2015 false KKO:2015:79 Kiinteistöjen omistajat olivat hakeneet maa-aineslain 9 §:n mukaista lunastustoimitusta, jossa heille määrättäisiin korvauksia X Oy:n kallioainesten ottamisen yhteydessä tekemie

§ oli tarkoitettu erityistilanteessa sovellettavaksi lain esitöihin sisältyvän toisen lakivaliokunnan mietinnön mukaisesti lähinnä koskemaan naapurikiinteistöä. Säännökseen sisällytettyä lisäystä lähistöllä sijaitseva oli tulkittava pikemmin supistavasti kuin laventavasti. Asia oli ensisijaisesti ratkaistava käräjäoikeudessa yleisen vahingonkorvaussäännöstön perusteella, ja käsittely lunastustoimituksessa oli poikkeus. Lunastustoimikunta päätti,

§:n tarkoittamalla tavalla "lähistöllä sijaitsevana" voitiin pitää alle 0,5 kilometrin etäisyydellä ottoalueesta sijaitsevia kiinteistöjä. Näin ollen vain E:n kiinteistö, joka sijaitsi noin 350 metrin päässä ottoalueesta, kuului lain soveltamisen piiriin. Lunastustoimikunta katsoi, että se oli toimivaltainen ratkaisemaan asian vain kyseisen kiinteistön osalta. Lunastustoimikunta, joka prosessitaloudellisten syiden johdosta kuitenkin tutki kaikki korvausvaatimukset, päätti, ettei maa-aineslain 9 §:n mukaisia korvauksia määrätä. Asian ovat ratkaisseet toimitusinsinööri Matti Laari ja uskotut miehet. Etelä-Savon käräjäoikeuden maaoikeutena 5.2.2014 antama välituomio A, B, C ja D valittivat maaoikeuteen ja vaativat, että korvauskysymykset oli ratkaistava toimitusmenettelyssä. A, B, C, D ja myös valituksen tehnyt E vaativat, että lunastustoimikunnan korvausvaatimukset hylkäävä päätös oli kumottava ja X Oy oli velvoitettava korvaamaan muutoksenhakijoiden rakennuksille aiheutuneet vauriot ja heidän kiinteistöjensä arvon aleneminen. A, B, C, D ja E vaativat lisäksi, että maaoikeuden oli ratkaistava välituomiolla kysymys maa-aineslain 9 §:n soveltuvuudesta käsiteltävään asiaan. X Oy vaati vastauksessaan, että välituomiolla oli ratkaistava, että lunastustoimitus oli väitettyjen vahinkojen osalta väärä oikeuspaikka ja ettei lunastustoimituksessa olisi edes voitu määrätä korvauksia räjäytystyöstä mahdollisesti syntyneistä vahingoista. Valittajille ei ollut syntynyt maa-aineslain 9 §:n tarkoittamaa haittaa, jolla laissa viitattiin ennen kaikkea maisemallisiin ja muihin vastaaviin haittoihin. Väitetyt vahingot jäivät joka tapauksessa maa-aineslain 9 §:n asettaman vähäisyysrajan alapuolelle. Räjäytystyöstä aiheutuvat vahingonkorvaukset tuli käsitellä tavanomaisena riita-asiana toimivaltaisessa käräjäoikeudessa vahingonkorvauslakiin ja muuhun erityislainsäädäntöön perustuen. Maa-aineslain 9 §:n perusteella ei voitu määrätä edes haittakorvauksia valittajille, sillä heidän omistamansa rakennukset eivät sijainneet louhinta-alueen vieressä eivätkä sen lähistöllä. Maaoikeus ratkaisi välituomiolla kysymyksen maa-aineslain 9 §:n soveltumisesta ratkaistaessa esitettyjä korvausvaatimuksia. Maaoikeus totesi, että lähtökohtaisesti maa-ainesten ottamisesta aiheutuvat maisemahaitat ja ainesten ottotoiminnasta johtuvat immissiohaitat, kuten ainesten otosta aiheutuva melu, pöly ja "tavanomainen" tärinä kuuluivat toimitusmenettelyssä käsiteltäviin seikkoihin. Maaoikeus katsoi, ettei kysymyksessä olevien räjäytysvahinkojen käsittelylle käräjäoikeudessa vahingonkorvauslainsäädännön mukaisesti ollut estettä, mutta yksinomaisena käsittelypaikkana ei voinut kuitenkaan pitää vain alioikeutta (käräjäoikeutta). Asia oli lähtökohtaisesti voitu käsitellä ja ratkaista myös toimitusmenettelyssä. Lunastustoimikunnan ratkaisu pidettiin tältä osin voimassa. Kiinteistön ja ottoalueen läheisyysvaatimuksen osalta maaoikeus totesi lain esitöihin ja oikeuskirjallisuuteen viitaten, ettei maa-aineslain 9 §:n mukaiselle käsitteelle "lähistöllä sijaitseva" voitu asettaa jokaiseen tapaukseen soveltuvaa metrimääräistä etäisyyttä, vaan asia oli ratkaistava kussakin tapauksessa erikseen sen ominaispiirteiden perusteella. Maaoikeus totesi, että toimituspöytäkirjamerkintöjen mukaan A:n ja B:n sekä D:n omakotitalot sijaitsivat noin 1,3 - 1,8 kilometrin etäisyydellä X Oy:n louhosalueesta ja C:n omakotitalo noin 1,8 - 2,3 kilometrin etäisyydellä louhosalueesta. E:n omakotitalo sijaitsi lähimmillään noin 350 metrin etäisyydellä louhosalueesta. Maaoikeus katsoi asiassa esitetyn ja karttatarkastelun perusteella,

§:ssä tarkoitetulla tavalla lähistöllä sijaitsevaksi kiinteistöksi voitiin katsoa vain E:n omistama kiinteistö. Maaoikeus päätti, että tämän kiinteistön osalta valituksen tutkimiseen maaoikeudessa oli edellytykset sen asiallisen sisällön osalta eikä välituomiolla ratkaistu toimituspäätöksen oikeellisuutta siltä osin, kuin lunastustoimikunta oli hylännyt E:n korvausvaatimuksen. Maaoikeus hylkäsi A:n, B:n C:n ja D:n vaatimukset korvausvaatimusten ratkaisemisesta maa-aineslain 9 §:n mukaisesti lunastustoimitusmenettelyssä. Maaoikeus totesi, että heidän tuli esittää korvausvaatimuksensa yleisessä alioikeudessa. Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Ismo Kovanen, maaoikeusinsinööri Seppo Karp ja lautamiehet. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle, B:lle, C:lle ja D:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan muutoksenhakijat vaativat maaoikeuden välituomion kumoamista ja asian palauttamista maaoikeuteen laillisesti käsiteltäväksi. X Oy vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

1. A, B, C ja D (muutoksenhakijat) ovat hakeneet maa-aineslain 9 §:n mukaista lunastustoimitusta, jossa heille määrättäisiin korvauksia X Oy:n kallioainesten ottamisen yhteydessä tekemien räjäytysten heidän omistamilleen rakennuksille aiheuttamista vahingoista ja louhintatyön aiheuttamasta kiinteistöjen arvojen alentumisesta. X Oy on asiaa käsiteltäessä väittänyt, että vahingonkorvausvaatimukset kuuluivat yleisen tuomioistuimen ratkaistaviksi. Vaatimuksia ei siten olisi saanut tutkia lunastustoimituksessa eikä maaoikeudessa.
2. Lunastustoimikunta on katsonut, että sillä oli toimivalta tutkia korvausvaatimukset maa-aineslain 9 §:n mukaisessa lunastustoimituksessa vain sellaisten kiinteistöjen osalta, jotka sijaitsivat säännöksessä tarkoitetulla tavalla maa-ainesten ottoalueen lähistöllä. Koska muutoksenhakijoiden kiinteistöt sijaitsivat huomattavasti yli puolen kilometrin etäisyydellä louhinta-alueesta, ei mainittu läheisyysedellytys niiden kohdalla täyttynyt. Lunastustoimikunta on kuitenkin säännöksen tulkinnanvaraisuuden vuoksi ja prosessitaloudellisista syistä tutkinut muutoksenhakijoiden korvausvaatimukset ja hylännyt ne.
3. Muutoksenhakijoiden valitusten johdosta maaoikeus on antamassaan välituomiossa arvioinut kysymystä, voitiinko korvausvaatimukset tutkia maa-aineslain 9 §:n mukaisessa lunastustoimituksessa lunastustoimikunnan tavoin siitä lähtökohdasta, sijaitsivatko kiinteistöt maa-ainesten ottamispaikan lähistöllä. Maaoikeus on katsonut, että muutoksenhakijoiden omistamat tai hallitsemat kiinteistöt eivät sijainneet louhosalueen lähistöllä ja että heidän tuli esittää korvausvaatimuksensa yleisessä tuomioistuimessa. Maaoikeus on hylännyt muutoksenhakijoiden vaatimukset korvausvaatimusten ratkaisemisesta lunastustoimituksessa.
4. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys ensiksikin asiallisesta toimivallasta eli siitä, voidaanko muutoksenhakijoiden vaatimukset ratkaista maa-aineslain 9 §:n mukaisessa lunastustoimituksessa. Kysymys on toiseksi siitä, onko maaoikeus voinut ratkaista asian välituomiolla. Asiallista toimivaltaa koskeva säännös
5. Maa-aineslain 9 §:n 1 momentin mukaan jos ainesten ottaminen alentaa viereisen tai lähistöllä sijaitsevan kiinteistön arvoa tai aiheuttaa muuta sellaista vahinkoa tai haittaa kiinteistön käyttämiselle, mitä ei ole pidettävä vähäisenä, on kiinteistön omistajalla ja haltijalla oikeus saada ainesten ottajalta täysi korvaus haitasta, joka ainesten ottamisesta hänelle aiheutuu. Korvausta on vaadittava viiden vuoden kuluessa vahingon tai haitan aiheutumisesta. Jollei korvauksesta sovita, kysymys oikeudesta korvaukseen ratkaistaan ja korvaus määrätään kiinteän omaisuuden ja erityisten oikeuksien lunastuksesta annettua lakia noudattaen toimituksessa, jota haetaan Maanmittauslaitokselta.
6. Maa-aineslain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä soranottolaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi (HE 88/1980 vp) ei ollut ehdotusta maa-aineslain 9 §:ää vastaavaksi korvaussäännökseksi. Korvaussäännös lisättiin maa-aineslakiin toisen lakivaliokunnan ehdotuksesta. Lisäystä perusteltiin sillä, että maa-ainesten ottamisen sääntely on tarkoitusperiltään ja sisällöltään rinnastettavissa vesilain mukaiseen lupajärjestelmään, jossa luvan saanut on velvollinen korvaamaan muille toimenpiteestä aiheutuvat vahingot ja haitat. Valiokunta totesi lisäksi, että eräistä naapuruussuhteista annettu laki ei anna riittävää suojaa ainesten ottamisesta naapurille koituvia menetyksiä ajatellen. Uuden säännöksen todettiin vielä täydentävän mainitun naapuruussuhdelain säännöstöä (II LaVm 1/1981 vp s. 4 ja 6).
7. Maa-aineslain 9 §:n suhteesta muihin ympäristövahinkojen korvaamista koskeviin säännöksiin ei ole nimenomaisesti säädetty. Säännöstä ei mainita esimerkiksi ympäristövahinkojen korvaamisesta annetun lain 12 §:ssä, jossa säädetään tuon lain soveltamisesta muiden lakien mukaisessa menettelyssä. Sanotun lainkohdan esitöissä (HE 165/1992 vp s. 30) on todettu,

§:n korvaussäännöksessä ei varsinaisesti ole kyse pakkotoimesta, vaan yksityisoikeudellisesta vahingonkorvauksesta. Kyseisen hallituksen esityksen mukaan maa-aineslakiin perustuva korvaus on rinnastettavissa esityksessä mainittuihin pakkotoimikorvauksiin sikäli, että ottamistoiminnasta aiheutuva vahinko käsitellään poikkeuksellisesti lunastustoimituksessa. Toimituksen kohteena on pelkästään sanotun yksityisoikeudellisen vahingonkorvauksen määrääminen. Kuuluvatko korvausvaatimukset lunastustoimituksessa käsiteltäviksi?

1. Yhtiö on katsonut, että räjäytystyöstä aiheutuvat vahingonkorvausvaatimukset tulee käsitellä normaalina riita-asiana toimivaltaisessa käräjäoikeudessa vahingonkorvauslakiin ja muuhun erityislainsäädäntöön perustuen. Yhtiön mukaan maa-aineslain 9 §:n tarkoituksena ei ole ollut säätää rinnakkaista korvausjärjestelmää räjäytystyöstä aiheutuvien vahinkojen korvaamiselle, vaan kysymyksessä on toissijainen korvausjärjestelmä.
2. Korkein oikeus toteaa maa-aineslain 9 §:n soveltamisen edellyttävän, että kysymys on maa-aineslain mukaisesta maa-aineksen ottamisesta. Lain 1 §:n mukaan lakia sovelletaan kiven, soran, hiekan, saven ja mullan ottamiseen. Lain soveltamisalaa koskevat säännökset eivät sisällä nimenomaista säännöstä siitä, soveltuuko laki kallion louhintana tapahtuvaan maa-aineksen ottamiseen. Lain perusteluissa viitataan kuitenkin eri kohdissa myös kallion louhintana tapahtuvaan maa-aineksen ottamiseen, ja myös oikeuskäytännössä lain on katsottu koskevan kallion louhintana tapahtuvaa kiven ottamista (esim. KHO 1986 A II 98).
3. Korkein oikeus toteaa, että kiviaineksen ottaminen louhintatyönä edellyttää räjäyttämistä. Räjäytystyöstä voi aiheutua paitsi maa-ainesten ottamisesta yleensä seuraavia haittoja, kuten pöly- ja meluhaittoja ja maiseman laadun heikkenemistä, myös sellaisia vahinkoja, jotka aiheutuvat tyypillisesti vain räjäytystyöstä, kuten maaperän tärinästä aiheutuvia vaurioita rakennuksille tai kiviaineksen sinkoutumisesta syntyviä esine- tai henkilövahinkoja. Korkein oikeus katsoo, ettei pelkästään se seikka, että räjäytystyöstä voi aiheutua myös sellaisia vahinkoja, joiden tutkiminen kuuluu yleisen tuomioistuimen toimivaltaan, ole esteenä sille, että myös lunastustoimituksessa tutkitaan ensimmäisenä asteena maa-aineslain 9 §:ssä tarkoitettuja kiinteistöön kohdistuneiden esinevahinkojen korvaamista.
4. Muutoksenhakijat ovat vaatineet yhtiöltä korvausta paitsi omistamiensa tai hallitsemiensa kiinteistöjen arvojen alenemisesta myös räjäytystyön aiheuttamasta tärinästä rakennuksille syntyneistä vahingoista. Korkein oikeus katsoo, että korvattavaksi vaaditut vahingot ovat laadultaan sellaisia, että niitä koskevat korvausvaatimukset voidaan käsitellä maa-aineslain 9 §:n mukaisesti lunastustoimituksessa.
5. Korkein oikeus toteaa, että kysymys tuomioistuimen asiallisesta toimivallasta kuuluu oikeudenkäynnin edellytyksiä koskeviin kysymyksiin. Kun tällainen kysymys tulee maaoikeuden ratkaistavaksi, kysymys on yleensä ratkaistava kiinteistönmuodostamislain 270 §:n ja oikeudenkäymiskaaren 16 luvun 2 §:n mukaan erillisellä päätöksellä. Kysymys tuomioistuimen asiallisesta toimivallasta ei kuulu niihin kysymyksiin, jotka voitaisiin oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 6 §:n 2 momentin mukaan ratkaista välituomiolla. Tässä tapauksessa maaoikeus on menetellyt virheellisesti ratkaistessaan kysymyksen välituomiolla. Kysymys maa-aineslain 9 §:n soveltamisen rajaamisesta alueellisesti ja siihen liittyvä kysymys välituomion antamisen edellytyksistä
6. Muutoksenhakijat ovat katsoneet,

§:ään sisältyvä ilmaisu "lähistöllä sijaitseva" ei ole peruste rajoittaa säännöksen soveltamista edes vajaan kahden kilometrin etäisyydellä louhosalueesta oleville rakennuksille aiheutuneisiin vahinkoihin, mikäli vahinkojen voidaan osoittaa johtuneen louhosalueella tapahtuneista räjäytyksistä. 14. Korkein oikeus toteaa,

§:n perusteella voidaan korvata maa-ainesten ottamisesta ottamispaikan vieressä tai lähistöllä sijaitsevalle kiinteistölle aiheutunut arvon aleneminen tai vahinko taikka haitta, joka ei ole vähäinen. Kysymykseen tulevat vahingot on kuvattu säännöksessä laveasti, ja ainoana vahinkoa koskevana rajoituksena mainitaan se, että vähäisiä vahinkoja ei korvata. Sillä seikalla, sijaitseeko ainesten ottamisen aiheuttamasta arvonalennuksesta tai muusta vahingosta tai haitasta kärsinyt kiinteistö ottamispaikan välittömässä läheisyydessä vai kauempana, ei ole keskeistä merkitystä säännöksellä tarkoitetun korvausvastuun kannalta. Kiinteistön etäisyys ottamispaikkaan sen sijaan voi vaikuttaa siihen, kuinka merkittäviä syntyneet vahingot ovat ja onko perusteita arvioida niiden syntyneen ainesten ottamisen johdosta. Korkein oikeus katsoo, ettei edellä mainitulla ilmaisulla kiinteistön sijainnista säädetä korvausvaatimuksen tutkimisen edellytyksestä, vaan että ilmaisu kuvaa säännöksen tarkoitusta yleisesti.

1. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että kysymys maa-aineslain 9 §:n alueellisesta soveltamisesta on ratkaistava yleisten, myös ympäristövahinkojen korvaamisesta annetusta laista johdettavien korvausoikeudellisten periaatteiden perusteella eikä sen soveltamista voida rajata asettamalla soveltamiselle jokin enimmäisetäisyys. Etäisyys voi vaihdella sen mukaan, minkä tyyppisestä vahingosta on kysymys ja minkälaisessa ympäristössä maa-ainesten ottaminen tapahtuu. Ratkaisevaa on, onko aiheutunut menetys vähäistä suurempi ja voidaanko sen aiheutumiselle osoittaa riittävä syy-yhteys maa-ainesten ottamiseen.
2. Korkein oikeus on edellä kohdassa 14 katsonut, ettei maa-aineslain 9 §:ään sisältyvää ilmaisua kiinteistön sijainnista maa-ainesten ottamispaikan lähistöllä voida pitää korvausvaatimuksen tutkimisen edellytyksenä. Sen vuoksi oikeudellisesti perustellun ratkaisun antaminen edellyttää tässä tapauksessa, että kaikki asianosaisten korvausvaatimuksista esittämät ja niiden ratkaisemiseen vaikuttavat seikat ja todisteet voidaan ottaa ratkaisussa samanaikaisesti huomioon. Maaoikeuden välituomiolla ratkaisemat kysymykset eivät ole olleet sellaisia ennakkoluonteisia kysymyksiä, jotka voitaisiin ratkaista välituomiolla. Johtopäätös
3. Edellä olevan perusteella Korkein oikeus katsoo, ettei maaoikeuden olisi tullut antaa asiassa asianosaisten pyytämää välituomiota. Asian käsittelyä maaoikeudessa on jatkettava. Päätöslauselma X Oy:n väite asian vaatimuksien kuulumisesta yleisen tuomioistuimen toimivaltaan hylätään. Maaoikeuden välituomio kumotaan A:ta, B:tä, C:tä ja D:tä koskevilta osin ja asia palautetaan maaoikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen ja siinä laillisesti menetellä. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Kitunen, Pertti Välimäki, Ilkka Rautio, Jorma Rudanko ja Mika Huovila. Esittelijä Heikki Heino.