloista perheen juoksevat menot. Edellä sanottu antaa aiheen olettaa, että puolisoilla on sinänsä ollut vakava pyrkimys täyttää maksuohjelman mukaiset suoritusvelvoitteensa, mutta että he eivät osin piittaamattomuuttaan ja osin ajattelemattomuuttaan ole riittävästi kiinnittäneet huomiota A:n osalta siihen, mikä merkitys hänen tulojensa määrällä on ilmoitusvelvollisuuden kannalta. Esitetyn selvityksen perusteella on kuitenkin hyvin mahdollista katsoa, että A ei ole tietoisesti pyrkinyt salaamaan tulojensa oikeata määrää. Tätä olettamusta tukee se riidaton seikka, että A ja B ovat itse yhdessä hakeneet maksuohjelmiensa muuttamista, jolloin tulojen määräkin tulee yleensä uudelleen selvitettäväksi selvittäjän toimenpitein. Edellä mainitut seikat tukevat sitä käsitystä, että A:n menettely ei ole sillä tavoin erityisen moitittavaa, että hänen tietoisena pyrkimyksenään olisi ollut henkilökohtaisen hyödyn saaminen velkojien kustannuksella. A on Korkeimmalle oikeudelle määräajan jälkeen toimittamassaan lisäkirjelmässä ilmoittanut, että hän on edustusliikkeensä nimissä ollutta luotollista shekkitiliä käyttäen maksanut kaksi maksuohjelmaan merkittyä luottoa takaajien kautta pankille, jotta luotot eivät jäisi takaajina olleiden A:n ja B:n lähisukulaisten maksettaviksi. Shekkitilin kustannukset provisioineen ja korkoineen ovat olleet noin 32 000 markkaa. Maksuja on kirjanpidossa käsitelty yksityisottoina. Kun otetaan huomioon nämä maksut, jotka ovat menneet maksuohjelman ulkopuolella velkojien hyväksi, A:n maksukyky on hänen oman ilmoituksensa mukaan parantunut ainoastaan noin 8 000 markalla. Vastauksessaan Leonia Pankki Oyj on lausunut, että tämä menettely on loukannut velkojien tasavertaisuutta ja että velallinen ei voi valikoida suoritettavaksi tulevia velkoja. A:n lisäkirjelmään liitetyistä maksutositteista voidaan päätellä, että mainitut suoritukset takaajien hyväksi on tehty jo marraskuussa 1994 ja siis hyvin pian maksuohjelman vahvistamisen jälkeen. Mainitunlaiset suoritukset, kun ne katetaan A:n tuloista, ovat vastoin sitä lain 40 §:n 3 momentista ilmenevää periaatetta, että velallinen ei voi maksuohjelman aikana suosia velkajärjestelyn piiriin kuuluvan velan velkojaa sellaisin ylimääräisin maksusuorituksin, jotka eivät perustu maksuohjelmaan. Tämän periaatteen vastainen menettely voi jo sellaisenaan olla peruste maksuohjelman raukeamiselle ja se siten osaltaan vahvistaa käsitystä A:n laiminlyönnin moitittavuudesta. Toisaalta menettelyn merkitystä on vaikea arvioida, kun asiasta ei ole muuta selvitystä kuin mitä A on lisäkirjoituksessaan itse ilmoittanut. Kun yksityistakaajan suosimiseen saattaa liittyä myös voimakkaita inhimillisiä tekijöitä ja kun velkajärjestelylainsäädännössäkin yksityistakaajan asemaa on parannettu, ei A:n ilmoittamalle seikalle voida kuitenkaan antaa ratkaisevaa merkitystä asian kokonaisarvioinnissa. Velkajärjestelylain maksuohjelman muuttamista koskevan 44 §:n 3 momentissa säädetään, että jos maksuohjelmaa muutetaan velkojien hyväksi, ohjelman kestoa voidaan pidentää sitä aikaa vastaavalla ajalla, jona velallisen maksukyky on parantunut. Muutos, joka maksuohjelmaan tehdään velkojan hyväksi, koskee kaikkia velkojia. Tässä tapauksessa velkojilla olisi ollut peruste vaatia A:n maksuohjelman muuttamista hänen maksuohjelmaan merkittyä maksuvaraa paremman maksukykynsä vuoksi. Kun A on laiminlyönyt ilmoittaa todellisesta maksukyvystään, velkojat ovat jääneet ilman heille kuuluvia suorituksia. Näiden suoritusten kokonaismääräksi voidaan arvioida 45 000 markkaa vastaavat 7 568 euroa, kun huomioon on otettu asumisen korjauskustannuksina hyväksyttävänä pidettävä 23 000 markkaa sekä se 1.2.1997 voimaan tulleesta lainmuutoksesta ilmenevä periaate, että velallinen saa pitää lisääntyneistä tuloista osan itsellään. Punnitessani eri suuntaan vaikuttavia seikkoja olen päätynyt siihen, että A:n myötävaikutusvelvollisuuden laiminlyöntiä ei voida asiaa kokonaisuutena tarkastellen pitää niin olennaisena, että velkajärjestely tulisi määrätä raukeamaan. Tätä puoltavat myös asiaan liittyvät kohtuusnäkökohdat. Maksuohjelman raukeamatta jäämisen edellytys kuitenkin on, että velkojien kärsimä menetys hyvitetään velkojille velkajärjestelyn keinoin. Kumoan sen vuoksi alempien oikeuksien päätökset sekä hylkään vaatimuksen velkajärjestelyn raukeamisesta ja palautan asian käräjäoikeuteen A:n maksuohjelman muuttamista koskevan hakemuksen käsittelyä varten. A:n on velkajärjestelyn raukeamisen uhalla toimitettava kahden kuukauden kuluessa tämän päätöksen antamisesta käräjäoikeuteen ehdotus uudeksi maksuohjelmaksi, jonka tulee sisältää lain periaatteita noudattava 7 568 euron lisäsuoritusvelvollisuus asianmukaisine maksuaikatauluineen.
Tekoälyselitys virallisen lakitekstin pohjalta. Suuntaa antava, ei korvaa oikeudellista neuvontaa.