KKO/2002/71

2002 false KKO:2002:71 A, jonka työsopimus oli purettu, oli entiseen työnantajaansa X Oy:öön kohdistamassaan kanteessa vaatinut korvausta perusteettomasta työsopimuksen päättämisestä ja irtisanomisajan palkkaa. Tuomiossa X Oy:llä oli katsottu olleen oikeus irtisanoa A:n työsopimus, muttei oikeutta purkaa sitä. Näin ollen perusteettomasta työsopimuksen päättämisestä esitetty korvausvaatimus oli hylätty ja irtisanomisajan palkkaa koskeva vaatimus hyväksytty. Käräjäoikeuskulut kuitattiin oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:n nojalla. OK 21 luku 3 § ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA Kanne ja vastaus Turun käräjäoikeudessa A kertoi X Oy:öön kohdistamassaan kanteessa, että hän oli ollut yhtiön palveluksessa toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa 7.1.1998 alkaen. Yhtiö oli 21.1.1998 purkanut A:n työsopimuksen. Yhtiöllä ei ollut ollut laillista perustetta työsopimuksen purkamiseen eikä edes sen irtisanomiseen. Sen vuoksi A vaati yhtiön velvoittamista suorittamaan hänelle korvaukseksi perusteettomasta työsopimuksen päättämisestä 18 kuukauden palkkaa vastaavat 261 558 markkaa ja irtisanomisajan palkkaa yhdeltä kuukaudelta 18 283 markkaa, molemmat määrät korkoineen. Hän vaati myös korvausta oikeudenkäyntikuluistaan korkoineen. Yhtiö kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä sekä korvausta oikeudenkäyntikuluistaan korkoineen. Käräjäoikeuden tuomio 23.6.1999 Käräjäoikeus mainitsemillaan perusteilla katsoi, että yhtiöllä oli ollut tärkeä syy A:n työsopimuksen purkamiseen. Sen vuoksi käräjäoikeus hylkäsi kanteen ja velvoitti A:n suorittamaan yhtiölle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista 24 290 markkaa korkoineen. Asian on ratkaissut käräjätuomari Juhani Tuominen. Turun hovioikeuden tuomio 25.1.2001 A valitti hovioikeuteen ja toisti kanteensa sekä vaati korvausta oikeudenkäyntikuluistaan myös hovioikeudessa korkoineen. Yhtiö vastasi valitukseen ja vaati korvausta vastauskuluistaan korkoineen. Hovioikeus mainitsemillaan perusteilla katsoi, että yhtiöllä ei ollut ollut oikeutta purkaa A:n työsopimusta, mutta sillä oli ollut erittäin painava syy irtisanoa A:n työsopimus. Yhtiö oli sen vuoksi velvollinen suorittamaan A:lle irtisanomisajan palkkana yhtiön oikeaksi myöntämän peruspalkan määrän 5 000 markkaa sekä provision, jonka määräksi hovioikeus arvioi 5 000 markkaa. Koska yhtiö oli hävinnyt asian, sen oli oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n (1013/1993) nojalla korvattava A:n oikeudenkäyntikulut sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa. Näillä perusteilla hovioikeus muutti käräjäoikeuden tuomiota siten, että yhtiö velvoitettiin suorittamaan A:lle irtisanomisajan palkkana 10 000 markkaa korkoineen ja A vapautettiin tuomitusta oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta. Yhtiö velvoitettiin suorittamaan A:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista asiassa 40 069 markkaa korkoineen. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Markku Aarola (eri mieltä), Saara Laapas ja Riitta Sandholm. Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Aarola oli pääasian osalta samaa mieltä kuin hovioikeuden enemmistö. Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden osalta hän lausui, että muutoksenhaun voittamisella tai häviämisellä tarkoitetaan sitä, miten muutoksenhakemus on ratkaistu. Asianosainen on voittanut muutoksenhaun silloin, kun alemman tuomioistuimen tuomiota muutetaan hänen vaatimallaan tavalla. A oli vaatinut hovioikeudessa korvausta noin 280 000 markkaa, mutta saanut vain 10 000 markkaa. Voitiin myös olettaa, että sovinnon mahdollisuus olisi ollut, jos A olisi vaatinut vain hovioikeudessa tuomittua määrää. Koska yhtiö oli näyttänyt, että sillä oli ollut perusteltu syy A:n työsuhteen päättämiseen, ja kun A oli voittanut kanteessaan vaatimaansa nähden vain vähäisin osin, yhtiö oli oikeutettu saamaan täyden korvauksen oikeudenkäyntikuluistaan sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa. Koska A oli pääosin hävinnyt asian, hän oli velvollinen oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:n 2 momentin nojalla suorittamaan yhtiölle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista hovioikeudessa 19 701 markkaa korkoineen. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA Yhtiölle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan yhtiö vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta koskevalta osalta ja että A velvoitetaan suorittamaan yhtiölle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa 24 290 markkaa, hovioikeudessa 19 701 markkaa ja Korkeimmassa oikeudessa 6 124 markkaa, kaikki määrät korkoineen. A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä sekä korvausta vastauskuluistaan 4 000 markkaa korkoineen. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU Perustelut Oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan, jos samassa asiassa on esitetty useita vaatimuksia, joista osa ratkaistaan toisen ja osa toisen hyväksi, he saavat pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan, jollei ole syytä velvoittaa asianosaista korvaamaan niitä osaksi vastapuolelle. Jos sillä, minkä asianosainen on hävinnyt, on vain vähäinen merkitys asiassa, hänen tulee saada täysi korvaus kuluistaan. Saman pykälän 2 momentin mukaan, mitä 1 momentissa säädetään, on vastaavasti sovellettava, milloin asianosaisen vaatimus hyväksytään ainoastaan osaksi. Tällöin voidaan asianosaiselle kuitenkin tuomita täysi korvaus kuluistaan myös siinä tapauksessa, että hänen vaatimuksensa hyväksymättä jäänyt osa koskee ainoastaan harkinnanvaraista seikkaa, jolla ei ole sanottavaa vaikutusta asianosaisten oikeudenkäyntikulujen määrään. Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta käräjäoikeuden osalta on määrättävä samalla tavoin kuin käräjäoikeudenkin olisi pitänyt määrätä, jos se olisi päätynyt pääasiassa samaan lopputulokseen kuin hovioikeus. A, jonka toistaiseksi voimassa ollut työsopimus oli purettu, on yhtiöön kohdistamassaan kanteessa vaatinut korvausta perusteettomasta työsopimuksen päättämisestä 18 kuukauden palkkaa vastaavia 261 558 markkaa ja irtisanomisajan palkkaa yhdeltä kuukaudelta 18 283 markkaa. Hovioikeuden tuomiossa yhtiöllä on katsottu olleen oikeus irtisanoa A:n työsopimus, muttei oikeutta purkaa sitä. Näin ollen perusteettomasta työsopimuksen päättämisestä esitetty korvausvaatimus on hylätty ja irtisanomisajan palkkaa koskeva vaatimus on perusteeltaan hyväksytty. Irtisanomisajan palkkaa koskevasta vaatimuksesta on hyväksytty 10 000 markkaa, joka koostuu yhtiön määrältään myöntämästä peruspalkasta 5 000 markasta ja hovioikeuden arvioimasta provision määrästä 5 000 markasta. Yhtiö on selvästi voittanut asiassa vaaditun korvauksen määrän osalta. Hävityn ja voitetun määrän suhteelle sinänsä ei kuitenkaan tässä asiassa voida antaa ratkaisevaa merkitystä kuluvastuun jakaantumista harkittaessa. Tämä johtuu erityisesti seuraavista seikoista: