2016 false KKO:2016:55 Perintäyhtiö oli pannut vireille samana päivänä samaa vastaajaa vastaan kahdella eri haastehakemuksella kahden eri velkojan saamiseen perustuneet velkomuskanteet, jotka yhtiön i

§:n nojalla annetun oikeusministeriön asetuksen perustaksan mukaisella määrällä. Vastaaja ei antanut vastausta kanteisiin. Käräjäoikeus käsitteli asiat yhdessä ja antoi niissä yhteisen ratkaisun. Käräjäoikeus hyväksyi yhtiön vaatimukset muutoin, mutta hylkäsi yhtiön toisessa asiassa esittämän oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevan vaatimuksen selvästi perusteettomana. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että vaatimus ei ollut oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ssä tarkoitetulla tavalla selvästi perusteeton siten, että käräjäoikeus olisi voinut hylätä sen viran puolesta. (Ään.) OK 21 luku 8 c § OK 5 luku 13 § 1 mom OK 18 luku 6 § 1 mom OikMA vastapuolen maksettavaksi tuomittavista oikeudenkäyntikuluista

§:ssä tarkoitetuissa asioissa Alempien oikeuksien ratkaisut Kanteet, Päijät-Hämeen käräjäoikeuden yksipuolinen tuomio ja tuomio 9.12.2013 sekä muutoksenhaku Itä-Suomen hovioikeudessa ja hovioikeuden tuomio 16.4.2014 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Silja Simula ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Pirjo Yli-Kokkila, joka myös esitteli asian, Kari Janhunen ja Antti Ryynänen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Lindorff Oy:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan Lindorff Oy vaati A:n velvoittamista korvaamaan yhtiön 60 ja 80 euron oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa viivästyskorkoineen. A ei käyttänyt hänelle varattua tilaisuutta vastauksen antamiseen. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian käsittely alemmissa tuomioistuimissa

1. Lindorff Oy (jäljempänä yhtiö) on pannut vireille Päijät-Hämeen käräjäoikeuteen 20.10.2013 toimittamillaan kahdella haastehakemuksella kaksi velkomuskannetta A:ta vastaan. Asiassa E 13/15550 yhtiö on vaatinut A:n velvoittamista maksamaan Nordea Rahoitus Suomi Oy:n sille siirtämän luottokorttisaatavan pääomamäärän 2 239,74 euroa sekä siihen liittyviä korkoja ja kuluja yhteensä 226,21 euroa. Lisäksi yhtiö on vaatinut A:n velvoittamista korvaamaan 60 euron ja 110 euron määräiset oikeudenkäyntikulut viivästyskorkoineen. Asiassa E 13/15556 yhtiö on vaatinut A:n velvoittamista maksamaan Stockmann Oyj Abp:n sille siirtämien irtaimen kauppoihin perustuvien saatavien pääomamäärän 550,40 euroa sekä niihin liittyviä korkoja ja kuluja yhteensä 125,70 euroa. Lisäksi yhtiö on vaatinut A:n velvoittamista korvaamaan 60 euron ja 80 euron määräiset oikeudenkäyntikulut viivästyskorkoineen. Yhtiö on ilmoittanut, että sen käsityksen mukaan kumpikin asia on ollut riidaton.
2. A ei ole antanut vastausta kumpaankaan kanteeseen. Käräjäoikeus on 9.12.2013 ilmoittanut Lindorff Oy:lle, että asiat käsitellään yhdessä ja niistä annetaan yhteinen ratkaisu, sekä samana päivänä antamassaan yksipuolisessa tuomiossa velvoittanut A:n maksamaan yhtiölle sen vaatimat määrät lukuun ottamatta asiassa E 13/15556 vaadittuja 60 ja 80 euron määräisiä oikeudenkäyntikuluja, joita koskevat vaatimukset käräjäoikeus on tuomiollaan hylännyt. Käräjäoikeus on tältä osin todennut, että Lindorff Oy on nostanut A:ta vastaan kaksi velkomuskannetta samana päivänä ja vaatinut niissä molemmissa oikeusministeriön asetuksen mukaisia korvauksia oikeudenkäyntikuluista. Käräjäoikeus on katsonut, että toinen kanne on ollut tarpeeton, koska yhtiö olisi voinut esittää kaikki vaatimuksensa yhdessä haastehakemuksessa. Sen vuoksi toisen haastehakemuksen oikeudenkäyntikuluja koskevat vaatimukset ovat olleet selvästi perusteettomia.
3. Yhtiö on valittanut hovioikeuteen ja vaatinut, että A velvoitetaan maksamaan yhtiölle oikeudenkäyntikulujen korvauksena käräjäoikeuden osalta yksipuolisessa tuomiossa maksettavaksi tuomitun määrän lisäksi 140 euroa viivästyskorkoineen. A ei ole vastannut valitukseen. Hovioikeus on hyväksynyt käräjäoikeuden ratkaisun perusteluineen ja hylännyt valituksen. Valitus ja kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa
4. Yhtiö on vaatinut A:n velvoittamista korvaamaan käräjäoikeuden sille yksipuolisessa tuomiossa tuomitsemien oikeudenkäyntikulujen lisäksi myös yhtiön käräjäoikeudessa vaatimat 60 ja 80 euron määräiset oikeudenkäyntikulut viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua käräjäoikeuden tuomion antamisesta lukien. Yhtiö on katsonut, että käräjäoikeuden ei olisi tullut käsitellä kahdella eri kanteella vireille tulleita asioita yhdessä eikä ratkaista niitä yhdellä ratkaisulla. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko käräjäoikeus voinut viran puolesta yhdistää kanteiden käsittelyn ja antaa niistä yhteisen ratkaisun ja tähän perustuen hylätä yhtiöön asiassa E 13/15556 esittämän vaatimuksen oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Asioiden käsittelystä yhdessä
5. Oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 1 §:n mukaan kantajan samaa vastaajaa vastaan samanaikaisesti nostamat useat kanteet on käsiteltävä samassa oikeudenkäynnissä, jos ne johtuvat olennaisesti samasta perusteesta. Saman luvun 6 §:n 1 momentin nojalla samojen tai eri asianosaisten väliset asiat voidaan myös muissa tapauksissa käsitellä samassa oikeudenkäynnissä, jos se edistää asioiden selvittämistä.
6. Oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 6 §:ää koskevan hallituksen esityksen mukaan asioiden käsittely samassa oikeudenkäynnissä on mahdollista silloin, jos se asioissa esitettävän selvityksen kannalta on tarkoituksenmukaista. Näin voi olla esimerkiksi silloin, kun asioissa esitettävä todistelu on yhteistä (HE 15/1990 vp s. 123). Korkein oikeus toteaa, että asioiden yhdessä käsittelemistä koskevien säännösten esitöissä on kiinnitetty huomioita pääosin muihin kuin oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 3 §:ssä tarkoitetulla suppealla haastehakemuksella vireille pantaviin niin sanottuihin summaarisiin riita-asioihin. Niissä asioiden yhdessä käsittelemisellä ei yleensä voidakaan saavuttaa sellaisia etuja, joihin asioiden yhdistämisellä pyritään. Yhdistäminen on kuitenkin niidenkin asioiden osalta mahdollista ja se voi olla perusteltua, jos sen voidaan katsoa hyödyttävän asioiden tarkoituksenmukaista käsittelyä tai jos siitä voidaan arvioida saatavan prosessitaloudellista hyötyä tai kustannussäästöä. Oikeudenkäyntikuluista määrääminen riidattomissa velkomusasioissa
7. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n mukaan asianosainen, joka häviää asian, on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, jollei muualla laissa toisin säädetä. 8.

§:n 1 momentin mukaan velkomusta tai häätöä koskevassa asiassa, joka ratkaistaan 5 luvun 13 tai 14 §:n nojalla valmistelua jatkamatta yksipuolisella tuomiolla, tuomioistuimen tulee viran puolesta arvioida vastapuolen maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrä ottaen huomioon haastehakemuksen edellyttämä tarpeellisen työn määrä, saatavan suuruus ja välttämättömät kulut. 9. Edellä mainitun pykälän 2 momentin mukaan oikeusministeriö antaa tarkempia määräyksiä tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrien perusteista. Oikeusministeriö on tämän säännöksen nojalla antanut asetuksen vastapuolen maksettavaksi tuomittavista oikeudenkäyntikuluista

§:ssä tarkoitetuissa asioissa (jäljempänä asetus).

1. Asetuksen 2 §:n 1 momentin mukaan oikeudenkäyntikulut tuomitaan asian vaatiman työmäärän perusteella joko perustaksan tai korkean taksan mukaisesti. Asetuksen 3 §:n 1 momentin mukaan vastaajan maksettavaksi vaaditut oikeudenkäyntikulut tuomitaan vaatimuksen mukaisesti. Ne tuomitaan kuitenkin korkeintaan perustaksan tai korkean taksan määräisinä velan pääoman määrän mukaan momentissa säädetyllä tavalla. Momenttiin sisällytetystä taulukosta ilmenee, että velan pääoman ollessa alle 300 euroa perustaksa on 50 euroa ja korkea taksa 80 euroa. Velan pääoman ollessa vähintään 300 euroa mutta enintään 1 000 euroa perustaksa on 80 euroa ja korkea taksa 120 euroa. Velan pääoman ylittäessä 1 000 euroa perustaksa on 110 euroa ja korkea taksa 160 euroa. Asetuksen 3 §:n 2 momentin mukaan 1 momentissa tarkoitettuihin taksoihin lisätään vaadittaessa kantajalta perittävä oikeudenkäyntimaksu.
2. Korkein oikeus toteaa, että

§:ssä on säädetty tuomioistuimelle velvollisuus viran puolesta arvioida oikeudenkäyntikulujen asianmukainen määrä riidattomissa velkomusasioissa pykälässä mainittujen perusteiden mukaisesti. Tämän säännöksen ja sen nojalla annetun asetuksen mukaisella kulusääntelyllä on pyritty siihen, että riidattomissa velkomusasioissa tuomittavien kohtuullisten oikeudenkäyntikulujen määrä eri tuomioistuimissa samankaltaisissa asioissa olisi mahdollisimman yhdenmukainen. Lähtökohtana siten on, että kantajalle maksettavaksi tuomittavat oikeudenkäyntikulut määrätään asetuksen taksojen mukaisesti. Tuomioistuin voi kuitenkin viran puolesta arvioida vastaajan maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrää ja poikkeuksellisissa tapauksissa hylätä kantajan esittämän kuluvaatimuksen kokonaan tai osaksi. Kuluvaatimus voi olla oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ssä tarkoitetulla tavalla selvästi perusteeton esimerkiksi silloin, jos saman saatavan yksittäisiä maksueriä peritään eri haastehakemuksilla tarkoituksin keinotekoisesti kasvattaa oikeudenkäyntikulujen määrää. Oikeudenkäyntikulujen korvaaminen tässä asiassa 12. Koska A ei ole antanut vastausta kanteisiin ja asiat on ratkaistu yksipuolisella tuomiolla, hänen maksettavakseen tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrä tulee arvioitavaksi

§:n ja sen nojalla annetun asetuksen mukaisilla perusteilla.

1. Yhtiö on vaatinut A:n velvoittamista maksamaan oikeudenkäyntikuluna ensinnäkin asetuksen 3 §:n 2 momentin mukaisen oikeudenkäyntimaksun määrän. Yhtiön kahdella eri haastehakemuksella vireille panemat kanteet on kuitenkin 2 kohdassa todetuin tavoin käsitelty yhdessä ja niistä on annettu vain yksi ratkaisu. Yhtiön maksettavaksi asian käsittelystä ja annetusta toimituskirjasta on siten tullut tuomioistuinten ja eräiden oikeushallintoviranomaisten suoritteista perittävistä maksuista annetun lain 2 §:n 2 momentin ja 3 §:n 1 momentin mukaisesti vain yksi 60 euron määräinen oikeudenkäyntimaksu. Yhtiön vaatimus A:n velvoittamisesta maksamaan toisella haastehakemuksella vireille pannun asian osalta vastaava 60 euron määräinen oikeudenkäyntimaksu on näin ollen selvästi perusteeton. Vaatimus on tullut hylätä, kuten alemmat oikeudet ovat tehneetkin.
2. Yhtiö on lisäksi vaatinut A:n velvoittamista korvaamaan toisella haastehakemuksella vireille pannun asian hoitamisesta 80 euron määräiset oikeudenkäyntikulut. Vaatimus on asetuksen 3 §:n 1 momentissa olevan perustaksan mukainen ja siten lähtökohtaisesti perusteltu. Asiassa tulee tältä osin arvioitavaksi, onko vaatimus selvästi perusteeton sen johdosta, että yhtiö on pannut vireille A:ta vastaan samana päivänä toisenkin velkomuskanteen.
3. Kanteet ovat perustuneet A:n ja kahden eri velkojan välisiin velkasuhteisiin, joita koskevat saatavat ovat siirtyneet näiltä velkojilta yhtiölle perittäviksi. Kanteet eivät ole johtuneet olennaisesti samasta perusteesta eikä käräjäoikeus siten ole ollut velvollinen oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 1 §:n mukaisesti yhdistämään kanteita samassa menettelyssä käsiteltäväksi. Tuomioistuimella on kuitenkin mainitun luvun 6 §:n mukaan mahdollisuus määrätä samojen tai eri asianosaisten väliset, eri perusteestakin johtuvat kanteet käsiteltäväksi samassa menettelyssä, jos se edistää asioiden selvittämistä. Kuten kohdassa 6 on todettu, asioiden yhdistäminen edellyttää, että niiden yhdessä käsittelystä on saavutettavissa prosessitaloudellista hyötyä tai muuta vastaavaa etua kanteiden erilliskäsittelyyn verrattuna. Kantajalle ei kuitenkaan ole viimeksi mainitussa säännöksessä asetettu velvollisuutta panna eri perusteesta johtuvia kanteita vireille samalla haastehakemuksella.
4. Yhtiö on Korkeimmassa oikeudessa ilmoittanut, että syynä velkomusasioiden vireillepanoon kahdella eri haastehakemuksella on ollut se, että kanteet olivat perustuneet kahden eri velkojan toimeksiantoon eikä yhteisen kanteen käyttämisestä ollut sovittu toimeksiantajien kanssa. Korkein oikeus katsoo, ettei tästä vielä seuraa etteikö kanteita olisi ollut mahdollista panna vireille samalla haastehakemuksella ja etteikö tämä olisi ollut prosessitaloudellisesti järkevää. Yhtiöllä ei kuitenkaan ole ollut velvollisuutta panna kanteita vireille samalla haastehakemuksella. Kanteiden vireillepano yhdellä haastehakemuksella kahden eri haastehakemuksen sijasta ei myöskään olisi vaikuttanut yhtiölle haastehakemusten laatimisen ja muiden perintätoimenpiteiden edellyttämään työn tai kulujen määrään. Korkein oikeus toteaa, että kanteiden vireillepanolle kahdella eri haastehakemuksella on yhtiön näkökulmasta ollut asiallinen peruste. Asiassa ei siten ole pääteltävissä, että yhtiön menettely olisi johtunut tarkoituksesta keinotekoisesti kasvattaa perittäviä oikeudenkäyntikuluja. Tässä tilanteessa myöskään kanteiden yhdistäminen käräjäoikeudessa ei ole ollut perusteltua.
5. Koska yhtiön vaatimus 80 euron oikeudenkäyntikulukorvauksesta on ollut

§:n perusteella säädetyn asetuksen mukainen, Korkein oikeus katsoo, että vaatimusta ei voida pitää oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ssä tarkoitetulla tavalla selvästi perusteettomana. Alempien oikeuksien ei näin ollen olisi tullut viran puolesta hylätä vaatimusta. A on sen vuoksi velvollinen korvaamaan yhtiölle oikeudenkäyntikulujen korvauksena aikaisemmin määrätyn korvauksen lisäksi 80 euroa viivästyskorkoineen. Velvollisuus viivästyskoron maksamiseen alkaa siitä, kun kuukausi on kulunut Korkeimman oikeuden ratkaisupäivästä. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota sekä käräjäoikeuden yksipuolista tuomiota ja tuomiota muutetaan. A velvoitetaan suorittamaan Lindorff Oy:lle oikeudenkäyntikulujen korvauksena käräjäoikeudessa tuomitun määrän lisäksi 80 euroa. Korvaukselle on maksettava korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa siitä alkaen, kun kuukausi on kulunut Korkeimman oikeuden ratkaisun antamispäivästä. Muilta osin hovioikeuden tuomiota ja käräjäoikeuden ratkaisua ei muuteta. Lindorff Oy:n korkovaatimus siltä osin kuin korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa on vaadittu maksettavaksi oikeudenkäyntikulujen korvaukselle käräjäoikeuden osalta siitä lähtien, kun kuukausi on kulunut käräjäoikeuden tuomion antamispäivästä, hylätään. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Hannu Rajalahti, Jukka Sippo (eri mieltä), Ari Kantor ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Mervi Pere. Eri mieltä olevan jäsenen lausunto Oikeusneuvos Sippo: Erimielisyyteni koskee ratkaisun perusteluja. Olen Korkeimman oikeuden ratkaisun kohdissa 1 - 4 ja 7 - 10 todetulla kannalla. Sen lisäksi totean seuraavan. Arvioinnin lähtökohdat Tuomioistuimella on

§:n mukaan velvollisuus viran puolesta arvioida oikeudenkäyntikulujen asianmukainen määrä riidattomissa velkomusasioissa säännöksessä ja sen nojalla annetussa asetuksessa säädettyjen perusteiden mukaisesti. Tällä kulusääntelyllä on pyritty siihen, että riidattomissa velkomusasioissa tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrä eri tuomioistuimissa samankaltaisissa asioissa olisi mahdollisimman yhdenmukainen.

§:n perusteluissa (HE 107/1998 vp s. 22) on todettu, että jos kuluvaatimus on ministeriön vahvistamien ohjeiden mukainen, sitä ei ole tarpeen vaatimuksessa eritellä. Asetuksessa on yksityiskohtaiset määräykset siitä, miten kohtuullisen palkkion määrä velan pääoman mukaisesti määräytyy. Asetuksen mukaan oikeudenkäyntikulut tuomitaan vaatimuksen mukaisesti, kuitenkin korkeintaan asetuksen mukaisten taksojen määräisenä. Sääntelyn soveltamisalaan kuuluvissa asioissa oikeudenkäyntikulut on siten tuomittava kantajan vaatimuksen mukaisina, jos ne ovat enintään asetuksessa mainitun suuruiset. Kantajalla ei ole velvollisuutta erikseen perustella vaatimustaan, jos se on asetuksen mukainen. Asiassa tulee kuitenkin sovellettavaksi myös yksipuolisen tuomion antamista yleisesti koskeva oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:n säännös. Sen mukaan kanne on hylättävä tuomiolla, vaikka vastaaja ei ole vastannut kanteeseen, jos vaatimus on selvästi perusteeton. Säännös koskee myös oikeudenkäyntikuluvaatimusta. Koska riidattomia velkomuksia koskevissa asioissa maksettavien kohtuullisten oikeudenkäyntikulujen arviointiperusteet on edellä todetusti laissa ja sen nojalla annetussa asetuksessa yksityiskohtaisesti määritelty, kantajan kuluvaatimus ei lähtökohtaisesti ole lainkohdassa tarkoitetulla tavalla selvästi perusteeton, jos vaatimus on näiden säännösten mukainen. Sääntelyn mukaisesti esitettyä vaatimusta voidaan kuitenkin pitää oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ssä tarkoitetulla tavalla selvästi perusteettomana lähinnä silloin, jos kantaja pyrkii summaarisessa asiassa kiertämään näitä asioita koskevaa kulusääntelyä. Tällainen tilanne voi olla esimerkiksi silloin, jos kantaja lisää keinotekoisesti vastaajan maksettavien oikeudenkäyntikulujen määrää jaottelemalla samanaikaisesti samaa vastaajaa vastaan kohdistamansa ja samaan oikeussuhteeseen perustuvat vaatimuksensa ilman asiallista perustetta eri kanteiksi, esimerkiksi perimällä saman saatavan eri maksueriä perusteettomasti eri kanteilla. Arviointi tässä tapauksessa Oikeudenkäyntimaksu Yhtiö on vaatinut A:n velvoittamista maksamaan oikeudenkäyntikuluna ensinnäkin asetuksen 3 §:n 2 momentin mukaisen oikeudenkäyntimaksun määrän molempien kanteidensa osalta. Yhtiön kahdella eri haastehakemuksella vireille panemat kanteet on kuitenkin Korkeimman oikeuden ratkaisun 2 kohdassa todetuin tavoin käsitelty yhdessä ja niistä on annettu vain yksi ratkaisu. Yhtiön maksettavaksi on siten tullut tuomioistuinten ja eräiden oikeushallintoviranomaisten suoritteista perittävistä maksuista annetun lain 2 §:n 2 momentin ja 3 §:n 1 momentin mukaisesti vain yksi 60 euron määräinen oikeudenkäyntimaksu. Asetuksen 3 §:n 2 momentin mukaan asetuksessa tarkoitettuihin taksoihin lisätään vaadittaessa kantajalta perittävä oikeudenkäyntimaksu. Yhtiöltä on peritty vain yksi oikeudenkäyntimaksu, joka on sille korvattu oikeudenkäyntikuluina. Yhtiöllä ei siten ole asetuksen 3 §:n mukaista perustetta kuluvaatimukselleen Korkeimmassa oikeudessa kysymyksessä olevan oikeudenkäyntimaksun osalta. Muut kulut Yhtiö on lisäksi vaatinut A:n velvoittamista korvaamaan myös toisella haastehakemuksella vireille pannun asian hoitamisesta 80 euron määräiset oikeudenkäyntikulut. Vaatimus on asetuksen 3 §:n 1 momentissa olevan perustaksan mukainen ja siten lähtökohtaisesti perusteltu. Asiassa tulee tältä osin arvioitavaksi, onko vaatimus ollut alempien oikeuksien katsomin tavoin selvästi perusteeton siihen nähden, että yhtiö olisi voinut esittää molempia asioita koskevat kannevaatimuksensa yhdessä haastehakemuksessa ja että käräjäoikeus oli ilmeisesti sen vuoksi yhdistänyt asioiden käsittelyn. Yhtiö on Korkeimmassa oikeudessa ilmoittanut, että syynä velkomusasioiden vireillepanoon kahdella eri haastehakemuksella on ollut se, että kanteet olivat perustuneet kahden eri velkojan toimeksiantoon eikä yhteisen kanteen käyttämisestä ollut sovittu toimeksiantajien kanssa. Käräjäoikeudella on sinänsä ollut sille oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 6 §:n nojalla kuuluneen verraten laajan harkintavallan perusteella mahdollisuus käsitellä kanteet yhdessä, jos se on katsonut lainkohdassa tarkoitettujen edellytysten täyttyneen eli jos se on edistänyt asioiden selvittämistä. Summaarisissa asioissa tällaista etua asioiden käsittelyn yhdistämisestä on kuitenkin harvoin, eikä tässäkään asiassa ole ilmennyt, että kanteiden yhdistäminen olisi ollut asioissa esitetyn selvityksen kannalta tarpeen tai tarkoituksenmukaista. Käräjäoikeuden menettely on sinänsä ollut prosessitaloudelliselta kannalta tarkoituksenmukaista sen vuoksi, että asioiden yhdistämisen seurauksena oikeudenkäynnin kustannukset ovat keventyneet toista asiaa koskeneen oikeudenkäyntimaksun jäätyä edellä todetuin tavoin perimättä yhtiöltä. Yhtiöllä ei kuitenkaan ole ollut velvollisuutta panna samaan vastaajaan samana päivänä kohdistamiaan eri kanteita vireille samalla haastehakemuksella. Yhtiöllä on myös ollut asialliset syyt panna asiat vireille erillisillä haastehakemuksilla, eikä yhtiön tämä menettely viittaa siihen, että se olisi näin pyrkinyt kiertämään summaarisia asioita koskevaa kulusääntelyä. Yhtiö tuskin edes olisi voinut sanottavasti vähentää sille haastehakemuksen laatimisen ja muiden perintätoimenpiteiden tosiasiassa aiheuttamaa työn ja kulujen määrää panemalla asiat vireille samalla kanteella. Näihin seikkoihin nähden katson, että yhtiön esittämä

§:n mukainen kuluvaatimus ei ole ollut myöskään oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ssä tarkoitetulla tavalla selvästi perusteeton. Edellä mainituilla perusteilla päädyn Korkeimman oikeuden ratkaisun mukaiseen lopputulokseen.