2004 false KKO:2004:64 K:n saatava valtiolta oli ulosmitattu K:n veroveloista ja oikeusministeriölle oli annettu maksukielto. Ministeriö oli kuitenkin maksanut saatavan erehdyksessä K:n asianajajan as

§:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitettuna ulosmitattuna irtaimena esineenä eikä asianajaja jättämällä varat palauttamatta syyllistynyt mainitussa lainkohdassa rangaistavaksi säädettyyn omaisuutta koskevan viranomaiskiellon rikkomiseen. (Ään.) RL 16 luku 10 § 1 mom 3 kohta ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA Syyte Jyväskylän käräjäoikeudessa Virallinen syyttäjä vaati asianajaja X:lle rangaistusta omaisuutta koskevan viranomaiskiellon rikkomisesta, koska X oli 2.11.1998 - 2.2.1999 oikeudettomasti ryhtynyt erehdyksen kautta haltuunsa saamiin ja ulosottomiehen 1.10.1998 ja 21.10.1998 ulosmittaamiin ja maksukiellon alaisiin varoihin. X oli ulosmittauksesta ja maksukiellosta tietoisena jättänyt palauttamatta ulosottomenettelyyn kuuluvia ja oikeusministeriön vastoin sille annettua maksukieltoa erehdyksessä maksamia varoja, yhteensä 24 094,93 markkaa. Mainitut varat olivat tulleet X:n silloin edustaman asianajotoimiston asiakasvaraintilille, jonka käyttöoikeus oli kuulunut yksin asianajotoimistolle. X oli samalla jättänyt ulosottomenettelyssä selvittämättä sen, mihin hänen ja hänen silloin edustamansa yhtiön pantinhaltijana oleva parempi oikeus yhtiölle pantattuun ja sen jälkeen ulosmitattuun saamiseen oli perustunut. X:n menettelystä oli aiheutunut asianomistaja K:lle ainakin 2 186,20 markan määräinen vahinko, kun valtion verosaamisia ei oltu saatu ulosotossa tyydytettyä. Käräjäoikeuden tuomio 1.3.2001 Käräjäoikeus lausui, että X oli asianomistaja K:n asiamiehenä hoitanut vahingonkorvausta koskevaa riita-asiaa valtiota vastaan Tampereen käräjäoikeudessa. K ja valtio olivat tehneet sovinnon. Käräjäoikeuden 1.10.1998 vahvistaman sovinnon mukaan valtion tuli suorittaa K:lle vahingonkorvausta 23 905 markkaa korkoineen. X:n ja K:n 26.5.1998 tekemän panttaussopimuksen mukaan korvaus tuli suorittaa X:n edustaman asianajotoimiston asiakasvaratilille viimeistään 30.9.

1. Tampereen kihlakunnan ulosottovirasto oli kuitenkin
2. ja 21.10.1998 ulosmitannut edellä mainitun K:n valtiolta olevan saatavan K:lla ulosotossa olevien verosaatavien maksuksi. Ulosmittauksesta ulosottomies oli asianmukaisesti antanut oikeusministeriölle maksukiellon. Helsingin maksukeskus valtion puolesta oli kuitenkin maksukiellosta huolimatta suorittanut asianomistaja K:n valtiolta olevan vahingonkorvaussaatavan korkoineen, 24 094,93 markkaa asianajotoimiston asiakasvaratilille 2.11.
3. X oli hänelle tehdyistä pyynnöistä huolimatta kieltäytynyt palauttamasta ministeriölle tai ulosottoviranomaiselle mainittua summaa vedoten tehtyyn panttaussopimukseen ja siihen, että kyseistä summaa ei ollut ulosmitattu uudelleen toimiston asiakasvaratililtä. Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että X oli huolimatta edellä selostetusta panttaussopimuksesta oikeudettomasti ryhtynyt edellä selostettuun ulosmitattuun asianomistaja K:n valtiolta olevaan vahingonkorvaussaatavaan, koska hän oli ennen rahojen maksua asiakasvaratilille tullut tietoiseksi ulosmittauksesta, koska maksun oli katsottava tapahtuneen erehdyksessä ja koska X oli laiminlyönyt ulosottomiehelle selvittää hänellä tai asianajotoimistolla olevan panttauksen edellytyksenä olevan kääresaatavan suuruuden eikä ollut palauttanut rahoja ennen kuin helmikuussa
4. Vahingonkorvaussaatavan ulosmittaus oli peräytynyt vasta 31.12.1999, jolloin K:n ulosotossa olleet velat oli maksettu. X:n menettelystä oli aiheutunut asianomistaja K:lle vahinkoa, mikä oli johtunut siitä, että jos oikeusministeriö olisi 2.11.1998 suorittanut 24 094,93 markkaa ulosottoviranomaiselle, K:lta olisi ulosottotoimin peritty saatavia vähemmän. Asianomistaja K:n vahingonkorvaussaatava oli edellä selostetuin tavoin lainvoimaisesti ulosmitattu hänen veloistaan ennen kuin saatava oli maksettu asianajotoimiston asiakasvaratilille. Maksu tilille oli tapahtunut erehdyksessä. Siten mitään uutta ulosmittausta X:n väittämin tavoin ei ollut ollut tarpeen suorittaa eikä X ollut voinut asianajotoimiston ja asianomistaja K:n väliseen panttaussopimukseen vedoten kieltäytyä palauttamasta tilille tullutta suoritusta. Nimenomaan X oli hoitanut kyseistä K:n toimeksiantoa. Siten X:llä erityisesti oli ollut velvollisuus huolehtia siitä, että K:n varojen palauttamisessa menetellään oikein. Panttaussopimus oli tehty nimenomaan asianajotoimiston intressissä, vaikkakin kysymys oli ollut K:n varoista. Rahojen palauttamisesta olisi tullut tiedustella K:n mielipidettä, jolloin samalla olisi tullut selvitettyä asianajotoimistolla mahdollisesti olevan kääresaatavan suuruus. Nythän oli käynyt niin, että silloin, kun palauttamista vaadittiin, toimistolla ei ollut ollut K:lta mitään toimiston kirjanpitoon merkittyä vastasaatavaa. Siten X oli vaikeuttamalla ulosmittauksen loppuunsaattamista

§:n 1 momentin 3 kohdan tarkoittamalla tavalla ryhtynyt ulosmitattuun esineeseen. Oikeuskirjallisuuden nojalla oli riidatonta, että kyseinen vahingonkorvaussaatava voi olla ulosmittauksen kohteena. Ulosottolain 4 luvun 12 §:n 1 momentin mukaan panttaussopimus ei ollut estänyt kyseisen saatavan ulosmittausta. Ulosottoviranomaiset olivat ulosmittauksen suhteen menetelleet mainitun lain 4 luvun 18 §:ssä säädetyllä tavalla. Edellä olevan nojalla ja koska ulosmittaus oli peruutettu vasta 31.12.1999, X tuomittiin 1.1.1999 voimaan tulleen

§:n 1 momentin 3 kohdan nojalla omaisuutta koskevan viranomaiskiellon rikkomisesta 2.11.1998 - 31.12.1999 sakkorangaistukseen. Asian ovat ratkaisseet laamanni Eero Huotari ja lautamiehet. Vaasan hovioikeuden tuomio 16.1.2003 Hovioikeus, jossa X haki muutosta, lausui pääkäsittelyn toimitettuaan seuraavaa: Syytteen teonkuvaus tarkoitti rikosta, jolla oli aikaansaatu oikeudenvastainen tila ja pidetty sitä yllä. Tällaisen jatkuvan rikoksen tekeminen jatkuu niin kauan kuin oikeudenvastaista tilaa pidetään yllä. Kun tämä oli jatkunut vielä 1.1.1999, jolloin

§ nykyisessä muodossaan on tullut voimaan, tekoon oli sovellettava tätä uutta lakia. Sinänsä menettely on ollut rangaistavaa myös aikaisemmin voimassa olleen, pääosin vastaavansisältöisen rikoslain 16 luvun 17 §:n säännöksen mukaan.

§:n 1 momentin 3 kohdan mukaan joka oikeudettomasti ryhtyy ulosmitattuun irtaimeen esineeseen, on tuomittava omaisuutta koskevan viranomaiskiellon rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi. Omaisuutta koskevan viranomaiskiellon rikkomisen kohteesta Lähtökohtaisesti kaikki omaisuus- ja varallisuuslajit kuten saamisoikeudet ovat ulosmittauskelpoisia, ellei niiden ulosmittausta ole lailla erikseen kielletty tai rajoitettu. Niin konkreettisen esineen ja kiinteän omaisuuden kuin saamisoikeudenkin ulosmittauksessa on objektina perimmältään oikeus, nimittäin omistajan oikeusasema.

§:n säännöksen tarkoitus on suojella viranomaistoiminnan, kuten ulosoton, häiriötöntä kulkua. Lainkohdan esityöt eivät anna aihetta päätelmään, että erilaisia varallisuuslajeja ulosmittauksen kohteena olisi arvioitava lainkohtaa sovellettaessa eri tavalla. Näillä perusteilla hovioikeus katsoi, ettei ollut perusteita tulkita lainkohdan 1 momentin 3 kohdassa mainittua irtaimen esineen käsitettä niin ahtaasti, että se ei käsittäisi konkreettisen esineen, oikeastaan siihen liittyvän omistajan oikeuden, ohella myös saamisoikeutta ulosmittauksen kohteena. K:n vahingonkorvaussaatava valtiolta sisältyi siten lainkohdan tarkoittaman irtaimen esineen piiriin. K:n vahingonkorvaussaatavan maksaminen asianajotoimiston asiakasvaratilille ei ollut myöskään oikeudellisesti merkityksellisellä tavalla muuttanut ulosmittauksen kohteen luonnetta, vaan se oli säilynyt edelleen hänen saatavanaan. X:n toiminnasta asiassa Asianajotoimistossa asiakasvaratilejä hoitava henkilö oli todistajana kertonut, että asiakasvaratilit oli merkitty pankeissa asianajotoimiston nimissä oleviksi tileiksi ja että yhdellä tilillä säilytettiin useiden asiakkaiden varoja. Asiakasvaratileillä olevien varojen jakautuminen eri asiakkaiden kesken ilmeni vain asianajotoimiston sisäisestä kirjanpidosta. Kun K:n varat olivat saapuneet asiakasvaratilille, todistaja oli yleisen käytännön mukaisesti tiedustellut toimeksiantoa hoitaneelta X:ltä, miten varojen suhteen meneteltiin. X oli tuolloin sanonut hänelle, että K:n varat jätetään asiakasvaratilille. K oli puolestaan kertonut, että hän oli tiedustellut asianajotoimistosta, koska vahingonkorvaussaatava maksetaan hänelle. K:lle oli tuolloin kerrottu, että saatava oli päätetty jättää toistaiseksi asianajotoimiston asiakasvaratilille. K:lle ei ollut ilmoitettu syytä asianajotoimiston menettelyyn, eikä K ollut antanut ohjeita siitä, miten varojen suhteen tulisi menetellä. K:lle oli jäänyt tuolloin käsitys, ettei hänellä ollut ollut päätösvaltaa asiakasvaratilillä oleviin varoihinsa. Kirjallisena todisteena esitetyistä oikeusministeriön oikeushallinto-osaston päätöksestä 23.10.1998, ulosottoviraston kirjeestä 28.10.1998, saantitodistuksesta ja sen oheen liitetystä vastaanottokuittauksesta ilmeni, että oikeusministeriö oli päättänyt maksaa maksukiellon mukaisesti K:n vahingonkorvaussaatavan ulosottoviraston virkavarain tilille ja että asianajotoimisto oli saanut tiedon asiasta kirjallisesti 30.10.

1. Oikeusministeriö oli maksanut tämän jälkeen 2.11.1998 mainitun saatavan maksukiellosta huolimatta erehdyksessä asianajotoimiston asiakasvaratilille. Oikeusministeriö oli lähettänyt asianajotoimistolle 7.1.1999 päivätyn kehotuksen palauttaa erheellisesti maksetut varat takaisin oikeusministeriölle. Lääninhallitus oli vielä lähettänyt X:lle 21.1.1999 päivätyn kehotuksen toimittaa K:n vahingonkorvaussaatava ulosottoviraston virkavarain tilille viimeistään 2.2.
2. Todistajana kuulusteltu kihlakunnanvouti oli ollut X:n kanssa puhelinkeskustelussa 28.10.
3. Kihlakunnanvouti ei ollut ottanut enää tuon puhelinkeskustelun jälkeen X:ään yhteyttä, koska hänelle oli kertomansa mukaan jäänyt puhelinkeskustelun perusteella käsitys, että neuvotteleminen X:n kanssa olisi jatkossakin tuloksetonta ja koska saatavan asianajotoimiston asiakasvaratilille erheellisesti suorittanut oikeusministeriö oli sen suorittamisesta ulosottoviranomaiselle viime kädessä vastuussa oleva taho. Kun päätöksen K:n saatavan jättämisestä asianajotoimiston asiakasvaratilille oli tehnyt alkuvaiheessa X tiedustelematta, miten K halusi varojen suhteen meneteltävän, ja kun toimiston asiakasvaroista huolehtinut henkilö oli päättänyt myöhemmin jatkaa varojen säilyttämistä asiakasvaratilillä X:n mielipidettä kysyttyään ja yhteisymmärryksessä tämän kanssa, hovioikeus katsoi, että X:ää voitiin pitää toiminnasta vastuullisena henkilönä. Omaisuuteen ryhtymisestä Edellä mainitun säännöksen tarkoittamalla irtaimeen esineeseen ryhtymisellä tarkoitetaan lainkohtaa koskeneen hallituksen esityksen (HE 6/1997 vp s. 80) mukaan kaikenlaisia toimia, joilla vaikeutetaan ulosmittauksen tarkoituksen toteuttamista. Irtaimeen esineeseen ryhtymistä voi olla sen kätkeminen, hävittäminen ja ainakin joissakin tapauksissa sen vahingoittaminen. Sen sijaan pelkkä oikeustoimin tapahtuva irtaimen esineen luovuttaminen, joka ei vaaranna viranomaistoimen toteuttamista, ei ole tässä tarkoitettua ryhtymistä irtaimeen esineeseen. Sellainen esine saadaan siten esimerkiksi myydä sillä ehdolla, että ostaja saa sen ulosmittauksen peruunnuttua, hallituksen esityksessä edelleen lausutaan. Koska ryhtymisellä siten tarkoitetaan kaikenlaisia toimia, joilla vaikeutetaan ulosmittauksen tarkoituksen toteuttamista, hovioikeus katsoi, että säännöksen tarkoittama ryhtyminen voi toteutua myös laiminlyöntinä. Laiminlyönnillä ei sinänsä tarkoiteta rikosoikeudessa pelkkää passiivisuutta vaan sitä, että tiettyyn konkreettiseen tekijälle mahdolliseen tekoon olisi tullut ryhtyä edellyttäen, että tekijällä on ollut kyky ja mahdollisuus täyttää hänelle asetettu toimimisvelvollisuus. Oikeusministeriön ja lääninhallituksen yhteydenotot olivat olleet X:ään kohdistettuja kehotuksia edesauttaa erehdyksessä maksettujen varojen saattamista ulosottoviranomaiselle. X oli vallinneissa olosuhteissa ymmärtänyt, että hänen toimintansa varsin todennäköisesti vaikeutti ulosmittauksen toteuttamista. Hänellä oli ollut niin velvollisuus kuin kyky ja mahdollisuuskin toimia asiassa myös toisin. Sen vuoksi hovioikeus katsoi X:n jättämällä velvollisuuden vastaisesti varat palauttamatta ryhtyneen ulosmitattuun vahingonkorvaussaatavaan mainitun säännöksen edellyttämällä tavalla. Käräjäoikeuden tuomiota ei muutettu. Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenpresidentti Ingvar Krook sekä hovioikeudenneuvokset Jorma Rudanko ja Marjukka Huuskonen. MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA X:lle myönnettiin valituslupa. X vaati valituksessaan syytteen hylkäämistä. Virallisen syyttäjän puolesta annetussa vastauksessa vaadittiin valituksen hylkäämistä. KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU Perustelut
4. X:n päämiehen ja valtion 22.9.1998 tekemän sovinnon mukaan valtio sitoutui maksamaan X:n päämiehelle vahingonkorvausta 23 905 markkaa korkoineen. Tampereen kihlakunnan ulosottovirasto ulosmittasi
5. ja 21.10.1998 tämän saatavan X:n päämiehellä ulosotossa olevien verosaatavien maksuksi ja antoi valtiota edustaneelle oikeusministeriölle maksukiellon. Oikeusministeriö suoritti maksukiellosta huolimatta 2.11.1998 erehdyksessä vahingonkorvaussaatavan korkoineen, 24 094,93 markkaa, X:n edustaman asianajotoimiston asiakasvaratilille.
6. X kieltäytyi pyynnöistä huolimatta palauttamasta varoja ministeriölle tai ulosottoviranomaisille vetoamalla siihen, että vahingonkorvaussaatava oli jo aikaisemmin pantattu asianajotoimistolle asianajolaskun maksamisen vakuudeksi ja että summaa ei ollut uudestaan ulosmitattu toimiston asiakasvaratililtä. Vahingonkorvaussaatavaan kohdistuva ulosmittaus oli päättynyt vasta 31.12.1999, kun X:n päämiehen ulosotossa olleet velat oli maksettu. Varat olivat olleet tällöin edelleen asiakasvaratilillä.
7. X:lle on vaadittu rangaistusta siitä, että hän jättäessään palauttamatta varat oli 2.11.1998 - 2.2.1999 oikeudettomasti ryhtynyt noihin ulosmitattuihin varoihin.
8. Asiassa sovelletun, 1.1.1999 voimaan tulleen

§:n 1 momentin 3 kohdan mukaan omaisuutta koskevan viranomaiskiellon rikkomisesta tuomitaan se, joka oikeudettomasti ryhtyy takavarikkoon tai vakuustakavarikkoon otettuun, ulosmitattuun tai sellaiseen irtaimeen esineeseen, jonka muualle siirtämisen viranomainen on kieltänyt. Asiallisesti vastaavansisältöinen rangaistussäännös sisältyi aikaisemmin rikoslain 16 luvun 17 §:n 2 momenttiin (451/1987). Säännösten sanamuoto viittaa selvästi siihen, että rikoksen kohteena voivat olla vain irtaimet esineet, jotka voidaan siirtää toiseen paikkaan, kätkeä tai hävittää. 5. Ulosmitatun irtaimen esineen osalta mainitut säännökset liittyvät erityisesti ulosottolain 4 luvun 17 §:ään, jonka mukaan ulosmitatut irtaimet tavarat, joita ei viedä paikalta pois, on pantava sinne talteen ja ulosottomiehen sinetillä lukittava tai muulla tavoin niin merkittävä, että omaisuus ilmeisesti nähdään ulosmitatuksi.

§:n 1 momentin 3 kohdan tarkoituksena on näin ollen turvata muun muassa ulosottoviranomaisten antamien esinekohtaisten määräysten noudattaminen silloin, kun viranomainen ei itse ole ottanut toimenpiteen kohteena olevaa esinettä huostaansa. 6. Silloin kun, niin kuin tässä tapauksessa, on ulosmitattu ulosottolain 4 luvun 18 §:ssä tarkoitettu velallisen kolmannelta oleva saatava ja ulosottoviranomainen on antanut tälle maksukiellon, kiellon noudattamista turvaa vastaavasti

§:n 1 momentin 4 kohdan rangaistussäännös. Sen mukaan omaisuutta koskevan viranomaiskiellon rikkomisesta tuomitaan se, joka maksaa saatavan vastoin maksukieltoa. 7. Korkein oikeus katsoo, että

§:n 1 momentin 3 kohdassa käytettyä ilmaisua "ulosmitattuun... irtaimeen esineeseen" ottaen myös huomioon lainkohdassa säädetyt muut rangaistavat tekomuodot ei voida perustuslain 8 §:stä ilmenevän laillisuusperiaatteen vastaisesti tulkita säännöksen selkeätä kielellistä merkitystä laajemmin. Tällainen tulkinta vastaa myös säännöksen tarkoitusta. Ulosmitattuna irtaimena esineenä ei siten voida pitää niitä varoja, jotka oikeusministeriö saatavaa koskevasta maksukiellosta huolimatta on erehdyksessä maksanut asianajotoimiston asiakasvaratilille. Näin ollen X jättämällä tilillä olleet varat palauttamatta ei ole syyllistynyt omaisuutta koskevan viranomaiskiellon rikkomiseen. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan. X:ää vastaan ajettu syyte omaisuutta koskevan viranomaiskiellon rikkomisesta hylätään ja X vapautetaan tuomitusta rangaistuksesta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Riitta Suhonen, Mikko Tulokas (eri mieltä), Kari Kitunen, Pertti Välimäki ja Mikko Könkkölä. Esittelijä Sami Myöhänen (mietintö). Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto Määräaikainen oikeussihteeri Myöhänen: Mietintö oli lopputuloksen osalta Korkeimman oikeuden tuomion mukainen. Perusteluinaan Korkein oikeus lausunee seuraavaa: Käräjäoikeuden tuomiossa tarkemmin selostetuin tavoin X:ään kohdistettu syyte omaisuutta koskevan viranomaiskiellon rikkomisesta on perustunut siihen, että asianajaja X oli oikeudettomasti ryhtynyt edustamansa asianajotoimiston asiakasvaratilille erehdyksen kautta saapuneisiin ulosmitattuihin ja maksukiellon alaisiin varoihin siten, että hän oli ulosmittauksesta ja oikeusministeriölle annetusta maksukiellosta huolimatta jättänyt palauttamatta viranomaisille sanotut varat panttioikeuteen vedoten. X oli samalla ulosottomenettelyssä jättänyt selvittämättä, mihin hänellä ja hänen silloin edustamallaan yhtiöllä pantinhaltijana ollut parempi oikeus yhtiölle pantattuun ja sen jälkeen ulosmitattuun saamiseen oli perustunut. X:lle on vaadittu rangaistusta edellä kuvatusta teosta

§:n 1 momentin 3 kohdan perusteella. Säännöksen mukaan se, joka oikeudettomasti ryhtyy takavarikkoon tai vakuustakavarikkoon otettuun, ulosmitattuun tai sellaiseen irtaimeen esineeseen, jonka muualle siirtämisen viranomainen on kieltänyt, on tuomittava omaisuutta koskevan viranomaiskiellon rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko X syyllistynyt menettelyllään edellä mainitussa lainkohdassa rangaistavaksi säädettyyn tekoon. Ensin on tarkasteltava sitä, täyttääkö syytteessä kuvattu teko rangaistussäännöksen tunnusmerkistön. Mikäli vastaus tähän kysymykseen on kielteinen, syyte on hylättävä. Mikäli vastaus on myönteinen, on edelleen kysyttävä, onko X:n menettelyssä ollut piirteitä, joiden johdosta jokin muu rangaistusvastuun edellytys jäisi puuttumaan. Voiko omaisuutta koskevan viranomaiskiellon rikkomiseen syyllistyä muukin taho kuin se, johon kielto on kohdistettu?

§:n 1 momentissa määritelty rikos on nimikkeeltään "omaisuutta koskevan viranomaiskiellon rikkominen". Jo tällä perusteella sanotun momentin 3 kohtaa on tulkittava siten, toisin kuin hovioikeus on tehnyt, että teon tunnusmerkistöön kuuluu myös ulosmitatun irtaimen esineen osalta viranomaisen antaman kiellon rikkominen. Tätä tulkintaa tukee osaltaan myös pykälän esitöihin (HE 6/1997 vp s. 79) otettu sen tarkoitusta koskeva perustelu, jonka mukaan säännöksellä osaltaan turvataan viranomaisten antamien määräysten toteutuminen sellaisissa tapauksissa, joissa määräyksen kohdetta ei ole voitu ottaa suoranaisesti viranomaisten huostaan. Myöhemminkin pykälän esitöiden perusteluissa todetaan selvästi rikoksen suojeluobjektiksi erilaiset viranomaisten merkinnät ja kiellot. Kriminalisoinnin tarkoituksena ei siis ole suojata viranomaistoiminnan vaivatonta sujumista yleensä vaan ainoastaan lakiin perustuvien viranomaiskieltojen toteutumista. Nyt esillä olevassa asiassa X:ään ei ole viranomaisten taholta kohdistettu mitään kieltoa. Ainoa kielto, maksukielto, on annettu oikeusministeriölle. Jo edellä mainittu rikosnimike huomioon ottaen

§:n 1 momentin 3 kohtaa ei ole ainakaan tässä yhteydessä perusteita tulkita siten, että säännöksessä mainittuun rikokseen saattaisi syyllistyä jokin muukin taho kuin se, johon kielto on yksilöidysti, esimerkiksi ulosottolain 4 luvun 18 §:n 1 momentissa mainituin tavoin maksukielto antamalla, tai jotenkin muuten esimerkiksi ulosmitattu kohde merkitsemällä, kohdistettu. Myöskään rangaistussäännöksen esityöt eivät anna aihetta toisensuuntaiseen ajatteluun. Kun X:n ei ole edes väitetty rikkoneen mitään hänelle annettua tai häneen muutoinkaan kohdistunutta kieltoa,

§:n 1 momentin 3 kohdan tunnusmerkistö on jäänyt täyttymättä ja syyte on hylättävä jo tällä perusteella. Onko syytteessä mainittu "varat" rangaistussäännöksen tunnusmerkistössä mainittu "irtain esine"? Tekohetkellä voimassa olleen Suomen Hallitusmuodon 6 a §:n (969/1995) mukaan ketään ei saa pitää syyllisenä rikokseen eikä tuomita rangaistukseen sellaisen teon perusteella, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi. Nykyään rikosoikeudellisesta laillisuusperiaatteesta säädetään Suomen perustuslain 8 §:ssä ja rikoslain 3 luvun 1 §:ssä, jonka 1 momentin mukaan rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi. Rikoslaissa oleva säännös laillisuusperiaatteesta vastaa asialliselta sisällöltään aikaisempaa vastaavaa sääntelyä, ja siihen on lähinnä vain korostustarkoituksessa lisätty sana "nimenomaan" (PeVL 31/2002 vp s. 2). Laillisuusperiaatetta koskevan viimeisimmän hallituksen esityksen (HE 44/2002 vp s. 34) mukaan lainkäyttäjä ei saa edetä tulkinnassaan syytetyn vahingoksi säännöksen sanamuodon ulkopuolelle. Lain soveltaminen, joka perustuu joko termeille yleiskielessä annettavaan merkitykseen tai termeille oikeustieteessä, lakien esitöissä taikka mieluimmin itse laissa vahvistettuun juridis-tekniseen merkityssisältöön, on sallittua tulkintaa. Kielletystä tulkinnasta on kysymys, kun säännöstä sovelletaan tapaukseen, johon se ei lain sanamuodon kummassakaan edellä mainitussa merkityksessä sovellu, mutta jota tapausta kuitenkin voidaan pitää jossakin suhteessa samanlaisena tai rinnasteisena. Hallituksen esityksessä on edelleen todettu, että tulkinnallisia rajatapauksia ratkaistaessa lähtökohtana ovat laillisuusperiaatteen tausta-arvot ja tavoitteet eli oikeusturvan ja ennakoitavuuden takaaminen.

§:n 1 momentin 3 kohdassa rikkomisen kohde on "irtain esine". Käytettyä termiä ei ole määritelty säännöksen yhteydessä tai sen esitöissä. Yleiskielessä esineellä tarkoitetaan aineellista kohdetta. Sanakirjamääritelmä on aineellinen tosiolio tai kappale. Oikeudellisessa terminologiassa "irtaimella esineellä" on perinteisesti tarkoitettu tavanomaisia aineellisia esineitä, jotka ovat havaittavia fyysisiä kohteita. Esineen käsitteen ulkopuolelle ovat jääneet muun muassa sellaiset aineettomat oikeudet kuten saatavat, jotka ovat irtainta omaisuutta. Tämä esineen määritelmä esitetään sekä oikeusyhteisön kollektiivisesti tuottamassa suomalaisessa oikeustietosanakirjassa (Encyclopædia Iuridica Fennica I, 1994) että uusissa oikeustieteellisissä perusteoksissa. Oikeustieteen piirissä on tosin myös katsottu, että esineen käsite tulisi ymmärtää perinteistä käsitystä laajemmin, jolloin se sisältäisi myös muun muassa saamiset. Harkittaessa sitä, mikä on "irtaimen esineen" juridinen määritelmä käsillä olevassa rikosoikeudellisessa tulkintatilanteessa, perusteita ratkaisulle on haettava laillisuusperiaatteen tausta-arvoista. Kuten edellä mainituissa laillisuusperiaatteen esitöissä on todettu, tulkinnallisia rajatapauksia ratkaistaessa lähtökohdaksi on otettava oikeusturvan ja ennakoitavuuden vaatimukset. Nämä seikat huomioon ottaen irtaimen esineen käsitettä on tässä yhteydessä tulkittava perinteisen ja edelleen vallitsevan juridisen määritelmän mukaisesti. Esineellä tarkoitetaan siten aineellisia, käsin kosketeltavia kohteita. Syytteessä mainittu termi "varat", joka jutun asiayhteydessä viittaa saamiseen tai saamisoikeuteen, ei ole "irtain esine" yleiskielessä eikä edellä mainituin perustein myöskään juridisessa terminologissa. Kun asiassa on kysymys laillisuusperiaatteesta, irtaimen esineen käsitteen sisältöä ei ole syytä arvioida toisin myöskään esimerkiksi sillä perusteella, että

§:n 1 momentin 3 kohdan säännöksen ruotsinkielisessä versiossa käytetään termiä "lös egendom". Näin ollen, rangaistussäännöksen tunnusmerkistön jäätyä täyttymättä, syyte olisi hylättävä myös tällä perusteella. Voidaanko syytetyn katsoa syyllistyneen menettelyllään laiminlyöntiin, kun sitä ei ollut tekoaikana säädetty rangaistavaksi?

§:n 1 momentin 3 kohdassa käytetyllä verbillä "ryhtyä" on yleiskielessä aktiivista toimintaa tarkoittava merkitys. Syytteessä on lähdetty siitä, että X on syyllistynyt rikokseen, kun hän oli jättänyt palauttamatta erehdyksessä maksukiellon vastaisesti saadut varat viranomaisille. Toisin sanoen X:n on syytteessä katsottu syyllistyneen laiminlyöntiin. Syytteessä kuvatun tapahtuman tekoaikana laissa ei ollut yleistä säännöstä laiminlyönnin rangaistavuudesta. Tällainen säännös, joka on nykyään rikoslain 3 luvun 3 §:ssä, on tullut voimaan vasta vuoden 2004 alusta. Sanotun säännöksen esitöissä (HE 44/2002 vp s. 39 - 40) on tuotu esiin, että kun laiminlyönnin rangaistavuus perustuu yksinomaan oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa kiteytyneisiin sääntöihin, tilanne on laillisuusperiaatteen kannalta perin ongelmallinen. Tämä koskee erityisesti tapauksia, joissa lain sanamuoto käyttää yleiskielessä aktiivisen toiminnan puolelle painottuvia ilmauksia mutta joissa tekijä vastuuasemaa koskevan opin perusteella kuitenkin asetetaan vastuuseen myös passiivisesta suhtautumisesta. Nyt esillä olevaan asiaan ei voida soveltaa nykyistä rikoslain 3 luvun 3 §:n säännöstä laiminlyönnin rangaistavuudesta, koska sen soveltaminen ei olisi omiaan johtamaan syytetyn kannalta lievempään lopputulokseen. Kun

§:n 1 momentin 3 kohdassa käytetty verbi "ryhtyä" viittaa yleiskielessä aktiiviseen toimintaan ja kun tekohetkellä laissa ei ole ollut edes yleissäännöstä laiminlyönnin rangaistavuudesta, X:n ei voida laillisuusperiaatetta loukkaamatta katsoa syyllistyneen syytteessä kuvattuun, muunlaista kuin aktiivista toimintaa tarkoittavaan rikokseen. Näin ollen, rangaistussäännöksen tunnusmerkistön jäätyä täyttymättä, syyte olisi hylättävä vielä tälläkin perusteella. Oikeusneuvos Tulokas: Hovioikeuden tavoin katson, että ulosmitattu pankkisaatava voi olla omaisuutta koskevan viranomaiskiellon rikkomisen kohteena

§:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Oikeusministeriö on ulosottoviraston sille tiedoksiantaman maksukiellon vastaisesti maksanut X:n edustaman asianajotoimiston asiakasvarojen tilille X:n asiakkaan K:n vahingonkorvaussaatavan valtiolta. Maksukielto johtui saatavan ulosmittauksesta. X ei ole ollut velvollinen eikä K:n edut huomioon ottaen oikeutettukaan oikeusministeriölle palauttamaan varoja, jotka käsittivät tuomitun korvaussaatavan suorituksen. Maksu ei ole ollut perusteeton. Sen myötä K:n saatava valtiota kohtaan on lakannut ja samalla on lakannut myös saatavan ulosmittaus. Ulosottovirasto ei ole ulosmitannut asiakasvarojen tilillä olleita varoja. X ei ole syytteessä kuvatulla menettelyllään ryhtynyt ulosmitattuun omaisuuteen. Syyte on selvästi perusteettomana hylättävä. Päädyn samaan lopputulokseen kuin Korkeimman oikeuden enemmistö.