2009 false KKO:2009:69 Yhtiön läheiset olivat antaneet takauksen yhtiön velasta eräälle velkojalle. Ennen konkurssia yhtiö maksoi velan, jolloin takaajat vapautuivat takausvastuustaan. Maksua ja siitä

§:n 2 momentin säännökset sekä se, ettei asiassa ole selvitetty, olisiko maksu voitu peräyttää myös Y:ltä. Takaisinsaannin edellytyksistä takaisinsaantilain 5 §:n nojalla

1. Takaisinsaantilain 5 §:n 1 momentin mukaan oikeustoimi peräytyy muun muassa, jos sillä on sopimattomasti suosittu velkojaa toisten velkojien kustannuksella. Lisäksi edellytetään, että velallinen oli oikeustointa tehtäessä maksukyvytön tai oikeustoimi osaltaan johti velallisen maksukyvyttömyyteen ja että toinen osapuoli tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää maksukyvyttömyydestä tai oikeustoimen merkityksestä velallisen taloudellisille oloille sekä seikoista, joiden vuoksi oikeustoimi oli sopimaton. Jos oikeustoimen osapuolena on velallisen läheinen, olettama 2 momentin mukaan on, että tämä on tiennyt edellä mainituista velallisen maksukyvyttömyyteen ja oikeustoimen sopimattomuuteen liittyvistä seikoista. Takaisinsaantilain 1 §:n mukaan se, mitä takaisinsaantilaissa säädetään oikeustoimesta, koskee myös menettelyä, järjestelyä tai muuta toimenpidettä, joka on vaikutukseltaan oikeustoimeen rinnastettava.
2. Yhtiön 31.7.2003 pidetyssä yhtiökokouksessa on päätetty liiketoiminnan lopettamisesta kannattamattomana ja loppuunmyynnin aloittamisesta velkojen maksamiseksi siitä kertyvillä varoilla. Konkurssipesässä suoritetun erityistilintarkastuksen mukaan varoja on kertynyt loppuunmyynnissä noin 430 000 euroa. Tästä ostovelkojen maksuun on käytetty noin 220 000 euroa. Y:n saatava 69 415,63 euroa on maksettu kokonaan. Useat muut tavarantoimittajat ovat jääneet vaille merkittäviä suorituksia. Lisäksi muun muassa verovelkoja on lyhennetty vain noin 14 000 eurolla, vaikka verosaatavat konkurssissa ovat olleet yli 400 000 euroa. Saatavia on siten suoritettu loppuunmyynnistä saaduilla varoilla valikoiden. Y:n saama maksu on ollut loppuunmyynnistä kertyneihin varoihinkin nähden määrältään huomattava.
3. Erityistilintarkastuksessa on katsottu, että yhtiö oli viimeistään kesäkuun lopussa 2003 ollut maksukyvytön. Maksukyvyttömyys oli vielä pahentunut, kun pankki oli heinäkuun lopussa 2003 sulkenut yhtiön luotollisen shekkitilin. Tämän perusteella Korkein oikeus katsoo, että yhtiö on Y:n saatavat suorittaessaan ollut maksukyvytön.
4. B on ollut yhtiön toimitusjohtaja ja hallituksen jäsen. C on ollut hallituksen puheenjohtaja ja A hallituksen jäsen 24.2.2003 asti. A on ollut yhtiön suurin osakkeenomistaja toisen yhtiönsä kautta. A, B ja C ovat siten takaisinsaantilain 3 §:ssä tarkoitettuja yhtiön läheisiä. He ovat yhtiökokouksessa olleet päättämässä loppuunmyynnistä ja B on käytännössä päättänyt loppuunmyynnissä kertyneillä varoilla suoritetuista maksuista.
5. Takaajien keskeinen asema yhtiön päätöksenteossa ja yhtiön taloudellinen tila huomioon ottaen sekä maksujen jakautuman perusteella on ilmeistä, että Y:n saatava on maksettu kokonaan sen vuoksi, että takaajat vapautuivat näin takausvastuustaan Y:lle. Jollei velkaa olisi maksettu, he olisivat takaajina joutuneet sen maksamaan ja tällä perusteella tulleet yhtiön velkojiksi. Yhtiön konkurssissa he olisivat saaneet takautumissaatavalleen saman jako-osuuden kuin muutkin velkojat. Kysymyksessä olevalla maksujärjestelyllä takaajat ovat välttäneet velkoja-aseman konkurssissa. Heitä on siten suosittu muiden velkojien kustannuksella. Järjestely on tehty konkurssin vaikutusten kiertämiseksi, joten suosiminen on ollut sopimatonta. Korkein oikeus katsoo, että riippumatta siitä, onko maksulla tarkoitettu suosia myös Y:tä, kysymyksessä on takaajien suosimiseksi tehty oikeustoimeen rinnastettava järjestely.
6. Takaajat eivät ole saattaneet todennäköiseksi, etteivät he tienneet tai ettei heidän olisi pitänytkään tietää yhtiön maksukyvyttömyydestä ja maksujärjestelyn sopimattomuudesta. Näin ollen edellytykset järjestelyn peräyttämiseen takaisinsaantilain 5 §:n nojalla täyttyvät. Takaisinsaantilain takaajan asemaa koskevista säännöksistä
7. Takaajat ovat kuitenkin katsoneet, ettei suoritusta voida peräyttää heiltä huomioon ottaen takaisinsaantilain 19 §:n 1 momentin ja 21 §:n 2 momentin säännökset sekä sen, ettei asiassa ole selvitetty, oliko maksu peräytettävissä Y:ltä.
8. Takaisinsaantilain 19 §:n 1 momentin mukaan milloin kolmas henkilö on asettanut velallisen velasta vakuuden ja tämä vakuus on velvoitteen täyttämisen johdosta palautettu hänelle, velkoja on suorituksen peräytyessä velvollinen palauttamaan vain vakuuden arvon ylittävän osuuden, mikäli hän ei voi saada vakuutta takaisin eikä hän vakuuden palauttaessaan tiennyt eikä hänen olisi pitänytkään tietää velallisen maksukyvyttömyydestä. Lainkohdan mukaan säännöstä on vastaavasti sovellettava, milloin joku on mennyt takaukseen velallisen velvoitteesta ja velallinen on täyttänyt velvoitteensa. Lain 21 §:n 2 momentissa puolestaan säädetään, että 19 §:ssä tarkoitetussa tapauksessa vakuuden takaisin saanut kolmas henkilö taikka takaaja on velvollinen asettamaan vakuuden uudelleen tai korvaamaan sen arvon velkojalle tai, jos niin vaaditaan, suoraan pesälle. Edellytyksenä tälle on, että maksu, jos se olisi suoritettu hänelle velkojana, voitaisiin tuomita peräytymään.
9. Lain 21 §:n 2 momentti koskee takaisinsaantiasiassa kolmantena osapuolena olevan takaajan tai muun vierasvelkavakuuden antajan asemaa. Sitä sovelletaan ainoastaan 19 §:n 1 momentissa tarkoitetussa tapauksessa, jossa takaisinsaanti estyy kokonaan tai osaksi sen johdosta, että vakuus on palautettu kolmannelle. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2008:46 katsonut, että sanotun 21 §:n 2 momentin mukainen korvauskanne vakuudenantajaa vastaan ei voi menestyä, jos velan maksu ei ole enää peräytettävissä velkojalta takaisinsaantiajan umpeen kulumisen vuoksi.
10. Sanotussa ratkaisussa on myös päädytty siihen, että kanne takaajaa vastaan ei voinut tuon ratkaisun tarkoittamissa olosuhteissa menestyä takaisinsaantilain 5 §:n mukaisella perusteella. Ratkaisun perusteella ja muutoinkaan ei ole kuitenkaan perusteltua päätyä sellaiseen tulkintaan, että takaisinsaantilain 21 §:n 2 momentin takaajaa koskeva korvaussäännös sinänsä sulkisi pois sanotun 5 §:n soveltamisen sellaisessa tapauksessa, jossa takaajaa on hänen hyväkseen tehdyllä maksujärjestelyllä tarkoitettu suosia lainkohdassa tarkoitetuin tavoin. Takaajan korvaus- ja palautusvelvollisuus määräytyy tällöin takaisinsaantivastaajan korvaus- ja palautusvastuuta koskevan takaisinsaantilain 15 §:n mukaisesti ja on riippumaton siitä, olisiko myös velkoja, jolle takaaja on ollut takausvastuussa, velvollinen takaisinsaantilain perusteella palauttamaan saamansa maksun päävelallisen konkurssipesään.
11. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, etteivät takaisinsaantilain 19 §:n 1 momentin ja 21 §:n 2 momentin säännökset sekä se, ettei asiassa ole selvitetty, oliko maksu peräytettävissä Y:ltä, ole esteenä suorituksen peräyttämiseen takaajilta. Johtopäätökset
12. Järjestely, jolla takaajat ovat vapautuneet takausvastuustaan, peräytyy takaisinsaantilain 5 §:n nojalla. Järjestelyn peräytyessä he ovat takaisinsaantilain 15 §:n 3 momentin nojalla velvollisia yhteisvastuullisesti korvaamaan konkurssipesälle vastuunsa arvon. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustaf Möller, Kati Hidén, Liisa Mansikkamäki (eri mieltä), Pasi Aarnio ja Marjut Jokela. Esittelijä Tuomas Hupli. Eri mieltä olevan jäsenen lausunto Oikeusneuvos Mansikkamäki: Kysymyksenasettelu Kysymys on takaajien korvausvastuusta tilanteessa, jossa konkurssipesä on oikeudenkäynnin aikana peruuttanut kanteen velkojan osalta. Käräjäoikeus on katsonut, ettei takaisinsaannin menestyminen velkojaa vastaan ole takaajaa vastaan ajetun kanteen menestymisen edellytys, ja takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain (takaisinsaantilaki) 5 §:

§:n 2 momentin nojalla velvoittanut takaajat A:n, B:n ja C:n korvaamaan takauksen arvon konkurssipesälle. Hovioikeus on pysyttänyt ratkaisun. Takaajat ovat muutoksenhakemuksessaan vaatineet vapauttamistaan suoritusvelvollisuudesta vedoten muun ohella siihen, ettei asiaa ollut tutkittu velkojan osalta. Konkurssipesä on vastauksessaan todennut, että A myötäpuolineen oli ollut takauksensa perusteella yhtiön velkoja tai ainakin potentiaalinen velkoja. Kanteen menestyminen ei edellyttänyt, että vaatimuksen tuli menestyä myös suhteessa velkojaan. Kysymyksessä oli ollut kanteiden kumulaatio, kanne olisi voitu nostaa myös yksin takaajia vastaan. Edellyttääkö takaajaan kohdistetun takaisinsaantikanteen menestyminen sitä, että vaatimus menestyy myös suhteessa velkojaan? Takaisinsaantilain 2 luvussa on tyhjentävästi säännelty ne tapaukset, joissa konkurssivelallisen omaisuutta koskeva, ennen konkurssin alkamista tekemä sinänsä pätevä oikeustoimi, järjestely tai muu toimenpide voidaan peräyttää konkurssipesään. Lain 3 luvussa on puolestaan säännökset, jotka koskevat omaisuuden palauttamista tai sen arvon korvaamista tilanteessa, jossa oikeustoimi peräytyy. Omaisuuden palauttamista tai sen arvon korvaamista koskeva vaatimus voidaan kohdistaa myös kolmanteen, mitä tilannetta koskevat säännökset ovat lain 19 §:ssä ja 21 §:n 2 momentissa. Toisin kuin Tanskan ja Norjan vastaavissa säännöksissä, takaisinsaantilain mukainen palautusvelvollisuus ei määräydy asianosaisen saaman hyödyn mukaan, vaan tarkoittaa tilanteen esineoikeudellista ennallistamista. Lain 19 §:n 1 momentin mukaan, milloin kolmas henkilö on asettanut velallisen velasta vakuuden ja tämä vakuus on velvoitteen täyttämisen johdosta palautettu hänelle, velkoja on suorituksen peräytyessä velvollinen palauttamaan vain vakuuden arvon ylittävän osuuden, mikäli hän ei voi saada vakuutta takaisin eikä hän vakuuden palauttaessaan tiennyt eikä hänen olisi pitänytkään tietää velallisen maksukyvyttömyydestä. Säännöstä on vastaavasti sovellettava, milloin joku on mennyt takaukseen velallisen velvoitteesta ja velallinen on täyttänyt velvoitteensa. Säännöksen 2 momentin mukaan sanotusta korvausvelvollisuudesta säädetään 21 §:n 2 momentissa. Lain 21 §:n 2 momentin mukaan 19 §:ssä tarkoitettu takaaja on velvollinen asettamaan vakuuden uudelleen tai korvaamaan sen arvon velkojalle tai, jos niin vaaditaan, suoraan pesälle. Edellytyksenä tälle on, että maksu, jos se olisi suoritettu hänelle velkojana, voitaisiin tuomita peräytymään. Kuten Korkeimman oikeuden ratkaisuista KKO 1997:198 ja KKO 2008:46 ilmenee, takaajan korvausvastuun edellytyksenä on pidetty, että takaisinsaannin edellytykset täyttyvät sekä velkojaan että takaajaan nähden. Viimeksi mainitussa ratkaisussa on lain sanamuotoon, sen esitöihin ja vakuuden liitännäisyyteen päävelkasuhteessa viitaten (kohdat 10 - 13) katsottu, että takaisinsaantilain 21 §:n 2 momentissa täytyy olla kysymys nimenomaan sellaisista tapauksista, joissa maksun peräyttäminen itse velkojaltakin on mahdollista. Konkurssipesä on vastauksessaan sinänsä oikein todennut, että Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1996:93 velvoittanut vierasvelkavakuuden antaneen kolmannen korvaamaan pantin arvon konkurssipesälle, vaikka takaisinsaantikanne velkojaa vastaan oli lainvoiman saaneella tuomiolla hylätty. Kuten ratkaisusta ilmenee, Korkeimmassa oikeudessa on kuitenkin ollut kysymys vain siitä, miten kanteen vireillepanoaika vakuuden antajaa kohtaan määräytyy, ja siitä, oliko sovellettavaa määräaikaa tuossa asiassa noudatettu. Asiassa ei ole ollut kysymys vakuudenantajan korvausvelvollisuuden aineellisista edellytyksistä, eikä ratkaisu siten ole ristiriidassa edellä mainittujen, sen jälkeen annettujen ratkaisujen kanssa. Takaisinsaantilain 5 §:n soveltamisesta suoraan takaajaan Takaisinsaantilain 5 §:n 1 momentin mukaan oikeustoimi peräytyy muun muassa, jos sillä on sopimattomasti suosittu velkojaa toisten velkojien kustannuksella, ja jos muut säännöksessä tarkoitetut takaisinsaannin edellytykset täyttyvät. Jos oikeustoimen osapuolena on velallisen läheinen, olettama 2 momentin mukaan on, että hän on tiennyt velallisen maksukyvyttömyyteen ja oikeustoimen sopimattomuuteen liittyvistä seikoista. Lain 1 §:n mukaan se, mitä takaisinsaantilaissa säädetään oikeustoimesta, koskee myös menettelyä, järjestelyä ja muuta toimenpidettä, joka on vaikutukseltaan oikeustoimeen verrattava. Lain 15 §:n 1 momentissa puolestaan on säädetty velalliselta saadun omaisuuden palauttamisesta konkurssipesään ja 3 momentissa omaisuuden arvon korvaamisesta, jollei omaisuus enää ole palautettavissa. Lain 5 §:stä ilmenevä perusajatus, jonka mukaan vilpillisessä mielessä olevan läheisen ei tule sallia hyötyä asemastaan, puhuu sitä vastaan, että takausta ja päävelkaa tulisi pitää liitännäisinä nyt esillä olevan kaltaisessa tilanteessa. Perusteltua sen vuoksi olisi, että takaisinsaantiperusteena tulisi läheistakaajaan nähden voida soveltaa suoraan 5 §:ssä säädettyä. Takaaja ei kuitenkaan ole velallisen velkoja, vaan sen velan takaaja. Takauksessa on kysymys takaajan ja luotonantajan välisestä oikeustoimesta. Takaajaan kohdistetussa kanteessa ei myöskään ole kysymys velallisen omaisuutta koskevan oikeustoimen peräyttämisestä, vaan velkojan ja takaajan väliseen sopimukseen perustuvan, velkojan hyväksi annetun takauksen arvon palauttamisesta velkojalle tai konkurssipesälle. Koska takaisinsaantilaissa on kolmannen asemaa koskevat erityissäännökset, katson, että lain yleistä takaisinsaantiperustetta koskevaa 5 §:ää on tulkittava sen sanamuodon mukaisesti, ja ettei säännös siten voi tulla sovellettavaksi takaajaan yhtiön velkojana tai "potentiaalisena velkojana", kuten konkurssipesä on esittänyt. Takaisinsaantilaissa ei Tanskan konkurssilain 80 §:ssä säädetyin tavoin ole säännöstä, jonka perusteella takaisinsaantikanne voitaisiin kohdistaa itsenäisesti takaajaan. Yhteenveto Koska sitä esikysymystä, täyttyisivätkö takaisinsaannin edellytykset yhtiön velkojana olleeseen Y:n nähden, ei ole selvitetty, kanne ei voi menestyä takaisinsaantilain 19 §:

§:n 2 momentin nojalla ajettuna palautuskanteena takaajia kohtaan. Koska takaajat eivät ole olleet yhtiön velkojia, ei kanne voi menestyä takaajiin nähden myöskään 5 §:ssä tarkoitetun takaisinsaantiperusteen nojalla ajettuna. Kumoan hovioikeuden tuomion ja hylkään X Oy:n konkurssipesän kanteen.