KKO/2014/29

2014 false KKO:2014:29 Ruotsissa vakituisesti asuva Ruotsin kansalainen A vangittiin käräjäoikeudessa todennäköisin syin epäiltynä laittoman maahantulon järjestämisestä. Kysymys vangitsemisen edellytyksistä. (Ään.) Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Tutkinnanjohtajan vangitsemisvaatimus Helsingin käräjäoikeudessa 5.2.2013 Vangitsemisvaatimuksessa vaadittiin A:n vangitsemista todennäköisin syin epäiltynä lauantaina 2.2.2013 Helsingissä tehdystä laittoman maahantulon järjestämisestä. Vaatimuksen mukaan A oli otettu kiinni ja pidätetty 2.2.2013 ja vangitsemista koskeva esivaatimus oli tehty käräjäoikeudelle puhelimitse maanantaina 4.2.

1. Vangitsemisvaatimuksessa oli ensiksikin vangitsemisen yleisten edellytysten osalta todettu muun ohella, että A oli tullut Tukholmasta laivalla Helsinkiin toisen mieshenkilön B:n kanssa. B, jolla ei ollut ollut maassa oleskeluun taikka maahan saapumiseen oikeuttavia asiakirjoja, oli esittänyt maahan saapuessaan väärennetyn Turkin henkilökortin. A oli kertonut varanneensa ja hankkineensa itselleen ja B:lle laivaliput Tukholmassa ja antaneensa väärällä nimellä olleen lipun B:lle. A ja B olivat tulleet laivalla yhdessä Helsinkiin 2.2.
2. A oli ottanut väärällä nimellä olleen laivalipun B:ltä takaisin itselleen ennen heidän laivasta poistumistaan. A oli sen varalta, että B jäisi kiinni, ohjeistanut B:tä kieltämään, että tämä tunsi A:n. Vangitsemisen erityisten edellytysten osalta oli todettu muun muassa, että A:lla ei ollut vakinaista asuntoa Suomessa ja oli todennäköistä, että hän maasta poistumalla karttaisi esitutkintaa, oikeudenkäyntiä ja rangaistuksen täytäntöönpanoa. A oli Ruotsin kansalainen ja asui vakinaisesti Ruotsissa tunnetussa osoitteessa. Edelleen vangitsemista ei voitu pitää laissa tarkoitetuin tavoin kohtuuttomana. Vangitsemisasian käsittely Helsingin käräjäoikeudessa 6.2.2013 Tutkinnanjohtaja uudisti vangitsemisvaatimuksen. A vastusti vaatimusta ja vaati sen hylkäämistä. A tunnusti vaatimuksessa esitettyjen tapahtumatietojen pitävän sinänsä paikkansa, mutta kiisti syyllistyneensä rikokseen, koska hän oli halunnut vain auttaa maanmiestään. Sen vuoksi vangitsemisen osalta ei täyttynyt rikosepäilyä koskeva edellytys. Vangitsemiselle ei myöskään ollut lain mukaisia erityisiä edellytyksiä. Asia oli esitutkinnassa selvitetty eikä vangittuna pitäminen ollut tutkinnallisista syistä tarpeen. Vaikka A:lla ei ollut Suomessa vakinaista asuntoa, hänellä oli mahdollisuus järjestää asunto ja myös työpaikka Suomesta. Matkustuskielto olisi riittävä pakkokeino oikeudenkäynnin turvaamiseksi. Vangitseminen oli lisäksi A:n perhesiteiden vuoksi kohtuutonta, koska A asui vakinaisesti puolisonsa kanssa Ruotsissa ja hänellä oli alaikäiset lapset Englannissa. Käräjäoikeuden päätös 6.2.2013 Käräjäoikeus lausui, että A oli kiistänyt syyllistymisensä rikokseen vetoamalla tahallisuuden puuttumiseen teossa. A oli kuitenkin kuulusteluissa kertonut ohjeistaneensa B:tä mahdollisen kiinnijäämisen yhteydessä salaamaan yhteytensä A:han. Käräjäoikeus katsoi tämän seikan viittaavan siihen, että A oli ollut tietoinen menettelynsä rangaistavuudesta. Esitetyn selvityksen perusteella käräjäoikeus katsoi, että vangitsemisvaatimuksessa tarkoitetulle rikosepäilylle, jonka mukaan A oli Helsingissä 2.2.2013 syyllistynyt laittoman maahantulon järjestämiseen, oli olemassa laissa edellytetyt todennäköiset syyt. Käräjäoikeus totesi, että A:lla ei ollut vakinaista asuntoa Suomessa eikä hänellä ollut muitakaan kiinteitä siteitä Suomeen. Käräjäoikeuden mukaan yksin tämän perusteella arvioituna riski oikeudenkäynnin karttamisesta oli niin suuri, että Suomesta poistumista voitiin pitää todennäköisenä. Tosin A oli lisäksi esittänyt, että hän voisi tarvittaessa asua ja myös työskennellä Suomessa, eikä karttamisvaaraa sen vuoksi olisi. Käräjäoikeus piti kuitenkin tällaisia vangitsemisen vastustamisperusteita todellisuudelle vieraina. Käräjäoikeus totesi, että tässä asiassa syyte oli nostettava viimeistään 14.2.2013 ja syyteasian käsittely tuli tapahtumaan viimeistään 25.2.2013 ja 1.3.2013 välisenä aikana. Näin ollen A ei edes ehtisi asettua Suomeen sillä tavalla vakituisesti, että se olisi omiaan vähentämään hänen maasta poistumisensa todennäköisyyttä. Käräjäoikeus katsoi, ettei A:n olosuhteissa myöskään matkustuskiellon määrääminen ollut käyttökelpoinen ja riittävä pakkotoimi. Käräjäoikeus katsoi, että A:n vetoamat perhesuhteet - puoliso Ruotsissa ja lapset Englannissa - eivät tehneet vangitsemisesta kohtuutonta. Vangitseminen ei muutoinkaan asian laadun, epäillyn iän tai muiden henkilökohtaisten olojen vuoksi ollut kohtuutonta. Lopuksi käräjäoikeus totesi, että vapaudenmenetyksen kokonaiskesto kiinniotosta syyteasian käsittelyyn tuli jäämään alle neljän viikon. Syyteasian käsittely edellytti A:n henkilökohtaista läsnäoloa, kun otettiin huomioon teon kiistämisen peruste. Tutkittavana olevan rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä pakkokeinon käytöstä rikoksesta epäillylle tai muille aiheutuva oikeuksien loukkaus ja muut asiaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen pakkokeinon käyttöä voitiin pitää puolustettavana. Käräjäoikeus määräsi pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n 1 momentin, 8 §:n 1 momentin ja 26 a §:n sekä 7 luvun 1 a §:n nojalla A:n vangittavaksi ja passitti hänet vankilaan säilytettäväksi, kunnes toisin määrättiin, ja tuotavaksi syytteen käsittelytilaisuuteen tai erikseen ilmoitettavaan vangitsemisasian uudelleen käsittelyyn. Lisäksi käräjäoikeus määräsi, että syyte oli nostettava viimeistään 14.2.
3. Asian on ratkaissut käräjätuomari Pasi Kumpula. Kantelu vangitsemispäätöksestä Helsingin hovioikeuteen A vaati Helsingin hovioikeuteen 8.2.2013 saapuneessa kantelussaan, että käräjäoikeuden vangitsemispäätös kumotaan ja hänet määrätään päästettäväksi heti vapaaksi. Toissijaisesti A vaati, että hänet määrätään vangitsemisen sijasta matkustuskieltoon. Kanteluperusteinaan A vetosi siihen, että vangitseminen oli kohtuutonta ja vangitsemiseen johtanut menettely oli loukannut A:n oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. A:lle ei ollut käräjäoikeudessa varattu tilaisuutta tulla asiassa henkilökohtaisesti kuulluksi. A vetosi edelleen myös siihen, että kyse ei ollut rikoksesta, koska hän oli vain auttanut maanmiestään. Vangitseminen oli liian rankka toimenpide. Suomen ja Ruotsin viranomaisilla oli käytössään yhteistyömuotoja, jotka varmistivat sen, että mahdollisesti oikeudenkäyntiä karttavat vastaajat saatiin oikeudenkäyntiin. A:lla oli myös mahdollisuus vakinaiseen asumiseen Suomessa eikä ollut todennäköistä, että hän poistuisi maasta välttääkseen oikeudenkäyntiä. A oli myötävaikuttanut asian selvittämiseen eikä hänellä ollut merkintöjä rikosrekisterissä. Kantelun johdosta antamassaan vastauksessa syyttäjä vaati kantelun hylkäämistä. Syyttäjä katsoi, että vangitsemiselle oli lailliset edellytykset rikoslain 17 luvun 8 §:n ja pakkokeinolain 1 luvun 8 §:n perusteella. A oli ollut avustajineen henkilökohtaisesti läsnä vangitsemisasian käsittelyssä. Esitutkinta asiassa oli toimitettu ilman viivytyksiä ja rikosepäilyn perusteet oli ilmoitettu A:lle esitutkinnassa ja vangitsemiskäsittelyssä. A:ta vastaan oli 11.2.2013 nostettu syyte 2.2.2013 tehdystä laittoman maahantulon järjestämisestä. A oli Ruotsin kansalainen eikä hänellä ollut Suomessa vakinaista asuntoa eikä muitakaan siteitä Suomeen. Kyseessä oli rajat ylittävä rikollisuus, ja oli muutenkin todennäköistä, että A poistumalla maasta karttaisi oikeudenkäyntiä. A:n vapaudenmenetysaika ei muodostunut kohtuuttomaksi, sillä pääkäsittely tultiin järjestämään käräjäoikeudessa jo 14.2.
4. Helsingin hovioikeuden päätös 13.2.2013 Hovioikeus katsoi, että vangitsemisen edellytykset olivat olemassa. Vangitseminen ei ollut asian laadun taikka A:n iän tai hänen muiden henkilökohtaisten olojensa vuoksi kohtuutonta. Hovioikeus hylkäsi kantelun. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Heikki Juusela, Pertti Mäkilaurila ja Terhi Mattila. Esittelijä Liisamari Herala. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. A vaati valituksessaan, että hovioikeuden kantelun johdosta antama päätös käräjäoikeuden vangitsemispäätöksestä kumotaan vangitsemisen edellytysten puuttumisen vuoksi sekä oikeudenkäynnissä tapahtuneiden menettelyvirheiden takia. Syyttäjä vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian käsittelyn aikaisemmat vaiheet
5. Helsingin käräjäoikeus on 6.2.2013 tekemällään päätöksellä tutkinnanjohtajan vaatimuksesta määrännyt Ruotsissa vakinaisesti asuvan, Ruotsin kansalaisen A:n vangittavaksi todennäköisin syin epäiltynä vangitsemisvaatimuksessa ilmoitetun henkilön laittoman maahantulon järjestämisestä Suomeen. Rikosepäilyyn perustuvan vangitsemisen edellytyksen lisäksi käräjäoikeus on katsonut myös vangitsemisen muiden edellytysten täyttyvän, koska A:lla ei ollut vakinaista asuntoa Suomessa ja oli todennäköistä, että hän poistumalla maasta karttoi oikeudenkäyntiä. Käräjäoikeus ei ole katsonut vangitsemista A:n vetoamien perhesuhteiden takia taikka muustakaan syystä kohtuuttomaksi ja on pitänyt pakkokeinon käyttöä puolustettavana. Matkustuskiellon määräämistä vangitsemisen sijasta käräjäoikeus ei ole pitänyt riittävänä pakkokeinona. Käräjäoikeus on katsonut syyteasian käsittelyn edellyttävän A:n henkilökohtaista läsnäoloa oikeudenkäynnissä ja määrännyt syytteen nostettavaksi viimeistään 14.2.
6. Hovioikeus on valituksen kohteena olevalla, A:n kantelun johdosta 13.2.2013 antamallaan päätöksellä katsonut vangitsemisen edellytysten olevan olemassa ja pysyttänyt käräjäoikeuden vangitsemispäätöksen. Vaatimukset Korkeimmassa oikeudessa
7. A on vaatinut hovioikeuden päätöksen kumoamista ensiksikin sillä perusteella, ettei hän ole asian käsittelyssä saanut oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä, koska häntä ei ole kuultu henkilökohtaisesti vangitsemisoikeudenkäynnissä käräjäoikeudessa eikä myöskään asian käsittelyssä hovioikeudessa hovioikeuden ratkaistua asian kirjallisessa menettelyssä.
8. Edelleen A on vaatinut vangitsemispäätöksen kumoamista, koska hänen vangitsemiseltaan ja vangittuna pitämiseltään ovat puuttuneet lailliset edellytykset. A on vedonnut siihen, ettei hän ollut ainoastaan auttamalla maanmiestään maahantulossa Suomeen syyllistynyt tahallisena rikoksena rangaistavaan tekoon. Lisäksi asiassa ei ole esitetty selvitystä siitä, että hän vapaana ollessaan karttaisi rikosasian oikeudenkäyntiä. A on pitänyt häneen kohdistunutta vangitsemispäätöstä syrjivänä verrattuna Suomessa vakituisesti asuvien kohteluun. Onko asian käsittelyn aikaisemmissa vaiheissa tapahtunut oikeudenkäyntivirhe
9. A on ollut käräjäoikeuden vangitsemisoikeudenkäynnissä itse paikalla ja hänellä on ollut siellä avustajana hänelle määrätty puolustaja. Korkein oikeus katsoo, että A:lla on ollut mahdollisuus niin halutessaan tulla myös henkilökohtaisesti kuulluksi vangitsemisasian käsittelyssä käräjäoikeudessa. Puolustaja on edelleen avustanut A:ta muutoksenhaussa hovioikeudessa. Kantelukirjelmässä ei ole esitetty A:n henkilökohtaista kuulemista koskevaa vaatimusta. Korkein oikeus katsoo, ettei oikeudenkäynnissä alemmissa oikeuksissa ole menetelty virheellisesti. Siten väite oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin sivuuttamisesta on perusteeton. Miltä osin Korkein oikeus antaa lausunnon vangitsemispäätökseen
10. Korkein oikeus on ennakkoratkaisuissaan (KKO 1998:90 ja 1996:39) katsonut, että muutoksenhakutuomioistuimella tulee olla mahdollisuus tutkia vangitsemisratkaisun perusteet, vaikka muutoksenhaun kohteena olevan ratkaisun lopputulokseen ei enää olisikaan mahdollista puuttua vangitsemista ja vangittuna pitämistä koskevan uuden ratkaisun johdosta. Korkein oikeus on vakiintuneessa ratkaisukäytännössään lähtenyt siitä, että vangitun muutoksenhakemuksen johdosta voidaan antaa lausunto vangitsemisen lainmukaisuudesta, vaikka lausunnon antamisen muutoksenhaun kohteena olevan ratkaisun osalta katsotaan muuten enemmälti raukeavan.
11. A on Korkeimpaan oikeuteen 11.9.2013 saapuneessa kirjelmässään ilmoittanut, että Helsingin käräjäoikeus on kysymyksessä olevaan rikosepäilyyn perustuvassa, syyttäjän A:ta vastaan ajamassa rikosasiassa antanut 14.2.2013 tuomion, jossa käräjäoikeus on muun ohella määrännyt, ettei A:ta ollut enää pidettävä asian vuoksi vangittuna ja että hänet oli päästettävä heti vapaaksi. Tästä on seurannut, että vangitsemista koskenut pakkokeino on lakannut silloin olemasta voimassa. Sen vuoksi hovioikeuden kanteluasiassa antaman päätöksen lopputulokseen, jolla A:n tutkintavankeus on pysytetty, ei voida enää puuttua. Sen sijaan Korkein oikeus antaa A:n muutoksenhakemuksen johdosta lausunnon siitä, ovatko alempien oikeuksien esittämät perusteet A:n vangitsemiselle olleet lainmukaiset. Lainvalintaa koskeva kysymys
12. Uusi pakkokeinolaki (806/2011) on tullut voimaan 1.1.
13. Uudella lailla on kumottu aikaisempi pakkokeinolaki (450/1987). Uuden pakkokeinolain 11 luvun 6 §:n mukaan lain voimaan tullessa voimassa oleviin pakkokeinoihin sovelletaan uuden lain säännöksiä. Säännös soveltuu myös tilanteeseen, jossa edelleen voimassa olevan pakkokeinon edellytykset ovat muutoksenhaun johdosta ylemmän tuomioistuimen harkittavana (ks. KKO 2004:68, kohta 25). Kuitenkin tässä tapauksessa, kuten edeltä ilmenee, A:ta koskenut pakkokeino on lakannut olemasta voimassa A:n tutkintavankeuden päättyessä 14.2.
14. Näin ollen vangitsemisedellytysten täyttymisen harkinnassa tulevat nyt sovellettaviksi vanhan pakkokeinolain säännökset. Vangitsemista ja oikeudenkäynnin turvaamista koskevista säännöksistä
15. Pakkokeinolain (450/1987) 1 luvun 8 §:n 1 momentin (213/1995) mukaan rikoksesta todennäköisin syin epäilty saadaan 3 §:n 1 momentissa säädetyin edellytyksin vangita. Säännöksessä viitatussa 1 luvun 3 §:ssä säännellään niistä perusteista, joilla rikoksesta todennäköisin syin epäilty saadaan pidättää.
16. Tässä tapauksessa A on vangittu pakkokeinolain 1 luvun 8 §:n 1 momentin (213/1995) nojalla luvun 3 §:n 1 momentin 4 kohdassa säädetyllä perusteella. Lainkohdan mukaan epäilty saadaan pidättää ja siten myös vangita, jos epäillyllä ei ole vakinaista asuntoa Suomessa ja jos on todennäköistä, että hän poistumalla maasta karttaa esitutkintaa, oikeudenkäyntiä tai rangaistuksen täytäntöönpanoa.
17. Pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdan sekä 2 a - 2 c kohtien (646/2003) ja 8 §:n 1 momentin (213/1995) säännösten mukaisesti vangitsemisperusteet on yhtäältä sidottu epäillystä rikoksesta säädettyyn rangaistusasteikkoon ja toisaalta riskiin, että epäilty lähtee pakoon tai karttaa esitutkintaa, oikeudenkäyntiä tai rangaistuksen täytäntöönpanoa taikka vaikeuttaa asian selvittämistä esimerkiksi todistusaineistoa hävittämällä tai jatkaa rikollista toimintaa.
18. Lisäksi on noudatettava kohtuuttoman vangitsemisen kieltoa ja suhteellisuusperiaatetta siten kuin näistä periaatteista on säädetty pakkokeinolain 1 luvun 26 a §:n (213/1995) ja 7 luvun 1 a §:n (402/1995) säännöksissä.
19. Nyt sovellettava pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n 1 momentin 4 kohdan säännös ei ole toissijainen suhteessa edellä mainittuihin muihin vangitsemissäännöksiin, vaan niistä poiketen säännöksen tarkoittamissa tilanteissa ulkomailla asuva saadaan pidättää ja vangita epäillystä rikoksesta säädettyyn rangaistusasteikkoon katsomatta. Käsillä olevassa asiassa säännöksen soveltaminen edellyttää maastapoistumisriskin arviointia nimenomaan silmällä pitäen oikeudenkäynnin karttamisvaaraa. Arvioinnissa huomioon otettavia seikkoja ei ole kuvattu lain esitöissä (HE 14/1985 vp s. 49 - 50, LaVM 9/1985 vp s. 9), vaan on tyydytty viittaamaan vain siihen, että vastaava peruste pidättämiselle ja vangitsemiselle oli sisältynyt jo vanhastaan lakiin.
20. Uuden pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 4 kohdassa ja 11 §:n 1 momentissa on samansisältöinen säännös ulkomailla vakinaisesti asuvan pidättämisestä ja vangitsemisesta rangaistusasteikkoon katsomatta oikeudenkäynnin karttamisvaaran vuoksi. Lain esitöissä (HE 222/2010 vp s. 248) on tältä osin erityisesti todettu, että ulkomaalaisen vapaus tulisi vain rajatuissa tapauksissa riistää kohdassa tarkoitetun karttamisvaaran perusteella. Henkilöä ei voida pidättää pelkästään sillä perusteella, että hän asuu ulkomailla. Vangitsemisperusteen edellyttämästä karttamisen todennäköisyydestä tulee esittää selvitystä. Vähimmän haitan periaatteen ja suhteellisuusperiaatteen soveltamisen lisäksi tulisi ottaa huomioon mahdollisuudet saada epäilty yhteistoiminnassa hänen kotimaansa viranomaisten kanssa tulemaan ulkomailta osallistumaan rikosprosessiin tai tulemaan suorittamaan rangaistusta. Huomioon on otettava kansainvälistä yhteistoimintaa koskevat yleissopimukset ja muut instrumentit. Rikostutkinta on tällaisissa tapauksissa pyrittävä tekemään mahdollisimman nopeasti, jotta ulkomaalaiselle ei vapaudenriiston kautta tai muuten aiheuteta aiheetonta haittaa.
21. Tässä tapauksessa merkittävää kansainvälistä yhteistoimintaa koskevaa sääntelyä sisältyy Euroopan unionin jäsenvaltioiden väliseen yhteistyöhön rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta syytetoimenpiteitä ja vapausrangaistuksen täytäntöönpanoa varten sekä vastaavaan Pohjoismaiseen yhteistyöhön (ks. laki rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä, 1286/2003 ja laki rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Pohjoismaiden välillä, 1383/2007).
22. Suomea velvoittavan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 1 kohdan c alakohdan mukaan jokaisella on oikeus vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen, eikä keneltäkään saa riistää hänen vapauttaan, paitsi lain määräämässä järjestyksessä muun muassa tapauksessa, jossa henkilö pidätetään tai hänen vapautensa riistetään lain nojalla hänen saattamisekseen toimivaltaisen oikeusviranomaisen tutkittavaksi, milloin on syytä epäillä hänen syyllistyneen rikokseen tai jos katsotaan välttämättömäksi estää häntä tekemästä rikosta tai pakenemasta teon jälkeen. Artiklan 3 kohdan mukaan edellä mainitulla perusteella pidätetyllä taikka vapaudenriiston kohteeksi joutuneella on oikeus oikeudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa tai oikeus tulla vapautetuksi oikeusjutun ollessa vireillä. Vapaaksi laskeminen ehdoksi voidaan asettaa takeet siitä, että asianomainen saapuu oikeudenkäyntiin. Vangitsemisperusteen arviointi tässä tapauksessa
23. Alempien oikeuksien päätöksistä ilmenevin perustein Korkein oikeus katsoo, että asiassa on selvitetty todennäköiset syyt epäilylle siitä, että A oli syyllistynyt 2.2.2013 tehtyyn, rikoslain 17 luvun 8 §:n mukaan rangaistavaan laittoman maahantulon järjestämiseen. Näin ollen pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n 1 momentin ja 8 §:n 1 momentin (213/1995) rikosepäilyä koskeva edellytys on täyttynyt. Ottaen huomioon vangitsemisvaatimuksessa kuvattu tapahtumien kulku sekä rikoksesta säädetty rangaistusasteikko A:ta koskevassa rikosepäilyssä ei ole ollut kyse törkeysasteeltaan vakavasta rikoksesta.
24. Vangitsemisvaatimuksessa on ilmoitettu, että A on Ruotsin kansalainen ja asuu vakinaisesti Ruotsissa tiedossa olevassa osoitteessa. A:n oman ilmoituksen mukaan hänellä on Ruotsissa vakituinen työ. A:n vaimo asuu Ruotsissa ja hänen alaikäiset lapsensa asuvat Englannissa. Näistä seikoista voidaan päätellä, että A:lla on ollut tekoa välittömästi seuranneen kiinniottamisen ja vangitsemisoikeudenkäynnin aikaan kiinteät siteet Ruotsiin. A:lla ei ole ollut vakinaista asuntoa Suomessa eikä muitakaan edellä mainitun kaltaisia siteitä Suomeen.
25. A:n henkilökohtaisia olosuhteita koskevista tiedoista on ollut sinänsä perusteltua päätellä, että A saattaa matkustaa heti kotimaahansa, jos hänet kiinniottamisen jälkeen päästettäisiin vapaaksi. Yksistään tämä seikka ei kuitenkaan tee laissa edellytetyllä tavalla todennäköiseksi sitä, että A:n karttaa tulevaa rikosoikeudenkäyntiä. Niin kuin edellä kohdassa 13 selostetuissa voimassa olevan lain esitöissäkin on katsottu, karttamisen todennäköisyydestä tulee esittää selvitystä. Asianmukaisena ei voida pitää sellaista arviointitapaa, että ulkomaalaisen kotimaahan paluun todennäköisyys suoraan osoittaisi tämän todennäköisesti karttavan oikeudenkäyntiä. Tässä tapauksessa oikeudenkäynnin karttamisvaaran todennäköisyysarvion tueksi ei ole esitetty muunlaista selvitystä.
26. Alemmat oikeudet eivät ole arvioineet myöskään sitä, mikä merkitys karttamisvaaran todennäköisyyden kannalta on sillä, että A:n kotimaa on Ruotsi, josta matkustamisen Suomeen niin maantieteelliseen etäisyyteen kuin kulkuyhteyksiinkin nähden voi olettaa tapahtuvan vaikeudetta ja jonka kanssa Suomella on vakiintunut oikeudellinen yhteistyö luovuttamisesta syytetoimenpiteitä varten. Mainitut seikat vähentävät oikeudenkäynnin karttamisen todennäköisyyttä samoin kuin sen merkitystä, koska oikeudenkäynti on turvattavissa myös viranomaisten yhteistyöllä. Rikosepäilyn ei voida katsoa oikeuttavan rikosoikeudenkäynnin turvaamiseen keinoilla, jotka ovat kohtuuttomia niin tehdyn rikoksen vakavuuteen kuin karttamisvaaran todennäköisyyteen ja oikeudenkäynnin turvaamiseen käytettävissä oleviin muihin keinoihin nähden.
27. Sen perusteella mitä edellä on esitetty, Korkein oikeus katsoo, että A:n vangitsemista käräjäoikeudessa ja tutkintavankeuden jatkamista hovioikeudessa ei olisi saanut perustaa siihen, että A todennäköisesti karttaa rikosepäilyyn perustuvaa oikeudenkäyntiä. Sen vuoksi rikosepäilystä huolimatta A:n vangitsemiselta ovat puuttuneet pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n 1 momentin 4 kohdan ja 8 §:n 1 momentin (213/1995) säännöksessä tarkoitetut edellytykset. Päätöslauselma A:n vangitsemiselle ei ole ollut laillisia edellytyksiä. Hovioikeuden päätöksen lopputulos, jolla A:n tutkintavankeus on pysytetty, ei ole enää voimassa. Tältä osin lausunnon antaminen A:n muutoksenhakemuksen johdosta enemmälti raukeaa. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Pasi Aarnio, Ilkka Rautio, Soile Poutiainen ja Mika Huovila (eri mieltä). Esittelijä Matti Sepponen. Eri mieltä olevan jäsenen lausunto Oikeusneuvos Huovila: Erimielisyyteni koskee vangitsemisvaatimukseen sovellettavaa lainkohtaa ja siihen liittyen ratkaisun perusteluja. Katson, että vaatimukseen tulee soveltaa pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n 1 momentin 2 a kohtaa (646/2003) saman momentin 4 kohdan asemesta. Korkeimman oikeuden ratkaisun kohtien 1 - 11 jälkeen totean seuraavaa. Tutkinnanjohtajan käräjäoikeudessa esittämä vangitsemisvaatimus ja käräjäoikeuden vangitsemispäätös ovat vangitsemisen yleisten edellytysten osalta perustuneet siihen, että vaatimuksessa esitettyjen seikkojen perusteella A:ta voitiin todennäköisin syin epäillä laittomasta maahantulon järjestämisestä, ja erityisten edellytysten osalta siihen, että A todennäköisesti tulisi karttamaan oikeudenkäyntiä. Lisäksi niissä on vangitsemisen erityisinä edellytyksinä todettu, että A:lla ei ole vakinaista asuntoa Suomessa ja että on todennäköistä, että hän karttaisi oikeudenkäyntiä poistumalla maasta. Alemmissa oikeuksissa sovelletun pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n 1 momentin 4 kohdan tarkoittamissa tilanteissa rikoksesta epäilty saadaan pidättää ja vangita oikeudenkäynnin karttamisvaaran perusteella rikoksesta säädettyyn rangaistusasteikkoon katsomatta. Lainkohdassa edellytetään oikeudenkäynnin karttamisen osalta todennäköisyyttä ja lisäksi sitä, ettei epäillyllä ole asuntoa Suomessa ja että oikeudenkäynnin karttaminen tapahtuu nimenomaan poistumalla maasta. Säännöstä sovellettaessa maasta poistumisriskiä on arvioitava nimenomaan silmällä pitäen oikeudenkäynnin karttamisvaaraa. Koska laittoman maahantulon järjestämisestä säädetty ankarin rangaistus on kaksi vuotta vankeutta, vangitsemisvaatimuksessa esitettyihin ja vangitsemispäätöksen perusteina olleisiin seikkoihin soveltuu lähtökohtaisesti mainitun lainkohdan lisäksi saman momentin 2 a kohta (646/2003). Sen mukaan rikoksesta todennäköisin syin epäilty saadaan pidättää ja vangita, jos rikoksesta on säädetty lievempi rangaistus kuin kaksi vuotta vankeutta, mutta siitä säädetty ankarin rangaistus on vähintään vuosi vankeutta, ja epäillyn henkilökohtaisten olosuhteiden tai muiden seikkojen perusteella on syytä epäillä, että hän lähtee pakoon tai muuten karttaa muun muassa oikeudenkäyntiä. Viimeksi mainitussa lainkohdassa on siten säädetty momentin 4 kohdassa edellytettyä todennäköisyyttä matalampi "syytä epäillä -kynnys" karttamisvaaran arvioimiselle eikä siinä toisaalta ole säädetty vakinaiseen asuntoon tai maasta poistumiseen liittyviä lisäperusteita vangitsemiselle kuten momentin 4 kohdassa. Vangitsemisvaatimuksessa ei ole yksilöity lainkohtaa, johon se perustuu vangitsemisen erityisten edellytysten osalta. Kun oikeudenkäynnin karttamista on pidetty vaatimuksessa todennäköisenä ja sitä on muutoinkin perusteltu pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaisilla lisäperusteilla, on ilmeistä, että vaatimus on tarkoitettu perustaa tähän lainkohtaan. Oikeudenkäytön keskeisistä periaatteista kuitenkin seuraa, ettei tuomioistuin ole sidottu asianosaisten käsityksiin oikeudenkäynnin kohteena olevien seikkojen oikeudellisesta luonnehdinnasta ja niihin sovellettavasta laista. Tällaisessa tilanteessa, jossa sanamuotonsa mukaan asiaan lähtökohtaisesti soveltuvat lain säännökset voivat johtaa erilaisiin ja keskenään ristiriitaisiin oikeusseuraamuksiin, tuomioistuimen on laintulkinnallisin keinoin määriteltävä asiaan sovellettava säännös. Mainituista periaatteista ei ole syytä poiketa vangitsemisoikeudenkäynneissä. Kuten enemmistön perustelujen kohdasta 10 ilmenee, pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdan sekä 2 a - 2 c kohtien (646/2003) ja 8 §:n 1 momentin (213/1995) säännösten mukaisesti vangitsemisperusteet on sidottu yhtäältä epäillystä rikoksesta säädettyyn rangaistusasteikkoon ja toisaalta vangitsemisen erityisiin edellytyksiin, muun muassa riskiin, että epäilty karttaa esitutkintaa, oikeudenkäyntiä tai rangaistuksen täytäntöönpanoa. Ankarimmin eli vähintään kahden vuoden vankeudella rangaistavien rikosten kohdalla selvitystä erityisten edellytysten olemassaolosta ei vaadita, kun taas niitä lievempien mutta kuitenkin vähintään vuoden enimmäisrangaistuksella säädettyjen rikosten osalta edellytetään, että esimerkiksi oikeudenkäynnin karttamista on syytä epäillä. Alemmissa oikeuksissa sovellettua pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n 1 momentin 4 kohtaa voidaan lähtökohtaisesti soveltaa myös kaikkein lievimmin rangaistaviin rikoksiin, minkä vastapainona siinä on säädetty suhteellisen tiukat ja yksityiskohtaiset edellytykset karttamisvaaran arvioimiseksi. Arvioitaessa mainittuja pakkokeinolain säännöksiä yhdessä ja suhteessa toisiinsa voidaan tehdä se johtopäätös, että karttamisvaarasta vaadittava selvitys riippuu epäillyn rikoksen vakavuudesta ja määräytyy ensi vaiheessa rikoksesta säädetyn rangaistusasteikon perusteella. Johdonmukaista tämän säännöksistä ilmenevän periaatteen kanssa ei ole, että momentin 4 kohdassa säädettyjä tiukkoja vaatimuksia karttamisvaaran osalta sovellettaisiin ainakaan ilman lisäperusteita sellaiseen rikosepäilyyn, johon rangaistusasteikon perusteella olisi sovellettava saman momentin 2 a kohtaa. Edellä lausuttu huomion ottaen katson, että viimeksi mainittua lainkohtaa on perusteltua pitää tässä tilanteessa sovellettavana erityissäännöksenä. Asianmukaisen oikeudenkäynnin turvaamiseksi voi olla tarpeellista, että tuomioistuin ennen asian ratkaisemista ilmoittaa asianosaisille käsityksensä sovellettavasta laista ja varaa heille tilaisuuden lausua siitä, jos lainsoveltamiskysymys ei ole muutoin tullut esille oikeudenkäynnissä. Korkeimmassa oikeudessa ei kuitenkaan enää ole kysymys A:n oikeuksista, kuten Korkeimman oikeuden perustelujen kohdasta 6 ilmenee, eikä sovellettavan lainkohdan muuttuminen tässä tapauksessa vaikuta asianosaisten vaatimustensa tueksi esittämien perusteiden merkitykseen, koska se johtaa ainoastaan oikeudenkäynnin karttamisvaaran arviointiin aikaisempaa alemmalla näyttökynnyksellä. Näistä syistä asianosaisten enempi kuuleminen ei ole tarpeellista. Kuten enemmistö kohdassa 16 katson, että rikosepäilyn osalta pakkokeinolain mukainen edellytys on täyttynyt ja että epäilyssä ei ole ollut kysymys törkeysasteeltaan vakavasta rikoksesta. Asiassa sovellettavaa säännöstä koskevasta eriävästä kannastani huolimatta olen enemmistön kanssa samaa mieltä myös siitä, ettei oikeudenkäynnin karttamisvaaraa voida tässä tapauksessa perustaa yksinomaan Ruotsissa asuvan A:n kotimaahan paluun todennäköisyyteen. Enemmistön perustelujen kohdissa 18 ja 19 mainitut näkökohdat karttamisvaaran todennäköisyydestä, siitä vaadittavasta selvityksestä ja valtioiden välisen yhteistoiminnan merkityksestä ovat merkityksellisiä arvioitaessa asiassa esitettyä vangitsemisvaatimusta soveltamani lainkohdan nojalla. Katson enemmistön tavoin, ettei asiassa ole esitetty riittäviä perusteita vangitsemisvaatimuksen tueksi.