KKO/2014/14

2014 false KKO:2014:14 Ennen isyyslain voimaantuloa vuonna 1959 avioliiton ulkopuolella syntyneet kaksoissisaret A ja B olivat olleet lapsesta asti siinä käsityksessä, että C oli heidän isänsä. He vaativat vuonna 2009 vireille tulleissa kanteissaan C:n isyyden vahvistamista. Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa säädetty viiden vuoden määräaika isyyden vahvistamiskanteiden nostamiselle oli 1.10.1981 jo päättynyt. Korkein oikeus katsoi, että A:lla ja B:llä oli ollut isänsä henkilöllisyyttä koskevan tietoisuutensa ja ikänsä perusteella todellinen mahdollisuus kanteen nostamiseen määräajassa. Korkein oikeus katsoi lausumillaan perusteilla, ettei kanneaikasäännöksen soveltaminen tässä tapauksessa johtanut yksityiselämän suojan eikä yhdenvertaisuuden loukkaukseen. Ks. KKO:2012:11 KKO:2014:13 L isyyslain voimaanpanosta 7 § 2 PL 6 § PL 10 § PL 106 § IhmisoikeusSop 8 Art Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Kanne ja vastaus Pohjois-Savon käräjäoikeudessa Kaksoissisaret A ja B, jotka ovat syntyneet avioliiton ulkopuolella 19.6.1959, vaativat 28.10.2009 vireille tulleissa kanteissaan, että käräjäoikeus määrää tehtäväksi oikeusgeneettisen isyystutkimuksen ja vahvistaa C:n olevan heidän isänsä. A ja B perustelivat vaatimustaan sillä, että C oli heidän siittämisensä ja syntymänsä aikaan seurustellut heidän äitinsä kanssa. He olivat olleet lapsesta asti siinä käsityksessä, että C oli heidän isänsä. Sosiaalilautakunta oli vuonna 1959 hyväksynyt heidän äitinsä ja C:n heidän elatuksestaan tekemän sopimuksen, jota C oli noudattanut. A:n ja B:n äiti oli ollut siinä käsityksessä, että erillistä isyyden vahvistamista ei tarvittu vaan että isyys oli elatussopimuksella vahvistettu oikeudellisesti pätevällä tavalla. A:lle ja B:lle oli vasta vuonna 2005 selvinnyt, että isyyden vahvistamiskanteille oli asetettu erityinen, tuolloin jo päättynyt määräaika. A ja B katsoivat, että isyyslain voimaanpanosta annetun lain (voimaanpanolaki) 7 §:n 2 momentissa kanteen nostamisesta säädetty määräaika oli ilmeisessä ristiriidassa Suomen perustuslain ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa ja jätettävä siksi soveltamatta. A ja B olivat olleet 17-vuotiaita isyyslain voimaantullessa, ja lastenvalvoja oli laiminlyönyt selvittää heidän äidilleen isyyden vahvistamiseen liittyvän oikeustilan. Myös C oli sittemmin 2000-luvulla pitkittänyt asian käsittelyä jätettyään pitämättä lupauksensa isyyden tunnustamisesta. C vastusti kanteita ja vaati niiden jättämistä tutkimatta liian myöhään nostettuina tai hylkäämistä perusteettomina. Voimaanpanolain kanneaikasäännös oli voimassa olevaa oikeutta, eikä sen soveltaminen johtanut tässä tapauksessa ristiriitaan perus- eikä ihmisoikeussäännösten kanssa. A:lla ja B:llä oli ikänsä puolesta ollut mahdollisuus toimia voimaanpanolain mukaisesti, eivätkä lain yleisesti tiedossa olleet säännökset olleet vaikeaselkoisia tai kohtuuttomia. A:lla ja B:llä, kuten heidän äidilläänkin, oli hyvä koulutus ja kyky ymmärtää lain sisältöä. C oli rakentanut elämäänsä 50 vuoden ajan luottaen siihen, että A ja B olivat aikanaan olleet häneen nähden elatusavun saajina mutta eivät muussa asemassa. Hänellä oli yhtä suuri oikeus saada suojaa tälle luottamukselleen kuin A:lla ja B:llä isyyden selvittämiselle. C ei ollut luvannut tunnustaa isyyttä vaan ainoastaan keskustella asiasta. C ei ollut koskaan muodostanut perhettä A:n ja B:n eikä heidän äitinsä kanssa. Hän oli sen sijaan solminut A:n ja B:n syntymän jälkeen avioliiton, josta hänellä oli puolisonsa kanssa vuonna 1972 syntynyt tytär. Käräjäoikeuden välituomio 26.1.2011 Käräjäoikeus ratkaisi välituomiolla erikseen kanneoikeutta koskevan kysymyksen. Selostettuaan henkilötodistelua, sovellettavia säännöksiä sekä oikeuskäytäntöä hovioikeuksista ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta käräjäoikeus totesi, että A ja B olivat tulleet täysi-ikäisiksi yli neljä vuotta ennen voimaanpanolaissa isyyden vahvistamiskanteen nostamiselle säädetyn määräajan päättymistä. Heillä oli jo huomattavasti ennen täysi-ikäisiksi tuloaan ollut perusteltu käsitys isänsä henkilöllisyydestä, eikä heidän tietoonsa ollut määräajan päättymisen jälkeen tullut siitä mitään uusia seikkoja. A:lla ja B:llä ei siten ollut ollut mitään oikeudellista estettä kanteen nostamiselle määräajassa. He olisivat voineet määräajan kuluessa helposti selvittää oikeudellisen asemansa, ja tuolloin olisi ollut myös hankittavissa vakuuttavaa näyttöä isyydestä. Pelkästään sille, mitä A ja B olivat kertoneet tietämättömyydestään isyyskanteelle asetetusta määräajasta, ei voitu antaa ratkaisevaa merkitystä. C:llä ja hänen perheellään oli omalta osaltaan ollut oikeus luottaa syntyneen oikeustilan pysyvyyteen. Käräjäoikeus katsoi, että kanneaikasäännös ei ollut tässä tapauksessa sillä tavoin perustuslain tai kansainvälisten sopimusten vastainen, että se olisi jätettävä soveltamatta. Näin ollen käräjäoikeus hylkäsi kanteet liian myöhään nostettuina. Asian on ratkaissut käräjätuomari Seppo Hyartt. Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 13.3.2012 A ja B valittivat hovioikeuteen toistaen kanteensa. Hovioikeus selosti isyyslain voimaanpanolain kanneaikasäännöksen soveltamiseen vaikuttavia periaatteita ja merkityksellistä oikeuskäytäntöä. Hovioikeus katsoi, ettei kanneaikasäännös ollut sellaisenaan ihmisoikeussopimusten tai Suomen perustuslain vastainen. Ratkaisevaa oli sen sijaan, oliko kanteen nostaminen määräajassa estynyt A:n ja B:n kohdalla oikeudellisista tai tosiasiallisista syistä. Hovioikeus totesi, että tietämättömyydelle lain säännöksistä voitiin yleensäkin antaa merkitystä vain poikkeustapauksissa. Hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tavoin, että A:lla ja B:llä, jotka olivat isyyslain voimaantullessa olleet 17-vuotiaita ja voimaanpanolain määräajan päättyessä 22-vuotiaita, oli ollut mahdollisuus kanteen nostamiseen määräajassa ja että myös lääketieteellisen selvityksen hankkiminen isyydestä olisi tuolloin ollut mahdollista. Kanteen nostamiselle määräajassa ei siten tässä tapauksessa ollut ollut oikeudellista eikä tosiasiallista estettä. Tällaista estettä ei muodostanut se, että A:n ja B:n olisi todennäköisesti tullut määräajan kuluessa toimia isyyden selvittämiseksi vastoin äitinsä silloista tahtoa. Merkitystä ei myöskään ollut sillä, että C oli määräajan jälkeen vuonna 2007 kieltäytynyt isyyden tunnustamisesta. Näillä perusteilla hovioikeus katsoi, ettei kanneaikasäännöksen soveltaminen ollut tässä tapauksessa ristiriidassa perustuslaissa ja ihmisoikeussopimuksessa turvatun yksityiselämän suojan kanssa. Kanneaikasäännöstä ei sen vuoksi voitu perustuslain 106 §:n nojalla jättää soveltamatta. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden välituomiota. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Helena Lindgren, Juha Halijoki ja Tuulikki Räsänen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle ja B:lle myönnettiin valituslupa. A ja B vaativat, että hovioikeuden tuomio kumotaan, heillä vahvistetaan olevan oikeus kanteidensa ajamiseen ja asian käsittelyä määrätään jatkettavaksi käräjäoikeudessa, ellei Korkein oikeus ota asiaa ratkaistavakseen. C vastasi valitukseen vaatien sen hylkäämistä. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Kaksoissisaret A ja B ovat syntyneet avioliiton ulkopuolella 19.6.
2. Sosiaalilautakunta on vuoden 1959 lopussa hyväksynyt sopimuksen, jonka mukaan C on ollut velvollinen suorittamaan heille elatusapua.
3. A ja B ovat olleet lapsuudestaan asti siinä käsityksessä, että C on heidän isänsä ja että isyys oli elatusapusopimuksella vahvistettu. Myös C sekä A:n ja B:n äiti ovat uskoneet C:n olevan heidän isänsä. A ja B ovat kertomansa mukaan vuonna 2005 ryhtyneet selvittämään isyysasiaa saatuaan tietää, että isyyttä ei ollutkaan oikeudellisesti pätevällä tavalla vahvistettu ja että isyyskanteen nostamiselle oli asetettu erityinen määräaika. Tämä määräaika oli selvinnyt heille eräästä lehtiartikkelista. He olivat vuonna 2007 tiedustelleet C:n kantaa isyyden tunnustamiseen, mutta C ei ollut tunnustanut isyyttään. Nyttemmin on varmistunut, ettei hän halua isyyttä vahvistettavaksi.
4. A ja B ovat 28.10.2009 vireille tulleissa kanteissaan vaatineet vahvistettavaksi, että C on heidän isänsä. C on vastustanut kanteita. Alemmat oikeudet ovat hylänneet kanteet sillä perusteella, että ne oli nostettu vasta isyyslain voimaanpanosta annetun lain (voimaanpanolaki) 7 §:n 2 momentissa säädetyn määräajan jälkeen. Alemmat oikeudet ovat katsoneet, ettei säännöksen soveltaminen ollut tässä tapauksessa ristiriidassa perustuslain 10 §:ssä eikä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvatun yksityiselämän suojan kanssa.
5. Asiassa on ensi sijassa kysymys siitä, estääkö voimaanpanolain 7 §:n 2 momentissa säädetyn kanneajan päättyminen isyyden vahvistamisen. Sovellettava säännös
6. Voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin mukaan isyyden vahvistamista koskeva kanne on pantava vireille viiden vuoden kuluessa isyyslain voimaanpanosta. Säännöksessä tarkoitettu viiden vuoden määräaika on päättynyt 1.10.
7. Kanneoikeutta koskevan harkinnan lähtökohdat
8. Korkein oikeus on 30.1.2012 antamassaan täysistuntoratkaisussa KKO 2012:11 ottanut kantaa isyyslain voimaanpanolaissa säädetyn kanneaikasäännöksen sekä isyyden selvittämiseen ja vahvistamiseen liittyvien ihmis- ja perusoikeuksien väliseen suhteeseen. Ratkaisussa on todettu, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvattuun yksityiselämän suojaan kuuluu yksilön oikeus saada tietää biologiset vanhempansa samoin kuin oikeus saada oikeudellinen suhde heihin vahvistetuksi oikeudenkäynnissä. Jokaisen yksityiselämä on myös Suomen perustuslain 10 §:n mukaan turvattu, ja tuomioistuimen on perustuslain 106 §:n mukaan annettava etusija perustuslain säännökselle, jos lain säännöksen soveltaminen käsiteltävänä olevassa asiassa olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa. Ratkaisevaa on siten se, johtaako puheena olevan kanneaikasäännöksen soveltaminen kulloinkin esillä olevassa tapauksessa ilmeiseen ristiriitaan perustuslain kanssa.
9. Sanamuodoltaan ehdottomaksi säädetyn kanneaikasäännöksen joustamaton soveltaminen saattaa mainitun ratkaisun KKO 2012:11 mukaan johtaa ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvatun yksityiselämän suojan loukkaukseen, jos säännös käytännössä estää henkilön biologisen isän selvittämisen ja isyyden vahvistamisen. Tällainen lainsäädännöllinen este isyyskanteen ajamiselle saattaa merkitä jatkuvaa perus- ja ihmisoikeuksien loukkausta niissä tapauksissa, joissa lapsen asemassa olevasta henkilöstä itsestään riippumattomat oikeudelliset tai tosiasialliset syyt ovat estäneet tätä selvittämästä biologisen isänsä henkilöllisyyttä ja nostamasta isyyskannetta määräajan kuluessa (ratkaisun kohdat 24 - 31).
10. Edellä lausutun perusteella Korkein oikeus katsoo, että tilanteessa, jossa isyyden vahvistamista koskeva asia on tullut vireille vasta kohdassa 5 mainitun määräajan jälkeen, on ensin ratkaistava, voidaanko kanneaikasäännöstä soveltaa. Tässä arvioinnissa on otettava huomioon yhtäältä lapsen ja toisaalta oletetun isän ja tämän perheen edut sekä yleiset oikeusvarmuuteen liittyvät näkökohdat.
11. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen mukaan lopullinen punninta sen suhteen, ovatko kanneoikeuden myöntämistä puoltavat olosuhteet ja syyt painavampia kuin sitä vastaan puhuvat seikat, on tehtävä tapauskohtaisesti ja pyrkimällä saavuttamaan oikeudenmukainen tasapaino keskenään kilpailevien etujen välillä (ks. esim. Phinikaridou v. Kypros 20.12.2007, kohdat 53 - 54, Grönmark v. Suomi 6.7.2010, kohdat 48 - 49, Backlund v. Suomi 6.7.2010, kohdat 46 - 47, Suomea koskeva ratkaisu no. 7361/05, 15.1.2013, kohdat 45 - 49 ja Röman v. Suomi 29.1.2013, kohdat 50 - 54). Seikat, joihin asiassa on vedottu
12. A ja B ovat vedonneet kanneoikeutensa perusteina yhtäältä tarpeeseensa saada biologinen alkuperänsä selvitetyksi ja isäsuhde vahvistetuksi sekä toisaalta siihen, että heillä on mielestään ollut tosiasiallinen este nostaa kanne määräajassa. Heillä ja heidän äidillään oli ollut virheellinen käsitys elatussopimuksen oikeusvaikutuksista, ja lastenvalvoja oli laiminlyönyt kertoa heille asian oikeasta tilasta. He olivat siksi uskoneet, että C:n isyys oli ollut pätevästi vahvistettu. He eivät toisaalta olleet muutoinkaan saaneet tietoa vahvistuskanteiden nostamiselle säädetystä määräajasta eivätkä edes siitä, että elatusapua koskeva sopimus ei merkinnyt samaa kuin isyyden tunnustaminen tai vahvistaminen.
13. Korkeimmassa oikeudessa A ja B ovat lisäksi lausuneet, ettei heillä olisi ollut vielä kanneajan kuluessa edes oikeudellista tarvetta kanteen nostamiseen. Heidän tarpeensa saada tieto biologisesta isästään oli tyydytetty, kun C:tä oli heidän lapsuudestaan saakka pidetty heidän isänään, eikä heidän perheoloissaan ollut tapahtunut mitään sellaista, mikä olisi antanut heille aiheen vaatia isäsuhteen vahvistamista. A ja B ovat katsoneet, että heille tulee taata mahdollisuus saattaa isyysasia ainakin kerran tuomioistuimen käsiteltäväksi riippumatta siitä, mitä he olivat tienneet isästään isyyslain voimaantullessa ja kanneajan kuluessa.
14. A:n ja B:n mukaan C on puolestaan otaksunut ja myöntänytkin vuosikymmenten ajan olevansa heidän isänsä sekä täyttänyt isyyteen liittyviä taloudellisia ja sosiaalisia velvoitteita. Hänen on tullut varautua myös oikeudellisen suhteen muotoamiseen, eikä hän voi perustellusti vedota määräajan päättymisestä johtuvaan oikeusvarmuuteen. Koska myös C:n perhe on ollut tietoinen tästä isyydestä, sen oikeudellinen vahvistaminen ei merkitsisi C:n perheolojen pysyvyydelle sellaista muutosta, joka puoltaisi A:n ja B:n kanteiden hylkäämistä kanneaikasäännöksen nojalla. Kanteiden nostaminen oli vielä 2000-luvulla viivästynyt sen vuoksi, että C oli ensin luvannut tunnustaa isyytensä mutta peruuttanut lupauksensa myöhemmin.
15. C on katsonut A:lla ja B:llä sekä heidän äidillään olleen todellinen mahdollisuus kanteen nostamiseen jo voimaanpanolaissa säädetyssä määräajassa. Mikään todellinen tai kuviteltu seikka ei ollut tätä estänyt, vaan kanteen nostamatta jättäminen on ollut A:n ja B:n oma ja tietoinen ratkaisu.
16. C on lisäksi katsonut oman perhe-elämänsä suojan estävän isyyskanteiden ajamisen. A ja B ovat ryhtyneet toimenpiteisiin isyyden selvittämiseksi 26 vuotta kanneoikeuden sammumisen jälkeen. Vaikka A:n ja B:n oikeus yksityiselämänsä suojaan on sinänsä riidaton, C on perheineen luottanut kanneoikeuden käyttämättä jättämisestä syntyneen oikeustilan pysyvyyteen ja tehnyt siitä lähtökohdasta myös perhevarallisuuttaan koskevia ratkaisuja. C:n perheeseen kuuluu ainoana rintaperillisenä täysi-ikäinen tytär, joka on perheen maatilan tuleva jatkaja. Yleisiä punninnassa huomioon otettavia näkökohtia
17. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuista ei suoraan ilmene ohjetta siihen, minkälaisiin seikkoihin kanneoikeuden myöntämistä koskeva punninta olisi perustettava oletetun isän ja hänen perheensä etujen sekä yleisen oikeusvarmuuden kannalta. Kansallisen harkintavallan ala jää kuitenkin tämän ratkaisukäytännön perusteella varsin kapeaksi. Jos lapsi ei ole voimaanpanolain mukaisena kanneaikana voinut itsestään riippumattomista syistä saattaa isyyskysymystä tuomioistuimen tutkittavaksi, kanneoikeuden epääminen edellyttää, että kyseisessä tapauksessa osoitetaan erittäin painavia tosiasiallisia väitetyn isän tai muiden henkilöiden oikeuksiin liittyviä vastasyitä. Niin kuin Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2012:11 on todettu (kohta 30), ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenevän periaatteen mukaan lapsella on poikkeustapauksia lukuun ottamatta oikeus saada tieto biologisesta isästään ja oikeus ainakin kerran saada oikeudellisen suhteen vahvistamista koskeva asia tuomioistuimen käsiteltäväksi. Korkeimman oikeuden kannanotot Mahdollisuus kanteen nostamiseen määräajassa
18. Asiassa on arvioitava ensin, olisiko A:lla ja B:llä ollut tosiasiallinen mahdollisuus C:n isyyden vahvistamista koskevien kanteiden nostamiseen jo 1.10.1981 päättyneen määräajan kuluessa.
19. Mitä ensin tulee kohdassa 10 kerrottuun väitteeseen lastenvalvojan laiminlyönnistä, Korkein oikeus toteaa, että lastenvalvoja on sinänsä ollut voimaanpanolain 6 §:n 1 momentin mukaan velvollinen toimittamaan isyyden selvittämisen siten kuin isyyslaissa säädetään A:n ja B:n äidin sitä tahtoessa. Myös lapsella tai hänen laillisesti määrätyllä edustajallaan on kuitenkin ollut voimaanpanolain 7 §:n 1 momentin mukaan oikeus ajaa isyyden vahvistamista koskevaa kannetta siten kuin isyyslaissa säädetään. Alaikäinen lapsi on isyyslain 24 §:n (700/1975) ja siinä viitatun oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 1 §:n 2 momentin (460/1976) mukaan voinut käyttää henkilöään koskevassa asiassa 15 vuotta täytettyään itsenäistä puhevaltaa holhoojansa ohella. Se seikka, ettei lastenvalvoja A:n ja B:n väitteen mukaan olisi ilmoittanut isyyden vahvistamista koskevista edellytyksistä, ei siten olisi estänyt A:ta ja B:tä tai heidän äitiään nostamasta kysymyksessä olevia kanteita määräajan kuluessa.
20. Korkein oikeus toteaa edelleen, että A ja B ovat riidattomasti olleet lapsuudestaan lähtien siinä käsityksessä, että C on heidän isänsä. Kun A:n ja B:n mahdollisuuksia ryhtyä toimenpiteisiin isyyden vahvistamiseksi joudutaan arvioimaan jälkikäteen, lähtökohtana on pidettävä, että A:lla ja B:llä on ollut tieto oletetun isän henkilöllisyydestä jo kauan ennen kanneajan alkamista. Myös isyyden selvittämiseksi ja vahvistamiseksi tarpeelliset veritutkimukset olisivat olleet kanneajan kuluessa suoritettavissa, koska niin mies kuin lasten äitikin ovat olleet elossa.
21. Nuorilta henkilöiltä ei sinänsä voida kohtuuden mukaan edellyttää oikeudellisen asemansa hahmottamista kaikilta osin heti täysi-ikäisyyden koittaessa. A ja B ovat kuitenkin olleet isyyslain voimaantullessa 17-vuotiaita ja tulleet täysi-ikäisiksi 19.6.1977, jolloin kanteen nostamiselle säädetyn määräajan päättymiseen on vielä ollut aikaa yli neljä vuotta. Isyyslain säätäminen on toisaalta kuulunut 1970-luvun merkittävimpiin lainsäädäntöhankkeisiin Suomessa. Lain voimaantuloa on käsitelty julkisuudessa laajalti ennen muuta sen vuoksi, että laki avasi avioliiton ulkopuolella syntyneille lapsille ensi kerran mahdollisuuden saada biologinen isäsuhteensa kanneteitse vahvistetuksi riippumatta siitä, oliko oletettu isä valmis tunnustamaan isyytensä.
22. Ihmisoikeustuomioistuin on ennakkoratkaisun KKO 2012:11 jälkeen antamassaan tuomiossa no. 7361/05 15.1.2013 todennut ihmisoikeusloukkauksen tapahtuneen tilanteessa, jossa X A:n ja B:n tavoin oli ollut isyyslain voimaantullessa 17-vuotias ja tiennyt oletetusta isästään, joka oli jo 1960-luvulla velvoitettu maksamaan hänelle elatusapua. X oli tuomion mukaan saanut vasta oletetun isänsä kuoleman jälkeen tiedon siitä, että isyyttä ei ollut vahvistettu. Isyyskanne, jonka X oli nostanut vuonna 2003, oli hylätty myöhään tehtynä voimaanpanolain kanneaikasäännöksen nojalla.
23. Korkein oikeus toteaa, että ihmisoikeustuomioistuin on edellä mainitussa tuomiossa samoin kuin muissakin Suomea koskevissa ratkaisuissaan katsonut ihmisoikeusloukkauksen tapahtuneen nimenomaan sen vuoksi, että kansallisissa tuomioistuimissa oli sovellettu kanneaikasäännöksiä joustamattomasti ja sen sanamuotoon pitäytyen, ottamatta huomioon lapsen asemassa olevan henkilön tosiasiallisia olosuhteita. Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan erityisesti se, ettei kansallisten tuomioistuinten hylkäävissä ratkaisuissa ollut riittävästi punnittu kanneoikeuden myöntämisen puolesta ja vastaan vaikuttavia intressejä, loukkasi ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa taattua yksityiselämän suojaa (esim. Suomea koskeva ratkaisu no. 7361/05, 15.1.2013, kohta 55). Ihmisoikeustuomioistuin ei sen sijaan ole esittänyt arviotaan siitä, minkälaisiin seikkoihin punninta eri intressien välillä olisi perustettava (KKO 2012:11, kohta 28). Punninnan itsessään se on todennut kuuluvan kansallisten tuomioistuinten toimivaltaan.
24. Suomalainen oikeusjärjestys perustuu pitkälti siihen lähtökohtaan, että tietämättömyys tai erehtyminen voimassa olevan lain sisällöstä ei vapauta henkilöä tekojensa tai laiminlyöntiensä laillisista seurauksista. Korkein oikeus katsoo kuten alemmat oikeudet, että arvioitaessa A:n ja B:n tosiasiallisia mahdollisuuksia saattaa isyysasiansa tuomioistuimen käsiteltäväksi, heidän väitetylle tietämättömyydelleen isyyden vahvistamista koskevasta oikeustilasta ei Suomen lakia sovellettaessa voida sellaisenaan antaa ratkaisevaa merkitystä.
25. Näillä perusteilla Korkein oikeus päätyy siihen, että A:lla ja B:llä on ollut voimaanpanolaissa säädetyn määräajan kuluessa todellinen mahdollisuus nostaa kanne isyyden vahvistamiseksi ja ettei tämän mahdollisuuden käyttämättä jättämisen ole osoitettu johtuneen heistä riippumattomista syistä. Kanteen nostamisintressiin liittyvien näkökohtien merkitys
26. Asiassa on seuraavaksi otettava kantaa edellä kohdassa 11 selostettuun väitteeseen, jonka mukaan A:lla ja B:llä ei olisi vielä kanneajan kuluessa ollut tarvetta isyyden vahvistamista koskevaan oikeudenkäyntiin, koska he olivat tienneet C:n isyydestä eikä heidän perheoloissaan ollut tapahtunut mitään sellaista, mikä olisi antanut heille aiheen vaatia isyyden vahvistamista. Heillä on joka tapauksessa oltava oikeus saada isyyttään koskeva asia ainakin kerran tuomioistuimen käsiteltäväksi, eikä heiltä siksi olisi voitu edellyttää kanteen nostamista määräajassa, vaikka he olisivatkin tulleet tietoiseksi isyyslain ja sen voimaanpanolain säätämisestä sekä oikeusvaikutuksista.
27. Niin kuin ennakkoratkaisussa KKO 2012:11 on todettu (kohta 30), ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenevän periaatteen mukaan lapsella on poikkeustapauksia lukuun ottamatta oikeus saada tieto biologisesta isästään ja oikeus ainakin kerran saada oikeudellisen suhteen vahvistamista koskeva asia tuomioistuimen käsiteltäväksi. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä ei kuitenkaan löydy tukea sellaiselle ihmisoikeussopimuksen tulkinnalle, jonka mukaan lapsen pitäisi saada valita määräaikasääntelystä riippumatta vapaasti ajankohta vahvistuskanteensa nostamiselle. Ratkaisuissa on katsottu, että isyysasioille säädetyt kanneajat saattavat sinänsä olla perusteltuja oikeusvarmuuden ja perhesuhteiden pysyvyyden kannalta, minkä vuoksi määräaikojen säätäminen ja soveltaminen ei sellaisenaan ole ihmisoikeussopimuksen vastaista. Isyysasioissa on kuitenkin varmistauduttava siitä, että kanneaikasäännöksen soveltaminen on kussakin yksittäistapauksessa sopusoinnussa ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan takaaman suojan kanssa (esim. viimeksi Röman v. Suomi 29.1.2013, kohta 50).
28. Niin kuin edellä kohdassa 23 on todettu, A:n ja B:n isyyskanteen nostamiselle kanneaikana ei ole ollut sellaista tosiasiallista tai oikeudellista estettä, jota edellä viitatussa oikeuskäytännössä on tarkoitettu. A:n ja B:n asiana on ollut selvittää ne seikat, jotka voivat vaikuttaa heidän oikeusasemaansa, sekä harkita kanneajan kuluessa, käyttävätkö he oikeuttaan kanteen nostamiseen. Tässä harkinnassaan heidän on tullut ottaa huomioon myös mahdolliset tulevat tarpeensa sekä se, että kanteen nostaminen määräajan jälkeen ei ole enää mahdollista. Kanneaika, jota voidaan edellä todetulla tavalla sinänsä pitää lähtökohtaisesti perusteltuna oikeusvarmuuden ja perhesuhteiden pysyvyyden kannalta, muuttuisi käytännössä merkityksettömäksi, jos kanteen nostamisen ajankohta voitaisiin määräajasta riippumatta valita siltä pohjalta, mitä kulloinkin pidetään tarkoituksenmukaisena. Tämän vuoksi Korkein oikeus katsoo, etteivät myöskään A:n ja B:n esittämät, kohdassa 24 mainitut näkökohdat voi johtaa siihen, ettei voimaanpanolain määräaikasäännöstä voitaisi heidän tapauksessaan soveltaa. Muita punninnassa huomioon otettavia näkökohtia
29. Isyyden vahvistamista vastustavan miehen vastustamisperusteet voivat olla lähinnä tunneperäisiä tai taloudellisia. Taloudelliset syyt voivat liittyä esimerkiksi miehen omaisuutta koskeviin oikeustoimiin ja perintöoikeudellisiin kysymyksiin. Mies on kannemääräajan umpeen kulumisen jälkeen myös voinut perustellusti luottaa siihen, ettei hänen ole tarvinnut ryhtyä omaisuuttaan koskeviin järjestelyihin avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen varalta.
30. Korkein oikeus toteaa, että perustuslain 15 §:n 1 momentin mukaan jokaisen omaisuus on turvattu. Euroopan ihmisoikeussopimuksen ensimmäisen lisäpöytäkirjan 1 artiklassa on vastaavasti määrätty, että jokaisella henkilöllä on oikeus nauttia rauhassa omaisuudestaan. Isyyden vahvistaminen miehen vielä eläessä merkitsee rintaperillisen lakiosaa koskevan sääntelyn vuoksi rajoitusta miehen oikeuteen määrätä perinnöstään.
31. Yksityiselämän suojaa turvaava isyyden vahvistaminen saattaa siten olla ristiriidassa sen kanssa, miten mies on voimaanpanolain kanneaikasäännökseen luottaen toteuttanut tai suunnitellut omaisuusjärjestelyjään.
32. Myös isyyden vahvistamista vaativalla lapsella saattaa olla mieheltä jäävään perintöön liittyviä odotuksia. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuista ilmenee, ettei ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan takaaman yksityis- tai perhe-elämän suojan ole katsottu turvaavan oikeutta periä tai päästä perillisasemaan, ellei kysymys samalla ole ihmisoikeussopimuksen 14 artiklassa tarkoitetun syrjintäkiellon rikkomisesta (Marckx v. Belgia 13.6.1979, kohdat 52 - 54 ja Haas v. Alankomaat 13.1.2004, kohta 43).
33. Kuten Korkein oikeus on todennut ratkaisussaan KKO 2012:11 (kohta 32), isyyden vahvistamisen muuhun lainsäädäntöön perustuvia oikeusvaikutuksia ei sinänsä voida isyyden vahvistamiskanteen käsittelyn yhteydessä ratkaista eikä rajoittaa, vaan tällaiset oikeusvaikutukset tulevat tarvittaessa arvioitaviksi ja ratkaistaviksi asianomaisessa yhteydessä ja menettelyssä erikseen.
34. Korkein oikeus toteaa kuitenkin, että miehen varallisuuteen kohdistuviin oikeuksiin ja järjestelyihin voi liittyä seikkoja ja olosuhteita, jotka voidaan perustellusti ottaa huomioon kanneoikeuden epäämisen perusteina. Tässä tapauksessa C on kohdassa 14 kerrotuin tavoin vedonnut niihin omaisuuttaan, lähinnä suurikokoista maatilaansa koskeviin järjestelyihin, jotka hän on tehnyt sukupolvenvaihdostarkoituksessa. C on siten ryhtynyt tarpeellisiksi katsomiinsa omaisuuttaan koskeviin toimenpiteisiin. Korkeimman oikeuden johtopäätös
35. Korkein oikeus katsoo edellä lausumansa perusteella ja punnittuaan sekä kanneoikeuden myöntämisen tueksi vedottuja seikkoja että sen myöntämistä vastaan puhuvia syitä, että isyyslain voimaanpanolain kanneaikasäännöksen soveltaminen ei tässä tapauksessa johda A:n ja B:n yksityiselämän suojan loukkaukseen. Kanneoikeuden epääminen yhdenvertaisuuden näkökulmasta
36. A ja B ovat väittäneet vielä, että voimaanpanolain kanneaikasäännös olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslaissa ja ihmisoikeussopimuksessa tarkoitetun syrjinnän kiellon kanssa, koska säännös asettaa henkilöt syntymäaikansa perusteella ja siten sattumanvaraisesti keskenään eriarvoiseen asemaan. Perustuslain 6 §:n 1 momentin mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä, eikä ketään saa pykälän 2 momentin mukaan ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.
37. Korkein oikeus toteaa, että kysymyksessä oleva kanneaikasäännös koskee ennen isyyslain voimaantuloa avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia, kun taas 1.10.1976 ja sen jälkeen avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten kanteille ei ole säädetty määräaikaa. Selvää siis on, että säännös sinänsä asettaa ennen ja jälkeen isyyslain voimaantulon avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset keskenään erilaiseen asemaan. A:n ja B:n kanteen kannalta kysymys onkin siitä, onko säännöksestä johtuvalle erilaiselle kohtelulle hyväksyttävä peruste.
38. Kanneaikasäännöstä on isyyslakia säädettäessä perusteltu oikeusvarmuusnäkökohdilla. Isyyslaki merkitsi avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten kannalta mahdollisuutta oikeusaseman olennaiseen muutokseen ja tasavertaiseen asemaan aviolapsiin nähden. Koska laki ulotettiin koskemaan rajoituksetta taannehtivasti myös ennen lain voimaantuloa syntyneitä lapsia, epätietoisuus vallitsi lakia säädettäessä siitä, kuinka vanhojen tapahtumien perusteella oletettuja isiä kohtaan tultaisiin esittämään uusia vaatimuksia. Kanneaikasäännöksen tarkoituksena voidaan tähän nähden todeta olleen, että ennen isyyslain voimaantuloa avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi tai tämän huoltaja tekisi päätöksensä isyyden vahvistamista koskevan kanteen nostamisesta kohtuullisessa ajassa lain voimaantulon jälkeen.
39. Edellä selostetun Korkeimman oikeuden ja ihmisoikeustuomioistuimen käytännön perusteella voimaanpanolain kanneaikasäännöstä ei enää voida soveltaa sanamuotonsa mukaisesti ehdottomasti ja joustamattomasti vaan sitä sovellettaessa tulee ottaa huomioon tapauskohtaisten olosuhteiden perusteella ensi sijassa se, onko lapsella ollut tosiasiallinen mahdollisuus saada isyys selvitetyksi ja vahvistetuksi tuomioistuimessa. Näin tulkittuna isyyskanteen nostamisen määräaikasääntely on edelleen yhdenvertaisuusvaatimuksetkin huomioon ottaen sovellettavissa.
40. Mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei voimaanpanolain kanneaikasäännöksen soveltaminen aseta A:ta ja B:tä heidän syntymäaikansa vuoksi ilman hyväksyttävää perustetta eri asemaan kuin isyyslain voimaantulon jälkeen avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset. Lopputulos
41. Korkein oikeus katsoo edellä mainituilla perusteilla, että A:n ja B:n isyyskanteiden hylkääminen voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin nojalla liian myöhään nostettuina ei ole perustuslain 106 §:ssä tarkoitetulla tavalla ilmeisessä ristiriidassa sen enempää yksityiselämän suojaa koskevan perustuslain 10 §:n kanssa kuin lain yhdenvertaisuutta koskevan 6 §:n kanssa. Perustetta kanneaikasäännöksen soveltamatta jättämiselle ei siten tässä tapauksessa ole. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Kitunen, Liisa Mansikkamäki, Ilkka Rautio, Jukka Sippo ja Ari Kantor. Esittelijä Tommi Vuorialho.