2002 false KKO:2002:49 Aviopuolisoille A ja B oli vahvistettu maksuohjelmat, joiden mukaan he säilyttivät omistusasuntonsa maksamalla vakuusvelan 20 vuodessa sekä tavallisten velkojen vähimmäiskertymän 77 kuukaudessa. Maksuohjelmien kestettyä noin 60 kuukautta A ja B muuttivat erilleen ja hakivat avioeroa. Osituksessa he sopivat asunnon jäävän B:lle. Vakuusvelkoja suostui siihen, että B otti yksin vastatakseen vakuusvelasta ja säilytti asunnon. B ilmoitti maksavansa vakuusvelkaosuuden tinkimällä välttämättömistä elinkustannuksistaan, minkä jälkeen hänelle ei jäisi maksuvaraa tavallisten velkojen maksuun. Kysymys siitä, olivatko asunnosta luopunut A ja B edelleen velvolliset maksamaan tavallisten velkojen vähimmäiskertymän ja voitiinko maksuohjelmia muuttaa niin, että B säilytti asunnon. VJL 32 § VJL 33 § VJL 44 § ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA Maksuohjelmien muuttamista koskevat hakemukset Kyrönmaan käräjäoikeudessa A:lle ja tämän puolisolle B:lle oli yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) perusteella vahvistettu maksuohjelmat 23.5.
- Maksuohjelmissa A:n ja B:n yhteisenä asuntonaan käyttämä kiinteistö säilyi. Vakuusvelan osalta A:lle ja B:lle vahvistettiin yhteinen 1.7.1994 alkanut ja 1.8.2014 päättyvä maksuohjelma, jonka mukaan heidän tuli suorittaa vakuusvelkaa 3 370 markkaa kuukaudessa. Tavallisten velkojen osalta maksuohjelmien kestoksi vahvistettiin 77 kuukautta siten, että ohjelmat alkoivat 1.7.1994 ja päättyivät 30.11.2000 ja että tavallisia velkoja tuli suorittaa kuukaudessa yhteensä 2 257 markkaa. A ja B hakivat 24.6.1999 maksuohjelmien muuttamista, koska he olivat muuttaneet erilleen ja hakeneet avioeroa. Heidän välillään oli tehty 17.6.1999 ositus, jonka mukaan kiinteistö tuli jäämään yksin B:n omistukseen ja B tuli vastaamaan siihen kohdistuvista lainoista. Selvittäjä laati A:lle ja B:lle maksuohjelmaehdotukset 6.8.
- A:ta koskevan ehdotuksen mukaan A:lle ei tullut vahvistaa enää vakuusvelkaa koskevaa maksuohjelmaa, koska hän oli muuttanut pois omistusasunnostaan ja vakuusvelkoja oli vapauttanut hänet vastaamasta vakuusvelasta 1.8.1999 lukien. Ehdotuksen mukaan A:n luopuminen omistusasunnostaan merkitsi myös sitä, että hänen velkajärjestelynsä kesto muuttui viisivuotiseksi. A:lle ei siten tullut vahvistaa myöskään tavallisia velkoja koskevaa maksuohjelmaa, koska hän oli jo suorittanut niitä maksuohjelman muuttamiseen mennessä viisi vuotta. Tavallisia velkoja koskeva maksuohjelma oli katsottava päättyneeksi 30.6.
- Selvittäjän B:tä koskevan ehdotuksen mukaan hänen kuukausittainen maksuvaransa ajalla 1.
- - 30.12.1999 oli 2 779,70 markkaa ja ajalla 1.1.2000 - 30.8.2014 maksuvara oli 1 845,84 markkaa. B pystyi kuitenkin tinkimällä vapaaehtoisesti elinkustannuksistaan suorittamaan vakuusvelkaosuuden 3 370 markkaa kuukaudessa. Sen vuoksi selvittäjä laati B:lle vakuusvelan osalta maksuohjelman, jonka mukaan B säilytti omistamansa kiinteistön ja suoritti vakuusvelkaa 3 370 markkaa kuukaudessa 30.10.2014 asti. Tavallisten velkojen osalta selvittäjän laatiman muuttuneita olosuhteita vastaavan vähimmäiskertymälaskelman mukaan tavallisille veloille ei tulisi kertymää lainkaan. Sen vuoksi ehdotuksen mukaan tavallisten velkojen maksuohjelma oli katsottava päättyneeksi 30.6.
- Vakuusvelkoja hyväksyi sen, että A vapautettiin vakuusvelasta 1.8.1999 lukien ja B vastasi siitä yksin. Tavallinen velkoja Merita Pankki Oyj vastusti maksuohjelmaehdotusta. Pankin mukaan A:n ja B:n velvollisuus maksaa tavallisten velkojen vähimmäiskertymää ei ollut lakannut 30.6.
- Vähimmäiskertymä oli 23.5.1994 vahvistettujen maksuohjelmien mukaisesti 173 679 markkaa, mikä määrä A:n ja B:n tuli tavallisia velkojaan suorittaa tilanteessa, jossa omistusasunto edelleen pyrittiin säilyttämään. Omistusasunto tuli pankin mukaan velkajärjestelylain 33 §:n nojalla myydä, mikäli tavallisten velkojen vähimmäiskertymää ei kyetty maksamaan. Käräjäoikeuden päätös 20.12.1999 Käräjäoikeus totesi A:n ja B:n olosuhteissa tapahtuneen velkajärjestelylain 44 §:n tarkoittaman olennaisen muutoksen sen vuoksi, että A ja B olivat muuttaneet erilleen ja heidän asumiskustannuksensa olivat oleellisesti lisääntyneet. Sen vuoksi käräjäoikeus vahvisti A:lle ja B:lle uudet maksuohjelmat selvittäjän laatimien ehdotusten mukaisena. Asian on ratkaissut laamanni Kari Ryynänen. Vaasan hovioikeuden päätös 12.5.2000 Pankki valitti hovioikeuteen ja vaati, että tavallisten velkojen vähimmäiskertymäksi 23.5.1994 vahvistettua 173 679 markkaa ei muutetuissa maksuohjelmissa alenneta. A ja B, jotka oli tuomittu avioeroon 21.2.2000, eivät vastanneet valitukseen. Hovioikeus lausui, että kun maksuohjelma oli vahvistettu, velallisen suoritusvelvollisuus velkojille määräytyi maksuohjelman mukaisesti. Velkajärjestelyn piiriin kuuluvien velkojen ja muiden maksuohjelmassa säänneltyjen oikeussuhteiden ehdot määräytyivät toisin sanoen siten kuin maksuohjelmassa oli vahvistettu (velkajärjestelylain 40 §:n 1 momentti). Tämä merkitsi sitä, että maksuohjelma korvasi siihen sisältyvien velkasuhteiden entiset, sekä sopimukseen että lakiin perustuvat ehdot, jolloin velallisen sekä hänen puolisonsa välisessä osituksessa velallisen velat otetaan huomioon sen suuruisina kuin mitä veloista on maksuohjelman mukaan vielä maksamatta. Edellä sanotusta seurasi, että A ja B eivät olleet voineet heikentää osituksessa keskinäisellä sopimuksellaan velkojiensa asemaa. A oli osituksessa luovuttanut osuutensa yhteisestä omistusasunnosta B:lle ja tähän toimeen oli myöhemmin saatu maksuohjelmissa mainitun ainoan vakuusvelkojan suostumus. Tästä ei kuitenkaan seurannut, että A olisi vapautunut maksamasta tavallisille velkojille näille kuuluvaa ja jo alunperin osittamatta jäänyttä osuutta tavallisten velkojen vähimmäiskertymästä, koska toinen yhteisvastuullisista velallisista oli vielä jatkanut asumista asunnossa, jolloin asuntoa ei ollut voitu osituksen jälkeen realisoida siten, että tavalliset velkojat olisivat saaneet velkajärjestelylain 34 §:n mukaisen osuutensa rahaksimuuton tuloksesta. Oli myös ilmeistä, että A oli saanut rahanarvoisen edun osituksessa. A:kin säilyi siten lähtökohtaisessa vastuussa tavallisten velkojen vähimmäiskertymän maksamisesta maksuohjelmalle sen alunperin vahvistetun keston puitteissa, jollei maksuohjelman muuttamiselle ollut olemassa perusteita. Maksuohjelman muuttaminen edellytti velkajärjestelylain 44 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan velallisen maksukyvyssä tai muissa velkajärjestelyn kannalta merkityksellisissä olosuhteissa ohjelman vahvistamisen jälkeen tapahtunutta olennaista muutosta, joka oli lainkohdan 2 momentin 1 kohdan mukaan kyseessä ainoastaan silloin, jos kysymys oli pitkäaikaisesta tilanteesta, jonka johdosta velalliselta ei voitu kohtuudella edellyttää maksuohjelmassa määrätyn maksuvelvollisuuden täyttämistä. A ja B olivat hakeneet maksuohjelman muuttamista sillä perusteella, että he olivat muuttaneet erilleen ja hakeneet avioeroa. Avioeroa pelkästään ei voitu pitää perusteena maksuohjelman muuttamiselle, koska kummankin puolison maksuvelvollisuus säilyi hänen oman maksuohjelmansa mukaisena ja ne otettiin edellä kerrotuin tavoin osituksessa huomioon. A ja B olivat kuitenkin muuttaneet erilleen, jonka johdosta A:n maksuvara oli laskenut 23.5.1994 vahvistetun maksuohjelman mukaisesta 4 613 markasta 1 078,40 markkaan, jolloin puolisoiden yhteinenkin maksuvara oli B:n kohdalla tapahtuneesta parantumisesta huolimatta laskenut. Maksuohjelmien muutoksille oli siten lain 44 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu syy, jolloin perusteet tavallisten velkojen vähimmäiskertymän alentamiselle olivat olemassa, kunhan velallisten maksukyky ei ollut alentunut niin huomattavasti, että asunnon säilyttäminen olisi edellyttänyt myös vakuusvelkaosuuden alentamista. Mikäli A vapautuisi selvittäjän ehdotuksen mukaisesti vakuusvelkaosuuden maksusta hänen tulisi käyttää 1 078,40 markan kuukausittainen maksuvaransa tavallisten velkojen vähimmäiskertymän maksuun, jolloin tavalliset velkojat joutuisivat tyytymään alunperin vahvistetun maksuohjelman jäljellä olevien kuukausien osalta edellä mainittuun 1 078,40 markkaan aiemmin vahvistetun kuukausittaisen 2 257 markan maksun sijasta. Yhteisen asunnon säilyttäminen oli kuitenkin edellyttänyt sitä, että myös vakuusvelkaosuutta lyhennettiin samanaikaisesti 3 370 markalla kuukaudessa. B:n maksuvara oli sillä hetkellä kuitenkin vain 2 779,70 markkaa kuukaudessa ja seuraavana vuonna enää 1 845,84 markkaa kuukaudessa. A ei olisi ollut enää vastuussa vakuusvelan maksusta, jolloin hänen maksuvaraansa ei olisi voitu käyttää puuttuvan 570,90 markan osuuden suoritukseen. A:nkaan maksuvarasta ei enää seuraavana vuonna olisi ollut hyötyä, koska entisten puolisoiden yhteinenkin kuukausittainen maksuvara olisi jäänyt tuolloin 2 924,24 markaksi. Velallisten yhteinen maksuvara oli siis alentunut niin huomattavasti, että asunnon säilyttäminen olisi edellyttänyt myös vakuusveloille 20 vuoden maksuohjelmalla lasketun vähimmäisosuuden alentamista, mikä ei ollut vastoin tavallisten ja vakuusvelkojien oikeuksia mahdollista. Velallinen ei myöskään enää tässä vaiheessa voinut tinkiä välttämättömistä elinkustannuksistaan, koska tavalliset velkojat olisivat asunnon rahaksimuuttotilanteessa saaneet enintään viiden vuoden vähimmäiskertymänsä rahaksimuuton tuloksesta. Edellä kerrotuilla perusteilla hovioikeus kumoten käräjäoikeuden päätöksen määräsi, että B:n omistama kiinteistö oli muutettava velkajärjestelylain 29 §:n 2 momentin nojalla rahaksi ja rahaksimuutosta saatujen varojen osalta oli meneteltävä siten kuin lain 34 §:ssä säädettiin. Hovioikeus palautti asian käräjäoikeuteen, jonka tuli omasta aloitteestaan lain 37 §:n nojalla määrätä selvittäjä toimittamaan kiinteistön rahaksimuutto. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Lasse Silvennoinen, Martti Mansner ja Tapani Koppinen. Esittelijä Tomi Vistilä. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA A:lle ja B:lle myönnettiin valituslupa. Valituksissaan A ja B vaativat kumpikin kohdaltaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden ratkaisun varaan. Contant Oy, jolle maksuohjelmassa mainitut Merita Pankki Oyj:n saatavat ovat siirtyneet, vastasi valituksiin. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU Perustelut A:lle ja B:lle on 23.5.1994 vahvistettu velkajärjestelylain mukaiset maksuohjelmat, joiden mukaan he säilyttivät yhteisesti omistamansa ja yhteisenä asuntonaan käyttämänsä kiinteistön. Asiassa on kysymys siitä, onko A:n ja B:n muutettua kesäkuussa 1999 asumaan erilleen ja haettua avioeroa kiinteistö muutettava rahaksi vai voiko B selvittäjän ehdotuksen mukaisesti uudessa maksuohjelmassa säilyttää kiinteistön, joka on osituksessa tullut yksin hänen omistukseensa. Lisäksi on kysymys siitä, ovatko A ja B muuttuneessa tilanteessa edelleen velvolliset maksamaan tavallisten velkojen vähimmäiskertymän. Velkajärjestelylain 5 §:n mukaan velallisen on käytettävä velkojensa suoritukseksi muu kuin perusturvaan kuuluva omaisuutensa sekä kaikki ne tulot, joita hän ei tarvitse välttämättömiin elinkustannuksiinsa ja elatusvelvollisuudesta aiheutuviin menoihin. Tilanteessa, jossa perusturvaan sinänsä kuuluva omistusasunto on vakuutena veloista, asunnon säilyttäminen edellyttää kuitenkin lain 29 §:n 1 momentin mukaan, että velallisen maksuvarasta osoitetaan tarpeellinen osuus tällaista velkaa varten. Lain 3 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaan vakuusvelan suuruus määräytyy yksinomaan sen arvon mukaan, joka vakuudella on velkajärjestelyn alkaessa. Mahdolliset myöhemmät vakuuden arvon tai velallisen maksuvarankaan muutokset eivät voi vaikuttaa vakuusvelan määrään. Siten jos maksuvara myöhemmin vähenee niin paljon, että vakuusvelkaa ei kyetä maksamaan, asunto on lain 29 §:n 2 momentin mukaisesti muutettava rahaksi. Vakuusvelkaosuuden lisäksi velallisen on lain 33 §:n mukaan saadessaan pitää asuntonsa kyettävä suorittamaan myös tavallisia velkojaan 32 §:ssä tarkoitettua tavallisten velkojen vähimmäiskertymää vastaava määrä. Tämän mahdollistamiseksi tavallisten velkojen maksuohjelman kestoa voidaan pidentää pääsäännön mukaisesta viidestä vuodesta aina 10 vuoteen saakka. Tavallisten velkojen laskennallinen vähimmäiskertymä kuitenkin määritellään lähtien siitä, miten paljon tavalliset velkojat saisivat suoritusta tuon tavanomaisen viiden vuoden pituisen maksuohjelman keston aikana, jos asunto muutettaisiin rahaksi ja velallisen asuminen järjestettäisiin edullisimman saatavilla olevan vaihtoehdon mukaan. Jos tavallisille velkojalle ei tule vähimmäiskertymää vastaavaa suoritusta, asunto on lain 33 §:n mukaan yleensä muutettava rahaksi. Säännösten voidaan todeta rakentuvan ajatukselle, että riippumatta siitä, myydäänkö asunto vai ei, tavallisilla velkojilla on oikeus saada laskennallista vähimmäiskertymää vastaavat suoritukset. Velallisen säilyttäessä asunnon tavalliset velkojat joutuvat tosin velallisen edun vuoksi tinkimään maksuaikataulusta, mutta muutoin ristiriita velallisen asumisen suojaamisen ja tavallisen velkojan oikeuden välillä ratkaistaan lähtökohtaisesti tavallisen velkojan hyväksi. A:n ja B:n alkuperäisten maksuohjelmien mukaan vakuusvelkaosuus on 480 000 markkaa ja tavallisten velkojen vähimmäiskertymä 172 920 markkaa. Ohjelmien mukaan heidän on maksettava vakuusvelka 20 vuodessa suorittamalla 1.9.1994 alkaen 3 370 markkaa kuukaudessa vuoteen 2014 saakka sekä tavallisten velkojen vähimmäiskertymä sille laskettavine korkoineen eli 173 679 markkaa suorittamalla 1.7.1994 alkaen yhteensä 2 257 markkaa kuukaudessa 77 kuukauden ajan. Selvittäjä on 6.8.1999 päivätyissä ehdotuksissa A:n ja B:n uusiksi maksuohjelmiksi esittänyt, että B säilyttää kiinteistön ja suorittaa vakuusvelan yksin maksaen sitä 3 370 markkaa kuukaudessa 30.10.2014 asti ja että A vapautetaan suorittamasta vakuusvelkaa. B, jonka laskennallinen maksuvara on 1.8.1999 lukien ollut 2 779,70 markkaa ja 1.1.2000 lukien 1 845,84 markkaa kuukaudessa, on ilmoittanut vapaaehtoisesti tinkivänsä välttämättömistä elinkustannuksistaan siten, että puuttuvasta laskennallisesta maksuvarasta huolimatta vakuusvelkaosuus tulee suoritetuksi. Niin kuin Korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 1996:3 ilmenee, velallinen voi vapaaehtoisesti tinkiä elantomenoistaan vakuusvelkojen suorittamisen turvaamiseksi. Koska vakuusvelkoja on osaltaan hyväksynyt vakuusvelkaosuuden siirtämisen esitetyin tavoin B:n yksin vastattavaksi, asiassa ei pelkästään vakuusvelkaa koskevalta osalta arvioiden ole estettä muuttaa A:n ja B:n maksuohjelmia selvittäjän ehdottamalla tavalla. Asunnon säilyttäminen on kuitenkin edellyttänyt myös A:n ja B:n maksuohjelmissa vahvistetun tavallisten velkojen vähimmäiskertymän maksamista. Sen vuoksi kysymystä siitä, voidaanko asunto muuttuneissakin olosuhteissa säilyttää vai ei, ei voida ratkaista pelkästään vakuusvelkojan suostumuksen perusteella. Tavallisten velkojen osalta A:n ja B:n ei maksuohjelmien muutosehdotusten mukaan tarvitsisi enää tehdä suorituksia. Selvittäjän mukaan tämä perustui siihen, että A:n ja B:n olosuhteet olivat muuttuneet maksuohjelmien
- kuukauden aikana. A oli luopunut omistusasunnosta ja vapautunut vakuusvelasta. Koska hänellä siten oli vain tavallisia velkoja, hänen velkajärjestelynsä päättyisi sen vuoksi, että maksuohjelma oli kestänyt jo viisi vuotta. B:lle puolestaan ei kertynyt maksuvaraa tavallisiin velkoihin, minkä vuoksi selvittäjän mukaan ei ollut perustetta niiden osalta jatkaa maksuohjelman kestoa enää yli viiden vuoden. Tavallisista velkojista Contant Oy on vastustanut maksuohjelmien muuttamista ehdotetulla tavalla. Kuten edellä on todettu, tavallisten velkojen vähimmäiskertymässä on kysymys viiden vuoden ajanjaksoon perustuvasta laskennallisesta kertymästä, joka velallisen on maksettava riippumatta siitä, myydäänkö asunto vai ei. Siten se seikka, että asunto myöhemmin velkajärjestelyn aikana ehkä myydään tai että siitä muusta syystä luovutaan, ei vapauta velallista suorittamasta vahvistettua tavallisten velkojen vähimmäiskertymää eikä myöskään vaikuta siihen vähentävästi. Näin ollen A ei vapaudu vahvistetun vähimmäiskertymän maksamisesta sillä perusteella, että hän on avioeron johdosta luopunut asunnosta. Merkitystä ei ole myöskään sillä, että A:lla ei ole enää vakuusvelkaa ja hänen maksuohjelmansa on kestänyt jo viisi vuotta. Koska asunto on muutettava rahaksi, mikäli tavallisten velkojen vähimmäiskertymää ei pystytä suorittamaan, ei B puolestaan voi tällä perusteella vapautua asunto säilyttäen suorittamasta tavallisten velkojen vähimmäiskertymää. Mahdollisuutta aikanaan vahvistetun, osittain tulevaisuuden ennakointiin perustuneen vähimmäiskertymän alentamiseen ei voida periaatteessa sulkea pois, mikäli velkajärjestelylain 44 §:ssä säädetyt edellytykset täyttyvät. Säännöksen 1 momentin mukaan maksuohjelmaa voidaan muuttaa, jos velallisen maksukyvyssä tai muissa velkajärjestelyn kannalta merkityksellisissä olosuhteissa on ohjelman vahvistamisen jälkeen tapahtunut olennainen muutos. Maksukyvyn muuttumista voidaan pitää 2 momentin mukaan olennaisena vain, jos se on pitkäaikaisesti heikentynyt niin, että velalliselta ei voida kohtuudella edellyttää maksuohjelmassa määrätyn maksuvelvollisuuden täyttämistä. Maksuvelvollisuuden alentaminen on kuitenkin poikkeuksellinen ratkaisu, kuten lain esitöistä ilmenee (HE 180/1996 s. 49). Lähtökohtana on, että tavallisten velkojen vähimmäiskertymä maksetaan aina käyttäen niitä keinoja, jotka laissa on näitä tilanteita varten säädetty. Tällainen keino on maksuohjelman keston pidentäminen. Kun vähimmäiskertymä on määritelty viiden vuoden laskennallisten suoritusten mukaan, siitä seuraa, että mitä myöhemmin muutos velallisen maksukyvyssä tai olosuhteissa tapahtuu, sitä pienempi merkitys muutoksella voisi olla kokonaislaskelmaan. Sama seuraa siitä edellytyksestä, että maksukyvyn heikentymisen tulee olla pitkäaikainen. Jos muutos tapahtuu maksuohjelman kestettyä viisi vuotta, vähimmäiskertymän uudelleen laskeminen velkajärjestelylain 32 §:ssä säädetyin tavoin ei ole edes mahdollista. A:n ja B:n olosuhteet ovat muuttuneet heidän maksuohjelmiensa keston
- kuukauden aikana. Edellytyksiä laskea tavallisten velkojen vähimmäiskertymä uudelleen lain 32 §:ssä määritellyin tavoin ei ole. Velkajärjestelyjen viiden ensimmäisen vuoden aikana A:n ja B:n tavallisia velkoja on maksuohjelmien mukaan tullut suorittaa yli 135 000 markkaa ja maksut ovat ilmeisesti myös toteutuneet paria viimeistä kuukautta lukuun ottamatta. Tavallisten velkojen vähimmäiskertymästä on siten A:n ja B:n muuttaessa erilleen ollut maksamatta noin 40 000 markkaa. Koska 480 000 markan vakuusvelasta on maksuohjelmien mukaisilla suorituksilla maksettu viiden ensimmäisen vuoden aikana noin 200 000 markkaa, voidaan arvioida, että asunnon realisoimisesta kertyisi varoja enemmän kuin vähän myös tavallisten velkojen maksuun. Edellytyksenä sille, että B voi säilyttää asunnon, on tavallisten velkojen vähimmäiskertymän maksaminen. Alkuperäisissä maksuohjelmissa on vahvistettu erikseen kummankin puolison maksuvara ja muun muassa niitä koskevien tietojen perusteella, velkoja velallisten kesken osittamatta, tavallisten velkojen vähimmäiskertymä. Osituksessa asunto on puolisoiden keskinäisen sopimuksen perusteella jäänyt B:lle. Tämän perusteella hän on vakuusvelkojan suostumuksella ottanut yksin vastatakseen puolisoiden alunperin yhteisestä vakuusvelasta. B:lle, joka kykenee yksin maksamaan vakuusvelkaosuuden vain tinkimällä elinkustannuksistaan, ei jää maksuvaraa suorittaa tavallisia velkoja. A puolestaan on vapautunut vakuusvelkaosuudesta, mutta koska hänkään ei puolisoiden keskinäisen sopimuksen perusteella tai edellä esitetyistä syistä muutoinkaan ole voinut vapautua tavallisten velkojen vähimmäiskertymän suorittamisesta, on hänen koko maksuvaransa käytettävä tavallisten velkojen maksuun. A:n maksuvaraksi on 6.8.1999 päivätyssä maksuohjelmaehdotuksessa laskettu 1078,40 markkaa kuukaudessa. Ei ole ilmeistä, että maksamatta oleva osa tavallisten velkojen vähimmäiskertymästä ei voisi tulla suoritetuksi pidentämällä maksuohjelman kestoa tältä osin tarvittaessa velkajärjestelylaissa määriteltyyn enimmäismäärään yhteensä 10 vuoteen, jolloin asunto voitaisiin edelleen säilyttää. Päätöslauselma Hovioikeuden päätöstä muutetaan. Asia palautetaan käräjäoikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa se jatkokäsittelyyn ja siinä selvittäjää apuna käyttäen selvittää, onko A:n ja B:n maksuohjelmia mahdollista siten muuttaa, että asunto säilytetään ja tavallisten velkojen vähimmäiskertymä tulee suoritetuksi. Mikäli tämä ei ole mahdollista, asunto on määrättävä myytäväksi. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Anja Tulenheimo-Takki, Mikko Tulokas, Kati Hidén, Mikael Krogerus ja Liisa Mansikkamäki. Esittelijä Reima Jussila.