§:ssä tarkoitettuihin henkilöihin ja heidän edustajiinsa. Työturvallisuuslain säännösten soveltuminen C:n työhön Käräjäoikeus totesi, että työturvallisuuslain 2 §:n mukaan lakia sovelletaan muun ohella työsopimuksen perusteella tehtävään työhön. Kysymyksessä olevalla rakennustyömaalla ei ollut näytetty olleen syytteessä kerrottuna aikana A:han nähden työsopimussuhteessa olleita työntekijöitä. Siten työturvallisuuslaki ei sen 2 §:n soveltamisalaa koskevan yleissäännöksen perusteella tullut sovellettavaksi nyt kysymyksessä olevassa asiassa.
§:n mukaan lakia sovellettiin myös 1) yhteisellä työpaikalla toimivaan pääasiallista määräysvaltaa käyttävään työnantajaan, muuhun työnantajaan sekä itsenäiseen työn suorittajaan siten kuin 49 - 51 ja 53 §:ssä säädetään; 2) yhteisellä rakennustyömaalla pääurakoitsijaan, rakennuttajaan tai muuhun henkilöön, joka johtaa tai valvoo rakennushanketta, siten kuin 52 §:ssä säädetään. Asiassa oli riidanalaista, tuliko työturvallisuuslaki siten sovellettavaksi yhteistä työpaikkaa tai rakennustyömaata koskevien säännösten perusteella C:n työhön. Työturvallisuuslain 49 §:n esitöissä (HE 59/2002 vp s. 52) oli todettu, että sanotun säännöksen soveltaminen edellytti, että työpaikalla työskenteli oman työnjohtonsa alaisena joko kahden työnantajan työntekijöitä taikka yhden työnantajan yksi tai useampi työntekijä ja vähintään yksi itsenäinen työnsuorittaja. Yhteinen työpaikka syntyi tällöinkin vain, jos näiden suorittama työ tapahtui samanaikaisesti tai peräkkäin siten, että työ saattoi vaikuttaa toisten työntekijöiden turvallisuuteen ja terveyteen. Yhteisen työpaikan käsite edellytti jonkun työnantajan olevan sellaisessa asemassa, että työnantajan voitiin katsoa käyttävän pääasiallista määräysvaltaa työpaikalla. Pääasiallinen määräysvalta oli useimmiten varsin selkeästi todettavissa kyseisen työnantajan tosiasiallisesta asemasta. Lisäksi hallituksen esityksessä todettiin, että säännöksen asettamissa velvoitteissa ei ollut kysymys vain yhteistoimintavelvoitteesta, vaan myös velvollisuudesta huolehtia työntekijöiden turvallisuudesta ja terveydestä. Käytännössä tämä merkitsi esimerkiksi velvoitetta yhteistoiminnassa sovittaa eri työvaiheet yhteen siten, ettei niistä aiheutunut vaaraa. Lisäksi hallituksen esityksessä (s. 53) oli 52 §:n osalta todettu, että pykälä koski pääurakoitsijan asemassa olevan työnantajan tai rakennuskohdetta johtavan ja valvovan rakennuttajan tai muun henkilön perusvelvoitteita. Tällaisen henkilön oli huolehdittava siitä, että työstä ei aiheutunut vaaraa työmaalla työskenteleville eikä muillekaan työn vaikutuspiirissä olleille. Yhteistä rakennustyömaata koskivat myös muut hallituksen esityksessä edellä mainitut yhteistä työpaikkaa koskevat säännökset. Työsuojelupiirin lausunnon mukaan oli kiistatonta, että aukon peittämistä ei ollut tehty asianmukaisesti. Työsuojelupiirin käsityksen mukaan rakennuttaja ei ollut toiminut kuten työturvallisuuslain 52 §:n 1 momentti edellytti. Käräjäoikeus totesi A:n, B:n ja todistaja D:n kertoneen yhtenevästi, että kysymyksessä ollut rakennushanke oli toteutettu siten, että A oli tehnyt rakennustöistä mahdollisimman suuren osuuden itse. Apunaan rakennustöissä hänellä oli ollut niin sanottua talkooväkeä kuten D, jolle ei ollut maksettu palkkaa tai muut vastiketta. Rakennustyötä oli lisäksi tehnyt rakennushankkeen vastaavana työnjohtajana toiminut B. B:n mukaan rakennustöistä ei ollut maksettu hänelle palkkaa vaan työ oli sisältynyt hänen omistamalleen insinööritoimistolle maksettuun kokonaiskorvaukseen suunnittelu- ja valvontatyöstä. A:n mukaan rakennustyömaalla oli syytteessä kerrottuna aikana ollut, tosin ei yhtäaikaisesti, kahden eri urakoitsijan eli X Oy:n sekä sähkötöitä suorittaneen toisen yrityksen työntekijöitä. Asiassa oli riidatonta, että syytteessä kerrotun putoamisen tapahtuessa C oli ollut suorittamassa hormikatselmusta X Oy:n palveluksessa olleena työntekijänä. Asiassa oli siten jäänyt näyttämättä, että A:lla olisi syytteessä kerrotun tapahtuman aikoihin ollut rakennustyömaallaan häneen työsopimussuhteessa olleita työntekijöitä. Huomioon ottaen X Oy:n urakkasopimuksen sisältö ja arvioitavissa oleva sähkötöitä koskeneen urakkasopimuksen laajuus sekä toisaalta kerrotun omakotitalon muun rakennustyön osuus, josta A on kertomallaan tavalla itse vastannut, puheena olevalla rakennustyömaalla ei ollut katsottava olleen pääurakoitsijan asemassa ollutta työnantajaa. Käräjäoikeus on katsonut henkilötodistelusta lisäksi käyneen ilmi, että C:n putoamisen tapahtuessa sekä X Oy:n urakkaan sekä sähkötöitä tehneen yrityksen urakkaan liittyneet työt olivat olleet vielä kesken. Huomioon ottaen asianosaisten rakennuksen valmiusasteesta antamat kertomukset ja rakennustyön tavanomainen eteneminen omakotirakennustyömaalla, asiassa voitiin päätellä, että kerrottujen urakoitsijoiden työ oli edennyt ja etenisi jatkossakin peräkkäin siten, että kummankin työ oli voinut vaikuttaa toisten työntekijöiden turvallisuuteen ja terveyteen. Kaikesta muusta rakennustyöstä ja myös putoamispaikan ympäristön rakentamisesta vastanneen A:n oli tosiasiallisen asemansa perusteella katsottava käyttäneen pääasiallista määräysvaltaa rakennustyömaalla ja osaltaan johtaneen rakennushanketta. Sen vuoksi hän oli
ja 49 §:n sekä rikoslain 48 luvun 8 §:n 2 momentin nojalla rikosoikeudellisessa vastuussa työturvallisuuslain 52 §:ssä säädettyjen velvoitteiden toteutumisesta yhteisellä rakennustyömaalla. Käräjäoikeus totesi B:n kertoneen, että hän oli toiminut puheena olevassa rakennustyössä maankäyttö- ja rakennuslain 122 §:n tarkoittamana kunnan rakennusvalvontaviranomaisen hyväksymänä vastaavana työnjohtajana. Sanotun pykälän mukaan vastaava työnjohtaja muun ohella johti rakennustyötä. Huomioon ottaen B:n vastaavan mestarin asema rakennustyössä, jossa hän oli kertomansa mukaisesti osallistunut myös käytännön rakentamistoimiin A:n apuna, myös B:n oli käräjäoikeuden mukaan katsottava olleen työturvallisuuslain 52 §:n tarkoittama rakennushanketta johtava ja valvova muu henkilö, jonka velvollisuuksiin oli A:n ohella kuulunut huolehtia työturvallisuuslain 52 §:ssä säädettyjen velvoitteiden toteutumisesta yhteisellä rakennustyömaalla. Käräjäoikeus päätyi siihen, että C:n rakennustyömaalla tekemään, syytteessä kerrottuun työhön sovellettiin edellä kerrotuilta osin työturvallisuuslakia. Käräjäoikeus totesi vielä, että aikaisemmassa oikeuskäytännössä, jolloin voimassa oli ollut vanha työturvallisuuslaki (299/1958), rakennuslautakunnan määräämänä vastaavana työnjohtajana toiminutta henkilöä ei pidetty vanhan työturvallisuuslain 1 §:n tarkoittamana työmaalla loukkaantuneen henkilön työnantajana, työnantajan edustajana tai virkamiehenä eikä hän näin ollen voinut syyllistyä tuolloin työturvallisuuslain 49 §:ssä rangaistavaksi säädettyyn menettelyyn. A:n ja B:n menettely Käräjäoikeus totesi asiassa olleen riidatonta, että C oli pudonnut syytteessä kuvatuin tavoin aukosta välipohjan läpi talon ensimmäiseen kerrokseen. C:n putoamisen johdosta saamat, syytteessä kuvatut vammat, ilmenivät lääkärinlausunnosta. Käräjäoikeus päätyi näyttöä arvioidessaan siihen, että välipohjassa ollut aukko, joka oli ollut styrox-levyllä peitetty, oli aiheuttanut erityisen putoamisvaaran C:lle, joka oli hormikatselmukseen liittyneissä työtehtävissä liikkunut yläpohjassa. Putoamisvaaran aiheuttanut aukko ei ollut ollut C:n ennalta havaittavissa eikä aukkoa ollut siten merkitty, että välipohjan päällä liikkunut C olisi käsittänyt tai hänen olisi pitänyt käsittääkään välipohjassa liikkumiseen sisältynyttä yllättävää putoamisen vaaraa. Pelkästään siitä, että rakennusvaiheessa olleen keskeneräisen rakennuksen välipohjan päällä oli ollut ympäristöstään erottava styrox-levy, ei C ollut voinut päätellä tai ymmärtää, että levy olisi asetettu varoitustarkoituksessa aukon päälle. Käräjäoikeus katsoi A:n toimineen rakennushankkeessa omalta osaltaan hankkeen johtajana. B taas oli kertomansakin mukaan rakentamisalan ammattilainen, joka oli suunnitellut lukuisia omakotitaloja ja toiminut sanotuissa rakennushankkeissa vastaavana mestarina. Tähän nähden sekä A:n että B:n oli täytynyt käsittää ja ymmärtää, että heidän velvollisuutenaan oli ollut huolehtia siitä, ettei rakennustyömaalla päässyt syntymään työturvallisuuslain 52 §:n säännöksen vastaista puutteellisuutta kuten putoamisvaaran sisältävää aukkoa, jota ei ollut asianmukaisesti merkitty. A:n ja B:n kertomuksista oli käräjäoikeuden mukaan käynyt ilmi, että aukko oli jätetty välipohjaan siinä tarkoituksessa, että aukon kautta oli päästy tikapuita pitkin alakerrasta yläkertaan. Aukon oli siten täytynyt olla välipohjassa jo jonkin aikaa. B oli kertonut käyneensä rakennustyömaalla valvontakäynneillä ainakin viikottain. Tähän nähden myös B:n oli katsottava olleen tietoinen aukon aiheuttamasta putoamisvaarasta. Käräjäoikeus päätyi siihen, että A ja B olivat kerrotulla putoamisvaaran aiheuttaneella huolimattomalla menettelyllään aiheuttaneet C:lle syytteen 1 kohdassa kerrotut ruumiinvammat, joita ei ollut pidettävä vähäisinä. Syyksilukeminen Käräjäoikeus katsoi A:n ja B:n syyllistyneen siihen, mistä heille oli syytteen 1 ja 2 kohdassa vaadittu rangaistusta. Käräjäoikeus tuomitsi A:n ja B:n kummankin rikoslain 47 luvun 1 §:n 1 momentin 1 ja 2 kohdan,
, 49, 51 ja 52 §:n sekä rikoslain 21 luvun 10 §:n nojalla yhteiseen 30 päiväsakon rangaistukseen työturvallisuusrikoksesta ja vammantuottamuksesta. Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Petri Sahi ja lautamiehet. Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 19.12.2006 A ja B valittivat hovioikeuteen. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden ratkaisua. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Leena Parviainen, Pekka Palomäki ja Tuula Jauhiainen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle ja B:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A ja B vaativat syytteiden hylkäämistä. Syyttäjä ja C vaativat vastauksissaan valitusten hylkäämistä. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu
§:ssä tarkoitettuihin henkilöihin ja heidän edustajiinsa. 6.
§:n 1 kohdan mukaan työturvallisuuslakia sovelletaan myös yhteisellä työpaikalla toimivaan pääasiallista määräysvaltaa käyttävään työnantajaan, muuhun työnantajaan sekä itsenäiseen työnsuorittajaan siten kuin 49 - 51 ja 53 §:ssä säädetään ja pykälän 2 kohdan mukaan myös yhteisellä rakennustyömaalla pääurakoitsijaan, rakennuttajaan tai muuhun henkilöön, joka johtaa tai valvoo rakennushanketta, siten kuin 52 ja 52 a §:ssä säädetään.
§:ää sekä rikoslain 47 luvun 1, 7 ja 8 §:ää.
§:ssä tarkoitettuihin henkilöihin ja heidän edustajiinsa.
§:n 1 kohdassa todetaan, että työturvallisuuslakia sovelletaan myös yhteisellä työpaikalla toimivaan pääasiallista määräysvaltaa käyttävään työnantajaan, muuhun työnantajaan sekä itsenäiseen työnsuorittajaan siten kuin 49 - 51 ja 53 §:ssä säädetään ja 2 kohdassa, että lakia sovelletaan myös yhteisellä rakennustyömaalla pääurakoitsijaan, rakennuttajaan tai muuhun henkilöön, joka johtaa tai valvoo rakennushanketta, siten kuin 52 ja 52 a §:ssä säädetään. Rikoslain 47 luvun 1 §:n edellä todettu soveltamisalan laajentaminen muihin henkilöihin kuin työnantajiin ja heidän edustajiinsa on siis toteutettu rikoslain 47 luvun 8 §:n 2 momentista alkavalla viittausketjulla työturvallisuuslaissa tarkoitettuihin "yhteisen työpaikan" ja "yhteisen rakennustyömaan" käsitteisiin. Viittausketju on sinänsä täsmällinen, mutta laajentaa varsin vaikeasti hahmotettavalla tavalla rikoslain 47 luvun 1 §:n soveltamisalaa. Tämä antanee Korkeimmalle oikeudelle aiheen tarkastella rikosvastuun perusteita rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen kuuluvan täsmällisyysvaatimuksen kannalta erityisellä tarkkuudella. Arvioitaessa rikoslain 47 luvun 1 §:n soveltumista A:han ja B:hen todettaneen ensin, ettei A ole tapahtumahetkellä teettänyt työtä työsuhteessa. Hän ei siten ole ollut työnantaja eikä B näin ollen myöskään ole voinut olla työnantajan edustaja. A ei myöskään ole ollut
§:ssä tarkoitettu itsenäinen työnsuorittaja tai pääurakoitsija. Sen sijaan häntä on alempien oikeuksien katsomin tavoin voitu pitää "rakennuttajana", joka johtaa tai valvoo rakennushanketta. B:tä puolestaan on alempien oikeuksien katsomin tavoin voitu pitää "muuna henkilönä, joka johtaa tai valvoo rakennushanketta". Rikoslain 47 luvun 1 §:n rangaistussäännöksen soveltaminen edellyttää kuitenkin sanotun aseman lisäksi, että kysymys on ollut "yhteisestä rakennustyömaasta". "Yhteisen rakennustyömaan" määritelmä, jonka sisältö tässä tapauksessa ratkaisee, voidaanko rikoslain 47 luvun 1 §:ää soveltaa A:han ja B:hen, löytyy työturvallisuuslain nojalla annetusta rakennustyön turvallisuutta koskevasta valtioneuvoston päätöksestä 629/1994. Kyseiseen päätökseen on viitattu yhteistä rakennustyömaata koskevan työturvallisuuslain 52 §:n esitöiden yksityiskohtaisissa perusteluissa (HE 59/2002 vp). Korkein oikeus pitänee aikaisemmissa ratkaisuissaan (esim. KKO 2004:46) katsominsa tavoin ongelmallisena, jos samaa käsitettä tiettyä oikeudenalaa, kuten tässä tapauksessa rakennustyön turvallisuutta, koskevissa säännöksissä käytettäisiin eri merkityksissä ilman, että tämä nimenomaisesti ilmenisi säännöksistä. Näin ollen Korkein oikeus katsonee, että käsitteellä "yhteinen rakennustyömaa" täytyy sekä rakennustyön turvallisuudesta annetussa valtioneuvoston päätöksessä että työturvallisuuslaissa olla sama sisältö. Tapahtuma-ajankohtana voimassa olleen rakennustyön turvallisuudesta annetun edellä mainitun valtioneuvoston päätöksen 2 §:n 3 kohdan mukaan yhteisellä rakennustyömaalla tarkoitettiin rakennustyömaata, jolla "samanaikaisesti" työskenteli kahden tai useamman työnantajan palveluksessa olevia työntekijöitä taikka itsenäisen työnsuorittajan lisäksi joko vähintään toinen itsenäinen työnsuorittaja tai vähintään yksi jonkin työnantajan palveluksessa oleva työntekijä. Nyt kysymyksessä olevan tapahtuman jälkeen yhteisen rakennustyömaan määritelmä on valtioneuvoston asetuksella (706/2006) muutettu koskemaan myös työpaikkaa, jolla "samanaikaisesti tai peräkkäin" toimii useampi kuin yksi työnantaja tai korvausta vastaan työskentelevä itsenäinen työnsuorittaja. Tällä myöhemmin annetulla myös peräkkäisen toimimisen kriteerin sisältävällä määritelmällä ei kuitenkaan Korkeimman oikeuden mukaan voine olla merkitystä sen arvioimisessa, voitiinko A:n omakotitalotyömaata tapahtumahetkellä pitää työturvallisuuslaissa tarkoitettuna yhteisenä rakennustyömaana. Korkein oikeus pitänee edellä selostetun tekohetkellä voimassa olleen yhteisen rakennustyömaan määritelmän soveltumisen kannalta ratkaisevana sitä, mikä merkitys annetaan määritelmässä käytetylle ilmaisulle "samanaikaisesti". Kysymys lienee Korkeimman oikeuden mukaan siitä, onko tapahtumaajankohtana "samanaikaisesti" C:n kanssa työmaalla työskennellyt muita työntekijöitä tai itsenäisiä työnsuorittajia. Korkein oikeus todennee, ettei A:n työmaalla ole C:n pudotessa eikä useita päiviä sitä ennenkään työskennellyt muita työntekijöitä tai itsenäisiä työnsuorittajia. Korkein oikeus todennee aikaisemmissa ratkaisuissaan (esim. KKO 2004:109) katsoneensa, että lainsäädännössä käytetyt ilmaisut on yleensä, ellei niitä erikseen ole määritelty, ymmärrettävä siinä merkityksessä, mikä niillä on yleisessä kielenkäytössä. Korkein oikeus todennee, että "samanaikainen" tarkoittaa yleisessä kielenkäytössä yhtäaikaisesti ja samalla hetkellä tapahtuvaa. Korkein oikeus todennee edelleen, ettei yleiskielen mukaisesta samanaikaisesta työskentelystä siis tässä tapauksessa voi olla kysymys. Sen, että yhteisen rakennustyömaan määritelmää on edellä todetuin tavoin sittemmin täydennetty sanoilla "tai peräkkäin", Korkein oikeus katsonee myös osaltaan osoittavan, ettei tapahtuma-ajankohtana voimassa ollut määritelmä mahdollistanut tulkintaa, jonka mukaan "samanaikaisuus" voisi toteutua myös "peräkkäisellä" työskentelyllä. Muutoinhan yhteisen rakennustyömaan määritelmän muuttamiseen ei tältä osin olisi ollut tarvetta. Edellä kerrotuilla perusteilla Korkein oikeus katsonee, ettei kysymyksessä ole ollut tekohetkellä voimassa olleessa valtioneuvoston päätöksessä,
§:n 2 kohdassa ja 52 §:ssä tarkoitettu yhteinen rakennustyömaa. Korkein oikeus katsonee myös, ettei A:han ja B:hen voida soveltaa työturvallisuuslakia myöskään lain 7 §:n 1 kohdan yhteistä työpaikkaa koskevan viittauksen perusteella, koska kumpikaan heistä ei ole tapahtumahetkellä ollut työnantaja tai itsenäinen työnsuorittaja. Edellä kerrotuilla perusteilla Korkein oikeus katsonee, etteivät A:n ja B:n laiminlyönnit ole kuuluneet rikoslain 47 luvun 1 §:n soveltamisalaan. Syytteet työturvallisuusrikoksesta on näin ollen hylättävä. Vammantuottamus Korkein oikeus todennee, että vammantuottamuksesta tuomitaan rikoslain 21 luvun 10 §:n mukaan henkilö, joka huolimattomuudellaan aiheuttaa toiselle ruumiinvamman tai sairauden, joka ei ole vähäinen. Kuten alemmat oikeudet ovat todenneet C:lle putoamisesta aiheutuneet vammat eivät ole olleet vähäisiä. Korkein oikeus todennee, että vammantuottamusta koskevan syytteen arvioinnin kannalta kysymys on näin ollen vain siitä, ovatko A ja B huolimattomuudellaan aiheuttaneet sanotut vammat siitäkin huolimatta, että syytteet työturvallisuusrikoksesta on hylättävä. Rikoslain 3 luvun 7 §:n mukaan tekijän menettely on huolimatonta, jos hän rikkoo olosuhteiden edellyttämää ja häneltä vaadittavaa huolellisuusvelvollisuutta, vaikka hän olisi kyennyt sitä noudattamaan (tuottamus). Korkein oikeus katsonee, ettei olosuhteiden edellyttämän huolellisuusvelvoitteen välttämättä tarvitse perustua nimenomaiseen normiin tai sitoumukseen vaan se voi syntyä myös muulla tavalla. Olosuhteiden edellyttämänä huolellisuusvelvollisuutena voidaan pitää esimerkiksi rakennuksen haltijan vastuuta sen turvallisuudesta (KKO 1932 II 179, 1948 II 313, 1980 II 89 ja 2007:62). Rakennuksen haltijan lisäksi myös kiinteistön haltijalla on valvontavastuu kiinteistön turvallisuudesta. Erilaisten vaarallisten kaivantojen aiheuttamat vammat ovat tyypillisiä vastuuaseman tilanteita (KKO 1950 II 362, 1949 II 190 ja 1962 II 110). Korkein oikeus katsonee, että styrox-levyllä peitetty aukko toisen kerroksen lattiassa on alempien oikeuksien toteamin tavoin ollut erityisen vaarallinen sen vuoksi, että levy on estänyt aukon havainnoimisen tarjoamatta kuitenkaan putoamissuojaa. Kuten alempien oikeuksien ratkaisuissa on todettu A ja B ovat olleet tietoisia aukosta ja sen peittämisestä styrox-levyllä. He ovat myös tienneet, että työmaalla saattaa liikkua henkilöitä, jotka voivat pudota aukkoon. Putoamisen mahdollisuus ei ole ollut ennalta-arvaamaton. Korkein oikeus katsonee, että A:n olisi keskeneräisen rakennuksen omistajana ja haltijana ja B:n tilanteen havainneena vastaavana työnjohtajana, siitäkin huolimatta, etteivät työturvallisuuslain säännökset ole edellä todetuista syistä heihin soveltuneet, tullut olosuhteiden edellyttämän ja heiltä vaadittavan huolellisuusvelvollisuuden perusteella puuttua tilanteeseen siten, että aukko olisi tukittu tai suojattu turvallisella tavalla. Tämän velvollisuuden laiminlyömällä he ovat huolimattomuudellaan aiheuttaneet C:lle alempien oikeuksien ratkaisuissa mainitut vammat ja siten syyllistyneet vammantuottamukseen. Korkein oikeus pitänee oikeudenmukaisena rangaistuksena A:n ja B:n syyksi luetusta vammatuottamuksesta 20 päiväsakkoa rikoksen laatu ja siitä ilmenevä tekijöiden syyllisyys huomioon ottaen. Lopputulos Korkein oikeus tuominnee A:n kohdassa 2 syyksi luetusta vammantuottamuksesta maksamaan 20 päiväsakkoa ja B:n samassa kohdassa syyksi luetusta vammantuottamuksesta maksamaan niin ikään 20 päiväsakkoa. Muilta osin hovioikeuden ratkaisua ei muutettane.
Tekoälyselitys virallisen lakitekstin pohjalta. Suuntaa antava, ei korvaa oikeudellista neuvontaa.