KKO/2014/63

2014 false KKO:2014:63 Käräjäoikeus oli tuominnut A:n kahdesta pahoinpitelystä sakkorangaistukseen ja velvoittanut hänet suorittamaan B:lle vahingonkorvausta kivusta, särystä ja muusta tilapäisestä haitasta sekä B:n pahoinpitelyssä saamien vammojen leikkaushoidosta myöhemmin aiheutuvista kustannuksista. A valitti hovioikeuteen ja vaati, että rangaistusta alennetaan, hänet vapautetaan leikkauskuluja koskevasta korvausvelvollisuudesta sillä perusteella, että korvausvaatimus oli ennenaikainen, tai että korvausvelvollisuus ainakin alennetaan julkisen terveydenhuollon kustannustasoa vastaavaksi, sekä että kivusta, särystä ja muusta tilapäisestä haitasta tuomittua korvausta alennetaan. Hovioikeus ei myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että hovioikeuden olisi tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa muutos- ja ennakkoratkaisuperusteella siltä osin, kuin kysymys oli B:lle maksettavaksi tuomittujen leikkauskulujen määrästä. Muilta osin perusteita luvan myöntämiselle ei ollut. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Etelä-Savon käräjäoikeuden tuomio 5.6.2013 Käräjäoikeus tuomitsi A:n kahdesta 5.2.2011 tehdystä pahoinpitelystä yhteiseen 90 päiväsakon rangaistukseen sekä velvoitti A:n suorittamaan B:lle vahingonkorvaukseksi kivusta, särystä ja muusta tilapäisestä haitasta 2 000 euroa, sairaanhoitokuluista 871,43 euroa ja leikkauskuluista 3 000 euroa. Käräjäoikeuden tuomion perustelut on selostettu Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian on ratkaissut käräjätuomari Johanna Venemies. Itä-Suomen hovioikeuden päätös 5.9.2013 A valitti hovioikeuteen ja pyysi, että hänelle myönnetään jatkokäsittelylupa. A vaati, että rangaistusta alennetaan, hänet vapautetaan velvollisuudesta korvata B:lle leikkaushoidosta tulevaisuudessa aiheutuvat kustannukset tai vaatimus jätetään tutkimatta ennenaikaisena ja että korvausta kivusta, särystä ja muusta tilapäisestä haitasta alennetaan. Hovioikeus ei myöntänyt jatkokäsittelylupaa. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pertti Jokinen, Ari Kyllönen ja Tuija Silvento. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. A on valituksessaan vaatinut, että hänelle myönnetään jatkokäsittelylupa ja asia palautetaan hovioikeuteen. Siinä tapauksessa, että Korkein oikeus ottaa asian välittömästi ratkaistavakseen, A on vaatinut, että rangaistusta alennetaan, korvausvaatimus leikkauskuluista hylätään tai jätetään tutkimatta ennenaikaisena sekä että kivusta ja särystä maksettavaksi tuomittua korvausta alennetaan. Syyttäjä ja B ovat vastanneet valitukseen ja vaatineet sen hylkäämistä. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Alempien oikeuksien ratkaisut ja kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus on tuominnut A:n kahdesta 5.2.2011 tehdystä pahoinpitelystä yhteiseen 90 päiväsakon rangaistukseen. Käräjäoikeus on katsonut selvitetyksi, että A oli tehnyt B:lle ruumiillista väkivaltaa tarttumalla kiinni B:hen ja kaatamalla tämän lattialle. A:n menettelyn johdosta B:n oikean ranteen nivelsiteet olivat katkenneet. Toisessa tapauksessa A oli tehnyt eräälle kolmannelle henkilölle ruumiillista väkivaltaa yrittämällä lyödä tätä nyrkillä kasvoihin. Nyrkinisku oli osunut mainitun henkilön käsivarsiin tämän torjuessa lyöntiä, mistä hänelle oli aiheutunut kipua.
2. Käräjäoikeus on velvoittanut A:n suorittamaan B:lle vahingonkorvausta sairaanhoitokuluista sekä korvaukseksi kivusta, särystä ja muusta tilapäisestä haitasta 2 000 euroa. Käräjäoikeus on lausunut perusteluinaan, että B:lle oli aiheutunut merkittävä ruumiinvamma nivelsiteen revetessä kokonaan. B oli kertonut, että hänen kädessään oli ollut turvotusta ja voimakasta särkyä kahden kuukauden ajan ja että kättä särki edelleen rasituksessa. Lisäksi vamma aiheutti edelleen tilapäistä haittaa ranteen ärtyessä arkipäivän toiminnoissa ja harrastuksissa. B:n vaatima korvausmäärä 2 000 euroa oli kohtuullinen.
3. B oli vaatinut korvaukseksi ranteen tulevista leikkauskuluista 4 000 euroa. Tältä osin käräjäoikeus on katsonut, että leikkaus oli välttämätön toimenpide rannevamman korjaamiseksi. Tähän nähden vaatimus ei ollut A:n väittämällä tavalla ennenaikainen. Käräjäoikeus on todennut, että B:n esittämän selvityksen mukaan arvioidut leikkauskustannukset yksityisessä sairaalassa olivat 3 500 - 4 500 euroa ja että asiassa ei ollut esitetty selvitystä vastaavista kustannuksista julkisen terveydenhoidon piirissä. Käräjäoikeus on arvioinut kohtuulliseksi korvaukseksi tulevista leikkauskuluista 3 000 euroa ja on velvoittanut A:n suorittamaan mainitun määrän B:lle vahingonkorvaukseksi.
4. A on valittanut hovioikeuteen ja vaatinut, että rangaistusta alennetaan, hänet vapautetaan velvollisuudesta korvata B:lle yksityisestä leikkaushoidosta tulevaisuudessa aiheutuvat kustannukset tai niitä koskeva vaatimus jätetään tutkimatta ennenaikaisena ja että korvausta kivusta, särystä ja muusta tilapäisestä haitasta alennetaan. A on pyytänyt, että hänelle myönnetään jatkokäsittelylupa muutos- ja ennakkopäätösperusteella. A on katsonut, että käräjäoikeuden tuomitsema rangaistus oli liian ankara syyksi luettuun menettelyyn sekä seurausten yllättävyyteen ja ennakoimattomuuteen nähden. Tuomittujen vahingonkorvausten osalta A on esittänyt, että leikkauskuluista määrätty korvausvelvollisuus oli perustunut yksityisen lääkäriaseman arvioon leikkauskustannuksista. Huomioon ottaen vahingon kärsineen velvollisuus rajoittaa vahinkoja A:lla ei ollut velvollisuutta korvata B:lle yksityisen terveydenhuollon toimenpiteistä aiheutuvia kustannuksia siltä osin kuin ne ylittivät vastaavista toimenpiteistä julkisessa terveydenhuollossa aiheutuvat kustannukset. B:n korvausvaatimus oli myös ennenaikainen, koska ranteen leikkaus ei ollut vielä toteutunut ja se oli toteutettavissa julkisen terveydenhuollon kautta. B:n oma myötävaikutus eli passiivisuus vamman hoidossa tuli ottaa huomioon kipua ja särkyä koskevan korvauksen määrässä siten, ettei korvauksen tullut ylittää A:n myöntämää 1 000 euroa.
5. Hovioikeus ei ole myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa.
6. Asiassa on kysymys siitä, olisiko hovioikeuden tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa. Korkein oikeus toteaa, että A:n muutosvaatimukset ovat koskeneet rangaistuksen mittaamista, leikkauskustannusten korvausvelvollisuutta sekä kivusta ja särystä sekä muusta tilapäisestä haitasta tuomittavan korvauksen määrää. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 12 §:n mukaan jatkokäsittelylupa voidaan rajoittaa koskemaan vain osaa käräjäoikeuden ratkaisusta. Lupa voidaan siis myöntää rajoitettuna koskemaan esimerkiksi rangaistuksen mittaamista tai vahingonkorvauksen määrää. Korkein oikeus arvioi luvan myöntämisen edellytyksiä erityisesti tältä pohjalta. Rangaistuksen mittaaminen
7. A on valituksessaan hovioikeudelle kerrotuin tavoin katsonut, että hänelle tuomittu 90 päiväsakon rangaistus oli liian ankara syyksi luettuun menettelyyn sekä seurausten yllättävyyteen ja ennakoimattomuuteen nähden. Tältä osin kysymys on siitä, olisiko jatkokäsittelylupa tullut myöntää sillä perusteella, että käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta on ollut aihetta epäillä (muutosperuste).
8. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 kohdan esitöiden (HE 105/2009 vp s. 60) mukaan silloin, kun kysymys on rangaistuksen mittaamisesta, voidaan harkinnassa ottaa huomioon vakiintunut oikeuskäytäntö. Jos vakiintunutta oikeuskäytäntöä ei ole, tulisi jatkokäsittelylupa useimmiten myöntää. Tällainen tilanne esiintyy erityisesti uusien kriminalisointien yhteydessä.
9. Rangaistusta määrätessään käräjäoikeudella on ollut harkintavaltaa laissa säädettyjen rangaistusasteikon ja rangaistuksen mittaamisperusteiden rajoissa. Korkein oikeus toteaa, että A:n syyksi luettuja pahoinpitelyjä on edeltänyt ravintolassa syntynyt riita kahden seurueen välillä. Pahoinpitelyt ovat tapahtuneet käsiksi käymällä ja nyrkillä lyömällä. Kysymys on siten ollut varsin tavanomaisista pahoinpitelyistä, joista oikeuskäytännön mukaan tuomitaan tyypillisesti sakkoa keskirangaistuksen ollessa vuoden 2012 tilastotietojen mukaan jonkin verran yli 40 päiväsakkoa (43 päiväsakkoa). Tässä tapauksessa toisesta pahoinpitelystä on asianomistajalle aiheutunut vakava ruumiinvamma. Korkein oikeus katsoo, että käräjäoikeus on tuomitessaan pahoinpitelyistä yhteisen 90 päiväsakon rangaistuksen noudattanut riittävästi vakiintunutta rangaistuskäytäntöä ja käyttänyt siten harkintavaltaansa asianmukaisesti. Käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei siten ole aihetta epäillä. Leikkauskuluja koskeva korvausvelvollisuus
10. A on valituksessaan hovioikeudelle katsonut ensinnäkin, että huomioon ottaen vahingon kärsineen velvollisuus rajoittaa vahinkoja häntä ei olisi tullut velvoittaa suorittamaan korvausta käden leikkauskustannuksista sen kustannustason mukaisesti, mikä leikkaushoidosta yksityisen terveydenhuollon piirissä aiheutuu. Sen sijaan ratkaisun olisi tullut perustua julkisen terveydenhuollon kustannustasoon. Korvauksen määräytymisperustetta koskevalla tulkinnalla olisi merkitystä muissa samankaltaisissa asioissa. Lisäksi A on pitänyt korvausvaatimusta ennenaikaisena, koska leikkausta ei ollut vielä suoritettu.
11. Leikkauskuluja koskevan korvausvaatimuksen osalta asiassa tulee siten A:n hovioikeusvalituksen pohjalta arvioitavaksi, olisiko jatkokäsittelylupa tullut myöntää sillä perusteella, että käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta on ollut aihetta epäillä (muutosperuste), tai sillä perusteella, että luvan myöntäminen on tärkeää lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa (ennakkoratkaisuperuste).
12. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetun muutosperusteen osalta lain esitöissä (HE 105/2009 vp s. 60) on todettu, että lupakynnyksen on tarkoitettu olevan matala. Lupa tulisi pääsääntöisesti myöntää, kun harkinta kohdistuu oikeuskysymykseen, jonka osalta ei ole olemassa vakiintunutta soveltamiskäytäntöä. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetun ennakkoratkaisuperusteen osalta esitöissä (HE 105/2009 vp s. 61) on puolestaan todettu, että lupa tulisi myöntää tilanteessa, jossa asian periaatteellisen merkityksen vuoksi olisi tärkeää, että hovioikeus antaisi laintulkintaa ohjaavan asiaratkaisun.
13. Käräjäoikeus on katsonut selvitetyksi, että B:n käden vamman laatuun nähden leikkaushoito on vamman korjaamiseksi välttämätön. Valituksessaan hovioikeudelle A ei ole kyseenalaistanut tätä käräjäoikeuden kannanottoa. Korkein oikeus toteaa, että B:lle aiheutunutta vahinkoa ei ole perusteltua pitää ennenaikaisena pelkästään siitä syystä, että välttämättömäksi katsottua leikkausta ei ole vielä tehty. Näin ollen käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta ei ole aihetta epäillä siltä osin kuin kysymys on A:n väittämästä leikkauskuluja koskevan korvausvaatimuksen ennenaikaisuudesta. Tämä korvausvaatimuksen perustetta koskeva kysymys on lisäksi oikeudellisesti siinä määrin selvä, ettei jatkokäsittelyluvan myöntämiseen ole tältä osin aihetta myöskään ennakkoratkaisuperusteella.
14. Leikkauskuluja koskevan korvausvaatimuksen määrään liittyvän lupaperusteen osalta Korkein oikeus toteaa seuraavaa.
15. Vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:n 1 kohdan mukaan henkilövahingon kärsineellä on oikeus korvaukseen tarpeellisista sairaanhoitokustannuksista ja muista tarpeellisista kuluista. Säännöksen esitöiden (HE 167/2003 vp s. 31) mukaan sairaanhoitokustannusten tarpeellisuutta koskevasta vaatimuksesta seuraa, että korvausvelvollisuus kattaisi lähtökohtaisesti vain julkisen terveydenhuollon palvelujen käyttämisestä perityt kustannukset, joiden perusteena on palveluita koskeva asiakasmaksulainsäädäntö. Tätä lähtökohtaa on perusteltu sillä, että tarpeellinen sairaanhoito on normaalisti saatavissa julkisesta terveydenhuollosta. Yksityisen terveydenhuoltopalvelun käyttämisestä aiheutuvat lisäkustannukset ovat kuitenkin korvattavia, jos nimenomaan yksityisen terveydenhuoltopalvelun käyttäminen on vahinkoa kärsineen hoidon kannalta perusteltua. Näin on esimerkiksi silloin, kun julkisen terveydenhuollon piirissä ei ole lainkaan saatavissa henkilövahingon kärsineen välttämättä tarvitsemaa hoitoa tai hän joutuisi odottamaan hoitoon pääsyä kohtuuttoman pitkän ajan.
16. Korkein oikeus toteaa mainittujen esityölausumien viittaavan siihen, että sairaanhoitokustannuksista johtuva korvausvelvollisuus tulisi lähtökohtaisesti määrittää julkisen terveydenhuollon kustannustason mukaisesti. Sovellettava säännös jättää kuitenkin sijaa tapauskohtaiselle harkinnalle ja erilaisille tulkinnoille, eikä asiasta ole vakiintunutta Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä.
17. Käräjäoikeus on velvoittanut A:n suorittamaan vahingonkorvaukseksi leikkauskustannuksista määrän, joka on lähestulkoon yksityiseltä palvelun tarjoajalta saadun arvion suuruinen. Käräjäoikeus on todennut, ettei julkisen terveydenhuollon piirissä aiheutuvista kustannuksista ole esitetty selvitystä, mutta ei toisaalta ole perusteluissaan tuonut esiin sellaisia syitä, joiden johdosta vahingonkorvauksen tulisi tässä tapauksessa käsittää yksityisen terveydenhuoltopalvelun käyttämisestä aiheutuvat lisäkustannukset. B on sinänsä vastauksessaan Korkeimmalle oikeudelle pyrkinyt esittämään tällaisia näkökohtia.
18. Korkein oikeus katsoo edellä mainitut seikat huomioon ottaen, ettei kysymys korvattavien leikkauskustannusten määrästä ole ollut esillä olevassa tapauksessa sillä tavoin selvä, että käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei olisi aihetta epäillä. Tällä kysymyksellä, jonka voidaan arvioida tulevan käytännössä esiin suhteellisen usein, on myös yleisempää merkitystä lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa. A:lle olisi siten tullut myöntää tältä osin jatkokäsittelylupa sekä muutos- että ennakkoratkaisuperusteella. Kipua, särkyä ja muuta tilapäistä haittaa koskeva korvausvelvollisuus
19. A on valituksessaan hovioikeudelle katsonut, että B:n oma myötävaikutus eli passiivisuus vamman hoidossa tuli ottaa huomioon kipua ja särkyä koskevan korvauksen määrässä siten, ettei korvauksen tullut ylittää A:n myöntämää 1 000 euroa. Kysymys on tältä osin siitä, olisiko A:lle tullut myöntää valituslupa muutosperusteella.
20. Vahingonkorvauslain 5 luvun 2 c §:n mukaan kivusta ja särystä sekä muusta tilapäisestä haitasta määrätään korvaus ottamalla huomioon erityisesti henkilövahingon laatu ja vaikeusaste, sen edellyttämän hoidon laatu ja kestoaika sekä haitan kestoaika.
21. Korkein toteaa säännöksen osoittavan, että tuomioistuimella on laaja harkintavalta tuomitessaan vahingonkorvausta kivusta ja särystä sekä muusta tilapäisestä haitasta. Tuomioistuimen harkintaa ohjaavat erityisesti yleinen korvaustaso ja sen yhdenmukaisuuden turvaamiseksi perustetun henkilövahinkoasiain neuvottelukunnan suositukset. Henkilövahinkoasiain neuvottelukunnan vuonna 2011 julkaistujen suositusten mukaan B:lle aiheutuneen vaikean jännevamman kaltaisesta vammasta määrättävän korvauksen määrä on 2 000 - 7 500 euroa. Mainitut seikat ja käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevät perustelut huomioon ottaen käräjäoikeuden tuomitsemaa 2 000 euron korvausta voidaan pitää A:n kannalta kohtuullisena, eikä sitä voida pitää liiallisena myöskään hänen hovioikeudessa esittämiensä perusteiden kannalta. Käräjäoikeuden voidaan katsoa käyttäneen korvausta määrätessään harkintavaltaansa asianmukaisesti. Käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei siten ole aihetta epäillä. Yhteenveto
22. Korkein oikeus on edellä mainituilla perusteilla päätynyt siihen, että asiassa olisi tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa koskemaan leikkauskuluista maksettavan vahingonkorvauksen määrää. Muiden valituksessa esitettyjen vaatimusten osalta ei ole ilmennyt perusteita luvan myöntämiselle. Tässä tapauksessa on perusteltua, että lupa myönnetään mainitulla tavalla rajoitettuna. Päätöslauselma Hovioikeuden päätös kumotaan siltä osin kuin kysymys on B:lle leikkauskuluista maksettavaksi tuomitun vahingonkorvauksen määrästä. A:lle myönnetään tältä osin jatkokäsittelylupa. Muilta osin jatkokäsittelylupaa ei myönnetä ja hovioikeuden päätös jää näiltä osilta pysyväksi. Asia palautetaan Itä-Suomen hovioikeuteen, jonka tulee ottaa asia omasta aloitteestaan käsiteltäväkseen ja jatkaa asian käsittelyä. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Kitunen, Pasi Aarnio, Juha Häyhä, Marjut Jokela ja Jukka Sippo. Esittelijä Tom Laitinen.