KKO/2004/128

2004 false KKO:2004:128 Käräjäoikeus oli määrännyt rikosasian pääkäsittelystä poisjääneen X:n vangittavaksi, koska X pyrki karttamaan oikeudenkäyntiä. X oli otettu kiinni ja passitettu vankilaan vangitsemispäätöksen perusteella sekä myös erään vapausrangaistuksen täytäntöönpanon vuoksi. Vapauduttuaan suorittamasta vankeusrangaistusta X oli otettu välittömästi kiinni ja pidätetty. Syyttäjä vaati X:n vangitsemista, koska X pyrki edelleen karttamaan mainittua oikeudenkäyntiä. Kysymys siitä, mikä merkitys tässä vangitsemisasiassa oli annettava sille, että X:n vangitsemisasiaa ei ollut käsitelty tuomioistuimessa pakkokeinolain 1 luvun 19 §:n mukaisesti eikä muutenkaan sinä aikana, kun X suoritti vankeusrangaistustaan. Kysymys myös pakkokeinolain 1 luvun 5 ja 26 a §:n soveltamisesta. (Ään.) PakkokeinoL 1 luku 5 § PakkokeinoL 1 luku 19 § PakkokeinoL 1 luku 26 a § ROL 5 luku 13 § 1 mom ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA Asian tausta Syyttäjän vaatimuksesta Helsingin käräjäoikeus määräsi 25.9.2002 rikosasian käsittelystä ilman laillista estettä poissaolleen X:n tavattaessa vangittavaksi, koska X pyrki karttamaan oikeudenkäyntiä asiassa, joka koski törkeää petosta ja kirjanpitorikosta. Poliisi otti X:n kiinni 29.6.2003 ja hänet passitettiin Vantaan vankilaan. Passituksen perusteina oli Helsingin hovioikeuden päätös 27.5.2003, jolla X oli tuomittu vankeusrangaistukseen sekä myös edellä mainittu käräjäoikeuden vangitsemismääräys. Vangitsemisasiaa ei käsitelty tuomioistuimessa X:n vapausrangaistuksen suorittamisen aikana. X vapautui suorittamasta vankeusrangaistusta 20.7.

1. Samana päivänä hänet otettiin syyttäjän antaman pidätysmääräyksen johdosta kiinni, koska syyttäjän mukaan oli todennäköistä, että hän vapauduttuaan karttaa oikeudenkäyntiä edellä mainitussa Helsingin käräjäoikeudessa vireillä olevassa asiassa, joka koski törkeää petosta ja kirjanpitorikosta. Syyttäjä esitti 21.7.2003 vangitsemisvaatimuksen perustellen vaatimustaan pidätysmääräyksen tavoin paitsi aikaisemmassa vangitsemismääräyksessä huomioon otetuilla seikoilla myös määräyksen jälkeen, mutta ennen X:n vapautumista, ilmenneillä seikoilla. Helsingin käräjäoikeuden päätös 23.7.2003 Käräjäoikeus totesi, että sinänsä pakkokeinolain 1 luvun 13 ja 14 §:n mukaiset määräajat vangitsemisvaatimuksen tekemiselle ja käsittelemiselle olivat kuluneet, mikäli lähtökohdaksi otettiin kiinniottoaika 29.6.
2. X ei ollut kuitenkaan ollut vapautensa menettäneenä kysymyksessä olleen asian eli kirjanpitorikoksen ja törkeän petoksen takia, koska hänet oli jo kiinniottopäivänään passitettu Vantaan vankilaan, jossa hän oli alkanut suorittaa Helsingin hovioikeuden tuomioon perustuvaa vankeusrangaistusta. Pakkokeinolain 1 luvun 5 §:kään ei estänyt vangitsemisvaatimuksen tutkimista. Käräjäoikeus tutki syyttäjän vangitsemisvaatimuksen todeten vangitsemisen yleisten ja erityisten edellytysten olevan olemassa sekä katsoen, ettei vangitsemista voitu pitää kohtuuttomana. Käräjäoikeus määräsi X:n vangittavaksi. Asian on ratkaissut käräjätuomari Ville Parkkari. Helsingin hovioikeuden päätös 30.7.2003 X kanteli käräjäoikeuden päätöksestä. Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden perustelut ja katsoi, että kantelu ei antanut aihetta toimenpiteisiin. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Seppo Puhakka, Risto Jalanko ja Aino Virkkunen. Esittelijä Kari Tuuli. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA Valituslupa myönnettiin. X vaati valituksessaan, että käräjäoikeuden vangitsemispäätös kumotaan. Kihlakunnansyyttäjät Vuorenmaa ja Partia vastasivat valitukseen ja vaativat sen hylkäämistä. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU Perustelut
3. Helsingin käräjäoikeus on 25.9.2002 määrännyt haastettuna poissa olleen X:n tavattaessa vangittavaksi asiassa, joka koski törkeää petosta ja kirjanpitorikosta, koska X pyrki karttamaan oikeudenkäyntiä asiassa. Käräjäoikeus on samasta syystä 2.10.2002 määrännyt X:n tavattaessa vangittavaksi epäiltynä eräistä muista rikoksista.
4. Poliisi otti X:n kiinni 29.6.2003 ja passitti hänet vankilaan. Passituksen perusteena oli Helsingin hovioikeuden päätös 27.5.2003, jolla X:lle tuomitusta yhdyskuntapalvelusta suorittamatta oleva osa oli muunnettu vankeudeksi, sekä mainitut kaksi käräjäoikeuden vangitsemismääräystä.
5. X on vapautunut suorittamasta vankeusrangaistusta 20.7.
6. Hänet on syyttäjän määräyksellä pidätetty ja otettu kiinni samana päivänä kello 8.10 epäiltynä edellä mainitusta törkeästä petoksesta ja kirjanpitorikoksesta. Syyttäjä on tehnyt Helsingin käräjäoikeudelle 21.7.2003 vangitsemisvaatimuksen, jossa hän katsoo X:n edelleen karttavan oikeudenkäyntiä. Syyttäjä on vedonnut siihen, että X on useita kertoja jäänyt saapumatta oikeudenkäyntiin ja että X oli 29.6.2003 häntä kiinni otettaessa ollut matkalla junalla Suomesta Pietariin.
7. Alemmat oikeudet ovat katsoneet, että X ei ollut lainkaan ollut vapautensa menettäneenä nyt kyseessä olevan rikoksen eli kirjanpitorikoksen ja törkeän petoksen takia, koska hänet oli jo kiinniottopäivänään passitettu vankilaan suorittamaan vankeusrangaistusta.
8. Korkein oikeus toteaa, että rikoksesta epäilty tai syytetty voi olla vangittuna usean eri vangitsemismääräyksen perusteella. Myös vankeusrangaistusta suorittamassa oleva rangaistusvanki voi olla samanaikaisesti tutkintavankina. Jos vapaudenmenetysperusteita on useampia, vangituksi määrätty pääsee vapaaksi vasta, kun kaikkien vapaudenmenetysperusteiden vaikutus on lakannut. Tässä tapauksessa on riidatonta, että X:n kiinniottamisen ja vankilaan passittamisen perusteena 29.6.2003 on ollut paitsi hovioikeuden tuomio myös kaksi Helsingin käräjäoikeuden antamaa vangitsemismääräystä. X on siten ollut vapautensa menettäneenä myös näiden vangitsemismääräysten perusteella.
9. Pakkokeinolain 1 luvun 19 §:ssä säädetään, että kun tuomioistuin on määrännyt vangittavaksi epäillyn, joka ei ole ollut läsnä asiaa käsiteltäessä, määräyksen täytäntöönpanosta on ilmoitettava tälle tuomioistuimelle. Vangitsemisasia on tällöin otettava tuomioistuimessa uudelleen tutkittavaksi viipymättä ja viimeistään neljän vuorokauden kuluttua siitä, kun epäilty on vangitsemismääräyksen johdosta menettänyt vapautensa. Tässä tapauksessa vangitsemismääräyksen täytäntöönpanosta oli tosin ilmoitettu Helsingin käräjäoikeudelle mutta vasta 3.7.2003 vangitsemisasian uudelleen käsittelylle säädetyn määräajan kuluttua umpeen. X:n vangitsemisasiaa ei tämän jälkeenkään otettu käsiteltäväksi koko sinä aikana kun hän suoritti vankeusrangaistusta. Pääkäsittelyäkään ei tuona aikana pidetty, vaikka asiassa oli haaste annettu jo ennen vangitsemismääräystä.
10. Lain mukaan päätöksenteko vangitsemista koskevissa asioissa kuuluu tuomioistuimelle. Tämä koskee myös päätöksentekoa vangitun vapaaksi päästämisestä. Silloinkin kun edellytyksiä vangittuna pitämisen jatkamiselle ei enää ole, on tuomioistuimen päätettävä vapaaksi päästämisestä. Tässä tapauksessa tuomioistuin ei ollut määrännyt vangittua X:ää päästettäväksi vapaaksi. Helsingin käräjäoikeuden 25.9.2002 antaman vangitsemismääräyksen voimassaolo ei ollut siten lakannut, kun X vapautui suorittamasta vankeusrangaistusta, vaikka X:n vangitsemisasiaa ei ollut lain säännösten edellyttämällä tavalla otettukaan tuomioistuimessa käsiteltäväksi pakkokeinolain 1 luvun 19 §:ssä säädettynä tai muutenkaan sinä aikana, kun hän suoritti vankeusrangaistusta.
11. Pakkokeinolain 1 luvun 5 §:n mukaan rikoksesta pidätettyä tai vangittua, joka on päästetty vapaaksi, ei saa uudelleen pidättää samasta rikoksesta sellaisen seikan nojalla, joka on viranomaisen tiedossa sen päättäessä pidättämisestä tai vangitsemisesta. Asiassa on alemmissa oikeuksissa ollut kysymys myös siitä, olisiko X voitu mainittu säännös huomioon ottaen enää uudelleen pidättää ja vangita rikoksesta epäiltynä syyttäjän mainitsemilla perusteilla.
12. Niin kuin edellä on todettu, tuomioistuin ei ollut päättänyt vangittuna olleen X:n vapaaksi päästämisestä. X:ää ei siten ollut päästetty mainitussa lainkohdassa säädetyllä tavalla vapaaksi. Kun X otettiin kiinni - ilmeisesti välittömästi - hänen vapauduttuaan suorittamasta vapausrangaistusta, merkitsi tämä näin ollen tosiasiassa tuomioistuimen vangitsemismääräyksen täytäntöönpanon jatkamista. X:n vapauden menetyksen laillisuutta ei näin ollen tule arvioida pakkokeinolain 1 luvun 5 §:n säännösten perusteella.
13. Kun käräjäoikeus on ottanut käsiteltäväksi syyttäjän vangitsemisvaatimuksen, on tämä edellä sanotun mukaisesti tarkoittanut X:n vangitsemisasian uudelleen tutkittavaksi ottamista, vaikka tämän olisi pitänyt tapahtua jo aikaisemmin. Arvioitavana on ollut se, oliko X:n vangittuna pitämiseen edellytykset.
14. Korkein oikeus katsoo, että X:n olojen ja muiden käräjäoikeuden päätöksestä ilmenevien seikkojen perusteella on voitu pitää todennäköisenä, että X edelleen karttaa oikeudenkäyntiä. Vangittuna pitämiseen on muutenkin ollut pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n 1 momentin ja 8 §:n 1 momentin mukaan edellytykset.
15. Asiassa on kuitenkin kysymys myös siitä, oliko edelleen vangitsemisesta pidettävä pakkokeinolain 1 luvun 26 a §:n mukaan kohtuuttomana. Korkein oikeus toteaa tältä osin ensinnäkin, että X:ää pidettiin vangittuna ilman, että hänen vangitsemisasiaansa olisi otettu tuomioistuimessa lainkaan käsiteltäväksi hänen suorittaessaan vankeusrangaistusta. Tuomioistuin arvioi vangitsemisen edellytyksiä ensimmäisen kerran hänen läsnäollessaan vasta 23.7.2003 syyttäjän vangitsemisvaatimusta käsiteltäessä. Jos tällöin olisi katsottu, että vangitsemiseen ei ole ollut laillisia edellytyksiä, olisi tämä merkinnyt sitä, että X:n vapaudenmenetysaika olisi näin muodostunut pidemmäksi kuin se olisi ollut siinä tapauksessa, että vangitsemisasia olisi käsitelty lain edellyttämällä tavalla vapausrangaistuksen suorittamisen aikana. X:n oikeusturvan kannalta ei voida pitää riittävänä sitä, että hänellä olisi ollut Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 4 kohdan perusteella oikeus saada pyynnöstään viipymättä vangitsemisensa laillisuus aikaisemmassa vaiheessa tuomioistuimen tutkittavaksi. X:n on näet tullut voida luottaa siihen, että hänen vapaudenmenetyksensä laillisuus saatetaan, niin kuin laki edellyttää, viipymättä ja viran puolesta tuomioistuimen käsiteltäväksi ja että häntä vangitsemiskäsittelyssä kuullaan.
16. Vangittuna ollut X ei siten ole saanut vapauden menetyksensä aikana sitä oikeusturvaa, jota voidaan pitää lain mukaisena vähimmäisvaatimuksena tällaisessa tapauksessa, jossa vangittuna oleva suorittaa samanaikaisesti vapausrangaistusta. Menettely, jossa X ensin lasketaan vapaaksi ja heti sen jälkeen mahdollisesti täysin odottamatta otetaan kiinni, on myös voinut olla omiaan aiheuttamaan hänelle näissä oloissa tarpeetonta kärsimystä. Edellä mainitut seikat eivät ole kuitenkaan sellaisia, että X:n määrääminen pidettäväksi edelleen vangittuna olisi ollut asian laadun, X:n iän tai muiden henkilökohtaisten seikkojen vuoksi kohtuutonta.
17. Käräjäoikeus on edellä sanotun perusteella voinut tutkia syyttäjän vangitsemisvaatimuksen ja määrätä X:n pitämisestä vangittuna.
18. Korkeimman oikeuden hankkiman selvityksen mukaan käräjäoikeus on 1.9.2003 lainvoimaisesti tuominnut X:n vankeusrangaistukseen rikoksista, joiden vuoksi hän on ollut vangittuna ja määrännyt hänet pidettäväksi edelleen vangittuna. Vangitsemispäätös, josta X on hovioikeuteen kannellut, ei siten enää ole voimassa. Näin ollen enemmän lausunnon antaminen asiassa raukeaa. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Riitta Suhonen (eri mieltä), Mikael Krogerus, Pertti Välimäki, Mikko Könkkölä ja Juha Häyhä (eri mieltä). Esittelijä Petteri Mikkola (mietintö). Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot Määräaikainen oikeussihteeri Mikkola: Korkein oikeus lausunee perusteluinaan seuraavaa: X on 29.6.2003 otettu poliisin toimesta kiinni ja passitettu vankilaan. Vapaudenmenetyksen perusteina olivat hovioikeuden päätös, jolla tuomittua vapausrangaistusta X oli toimitettava suorittamaan, sekä käräjäoikeuden 25.9.2002 ja 2.10.2002 vireillä olevissa X:ää koskevissa rikosasioissa antamat vangitsemismääräykset. Vangitsemismääräykset perustuivat siihen, että X pyrki karttamaan oikeudenkäyntiä. Vangitsemisasiaa ei ole käsitelty X:n ollessa suorittamassa vapausrangaistustaan. X:n suoritettua vapausrangaistuksensa 20.7.2003 hänet on pidätetty samana päivänä ja vangittu 23.7.2003 sillä perusteella, että hän edelleen pyrki karttamaan oikeudenkäyntiä käräjäoikeuden 25.9.2002 antamassa vangitsemismääräyksessä tarkoitetussa asiassa. Asiassa on kysymys siitä, onko X voitu 20.7.2003 pidättää uudelleen, kun hän oli jo kertaalleen 29.6.2003 menettänyt vapautensa mainitun vangitsemismääräyksen perusteella ja onko hänet voitu 23.7.2003 vangita. Pakkokeinolain 1 luvun 19 §:n mukaan vangitsemisasia on otettava tuomioistuimessa tutkittavaksi viimeistään neljän vuorokauden kuluttua siitä, kun epäilty on vangitsemismääräyksen johdosta menettänyt vapautensa. Saman luvun 5 §:n mukaan rikoksesta pidätettyä tai vangittua, joka on päästetty vapaaksi, ei saa uudelleen pidättää samasta rikoksesta sellaisen seikan nojalla, joka on ollut viranomaisen tiedossa sen päättäessä pidättämisestä tai vangitsemisesta. Asiassa on riidatonta, että X:n vangitsemisasiaa ei ole käsitelty tuomioistuimessa pakkokeinolain 1 luvun 19 §:ssä mainitussa määräajassa, mikä olisi ollut viimeistään 3.7.2003 mennessä. Alempien oikeuksien perustelujen mukaan vangitsemisasian käsittelyyn muiden perusteiden osalta ei ole ollut tarvetta, kun X on ollut vapautensa menettäneenä vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon vuoksi eikä hän ollut menettänyt vapauttaan muiden syiden vuoksi. X:n kiinniottamisen ja vankilaan passittamisen perusteena 29.6.2003 on kuitenkin ollut paitsi hänelle tuomitun rangaistuksen suorittaminen myös käräjäoikeuden edellä mainitut vangitsemismääräykset. X on siten ollut vapautensa menettäneenä myös niiden perusteella. Pakkokeinolain 1 luvun 19 §:ssä säädetty määräaika on luonteeltaan yksiselitteinen ja ehdoton, sillä sen enempää mainitussa lainkohdassa kuin muuallakaan pakkokeinolaissa ei ole säädetty perusteista, jotka oikeuttaisivat poikkeamaan kyseistä määräajasta. Kun X:n vangitsemisasiaa ei ole käsitelty tuomioistuimessa pakkokeinolain 1 luvun 19 §:ssä mainitussa määräajassa, X:ää ei olisi enää 20.7.2003 voitu pidättää uudelleen niillä perusteilla, joiden nojalla hän on ollut vapautensa menettäneenä 29.6.2003 alkaen. Kun syyte on nostettu, vangitsemisesta päättää rikosasiaa käsittelevä tuomioistuin. Se on 23.7.2003 syyttäjän esittämästä vangitsemisvaatimuksesta X:n läsnäollessa harkinnut vangitsemisen edellytykset ja kantelun alaisella päätöksellään määrännyt X:n vangittavaksi. Korkein katsonee, että X:n olojen ja muiden käräjäoikeuden päätöksestä ilmenevien seikkojen perusteella on voitu pitää todennäköisenä, että X edelleen karttaa oikeudenkäyntiä ja että X:n vangitsemiseen 23.7.2003 on ollut pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n 1 momentin ja 8 §:n 1 momentin mukaiset perusteet eikä vangitseminen ole asian laadun tai myöskään X:n henkilökohtaisten seikkojen vuoksi kohtuutonta. Korkeimman oikeuden hankkiman selvityksen mukaan käräjäoikeus on 1.9.2003 lainvoimaisesti tuominnut X:n vankeusrangaistukseen rikoksista, joiden vuoksi hän on ollut vangittuna ja määrännyt hänet pidettäväksi edelleen vangittuna. Vangitsemispäätös, josta X on hovioikeuteen kannellut ei siten enää ole voimassa. Näin ollen enemmän lausunnon antaminen asiassa rauennee. Oikeusneuvos Häyhä: Hyväksyn mietinnön. Oikeusneuvos Suhonen: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Häyhä.