2015 false KKO:2015:42 A oli kopioinut työnantajansa X Oy:n yrityssalaisuuksia sisältäneitä tietokantoja ja tiedostoja sekä perustanut tämän jälkeen kilpailevan yhtiön Y Oy:n. A ei ollut kuitenkaan kä

§:n 2 momentin 3 kohdan nojalla rikoksesta ei saa tuomita rangaistusta, kun 2 §:ssä mainitusta päivästä on kulunut kymmenen vuotta, jos rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vankeutta enintään kaksi vuotta tai sakkoa. Saman 6 §:n 4 momentin mukaan tuomittu rangaistus raukeaa, jos sitä koskeva tuomio ei ole tullut täytäntöönpanokelpoiseksi ennen 2 momentissa tarkoitetun ajan päättymistä. Koska voimassa oleva laki johtaa tekoajan lakia lievempään lopputulokseen, on sitä rikoslain 3 luvun 2 §:n 2 momentin nojalla sovellettava arvioitaessa rangaistuksen tuomitsemisoikeuden vanhentumista. 25. Tuomitsemisoikeuden vanhentumista koskevan sääntelyn tarpeellisuudesta on lain esitöissä todettu yleisesti, ettei voida pitää asianmukaisena, että rikosasia voitaisiin pitää avoinna ja henkilö tuomita rangaistukseen kuinka pitkän ajan päästä tahansa rikoksen tekemisestä (HE 130/1972 vp s. 5). On katsottu, että tarve saada varmuus oikeustilasta edellyttää tuomitsemisoikeuden vanhentumista koskevaa sääntelyä, jota voidaan perustella samoilla syillä kuin syyteoikeuden vanhentumista (HE 27/1999 vp s. 24 ja HE 45/2001 vp s. 25). Sääntelyn voidaan siten nähdä osaltaan turvaavan oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin kuuluvaa rikosasian vastaajan oikeutta saada asiansa asianmukaisessa ajassa käsitellyksi ja ratkaistuksi. 26.

§:n 4 momentin on sanotuissa hallituksen esityksissä puolestaan todettu olleen tarpeen sen selventämiseksi, mikä merkitys muutoksenhaulla on rangaistuksen tuomitsemisen estävää määräaikaa laskettaessa. On pidetty perusteltuna, että tuomitsemisoikeuden vanhentumisesta seuraava rangaistuksen raukeaminen kytketään tuomion täytäntöönpanokelpoisuuteen eikä lainvoimaisuuteen (HE 27/1999 vp s. 25 ja HE 45/2001 vp s. 26). 27. A on tuomittu hovioikeuden tuomion antamishetkellä täytäntöönpanokelpoisella ratkaisulla tekijänoikeusrikoksesta ja yritysvakoilusta yhteiseen sakkorangaistukseen

§:n 2 momentissa tarkoitetun kymmenen vuoden määräajan kuluessa. Arvioitavaksi siten tulee, voidaanko A

§:n 4 momentti huomioon ottaen ja pykälän 2 momentin 3 kohdan estämättä tuomita viimeksi mainitussa lainkohdassa säädetyn vanhentumisajan umpeutumisen jälkeen Korkeimmassa oikeudessa rangaistukseen yritysvakoilun sijasta yrityssalaisuuden rikkomisen yrityksestä eli toisesta rikoksesta kuin mikä oli luettu hänen syykseen hovioikeudessa. 28. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2013:53 on ollut kysymys siitä, oliko oikeus tuomita vastaaja rangaistukseen vanhentunut tai rauennut sen johdosta, että

§:n 4 momentissa tarkoitettu vanhentumisaika oli kulunut umpeen. Tuossa asiassa hovioikeus oli tuominnut vastaajan rangaistukseen arvopaperimarkkinoita koskevasta tiedottamisrikoksesta, ja edellä mainittu määräaika oli kulunut umpeen asiaa Korkeimmassa oikeudessa käsiteltäessä. Korkein oikeus katsoi, ettei määräajan umpeen kuluminen ollut aiheuttanut sitä, että oikeus tuomita rangaistus olisi vanhentunut tai rauennut, ja pysytti hovioikeuden syyksi lukemisen ja sen tuomitseman rangaistuksen. Koska ratkaisussa oli kysymys hovioikeuden syyksi lukemasta rikoksesta tuomitun rangaistuksen pysyttämisestä Korkeimmassa oikeudessa vanhentumisajan jälkeen, ei siitä saada johtoa tässä asiassa olevan kysymyksen arviointiin. Kysymyksen arvioinnista ei ole muutakaan merkityksellistä oikeuskäytäntöä. 29.

§:n 4 momentin säännös merkitsee sitä, että tuomittu rangaistus ei raukea, jos se on tullut täytäntöönpanokelpoiseksi vanhentumisajan kuluessa. Sääntelystä seuraa, että rikosasian vastaaja ei saa rangaistusta raukeamaan

§:n 2 tai 3 momentin nojalla pelkästään hakemalla tällaiseen tuomioon muutosta Korkeimmalta oikeudelta. Luvun 6 §:n 4 momentin säännös sinänsä merkitsee poikkeusta rangaistuksen tuomitsemisoikeuden vanhentumista koskevasta pykälän 2 ja 3 momentissa säädetystä pääsäännöstä siinä mielessä, että Korkein oikeus voi tuomitsemisoikeuden vanhentumisajan umpeutumisen estämättä pysyttää täytäntöönpanokelpoisesti jo tuomitun rangaistuksen (KKO 2013:53). Poikkeus kuitenkin koskee vain sitä, ettei jo täytäntöönpanokelpoisesti tuomittu rangaistus raukea. Poikkeussäännöstä ei ole perusteltua tulkita rikosasian vastaajan vahingoksi laajentavasti niin, ettei

§:n 2 ja 3 momentin säännöksillä olisi lainkaan merkitystä käsiteltäessä muutoksenhakemusta Korkeimmassa oikeudessa määräajan jälkeen.

1. Arvioitaessa sitä, voiko ja missä määrin Korkein oikeus poiketa hovioikeuden tuomion syyksilukemisesta muutoksenhakemusta käsitellessään ja rangaistuksen tuomitessaan, huomioon on otettava tuomitsemisoikeuden vanhentumissääntelyn tarkoitus ja tavoitteet. Niin kuin rikosoikeudellista vanhentumista koskevan sääntelyn esitöissäkin on todettu, tuomitsemisen estävää vanhentumista voidaan perustella samoilla syillä kuin syyteoikeuden vanhentumista (HE 27/1999 vp s. 24 ja HE 45/2001 vp s. 26). Tähän nähden on johdonmukaista, että syyteoikeuden vanhentumista arvioidaan samalta pohjalta kuin edellä käsiteltyä kysymystä syyteoikeuden vanhentumisesta syytteen tarkistamistilanteessa. Näin ollen myös tuomitsemisoikeuden vanhentumisen kannalta on ratkaisevaa, onko vanhentumisajan kuluessa vastaaja tuomittu täytäntöönpanokelpoisella ratkaisulla sellaisesta rikoksesta, jonka teonkuvaus kattaa uudessa rangaistusvaatimuksessa tarkoitetun menettelyn. Tuomitsemista koskevan vanhentumisajankaan jälkeen rangaistusta ei siten voida tuomita sellaisesta rikoksesta, jota vanhentumisajan kuluessa syyksi luetun rikoksen teonkuvaus ei kata. b. Arviointi tässä asiassa
2. Niin kuin edellä kohdassa 10 on todettu, yritysvakoilua ja yrityssalaisuuden rikkomista koskevat rangaistussäännökset kohdistuvat kahteen lähtökohdiltaan erilaiseen yrityssalaisuuksia vaarantavaan menettelyyn. Yritysvakoilun tunnusmerkistön kannalta olennaista on yrityssalaisuuden oikeudeton hankkiminen tiedon käyttämis- tai ilmaisemistarkoituksessa, kun taas yrityssalaisuuden rikkomisessa on kysymys luvallisesti hankitun yrityssalaisuutta koskevan tiedon oikeudettomasta ilmaisemisesta toiselle tai käyttämisestä taloudellisen hyödyn hankkimistarkoituksessa tai vahingoittamistarkoituksessa.
3. A:n syyksi on hovioikeudessa luettu yritysvakoiluna se, että hän oli 3.
4. - 7.4.2003 oikeudettomasti hankkinut tiedon X Oy:lle kuuluvasta yrityssalaisuudesta ja hankkinut haltuunsa ja jäljentänyt hallussaan olleelle tietokoneelle eräitä tietokantoja ja tiedostoja tarkoituksenaan oikeudettomasti käyttää niiden sisältämää X Oy:n yrityssalaisuutta elinkeinotoiminnassa. Yrityssalaisuuden rikkomista ja sen yritystä koskevan syytteen teonkuvaus on sen sijaan perustunut siihen, että A oli sanottuna aikana hankkiakseen itselleen tai edustamalleen yhtiölle taloudellista hyötyä ja X Oy:tä oikeudettomasti vahingoittaakseen ilmaissut X Oy:lle kuuluneen yrityssalaisuuden, jonka hän oli saanut tietoonsa X Oy:n palveluksessa, ja tallentanut tietojärjestelmät ja tiedostot X Oy:n tietojärjestelmästä yhtiönsä tietojärjestelmään.
5. Yrityssalaisuuden rikkomista koskevan syytteen syyksi lukeminen edellyttäisi siten sitä, että A:n katsotaan syytteessä väitetyin tavoin oikeudettomasti ilmaisseen yrityssalaisuuden tallentamalla tiedot yhtiönsä tietojärjestelmään. A:n syyksi hovioikeudessa luetun yritysvakoilua koskevan syytteen teonkuvaus ei ole sisältänyt mainitunlaista tekoa eikä teonkuvausta. Yritysvakoilussa arvioinnin kohteena ovat sen sijaan olleet ne seikat, jotka ovat liittyneet yrityssalaisuuden hankkimiseen X Oy:ltä, hankkimisen oikeudettomuuteen ja käyttötarkoitukseen, kun taas yrityssalaisuuden rikkomisessa merkityksellisiä olisivat seikat, jotka koskevat X Oy:n yrityssalaisuuden väitettyä tosiasiallista ilmaisemista A:n yhtiölle sekä tähän liittyvää hyödyn hankkimis- tai vahingoittamistarkoitusta. Eroavuudet teonkuvauksissa ovat siten merkityksellisiä A:n puolustautumismahdollisuuksien ja -tarpeiden kannalta arvioituna. Näin ollen A:ta ei voitaisi hovioikeuden hänen syykseen yritysvakoiluna lukeman menettelyn perusteella tuomita rangaistukseen yrityssalaisuuden rikkomisesta enää sen jälkeen, kun

§:n 2 momentin 3 kohdassa tarkoitettu kymmenen vuoden määräaika on kulunut umpeen.

1. Korkeimman oikeuden ratkaisun 2013:20 mukaan yrityssalaisuuden rikkomisen yritys voi kuitenkin eräin edellytyksin täyttyä jo yrityssalaisuuksia sisältävien tietojen kopioinnilla silloin, kun kopioimisen tarkoituksena selvästi on myöhemmin tapahtuva yrityssalaisuuden rikkominen. Tähän nähden hovioikeuden A:n syyksi yritysvakoiluna lukema menettely voisi täyttää yrityssalaisuuden rikkomisen yrityksen tunnusmerkistön, jos katsotaan, että A:n menettelyn tarkoituksena on selvästi ollut myöhemmin tapahtuva yrityssalaisuuden rikkominen. Kun täytetyn teon tuomitsemisoikeus on kuitenkin edellä todetuin tavoin vanhentunut, perusteltua ja johdonmukaista vanhentumissääntelyn tavoitteet huomioon ottaen ei ole se, että A voitaisiin tuomita rangaistukseen lievemmin rangaistavasta sanotun rikoksen yrityksestä tuomitsemisoikeuden vanhentumista koskevan sääntelyn estämättä. Tällaista tulkintaa puoltaa sekin, että tuomitsemisoikeuden vanhentumisajat on porrastettu niin, että vanhentumisajat ovat sitä pidempiä, mitä vakavammasta rikoksesta on kysymys.
2. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:ta ei voida tuomita Korkeimmassa oikeudessa rangaistukseen myöskään vaihtoehtoisessa syytteessä tarkoitetusta yrityssalaisuuden rikkomisen yrityksestä enää sen jälkeen, kun

§:n 2 momentin 3 kohdassa tarkoitettu kymmenen vuoden määräaika on kulunut umpeen.

1. Hovioikeus on katsonut A:n syyllistyneen yritysvakoiluun
2. - 7.4.
3. Näin ollen häntä ei

§:n 2 momentin 3 kohdan säännös huomioon ottaen voida enää tuomita hovioikeuden hänen syykseen lukeman menettelyn perusteella rangaistukseen yrityssalaisuuden rikkomisen yrityksestä. Tämän vuoksi syyte yrityssalaisuuden rikkomisen yrityksestä on hylättävä. Rangaistuksen määrääminen tekijänoikeusrikoksesta

1. A:n syyksi jää näin ollen alemmissa tuomioistuimissa syyksi luettu tekijänoikeusrikos A:n kopioitua ansiotarkoituksessa tekijänoikeuslain säännösten vastaisesti asianomistajayhtiön syytteessä mainitut tuotteistus- ja toimintajärjestelmätietokannat sekä 754 muuta tiedostoa. A on loukannut siten asianomistajayhtiön oikeutta luetteloon, taulukkoon, ohjelmaan tai tietokantaan siten, että teko on ollut omiaan aiheuttamaan huomattavaa haittaa tai vahinkoa asianomistajayhtiölle, koska Y Oy on kilpaileva yhtiö. Tietokannoissa ja tiedostoissa on ollut yhdistettynä suuri määrä tietoja ja niiden kerääminen ja esittäminen on edellyttänyt huomattavaa panostusta.
2. Tekijänoikeusrikoksesta tuomitaan rangaistukseksi sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta. Rikoslain 6 luvun 3 §:n mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon muun muassa rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa teon vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.
3. Asiassa on selvitetty, että teon kohteena olleet tietokannat ja tiedostot ovat olleet X Oy:n liiketoiminnan kannalta merkityksellisiä, ja yhtiö on halunnut säilyttää nämä tekijänoikeuden suojaamat tiedot vain omassa käytössään. Tuotteistus- ja toimintajärjestelmätietokantojen luominen ja kehittäminen on edellyttänyt X Oy:ltä merkittävää voimavarojen käyttöä. Sanotut seikat on otettava huomioon teon vahingollisuutta ja vaarallisuutta arvioitaessa ankaroittavina tekijöinä. A on päällikkötehtäviensä vuoksi ollut sellaisessa asemassa, että hän on voinut kopioida tietokannat, joiden käyttöoikeuksia oli X Oy:n omankin henkilöstön keskuudessa rajoitettu. Tämä A:n asema ja tietoisuus tietojen merkityksestä on otettava huomioon ankaroittavana tekijänä A:n syyllisyyttä arvioitaessa.
4. Rangaistuksen mittaamisessa on toisaalta otettava huomioon, että A on valmistanut tietokannoista kopiot vain kotikoneelleen. Vaikka tekijänoikeusrikoksen tunnusmerkistön täyttymisen kannalta ei ole merkitystä sillä, onko tekijänoikeudella suojattua omaisuutta sittemmin käytetty, on selvää, että rangaistussäännöksellä pyritään estämään tekijänoikeuden kohteen myöhempää hyödyntämistä vastoin oikeudenhaltijan suostumusta. Kun A ei ole käyttänyt tai muutoin hyödyntänyt tietokantoja sen jälkeen, kun hän oli valmistanut tietokannoista kappaleet omalle kotona olleelle palvelimelleen, on tämä seikka otettava teon vahingollisuutta ja vaarallisuutta arvioitaessa rangaistusta alentavana seikkana huomioon.
5. Edellä mainitut seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukaisena seuraamuksena A:n syyksi luetusta tekijänoikeusrikoksesta on pidettävä 60 päiväsakon sakkorangaistusta.
6. Oikeudenkäynnin viivästymisen vuoksi rangaistusta on alennettava 40 päiväsakkoon. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan. Syyte yritysvakoilusta sekä toissijaiset syytteet yrityssalaisuuden rikkomisesta tai sen yrityksestä hylätään. A tuomitaan hovioikeuden syyksilukemasta tekijänoikeusrikoksesta (tekoaika
7. - 7.4.2003) 40 päiväsakkoon á 22 euroa eli yhteensä 880 euron sakkorangaistukseen. Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pertti Välimäki (eri mieltä), Jukka Sippo, Pekka Koponen (eri mieltä), Ari Kantor ja Tuula Pynnä (eri mieltä). Esittelijä Kaarlo Hakamies (mietintö). Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot Esittelijäneuvos Hakamiehen mietintö oli kohtien 1 - 11 osalta Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Tämän jälkeen Korkein oikeus lausunee seuraavan: Kuten ratkaisusta KKO 2013:20 ilmenee, yritysvakoilusäännöksen soveltamisalaa on lakia säädettäessä tarkoitettu rajata koskemaan vain sellaisen tiedon hankkimista, jonka hankkimiseen tekijällä ei ole ollut oikeutta (kohta 11). Tämän ohella Korkein oikeus on ratkaisussaan kiinnittänyt huomiota ensinnäkin siihen, että tekniset mahdollisuudet tiedostojen luvattomaan kopioimiseen ovat merkittävästi kehittyneet tallentamistekniikan kehityksen johdosta verrattuna vuoteen 1991, jolloin yritysvakoilua koskeva rangaistussäännös astui voimaan (kohta 12). Toisaalta Korkein oikeus on katsonut, että tiedon hankkimisen oikeudettomuutta koskevalla edellytyksellä on yhä keskeinen merkitys rangaistavuuden alan rajaamisessa. Luvallisesti tapahtuva jäljentäminen tai tallentaminen on niin olennainen osa useaa työsuoritusta, ettei jäljentämistä koskeva tekotapatunnusmerkki itsessään juurikaan kerro menettelyn hyväksyttävyydestä. Se, että työ yhä useammin vaatii laajaa tiedostojen käyttöä ja myös niiden tallentamista antaa aiheen varovaisuuteen jäljentämisen oikeudettomuuden arvioinnissa (kohta 13). Näin ollen Korkein oikeus katsoi, ettei yritysvakoilua koskevan säännöksen soveltamista ole edelleenkään perusteltua ulottaa työntekijän sellaiseen tietojen hankkimiseen, joka tapahtuu työntekijän työhön kuuluvien tiedonhankkimisoikeuksien rajoissa (kohta 15). Korkein oikeus katsonee, että ratkaisusta KKO 2013:20 ilmenevällä tavalla jäljentämisen oikeudettomuutta on arvioitava varovaisesti. Yritysvakoilun tunnusmerkistö voi täyttyä myös sellaisten rikoksentekijöiden, kuten siivoojien ja vahtimestareiden kohdalla, joilla muuten on ollut luvallinen pääsy yrityssalaisuuksia koskevien tietojen säilytyspaikkaan (HE 66/1988 vp s. 84). Näin ollen on tapauskohtaisesti arvioitava rangaistavuuden edellytysten täyttyminen ottaen huomioon työntekijän asema, tehtävät ja muut tekoon liittyvät olosuhteet. Työntekijän kohdalla myös jäljentämisen oikeudettomuutta koskevan tahallisuusvaatimuksen täyttymiseen on kiinnitettävä teon rangaistavuutta arvioitaessa erityistä huomiota. Nyt käsiteltävässä tapauksessa Korkein oikeus katsonee, ettei se seikka, että työntekijällä on työtehtäviensä perusteella ollut pääsy työnantajan tietokantoihin, merkitse vielä sitä, että työntekijä olisi hankkinut itselleen sen tietosisällön, joka näissä tietokannoissa on. Yritysvakoilun tunnusmerkistön kannalta keskeistä on, että yrityssalaisuuden omistaja, kuten työnantaja, menettää mahdollisuutensa kontrolloida yrityssalaisuutta ja sen käyttöä. Työntekijän ollessa kyseessä tällainen menetys, jota rikoslain säännöksillä on tarkoitus ehkäistä, tapahtuu käytännössä usein vasta siinä vaiheessa, kun työntekijä jäljentää asiakirjan tai tallenteen ja siirtää tämän jäljennöksen työnantajan kontrollimahdollisuuksien ulkopuolelle. Se, onko asiakirjan tai tallenteen jäljentäminen ja siirtäminen työnantajan kontrollimahdollisuuksien ulkopuolelle tapahtunut oikeudetta, on arvioitava muun muassa työsopimuslain säännösten perusteella. Arvioitaessa asiakirjan tai muun tallenteen jäljentämisellä tapahtuneen tiedon hankinnan oikeudettomuutta sellaisten työnantajan yrityssalaisuuksien kohdalla, joita suojaa immateriaalioikeuksia koskeva lainsäädäntö, on annettava merkitystä myös immateriaalilainsäädännöstä ilmeneville rajoituksille. Immateriaalilainsäädännön vastaisesti tapahtuneen jäljentämisen rangaistavuutta arvioitaessa ei vakiintuneesti ole annettu merkitystä sille, onko jäljentäminen edellyttänyt erityisiä teknisiä toimenpiteitä, kuten erilaisten teknisten suojausten murtamista. Nyt käsiteltävässä tapauksessa X Oy oli rajoittanut A:n kopioimien tietokantojen käyttöä myös omilta työntekijöiltään siten, ettei X Oy:n kaikilla työntekijöillä ole ollut vapaata pääsyä tietokantoihin. Tähän nähden on selvää, ettei X Oy:n työntekijöillä ole ollut työnantajan lupaa luovuttaa tietokantoja X Oy:n ulkopuolisille tahoille. Tästä A:n on tullut jo X Oy:ssä olleen päällikköasemansa perusteella olla tietoinen. A on kopioinut tietokannat X Oy:n määräysvallan ulottumattomiin omalle kotikoneelleen 7.4.2003 eli siinä vaiheessa, kun hän on jo irtisanoutunut työsuhteestaan ja jäänyt lomalle. A on hankkinut tiedon eli tietokantoihin tallennetun informaation itselleen vasta tuolloin. A:lla ei ole ollut 7.4.2003 tapahtuneeseen kopiointiin mitään työtehtävien hoitamiseen liittyvää perustetta ottaen huomioon, että hän on itsekin irtisanoutumisilmoituksessaan kohdassa 2 todetuin tavoin ilmoittanut työnantajalleen palauttavansa X Oy:n kannettavan tietokoneen tyhjennettyään sen henkilökohtaisista tiedostoistaan. Irtisanoutumisilmoituksessaan A on tosiasiassa itse aktiivisesti erehdyttänyt työnantajaansa siitä, mitä hän aikoo hallussaan olevalla työnantajansa tietokoneella tehdä. Selvää on, että näissä olosuhteissa A on toiminut työsopimuslain 3 luvun 3 §:n 2 momentin vastaisesti ryhtyessään työsuhteen kestäessä valmistelemaan kilpailevaa toimintaa työn luonne ja työntekijän asema huomioon ottaen tavalla, jota ei voida pitää hyväksyttävänä, kun A on kopioinut syytteessä mainitut tietokannat. Tiedon hankinta eli tietokantojen kopiointi on ollut oikeudetonta ottaen huomioon myös tekijänoikeuslain tietokantasuojaa koskeva 49 §, jonka perusteella tekijänoikeuden haltijalla on yksinoikeus valmistaa tietokannasta kappaleita. Korkein oikeus katsonee siten, että ratkaisussa KKO 2013:20 omaksuttu kynnys työntekijän tekemän tiedon hankkimisen oikeudettomuuden arvioinnin varovaisesta soveltamisesta ylittyy tässä tapauksessa. Näin ollen A:n tekemää tietokantojen kopiointia omalle kotikoneelleen pidettäneen myös rikoslain 30 luvun 4 §:ssä tarkoitetuin tavoin oikeudettomana tiedon hankintana. Ottaen huomioon, että tietojen kopiointi on tapahtunut A:n irtisanouduttua X Oy:n palveluksesta ja että A on ollut samanaikaisesti keskeisessä roolissa perustettaessa kilpailevaa toimintaa harjoittanutta Y Oy:tä, on tieto hankittu yritysvakoilusäännöksessä tarkoitetuin tavoin oikeudettoman ilmaisun tai oikeudettoman käyttämisen tarkoituksessa. Tässä arvioinnissa ei ole merkitystä sillä seikalla, että asiassa on jäänyt näyttämättä, että A olisi tosiasiallisesti myöhemmin käyttänyt tietoa. Mikäli tiedon käyttäminen olisi näytetty, teko tulisi arvioitavaksi erikseen yrityssalaisuuden rikkomisena. Korkein oikeus ei siten muuttane hovioikeuden syyksilukemista eikä muutoinkaan hovioikeuden tuomiota lukuun ottamatta A:lle tuomittua rangaistusta, jota Korkein oikeus alentanee oikeudenkäynnin viivästymisen vuoksi 60 päiväsakkoon. Oikeusneuvos Pynnä : Olen eri mieltä Korkeimman oikeuden ratkaisun kohdista 20 - 36, joiden sijaan lausun seuraavan. Yrityssalaisuuden rikkomisen yritystä koskevan syyteoikeuden vanhentuminen A on katsonut, että syyteoikeus X Oy:n yrityssalaisuuden rikkomisen yritystä koskevasta toissijaisesta syytteestä on vanhentunut, koska tuon teon vanhentuminen ei ollut katkennut yrityssalaisuuden rikkomisesta esitetyn syytteen tiedoksi antamisella 20.11.
8. Korkeimman oikeuden perustelujen kohdassa 18 on lausuttu, että X Oy on yrityssalaisuuden rikkomisen yrityksestä rangaistusta vaatiessaan esittänyt vain uuden oikeudellisen arvion A:n menettelyn jäämisestä yrityssalaisuuden rikkomisen asemesta saman rikoksen rangaistavan yrityksen asteelle. Rangaistusvaatimus perustuu siten teon seurauksen osalta rajoitetumpaan teonkuvaukseen kuin alkuperäinen syyte. Syyteoikeuden vanhentumisen kannalta arvioituna kysymys on samasta teosta (ks. myös KKO 2000:108 ja 2004:41). Syyteoikeuden vanhentuminen on siten myös yrityssalaisuuden rikkomisen yritystä koskevan syytteen osalta katkennut annettaessa A:lle täytettyä tekoa koskeva haaste tiedoksi 20.11.2007 eikä syyteoikeus ole tuon rikoksen yritystä koskevalta osalta vanhentunut. Rangaistuksen tuomitsemisen estävä vanhentuminen Tekoaikana voimassa olleen rikoslain 8 luvun 5 §:n (138/1973) mukaan rikoksesta, josta säädetty kovin rangaistus oli vapausrangaistusta enintään kaksi vuotta, rangaistusta ei saanut tuomita viidentoista vuoden kuluttua rikoksen tekopäivästä. Nykyisin voimassa olevan

§:n 2 momentin 3 kohdan nojalla rikoksesta ei saa tuomita rangaistusta, kun 2 §:ssä mainitusta päivästä on kulunut kymmenen vuotta, jos rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vankeutta enintään kaksi vuotta tai sakkoa. Saman 6 §:n 4 momentin mukaan tuomittu rangaistus raukeaa, jos sitä koskeva tuomio ei ole tullut täytäntöönpanokelpoiseksi ennen 2 momentissa tarkoitetun ajan päättymistä. Koska voimassa oleva laki johtaa tekoajan lakia lievempään lopputulokseen, on sitä rikoslain 3 luvun 2 §:n 2 momentin nojalla sovellettava arvioitaessa rangaistukseen tuomitsemisoikeuden vanhentumista. Hallituksen esityksissä rikosoikeudellista vanhentumista koskevien säännösten uudistamiseksi todetaan

§:n 3 momentin (nykyään 4 momentti) olevan selvyyden vuoksi tarpeen, koska voimassa olleessa pykälässä ei säädelty, mikä merkitys muutoksenhaulla on rangaistuksen tuomitsemisen estävää määräaikaa laskettaessa. Hallituksen esityksissä on lausuttu, että jos hovioikeuden tuomiota koskevaa valituslupaa haetaan Korkeimmalta oikeudelta, hovioikeuden tuomio ei vielä tule lainvoimaiseksi. Kuitenkin tällainen hovioikeuden ratkaisu, jonka osalta muutoksenhakuun tarvitaan valituslupa, pannaan täytäntöön niin kuin lainvoimaisen tuomion täytäntöönpanosta on säädetty (oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 22 §). Kun hovioikeuden tuomitsema rangaistus menee siis yleensä välittömästi täytäntöön, on rangaistuksen raukeaminenkin syytä kytkeä täytäntöönpanokelpoisuuteen eikä lainvoimaisuuteen (HE 27/1999 vp s. 25 ja HE 45/2001 vp s. 26). Rangaistuksen tuomitsemisen estävä vanhentuminen tulee siten arvioitavaksi oikeusasteittain eri tavoin. Käräjäoikeudessa määräajan umpeen kuluminen johtaa syytteen hylkäämiseen samoin kuin syyteoikeuden vanhentumisessa. Hovioikeudessa määräajan täyttyessä ennen hovioikeuden ratkaisun antamista käräjäoikeuden tuomitsema rangaistus raukeaa. Tällöin hovioikeuden ei tule lausua syyllisyyskysymyksestä, vaan tuomitsemisoikeuden vanhentuminen rinnastuu tässä tapauksessa tuomitun rangaistuksen raukeamiseen silloin, kun rangaistuksen täytäntöönpano ei ole alkanut säädetyssä määräajassa.

§:n 4 momentin säännöksen merkitys on keskeinen Korkeimman oikeuden valituslupamenettelyn kannalta. Hovioikeuden toisena asteena käsittelemissä asioissa hovioikeuden tuomio tulee täytäntöönpanokelpoiseksi muutoksenhausta riippumatta. Siten valitusluvan hakemisella ei ole vaikutusta hovioikeuden rangaistuksen tuomitsemisen määräajan puitteissa määräämään rangaistukseen, jos Korkein oikeus ei myönnä valituslupaa. Rangaistuksen tuomitsemisen estävää vanhentumista koskeva määräaika on tällöin katkennut hovioikeuden syyksilukevalla, täytäntöönpanokelpoisella tuomiolla. Edellä lausutut seikat osoittavat, että

§:n 4 momentin säännös poikkeaa muusta rangaistuksen tuomitsemisen estävää vanhentumista koskevasta ja syyteoikeuden vanhentumista koskevasta sääntelystä. Säännöksestä tai sen esitöistä ei kuitenkaan nimenomaisesti ilmene, miten rangaistuksen tuomitsemista koskevaa vanhentumista on arvioitava Korkeimmassa oikeudessa valitusluvan myöntämisen jälkeen käsiteltävässä valitusasiassa. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2013:53 hovioikeus oli tuominnut vastaajan rangaistukseen arvopaperimarkkinoita koskevasta tiedottamisrikoksesta, ja

§:n 2 momentin mukainen rangaistuksen tuomitsemisen estävää vanhentumista koskeva määräaika oli kulunut umpeen asiaa Korkeimmassa oikeudessa käsiteltäessä. Korkein oikeus totesi, että hovioikeuden tuomio oli ollut heti sen antamisen jälkeen täytäntöönpanokelpoinen. Näin ollen asiassa tuli sovellettavaksi

§:n 4 momentti, eikä 6 §:n 2 momentin mukaisen määräajan kuluminen umpeen ollut aiheuttanut sitä, että oikeus tuomita rangaistus olisi vanhentunut tai rauennut. Ratkaisussa Korkein oikeus pysytti hovioikeuden tuomion. Ratkaisusta ei ilmene rajoituksia Korkeimman oikeuden mahdollisuuksiin muuttaa hovioikeuden tuomion syyksilukemista 4 momentin säännöksen soveltuessa. Muutakaan sellaista oikeuskäytäntöä ei ole, josta nämä rajoitukset ilmenisivät.

§:n 4 momentin tulkinnassa tulee ottaa huomioon se, että säännös laajentaa tuomioistuimen tutkimisoikeutta ja oikeutta rangaistuksen tuomitsemiseen verrattuna pykälän 2 ja 3 momenttien mukaiseen pääsääntöön. Korkein oikeus voi edellä todetuin tavoin rangaistuksen tuomitsemista koskevan määräajan estämättä ratkaista valitusluvan myöntämistä koskevan asian. Korkein oikeus voi pysyttää hovioikeuden syyksilukevan tuomion. Johdonmukaisena ei voida pitää sitä, ettei Korkein oikeus voisi luvan myönnettyään tehdä hovioikeuden tuomion syyksilukemiseen mitään muutoksia. Jos Korkeimman oikeuden tulisi 4 momentin säännöksen soveltuessakin hylätä syyte päätyessään vastaajan menettelyn oikeudellisessa arvioinnissa erilaiseen syyksilukemiseen kuin hovioikeus, joutuisi rikoksen asianomistaja Korkeimmassa oikeudessa huonompaan asemaan kuin hovioikeudessa. Määräajan umpeutumisen johdosta hovioikeus määrää käräjäoikeuden tuomitseman rangaistuksen raukeamaan muuttamatta käräjäoikeuden syyksilukemista tai määräyksiä vahingonkorvausvelvollisuudesta. Asianomistajalla ja syyttäjällä ei olisi ylipäätään hyötyä muutoksenhakuoikeudestaan asioissa, joissa rangaistuksen tuomitsemisen estävä vanhentumisaika täyttyisi asian ollessa käsiteltävänä Korkeimmassa oikeudessa. Kun vastaajan asemaa muutosvaatimusten osalta turvaavat reformatio in peius -kielto ja kielto vedota Korkeimmassa oikeudessa uusiin seikkoihin, muutoksenhakuasetelma olisi epätasapainoinen ja rajoittaisi Korkeimman oikeuden mahdollisuuksia toimia ennakkoratkaisutuomioistuimena. Perusteltua ei ole tulkita

§:n 4 momentin erityissäännöksen tarkoittavan yksinomaan valitusluvan hakemista koskevaa vaihetta muutoksenhaussa. Vanhentumissäännösten kokonaisuutta tarkasteltaessa johdonmukaista on katsoa sanotulla lainkohdalla olevan merkitystä myös valitusasioissa ja Korkeimmalla oikeudella olevan oikeus tutkia syyksilukemista koskevaa kysymystä laajemmin kuin vain poistaa virheellinen syyksilukeminen. Kun lainsäädäntö ei määritä rangaistuksen tuomitsemisen vanhentumista Korkeimmassa oikeudessa edellä sanottua tarkemmin, joudutaan kuitenkin viime kädessä tapauskohtaisesti arvioimaan se, kuinka suuria muutoksia hovioikeuden täytäntöönpanokelpoiseen tuomioon Korkein oikeus voi 4 momentin säännöksen nojalla tehdä. Rangaistuksen tuomitsemisen estävän vanhentumisen arviointi tässä asiassa A on tuomittu muutoksenhaun kohteena olevalla hovioikeuden tuomiolla tekijänoikeusrikoksesta ja yritysvakoilusta yhteiseen sakkorangaistukseen

§:n 2 momentissa tarkoitetun kymmenen vuoden määräajan kuluessa. Hovioikeuden tuomio on tullut täytäntöönpanokelpoiseksi sanotun määräajan kuluessa riippumatta muutoksenhausta Korkeimpaan oikeuteen. Korkein oikeus on ratkaisunsa kohdissa 12 - 13 katsonut, ettei A:n menettely täytä yritysvakoilun tunnusmerkistöä. Arvioitaessa sitä, estääkö rangaistuksen tuomitsemista koskevan määräajan umpeutuminen yrityssalaisuuden rikkomisen yrityksen syyksilukemisen A:lle Korkeimmassa oikeudessa, on verrattava keskenään hovioikeuden syyksilukemista ja yrityssalaisuuden rikkomisen yritystä koskevaa syytettä. A:n syyksi on hovioikeudessa luettu yritysvakoiluna se, että hän oli 3.

1. - 7.4.2003 oikeudettomasti hankkinut tiedon X Oy:lle kuuluvista yrityssalaisuuksista sekä hankkinut haltuunsa ja jäljentänyt hallussaan olleelle tietokoneelle tietokantoja ja tiedostoja tarkoituksenaan oikeudettomasti käyttää niiden sisältämiä X Oy:n yrityssalaisuuksia elinkeinotoiminnassa. X Oy:n Korkeimmassa oikeudessa esittämä vaatimus A:n menettelyn syyksilukemisesta yrityssalaisuuden rikkomisen yrityksenä tarkoittaa, että A:n katsottaisiin hankkiakseen itselleen tai edustamalleen yhtiölle taloudellista hyötyä tai X Oy:tä vahingoittaakseen yrittäneen ilmaista edustamalleen yhtiölle tai käyttää edustamansa yhtiön toiminnassa X Oy:lle kuuluneita yrityssalaisuuksia, jotka hän oli saanut tietoonsa X Oy:n palveluksessa ollessaan. Sekä hovioikeuden A:n syyksi lukemassa yritysvakoilussa että yrityssalaisuuden rikkomisen yritystä koskevassa syytteessä kysymyksessä on sama historiallinen tosielämän tapahtuma. Molemmissa tunnusmerkistöissä keskeisinä tunnusmerkkeinä ovat teon kohdistuminen toisen yrityssalaisuuksiin ja se, että tekijän tarkoituksena on oikeudettomasti ilmaista tai käyttää yrityssalaisuuksia. Yritysvakoilun tunnusmerkistö asettaa tämän lisäksi erityisiä vaatimuksia sille tavalle, jolla yrityssalaisuudet oikeudettomasti hankitaan tietoon. Tältä osin yrityssalaisuuden rikkomisen yritystä koskeva syyte on suppeampi. Hovioikeuden syyksilukemisen mukaan A on tässä asiassa oikeudettomasti hankkinut itselleen ja jäljentänyt X Oy:n yrityssalaisuuksia tarkoituksin käyttää niitä oikeudettomasti hyödykseen elinkeinotoiminnassa. Tämä kuvaus kattaa myös kaikki yrityssalaisuuden rikkomisen yrityksen tunnusmerkit eikä yrityssalaisuuden rikkomisen yritys ole tekona miltään osin hovioikeuden syyksilukemista laajempi. Johtopäätös rangaistuksen tuomitsemisen estävästä vanhentumisesta Edellä mainituilla perusteilla on katsottava, että oikeus rangaistuksen tuomitsemiseen yrityssalaisuuden rikkomisen yrityksestä ei ole asiassa vanhentunut. Yrityssalaisuuden rikkomisen yrityksen tunnusmerkistön täyttymistä koskeva arviointi Asiassa on seuraavaksi arvioitava, onko A:n menettelyn katsottava täyttävän yrityssalaisuuden rikkomisen yrityksen tunnusmerkistön. Kun Korkeimman oikeuden arviointi perustuu edellä todetuin tavoin hovioikeuden tuomiossa A:lle syyksi luettuun menettelyyn, on A:n tarkoituksena katsottava olleen oikeudettomasti ilmaista tai käyttää hankkimiaan X Oy:n yrityssalaisuuksia hankkiakseen itselleen tai toiselle taloudellista hyötyä. Taloudellisen hyödyn hankkimistarkoitus koskee A:n toimintaa Y Oy:ssä, jota hän on ollut perustamassa ja jonka johtotehtäviin hän on siirtynyt välittömästi työsuhteensa X Oy:ssä päätettyään. Yrityssalaisuuden rikkomisen yrityksen täyttyminen edellyttää kuitenkin vielä myös sitä, että rangaistavalta yritykseltä vaadittava vaara rikoksen täyttymisestä on toteutunut. Nykyään voimassa oleva rikoslain 5 luvun 1 §:n 2 momentissa säädetään, että teko on edennyt rikoksen yritykseksi, kun tekijä on aloittanut rikoksen tekemisen ja saanut aikaan vaaran rikoksen täyttymisestä. Tekoaikaan voimassa ollut yritystä koskenut rikoslain 4 luvun 1 § ei sisältänyt kuvausta yrityksen täyttymisen edellytyksistä, mutta laintulkinta on tekoaikana ollut samansisältöinen kuin nykyään. Ratkaisussa KKO 2013:20 Korkein oikeus on katsonut, että yrityssalaisuuden rikkomista koskevan rikoksen tekemisen voidaan katsoa alkavan jo yrityssalaisuuksia sisältävien tiedostojen kopioimisella silloin, kun kopioimisen tarkoituksena selvästi on myöhemmin tapahtuva yrityssalaisuuden rikkominen. Vaara rikoksen täyttymisestä tarkoittaa puolestaan sitä, että kopioimalla X Oy:n yrityssalaisuuksia sisältäneet tiedostot itselleen ja edelleen kotikoneelleen A:n on tullut aiheuttaa konkreettinen vaara siitä, että hän hyötymis- tai vahingoittamistarkoituksessa ilmaisee tietoja tai käyttää niitä hyväkseen. Mainitussa ratkaisussa KKO 2013:20 on todettu, että tässä arvioinnissa voidaan kiinnittää huomiota esimerkiksi siihen, miten laajoja tiedostoja kopioiminen on käsittänyt ja miten tarpeellisia kopioidut tiedot ovat olleet työntekijän työtehtävien kannalta sekä milloin tiedot on kopioitu. Lisäksi huomiota voidaan kiinnittää siihen, millä tavoin tietojen kopioiminen kytkeytyy työpaikan vaihdokseen sekä ajallisesti että tietojen hyödynnettävyyden kannalta ja millaiset mahdollisuudet työnantajalla on teknisesti torjua kopioitujen tietojen käyttämistä. A:lla on edellä todetuin tavoin ollut keskeinen asema X Oy:n kanssa samalla alalla toimivan Y Oy:n liiketoiminnassa ja yhtiön toiminta on aloitettu välittömästi A:n irtisanoutumisen jälkeen. A on työsuhteensa päättymisvaiheessa
2. - 7.4.2003 kopioinut laaja-alaisesti X Oy:n liiketoimintaan liittyviä tietokantoja ja tiedostoja kannettavalle työkoneelleen ja edelleen kotikoneelleen. Menettely on ollut tahallista ja tietoista. Nämä seikat osoittavat, että A:n menettelystä on aiheutunut varteenotettava konkreettinen vaara yrityssalaisuuksien oikeudettomasta ilmaisemisesta tai käyttämisestä. Toisin kuin ratkaisussa KKO 2013:20, tässä asiassa on tietojen kopioimisen jälkeen kulunut melko pitkä aika ennen kopioinnin paljastumista, eikä A:n ole näytetty tuona aikana käyttäneen sanottuja yrityssalaisuuksia. Hovioikeuden tuomion mukaan kysymyksessä olevat tietokannat on poistettu A:n kotikoneelta 3.8.
3. Tätä ennen asiassa oli alkanut esitutkinta ja A:n kotiin oli tehty ensimmäinen kotietsintä 30.3.
4. Edellä on todettu yrityssalaisuuden rikkomisen yrityksen edellyttävän konkreettisen vaaran asiassa täyttyneen, eikä yrityssalaisuuksien oikeudetonta käyttöä koskevan vaaran vähentyminen ajan kuluessa vaikuta jo täyttyneen yrityksen rangaistavuuteen. Sen sijaan yrityksen rangaistavuuden poistaa se, jos tekijän on katsottava vapaaehtoisesti luopuneen rikoksen täyttämisestä. Yrityksestä luopuminen Edellä mainittu vapaaehtoisuuden vaatimus ilmenee nykyään yrityksestä luopumista koskevasta rikoslain 5 luvun 2 §:stä. Tekoaikana voimassa olleessa rikoslain 4 luvun 2 §:ssä säädettiin, että jos tekijä omasta tahdostaan, eikä ulkonaisten esteiden tähden, on luopunut rikoksen täyttämisestä, taikka ehkäissyt sen vaikutuksen, joka tekee rikoksen täytetyksi, jääköön rikos rankaisematta. Uusi lainsäännös ei ole aikaisempaa lievempi, eikä nykyinen 5 luvun 2 § tule asiassa tällä perusteella sovellettavaksi. Asiallisesti lainsäädäntöön ei kuitenkaan ole tehty muutoksia ja rikoslain yleisen osan seikkaperäisiä esitöitä voidaan asiassa käyttää apuna arvioitaessa sitä, mitä vapaaehtoisuudella taikka omasta tahdostaan luopumisella tarkoitetaan. Yrityksen rangaistavuuden poistava yrityksestä luopuminen edellyttää tekijän vapaaehtoisuutta siten, ettei tekijä ole jättänyt tekoa täyttämättä ulkoisen esteen vuoksi. Toisaalta vastuuvapaus ei edellytä tekijän nimenomaisia aktiivisia toimenpiteitä, joilla tarkoitus yrityksestä luopumiseen olisi osoitettu. Tekijän pelkkä passiivisuuskin on riittävää, kunhan se ei johdu ulkoisesta esteestä rikoksen täyttämisessä. Ulkoisen esteen käsite on kuitenkin tässä yhteydessä laaja sisältäen sekä todelliset että kuvitellut ulkoiset esteet (HE 44/2002 vp s. 142). Käytännössä luopumisen vapaaehtoisuutta on usein arvioitava ulkoisesti havaittavien olosuhteiden perusteella (esimerkiksi ratkaisut KKO 2008:81 ja 2003:78). Kopioimisesta kulunut pitkähkö aika puoltaa arviota vapaaehtoisesta luopumisesta tietojen käyttämisestä. Asiassa ei myöskään ole näyttöä ulkoisista esteistä, jotka ennen ensimmäistä kotietsintää olisivat muodostaneet lain tarkoittaman esteen tietojen hyödyntämiselle. Toisaalta tekijän päätöksen luopua yritysasteelle jo edenneen rikoksen täyttämisestä tulee olla lopullinen eikä täytäntöönpanon lykkääminen myöhemmäksi riitä vastuuvapauteen (HE 44/2002 vp s. 142). Hovioikeuden tuomion mukaan kysymyksessä olevien tietojen merkitys Y Oy:n osin X Oy:n toiminnasta poikkeavassa liiketoiminnassa oli rajoitettu. Hovioikeuden tuomion perusteella ilmeistä asiassa on, että A on laajan tietomassan kopioimisella työsuhteensa päättäessään pyrkinyt varautumaan tietojen tuleviin käyttötarpeisiin, ilman että tietyille tiedoille olisi ollut jo tuolloin tiedossa yksilöity käyttötarve. Tähän nähden sanottu aika ei yksin riitä osoitukseksi siitä, että A olisi lopullisesti luopunut yrityksen täyttämisestä ja vaara siitä olisi kokonaan poistunut. Kuten ratkaisussa KKO 2013:20 kohdassa 28 on todettu, tekijällä on mahdollisuus vapautua yrityssalaisuuden rikkomisen yritystä koskevasta rangaistusvastuun uhasta hävittämällä hallussaan olevat tiedostokopiot. Tietojen poistaminen 3.8.2004 A:n toimesta on tapahtunut vasta esitutkinnan aloittamisen jälkeen. A:n ei siten ole katsottava vapaaehtoisesti ja lopullisesti luopuneen teon täyttämisestä. Johtopäätös A on edellä lausutuin perustein syyllistynyt menettelyllään yrityssalaisuuden rikkomisen yritykseen. Syyksilukeminen A on hankkiakseen itselleen tai edustamalleen Y Oy:lle taloudellista hyötyä taikka X Oy:tä vahingoittaakseen 3.
5. - 7.4.2003 Pietarsaaressa yrittänyt oikeudettomasti edustamalleen yhtiölle ilmaista tai edustamansa yhtiön toiminnassa oikeudettomasti käyttää X Oy:lle kuuluvia yrityssalaisuuksia. A on saanut X Oy:n yrityssalaisuuksia sisältäneet tuotteistus- ja toimintajärjestelmätietokannat sekä 754 tiedostoa tietoonsa kopioidessaan ne itselleen ollessaan X Oy:n palveluksessa. Hovioikeuden A:lle tuomitsemaa 90 päiväsakon sakkorangaistusta ei ole syytä alentaa. Äänestyksen lopputulos huomioon ottaen ilmoitan muutoin olevani Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevällä kannalla. Oikeusneuvos Koponen : Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Pynnä. Oikeusneuvos Välimäki : Yrityssalaisuuden rikkomisen yritystä koskevan syytteen osalta päädyn Korkeimman oikeuden tuomioista ilmenevään lopputulokseen ja siis hylkään syytteen. Tähän päädyn seuraavin Korkeimman oikeuden ratkaisusta poikkeavin perustein. Ensiksikin katson, ettei tuomitsemisoikeus ole vanhentunut. Kohtien 33 - 36 sijasta lausun seuraavan: Toissijainen syyte yrityssalaisuuden rikkomisen yrityksestä eroaa kahdessa seikassa A:n syyksi luetusta yritysvakoilusta. Ensiksikin erona on se, miten yrityssalaisuutta koskeva tieto on hankittu. Syyksi luetussa yritysvakoilussa tieto on hankittu oikeudettomasti, kun taas uuden syytteen mukaisessa teossa tieto on hankittu luvallisesti. Tämä tarkoittaa, että uuden syytteen mukaan tältä osin A:ta syytetään vähemmästä ja suppeampien seikkojen pohjalta kuin mitä hänen syykseen on luettu. Toisena erona on se, että syyksi luetussa yritysvakoilussa tieto on hankittu ilmaisu- tai käyttämistarkoituksessa, kun taas uuden syytteen mukaisessa teossa yrityssalaisuus on yritetty ilmaista toiselle tai sitä on yritetty oikeudettomasti käyttää. Tämä tarkoittaa, että uutta syytettä arvioitaessa huomiota kiinnitetään ensisijassa tietojen hankkimis- ja tallentamismenettelyyn ja siihen millaisen vaaran menettely on aiheuttanut yrityssalaisuuden toiselle ilmaisemiselle tai oikeudettomalle käyttämiselle. Arvioinnissa kiinnitetään siis huomiota jonkin verran toisiin seikkoihin kuin yritysvakoilussa, mutta pääpaino on ensisijassa menettelyn oikeudellisessa arvioinnissa rikoslain yritystä koskevan sääntelyn kannalta. Uuden syytteen arviointi toimitetaan kuitenkin saman tapahtumakuvauksen ja siis samojen tosiseikkojen pohjalta kuin syyksi luetussa menettelyssä. Koska uuden yrityssalaisuuden rikkomisen yritystä koskevan syytteen arviointi perustuu tässä tapauksessa samaan tapahtumainkuvaukseen kuin A:n syyksi luettu yritysvakoilu, päädyn siihen, että tuomitsemisoikeus uuden syytteen mukaisesta yritysalaisuuden rikkomisen yrityksestä ei ole vanhentunut. Toiseksi yrityssalaisuuden rikkomisen yrityksen tunnusmerkistön täyttymisen osalta olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Pynnä. A:n teko siis täyttää tunnusmerkistön. Lopuksi kuitenkin seuraavin perusteluin katson, että A on luopunut yrityksestä: A:n ei ole näytetty käyttäneen tietokoneelleen kopioimiaan tietoja tai muutoinkaan hyödyntäneen niitä 30.3.2004 mennessä eli lähes vuoden pituisena ajanjaksona sen jälkeen, kun hänen työsuhteensa päättyi. A:n perustama Y Oy ryhtyi kuitenkin jatkamaan välittömästi kopioimisen jälkeen samoja teollisuuden kunnossapito- ja huoltotöitä Z Oy:lle, joka oli aikaisemmin X Oy:n asiakas. Kunnossapito- ja huoltotyöt tehtiin suurelta osin aikaisemmin X Oy:n palveluksessa olleen henkilöstön toimesta. Hovioikeuden tuomiosta ilmenee edelleen, että A:n koneelle kopioidun aineiston hyödyntäminen ei olisi ollut kovinkaan merkityksellistä Z Oy:n asiakassuhteessa ja osapuolten välinen sopimus poikkesi lähtökohdiltaan aikaisemmin X Oy:n kanssa olleesta sopimuksesta. Asiassa ei ole myöskään esitetty, että aineiston hyödyntämättä jättäminen lähes vuoden ajanjaksona olisi ollut seurausta ulkoisesta tai kuvitellusta ulkoisesta esteestä. Vaikka tiedostot oli poistettu A:n toimesta hänen tietokoneeltaan vasta 3.8.2004 eli 30.3.2004 tehdyn kotietsinnän jälkeen, katson edellä mainituilla perusteilla ja ottaen erityisesti huomioon kopioinnista kulunut pitkä aika, että näissä olosuhteissa A on vapaaehtoisesti luopunut rikoksen täyttämisestä. Näin ollen päädyn hylkäämään X Oy:n toissijaisen syytteen yrityssalaisuuden rikkomisen yrityksestä. Äänestyksen lopputulos huomioon ottaen ilmoitan muutoin olevani Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevällä kannalla.